I.
Rakastin häntä…
En voi sanoin kertoa, enkä tiedä itsekään, kuinka paljo häntä rakastin. Sen vain tiedän, että rakastin äärettömästi, rajattomasti… En tiedä sitäkään, mitä hänessä rakastin, hänen puhdasta sieluaan, hehkuvaa uhrautuvaisuuttaan; vai rakastinko siksi, että hän oli kaunis, kaunis kuin unelma hentoine vartaloineen, kalpeine, hienopiirteisine kasvoineen, tummine silmineen. — Niin, sitä en tiedä… Sen vain tiedän, että olisin antanut hänen edestään elämäni, terveyteni, sieluni autuuden… kaikki!
Ja hän rakasti minua…
En tiedä miksi, enkä sitä ennen uskonutkaan — vasta viimeisenä iltana, kun hän täällä oli sain sen tietää.
Oh, sitä iltaa en milloinkaan unohda! — Se oli mitä ihanin ilta heinäkuun loppupuolella. Yön jumalatar loisti kirkkaana tummalla taivaalla, hopeoiden vainiot, metsät, koko maailman salaperäisen ihanaksi… Hän oli pyytänyt minua kanssaan kävelemään ja nyt kuljimme rinnakkain tutulla polulla, joka johti ulos kaupungista.
Olimme kävelleet hetken ääneti. Vihdoin havahduin tummista ajatuksistani ja kysyin hämmästyen:
— Minne menemme?
— Minne tahansa, kunhan vain pois täältä… hälinästä — sanoi hän hymyillen surumielisesti. — Tai kuule! — jatkoi hän innostuen. — Mennään sinne, missä olimme mansikoita poimimassa… tiedäthän…
— Mutta sinnehän on täältä vielä kaksi kilometriä! — sanoin, vaikka sydämessäni iloitsin.
— Väsytkö? — hän naurahti veitikkamaisesti.
Katkesi puhe. Mieleni oli musta kuin yö. Ajatellessani, että minun täytyy erota hänestä tuntui se aivan mahdottomalta — tuntui ikäänkuin joku kauhea käsi olisi kiskonut sydäntä rinnastani. Ja huomenna pitäisi hänen matkustaa! Jos ne vielä vangitsevat hänet. Kuinka silloin eläisin?
Hän oli venäläinen pakolainen. Toimi kirjallisuuden levittäjänä sotaväelle ja oli asunut meillä sen ajan, pari kuukautta, minkä oli täällä ollut. Hänen tarinansa oli samanlainen, kuin niiden toistenkin — kammottava, julma: Hänen isällään oli ollut huvila lähellä Riigaa — jossa hän toimi kimnaasin johtajana. Kun rangaistusretkikunnat saapuivat, pantiin heilläkin toimeen perinpohjainen tarkastus. Onnettomuudeksi löydettiin veljen revolveri ja pieni määrä "luvatonta" kirjallisuutta.
Heti hyökkäsivät santarmit raakamaisesti isän kimppuun, löivät häntä kasvoihin, niin että veri purskahti ja alkoivat sitoa köysiin. Veli juoksi mielettömänä isäänsä auttamaan, iski nyrkillään maahan komentavan upseerin. Muuta hän ei ehtinytkään, sillä heti hyökkäsi kokonainen lauma hänen kimppuunsa; hänet sidottiin ja juopuneet kasakat pieksivät hänet veriin nagaikoillaan ja viimein upseerin käskystä hirttivät puutarhan vaahteraan, sekä sytyttivät talon palamaan.
Hän ja nuorempi veljensä pääsivät salaa pujahtamaan vanhaan perunakuoppaan ja näkivät sieltä koko hirvittävän näytelmän. Yöllä hiipivät he piilopaikastaan, juoksivat Riigaan ja pääsivät vielä samana yönä laivalla Suomeen. — Hänen isänsä oli nyttemmin päässyt vapaaksi vaikutusvaltaisten sukulaistensa avulla.
— Puhu jotain Kullervo. Miksi olet noin surullinen? — katkasi tyttö äänettömyyden, tarttuen hellästi käsivarteeni.
— Olisinko iloinen, kun sinä lähdet! — huudahdin tuskallisesti. — Älä lähde Vera! Ne vangitsevat sinut — aivan varmaan ne vangitsevat sinut… rääkkäävät… ehkä tappavat… Tiedäthän… ei siellä todistajia tarvita!
