III.
Me istuimme äänettöminä pensaikossa sen polun varrella, josta hänen piti kulkea asuntoonsa K…n mäelle. Me vapisimme jännityksestä ja vihasta, kenties myös vilusta — syysilta oli ehkä kylmä, vaikkemme sitä tunteneet. Me tuijotimme vain synkästi ja itsepäisesti samaan paikkaan: leveän katajapensaan ja korkean kuusen väliseen aukkoon, johon kaikki kaupungista tulijat ilmestyvät vasemmalta halkopinojen takaa. Oikealla puolella olevan näreen oksia repi kohiseva tuulenpuuska niin, että se pimeässä näytti raivostuneelta, puolijuopuneelta jättiläiseltä, joka huitoo hurjasti näkymätöntä vihollistaan…
Niin, me istuimme ja odotimme milloin aukkoon ilmestyisi nallihattuun ja tummaan päällystakkiin puettu olento, jonka me tunsimme omituisesta, hiipivästä käynnistään. Kaksi iltaa olimme jo odottaneet tässä samassa paikassa — kaksi iltaa tuijottaneet tuohon samaan paikkaan. Mutta kummallakin kerralla oli hänellä ollut mukanaan eräs toinen. Mutta minä olin päättänyt, että odotan vaikka viikon… jos en tässä tapaa, haen hänet kynsiini vaikka maan alta! Hänen täytyy kuolla!
Jo silloin samana iltana kun se turmansanoma saapui, menin hänen luoksensa, joka nyt on vierelläni, kerroin hänelle juurtajaksain kaikki, selitin suoraan aikomukseni ja pyysin häntä avukseni. Hän ei ensin tahtonut suostua, mutta kun ilmoitin siinä tapauksessa tekeväni sen yksin, suostui hän heti. Ja nyt me istuimme ja odotimme…
Siinä äänettöminä istuessamme hyökkäsivät ajatukset kahta kauheammalla vimmalla kimppuuni. Uudelleen ja uudelleen olin näkevinäni ne hirmut, tuntevinani ne tuskat, joiden alaiseksi rakastettuni joutui. Kolmeen vuorokauteen en ollut hetkeksikään nukahtanut… Kun olin nukahtaa, näin hänet joko ruoskittavana, tai hirsipuussa ja kirkasin kauhusta… Päivät olin kuin mielipuoli; kuljin huoneeni lattialla kuin vangittu villieläin häkissään; pienimmätkin seikat hermostuttivat minua sanomattomasti, enkä voinut ajatella muuta kuin sitä kauheata…
Olimme istuneet kauvan samassa asennossa. En tiedä kuinka kauvan, sillä aikakin oli käynyt minulle joksikin epäselväksi, käsittämättömäksi… Tornikello kaupungissa löi kaksitoista, laskin sen lyönnitkin, mutta mieleeni ei edes juolahtanutkaan, että aika olisi kulunut niin pitkälle… Jossakin kaukana kalisutti tuuli irtonaista kattopeltiä, mutta minusta tuntui kaikki kummallisen sekavalta ja raskaalta unelta. Minä en nähnyt enää toveriani, en pensaita, jotka vaikeroivat riuhtovien tuulenpuuskani kynsissä, enkä mustanharmaata peltoa; minä en nähnyt muuta kuin tuon aukon, josta häntä odotin — tuijotin siihen kauan, tylsästi, kauheasti…
Viimein ilmestyi siihen tumma, epäselvä haamu ja kun musta pilvenlonka samassa väistyi kuun edestä, näin selvästi vaalean hatun, tumman palttoon, tunsin tuon omituisen, laahustavan käynnin. Ja nyt hän oli yksin! Tunsin miten lihakseni jännittyivät, ikäänkuin hyppyyn kyyristyvän pedon… Tartuin pistooliini…
Nyt! — kuiskasin käheästi ja ponnahdin seisoalleni.
Nopeasti, äänettömästi kuin kissat hiivimme polulle ja lähdimme häntä vastaan. Siitä ei ollut enää kuin noin kuusikymmentä metriä häneen — ja yhä lähenimme… Nyt en ollut enää hermostunut, omituinen kylmä tyyneys valtasi minut, aistimeni olivat tarkat, käteni ei värähtänytkään — tunsin ainoastaan jonkinlaista jännitystä ja hitusen verran pelkoa siitä, jos hän vielä pääsisi pakoon… Puhuin teennäisen iloisella äänellä toverilleni — en muista, mitä — ettei urkkija vain olisi alkanut mitään epäillä. Kymmenkunnan askeleen päästä tunsin selvästi hänen mustahkon naamansa — se oli aivan rauhallinen… Neljän askeleen päässä pysähdyin hänen eteensä, ojensin pistoolin hänen rintaansa vastaan ja ärjäsin kolkosti: — Nyt kuolet!
