II.
Siitä oli kulunut viisi viikkoa, kun hänet vangittiin — viisi kauhean pitkää viikkoa. Olin ollut kuin hourupäinen koko ajan. Hän oli sisarelleni luvannut heti kirjoittaa, kun saa tilaisuuden — eikä kirjettä kuulunut. Öisin en voinut nukkua, vapisin pelosta, epätietoisuudesta, olen itkenytkin — en häpeä sitä tunnustaa…
Olin juuri synkkien ajatusteni vallassa eräänä aamuna, kun ovikello soi. Aijoin mennä avaamaan, mutta siskoni tuli vastaani kirje kädessä huudahtaen: — Kirje sinulle!
Sieppasin sen kuin kuumetautinen. Katsoin postileimaa: Pietarista — mitä…? tämähän ei ole hänen…
Vapisevin sormin revin rikki kuoren — sieltä solahti käteeni aivan vieraalla käsialalla kirjoitettu, lyhytsanainen kirje. Aloin lukea…
Mitä pitemmältä luin, sitä kummallisemmaksi tunsin itseni. Tuntui aivankuin olisin jäätynyt yhdeksi jäämöhkäleeksi — niinkuin aivonikin olisivat muuttuneet lumi- tai jääsohjoksi. Aijoin puhua jotakin, mutta kieli ei taipunut — enkä enää muistanut, mitä minun pitäisi sanoa…
— Mikä sinun tuli… mikä… mitä…? — sopersi siskoni pelästyneenä, sieppasi kirjeen ja alkoi ahnaasti lukea. Näin, miten hänen kasvonsa kalpenevat, silmät suurenevat kauhusta — ja hänen huulensa vavahtelevat ja sitten hän kirkaisten heittäytyy suulleen sohvalle purskahtaen hillittömään itkuun… Äiti tulee sisälle… lukee — molemmat itkevät…
Uudestaan tartuin kirjeeseen. Järkähtämättömänä kuin kuolema on siinä tuo turmiosanoma, kirjoitettuna kauniilla, hieman hermostuneella käsialalla. Luin uudestaan:
Toveri!
Niinkuin tiedätte vangittiin sisareni Vera siellä. Häntä syytettiin valtiopetoksesta ja kapinan valmistamisesta ja vietiin Pietari-Paavalin linnaan. Yhtään kirjettä en saanut häneltä. Asun nykyään enoni luona Inkerinmaalla. Neljä päivää sitten tuli eräs kalastaja kertomaan enolleni, että hänen verkkoonsa oli taas tarttunut ruumis — naisen ruumis. Riensimme rantaan. Ja arvaatte suruni ja raivoni kun ruumis oli — Veran! Hän oli miltei muodoton. Kalat olivat jo syöneet hänen kasvonsa, silmät olivat poissa — ainoastaan äitivainajalta saamastaan rististä ja tukastaan tunsin hänet. Ja kauheata: nuoran silmukka oli vielä hänen kaulassaan! Ja kun riisuimme häntä, huomasimme, että koko selkä oli tummansininen ja rikki — aivankuin verinen, raadeltu maksa… Hennot luut näkyivät useasta paikasta. Sääriluut oli murskattu jollakin tylsällä aseella…
Häntä on siis hirveästi kidutettu — koetettu luultavasti pakoittaa tunnustamaan jotakin. Mitä tiesi hän, lapsi parka! — Lopuksi on hänet hirtetty ja heitetty Nevaan, josta virta kuletti hänen ruumiinsa tänne asti… Niin julmasti hänen nuori elämänsä katkaistiin — hänhän oli vasta 19-vuotias!
Me hautasimme hänet erääseen hiekkakumpuun lähelle rantaa.
Sanomattomalla surulla
Anatol K—lov.
P. S.
Hän pyysi minun ilmoittamaan teille, jos jotain tapahtuisi — siksi kirjoitin.
En voinut vieläkään puhua — enkä ajatella. Ainoastaan hämärästi tunsin, että hän oli iäksi minulta mennyt ja se tunne oli niin hirvittävä, että se uhkasi tukehduttaa minut joka hetki — ikäänkuin suunnaton jäämöhkäle olisi hitaasti, mutta varmasti laskeutunut päälleni… Kauhulla havaitsin, että olin itsekin kuin jääpuikko; ainoastaan sydän löi, ei, jyski, tasaisesti, kuuluvasti kuin jättiläiskellon iskut, koskien kipeästi rintaani. Ja kaikki tuntui niin kauhean sekavalta ja kauhealta — niinkuin ympärilläni olisi ollut ääretön, sysimusta tyhjyys, josta en milloinkaan pääse pois.