— En pelkää kuolemaa! — huudahti hän uhma huulillaan. — Paljon ovat tappaneet… Tappakoot…
— Tarvitaan sinua täälläkin… Nuori olet… paljon saisit aikaan… hukkaan menee elämäsi…
— En voi jäädä, isä… tiedäthän. Minun täytyy! — huudahti hän odottamattoman päättävästi, mutta niin tuskallisella äänellä, että sydäntäni viilsi.
Huomasin, ettei hän muuttaisi päätöstään. Ja minun tuli niin äärettömän surullinen olla. Että näkisin hänet viimeisen kerran — se ajatus painoi minua kuin raskas, kauhea kivi…
Olimme saapuneet jo sinne, mihin aijommekin ja seisoimme ääneti vanhan ränsistyneen aidan vieressä kalpeassa satumaisessa valossa… Ja aivan lähellämme jossakin lauloi laulurastas ihanata, myöhäistä lauluaan… Olin purskahtaa itkuun…
— Luuletko sinä Kullervo, että minun on hauska lähteä?—sanoi hän äänellä jossa värähteli katkeruus, tuska ja hellyys ja katsoen kummasti mustilla, loistavilla silmillään, jatkoi: — Jos tietäisit… jos tietäisit…
Hän seisoi edessäni hurmaavan kauniina, notkeana… Rinta hiukan koholla, posket vienosti punertavina, huulet puoliavoimina, silmät omituisesti loistaen, oli hän kuin ilmestys — ilmestys taivaasta! Yhtäkkiä syöksähti hän kaulaani, suuteli suulle, poskille, silmille kiihkeästi… ja purskahti katkeraan itkuun.
— Niinkö…? Rakas… — huudahdin ja tempasin hänet äärettömän riemun vallassa syliini. — Rakastatko todellakin?
— Niin…
Itkien lepäsi hän sylissäni kuin lapsi. Puristin häntä rintaani vastaan… suutelin… Olin kuin juopunut riemusta. Tuntui kuin valtaava myrsky olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt kaikki surut, huolet, koko maailman — ja jättänyt vain hänet, joka sylissäni lepäsi. En nähnyt muuta, kuin hänen kyyneleiset silmänsä, puoliavoimen, surullisen suunsa… En tuntenut muuta kilin hänen värisevät, hennot käsivartensa kaulallani, hänen poskensa ja tukkansa pehmeyden, kun hän minuun puristautui… Unohdin kaikki! Kuin kuumeessa kuiskin:
— Onko tämä unta? Pidänkö sinua… rakas… todella sylissäni…
Onko mahdollista, että rakastat…?
— Sinua rakastan… Yksin sinua! — puhui hän tulisesti. — Koko maailma on tyhjä ilman sinua! Voi, kuinka olen kärsinyt… itkenyt… Kun en olisi sinua nähnytkään… Tai ei niinkään… — Hän puhkesi uudelleen itkuun.
— Mutta miksi menet? Älä mene… kirjoita isällesi…
— Minun täytyy — älä kiellä! — keskeytti hän kiihkeästi. — Mutta minä tulen takaisin… En voi… luulen että kuolen, jos en sinua saisi nähdä… Tulen… — Hän puristautui minuun yhä lujemmin.
— Mutta jos vangitsevat…
— Eihän ne… enhän ole mitään pahaa tehnyt. Mutta pidätkö sinäkin… niin paljo minusta…?
— Älä kysy… Rakkaani!
Me istuimme kauvan siinä kaatuneella puunrungolla, sylitysten, väristen riemusta, katsellen toisiamme ilokyynelistä loistavin silmin — kuiskien, haaveillen onnesta… Ja ympärillä loisti kaikki himmeässä, satumaisessa valossa ja laulurastas lauloi ihanasti myöhäistä lauluaan…
Seuraavana aamuna, kun olin poissa, tulivat poliisit erään tummaverisen, venättä puhuvan miehen johdolla ja vangitsivat Veran. Sisaren kuvauksesta huomasin, että se vieras oli ollut poliisiagentti Kraloff, joka oli jonkun aikaa oleskellut kaupungissa ja jonka olin tavannut kolme kertaa hiipimässä asuntoni ympärillä. — Vera lähetettiin samana päivänä Pietariin, enkä minä nähnyt häntä enää milloinkaan…