Hän nosti kätensä ylös kuin suojaksi rinnalleen, suu aukeni, silmät tuijottivat tylsinä, kauhun jäykistäminä… Kasvot muistuttivat kauhunaamaria. — Hän näki tietysti, ettei armoa ollut odotettavissa… Kylmäverisesti kuin ampumaharjoituksissa kohotin minä pistoolia, kunnes tähtäsin keskelle kalpeata otsaa — kuunvalossa näin, ettei käteni hituistakaan vavissut — ja laukasin…
Pamahti — ja minusta tuntui se luonnottoman kovalta, terävältä… Hän lysähti kokoon kuin tyhjä säkki, jota on pidetty pystyssä ja yht'äkkiä pudotetaan maahan — sanaa sanomatta, ääntä päästämättä. Hän retkahti selälleen ja otsasta pulpahti punanen verivirta kuin pienestä ruiskusta. Nopeasti, konemaisesti panin pistoolin taskuuni, sieppasin toverini kainalosta suuren säkin, jonka olimme ottaneet mukaamme, viittasin hänelle ja aloimme äänettömästi työntää ruumista jalat edellä säkkiin. Kädelleni pirskahti lämmintä, tahmaista verta, mutta sekään ei liikuttanut minua — päinvastoin tuntui kumman keveältä, ikäänkuin olisi päässyt jostakin suuresta taakasta, joka jo kauan, kauan on painanut hartioita… Yhtä äänettömästi tartuimme säkkiin — hän jalka-, minä pääpuoleen — ja lähdimme yli peltojen kohti merta.
Emme olleet vielä kulkeneet pitkää matkaa kun tunsin väsymystä; säkki tuntui painavalta, varsinkin kuin sitä voi kantaa ainoastaan yhdellä kädellä. Paita kastui hiestä, se virtasi suolaisena otsalta silmiin ja kirveli, mutta sitä ei ollut aikaa pyyhkiä — eteenpäin mentiin yhä yltyvällä vauhdilla. Äkkiä olin kuulevinani nopeita askeleita takanamme. Pudotin säikähtyneenä säkin ja tartuin suonenvedontapaisesti pistooliini, valmiina ampumaan jokaisen, ken uskaltaisi lähestyä, mutta kääntyessäni en nähnyt mitään — se oli ollut vain kuulohäiriö.
Kun me hiestä märkinä ja hengästyneinä saavuimme rantaan, irrotin kiireesti mädänneeseen laituriin kiinnitetyn veneen, laskimme ruumiin siihen ja toverini alkoi soutaa, mutta silloin muistin jotakin unohtaneeni. Hän souti takaisin rantaan ja toin sieltä suuren kiven veneeseen — sitten lähdimme. Oli onni, että tuuli oli maan puolelta, sillä se oli yltynyt valtavaksi myrskyksi. Mahtavat, synkät pilvenlohkareet kiitivät taivaalla kuin vuoret, niin että täysikuu vain silloin tällöin vilkasi meitä niiden välistä. Läheisestä metsästä kuului uhkaava, salaperäinen humina — aivankuin joku jättiläishirviö olisi siellä tuskissaan ähkynyt ja lahdelta kuului meren kumea pauhu… Luontokin näytti kuin ärsyyntyneeltä, mutta se ei minua pelottanut, päinvastoin nautin siitä!
Olimme soutaneet jo hyvän matkaa, kun sain uuden päähänpiston:
— Pysähdy. Tarkastetaan, mitä sillä on taskuissa.
Sanaa sanomatta nosti hän airot veneeseen ja minä kiskoin säkin suunuoran auki ja vedin ruumiin puoleksi ulos siitä; sitten aukasin napit ja aloin kopeloida taskuja: Palttoon povitaskussa oli Brovning-pistooli ja varamakasiini, takin päällystaskussa kotelo, josta löytyi kampa, peili, harja ja hammastikku; povitaskusta löysin lompakon, kiireesti aukasin sen; ensimmäiseksi sain käteeni pari seteliä — 100 ruplan ja 20 markan — toiselta puolelta sain käteeni kaksi valokuvaa, joista ensimmäinen kuvasi nuorukaista, — melkein lasta vielä — venäläisen ylioppilaan puvussa ja toinen oli — Veran:
— Kauhistuneena tuijotin kuvaan. Raivostuneena kähisin viimein:
— Toivoisin melkein että tuo eläisi… uudestaan tappaisin… kymmenen kertaa… Katso!