Kuinka kauvan siinä istuin, en tiedä. Minun olisi kai aikoja sitten pitänyt mennä toimeeni, mutta siitä en nyt välittänyt — koetin vain käsittää, ajatella… Ja vähitellen ymmärsin kaikki: he olivat murhanneet hänet, kauhistuttavasti, julmasti: ruoskineet, ja jumalani! — murskanneet hänen hennot jalkansa! — mitä lienevät tehneetkään! Kuinka hän onkaan kärsinyt! — Ooh, en voi — en voi ajatella sitä!
Mutta itsepäisenä, järkähtämättömänä kuin joku hirvittävä kone painoi se ajatus minua. Näin aivan selvästi edessäni, miten hänet tuodaan sydänyöllä kurjasta, kosteasta komerostaan kidutushuoneeseen: kolkko, maanalainen, ikkunaton huone, josta ei mikään ääni, avunhuuto kuulu… Siellä näkyy outoja, kauheita kidutuskapineita… Synkännäköiset, kamalat miehet vaativat hänen tekemään joitakin tunnustuksia. — Päänpudistus on vastauksena. Uudestaan vaaditaan, uhataan. — Sama vastaus. Santarmiupseerin näköinen viittaa kahdelle jättiläismäiselle miehelle; nämä riistävät raa'asti vaatteet hänen päältään — ainoastaan pieni hame jää… sitovat kädet ranteista yhteen ja vetävät ylös pylvääseen, niin että ainoastaan varpaat koskettavat maata; tarttuvat kamaliin lyijynuppisiin nagaikkoihin… Viuhahtaa… Kun ensimmäinen isku sattuu hänen selkäänsä, parahtaa hän vavahtaen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan luodin — ja kauhea punainen viiru osoittaa, mihin isku on sattunut; mutta pian sitä ei enää erota: koko selkä muuttuu iskujen vaikutuksesta ensin kirjavaksi, punaiseksi, sitten sinertäväksi, mutta yhä vinkuvat iskut… Hän kouristuu, kiemurtelee kuin mato tuskissaan… ja punainen, lämmin veri pirskahtaa hänen selästään…
— Voi petoja… pedot! — mutisen ääneen, kauhusta jäykkänä. — Ja ne ovat ensimmäiset sanat mitä voin lausua sen jälkeen, kun tuo turmansanoma saapui.
… Mutta yhä näen, miten ruoskat heiluvat yhtämittaa järkähtämättä, säälimättä. Nyt roiskuu hänen verensä joka ruoskaniskusta ympäri; pyövelien kädet, vaatteet, lähellä sijaitseva tuoli, lattia ovat veressä… Hänen vaalea hameensa on veressä — hän näyttää kokonaan punaselta, rikkirevityltä möhkäleeltä… ja yhä satelevat hirvittävät iskut… Hän ei liiku enää…
— Kirotut… olkaa kirotut! — huudan oudolla, käheällä äänellä ja tunnen, miten jääkylmä hiki virtaa otsaltani ja koko ruumiini vapisee kuin alkavassa kuumeessa…
* * * * *
… Järkähtämättömänä kuin kuolema — kuin musta hauta ammottaa hänen pimeä, kostea komeronsa edessäni. Hän kiemurtelee kuumeisena kurjalla vuoteellaan. Silloin tullaan häntä taas noutamaan. Hän taistelee vastaan — mutta ei auta! Säälimättömästi raahataan hänet ulos pimeään yöhön. Kun lyhtyjen valossa lähestytään takapihaa, seisoo siellä — hirsipuu. Hänet raastetaan väkivallalla hirsipuuhun, pannaan karkea nuoransilmukka hänen hentoon kaulaansa… potkaistaan lauta jalkojen alta pois — ja siinä riippuu hän, joka ei koskaan ole kenellekään pahaa tehnyt… riippuu muodottomaksi piestynä, runneltuna… Mutta hän elää vielä! Kasvot ovat vääristyneet tukehtuvan kamalasta kuolemantuskasta ja kauhusta… kieli valahtanut suusta… silmät pullistuvat kuopistaan veristävinä… Ja vieläkin hän liikkuu… nytkähtelee suonenvedontapaisesti…
— Auta Jumala! Pelasta…pelasta…pelasta!
Ääneni kuului niin oudolta ja kammottavalta että pelästyin itsekin. Sisko juoksi hätääntyneenä luokseni toisesta huoneesta, tuijotti minua kauhistuneena ja sopersi katkonaisesti:
— Voi kauheata… Mitä sinä nyt…? Koeta tyyntyä… älä katso noin!
— Murhasivat… murhasivat… — mutisin mielettömästi, aivankuin nyt vasta olisin saanut sen tietää. — Minäkin murhaan, tapan…tapan!
Nyt kun käsitin sen kaikessa kauheudessaan, valtasi minut hillitön raivo; huomaamattani kiristelin hurjasti hampaitani, puristin nyrkkejäni niin, että kynnet tunkeutuivat syvälle lihaan — koko ruumiini, joka lihas värisi ja vapisi pakottavasta voimasta ja raivosta. Tunsin, että minun täytyy ehdottomasti tehdä jotain, kostaa jotenkin, — muuten kuolen, tukehdun…
— Minkälainen olet… älä nyt noin, — vaikeroi sisko. — Tyynny, rakas… Katso… minkä näköinen olet…
Katsoin peiliin — ja pelästyin. Ne eivät olleet minun kasvoni. Peilistä tuijotti minuun vieras, kuolemankalpea naama, jonka sieramet olivat laajenneet, suu vääristynyt, silmät tuijottivat liikkumattomina ja kiiluvina kuin hyppyyn kyyristyneen pedon silmät…
Niin, se oli päivänselvää, että minun täytyy tappaa joku noista pedoista. Pedoistako? — Suuri vääryys petoja kohtaan on kutsua noita murhaajia pedoiksi! Pedothan tappavat syödäkseen, nälkäänsä sammuttaakseen ja joskus raivoissaan, mutta nuo murhaavat kylmästi, järjestelmällisesti, kamalasti kiduttaen. Minkälainen hirveä röykkiö tulisikaan heidän murhaamiensa uhrien ruumiista? Viattomien uhrien… Hänetkin! Sanotaan että petoja saa tappaa. Hyvä! Miksei silloin saisi tappaa noita, jotka ovat tuhansin kerroin pahempia ja julmempia kuin pedot. — Rupesin melkein tyynesti miettimään, mitä tekisin, kenet murhaisin…
Yht'äkkiä hypähdin ylös. Urkkija! — se sama, joka pahanhengen lailla oli Veraa väijynyt, hiipinyt jälessä, piileskellyt puutarhassa — ja sitten lopuksi toimittanut vangituksi, ja kuolemaan… Siinä oli siis yksi niitä! Ei tosin mikään päärikollinen, mutta kumminkin — se saatana! Ja minä päätin, että hänen on kuoleminen…
— Paula, — lausuin kylmällä, matalalla äänellä siskolleni. — Minä tapan!
— Kuinka noin puhut! Kenet aijot sinä tappaa? Ketä tarkoitat?
— Niitä… murhaajia tietysti… kaikki ne pitäisi tappaa! — huusin kiukkuisesti ja jatkoin hitaasti, julmalla riemulla: — Mutta arvaa, kenet minä ensiksi…? Sen, joka oli täällä Veraa vangitsemassa, tummaverinen mies, jonka sanoit johtaneen santarmeja. Se juuri antoi Veran ilmi — ja siksi sen täytyy kuolla.
— Voi veliparka… älä ajattele tuollaista, puhui sisareni tuskallisesti. Et sinä mitään voi.
— Minä kostan!
— Kostat? — virkkoi sisareni katkeran surullisesti. Hän tarttui hellästi käteeni ja puhui entisellä vakuuttavalla tavallaan, kuten puhutaan sairaalle, itsepäiselle lapselle: — Kostat? Ethän sinä voi kostaa — itsesi vain menetät… Tapa vaikka kuinka paljon… Toisia tulee tilalle, niinkauvan kuin tuollainen inhottava järjestelmä on vallassa. Se on muutettava, eikä sitä voida muuttaa joillakin murhilla — sen luulisin sinun ymmärtävän. Siihen vaaditaan koko köyhälistön yksimielistä ponnistusta. Kaikista vähimmin on tuollainen poliisiagentti syypää… hän tekee inhottavaa työtään leipänsä edestä — tai tietämättömyydessään.
Näin puhui siskoni, sillä hän oli sosialidemokraatti, mutta minä keskeytin hänet synkästi:
— Ymmärrän… mutta ajattele: hänen selkänsä ruoskittiin riekaleiksi, hänen hennot jalkansa murskattiin… hänet hirtettiin… Minun täytyy — muuten tulen hulluksi!
— Veli raukka! Mutta etkö ymmärrä, ettet voi millään saada niitä tekemättömäksi… itse vain joudut vankilaan. Ei ole järkeä siinä!
— Olenko sanonut… järkeä! Olen jo hullu. Ne ovat tehneet minut hulluksi… Järkeä… järkeä… Mitä sinä! — ärjäsin äkkiä raa'asti ja uhkaavasti. — Varo sinä… Minä tapan kaikki, jotka ovat minua vastaan! ja ole vaiti… taikka minä…
Luultavasti olin minä jo vähän hullu, koska hyppäsin ylös kuin teräsjousi ja juoksin nyrkit puristettuna siskoni eteen, joka vavisten lysähti sohvalle. Silloin havahduin ja ikäänkuin jostakin kaukaa kuulin käheän, tukehtuneen ääneni. Ja kolkosti, hammasta purren jatkoin:
— Älä ole minulle… vihainen… Minä en tiedä mitä teen… Minulla on niin kauhea olla… Näen aina vain hänet… ja kaikki. Mutta minä en itke, en… en jumal'avita!
… Hänet ruoskivat… hirttivät…