— Roisto! — murahti hän halveksivasti. — Kuule! Eikö oteta rahaa… ja tuota… — hän viittasi pistoolia.
— Ei ikinä! — karjasin kiukkuisesti. — Kirottuja olkoot kaikki, mitä hän on koskenut… Syvyyteen kadotkoon hän kaikkine saastoineen! Tuonne!
Raivoisasti viskasin pistoolin veteen. Kuumeentapaisesti repelin valokuvan ja setelit palasiksi ja aloin työntää ruumista säkkiin. Mutta se oli jo kangistunut eikä ottanut mennäkseen. Kun kuu sattui juuri olemaan ohuen pilven takana ja ruumiista oli vielä pää ulkona säkistä, näin kuun himmeässä valossa selvästi kuolleen kasvot. Kumarruin uteliaana: Sama kauhun ilme, mutta vielä kamalampi, kun veri oli tahrannut toisen puolen kasvoista, ja tunkeutunut toiseen silmään… Ajattelin: miksei hän ole sulkenut silmiänsä, koska veri on päässyt silmään — mutta samassa taas muistinkin, että hän oli kuollut. Se huvitti minua niin, että suuni vääntyi johonkin nauruntapaiseen irvistykseen — ensimäisen kerran kolmen vuorokauden aikana. Toverinikin vilkasi kuolleen kasvoihin, mutta kääntyi heti inhoten pois ja katsoen minuun pelästyneenä, mutisi epäselvästi:
— Nauratko… Älä sentään… naura… Ei se…
Mutta minä kumarruin vielä lähemmäksi noita kamalia kasvoja ja tarkastin kylmällä uteliaisuudella tuota silmää, johon oli valunut verta — se näytti punaisen harson peittämältä pöllön silmältä. Ja ennen tuntematon vihan ja julmuuden sekainen riemu sykähdytti sydäntäni — luultavasti tuntee naarastiikeri samaa, maatessaan pentunsa tappajan ruumiilla!
Huomasin erään toisenkin seikan: minä en tuntenut mitään sääliä. Olin ennen itkenyt, jos tiesin jonkun kärsivän, enkä voinut mitenkään olla läsnä kun eläimiä teurastettiin — niin hellä olin. Mutta nyt! Jos olisin sillä hetkellä istunut ruumisröykkiön päällä, olisin luultavasti nauraa hohottanut täyttä kurkkua, koska nytkin nauroin — oman tappamani ääressä. Sellainen olin — peto! Mutta kutka ovat syypäitä? Kutka murhasivat rakastettuni? Ne… ne… kirotut…
— Hornaan ne kaikki… — lausuin ääneen, tartuin säkin suuhun, asetin jalkani ruumiin toiselle olalle ja painoin sen raa'asti säkkiin. Ja pitäen säkkiä pystyssä käskin:
— Anna se kivi tänne!
Toverini otti kiven, laski sen hyvin varovasti säkkiin — aivankuin olisi pelännyt loukkaavansa ruumista. En tiedä, miksi tuo taas alkoi minua huvittaa ja suu naurunirveessä ilkuin:
— Ei se lasia ole! Anna mennä vain… Aiheettomasti virnistellen sidoin säkin suun kiinni, tartuimme säkin kumpaankin päähän, heilautimme kerran ja loiskis — sinne katosi… Vilahdukselta vielä näin, miten säkin alapuoli oli verestä tumma — ja vedenpinnalla leikkivät iloisesti kuplat…
Toverini tarttui ripeästi airoihin — sillä tuuli oli kulettanut meitä hyvän matkaa lahdelle — ja alkoi soutaa rantaan. Nyt vasta huomasin, että veneen pohja oli runsaasti veressä; tunsin sen johdosta jonkinmoista levottomuutta. Kohta kuitenkin älysin, mitä oli tehtävä ja komensin:
— Souda tuonne ruovikkoon… katsohan… pestävä!
Saavuttuamme keskelle syksyistä, kahisevaa ruovikkoa repelimme niitä kouramme täyteen, kastoimme veteen ja pesimme veneen niin hyvin kuin taisimme; minä sitäpaitsi pesin takinhihani ja käteni, jotka ylt'yleensä olivat veressä. Sitä tehdessämme rupesi satamaan rankasti. Hyvilläni suljin silmäni, nostin kasvoni vasten sadetta ja sanoin hitaasti:
— Katso nyt… Kaikki on puolellamme. Nyt ei mitään näy…
Saavuttuamme rantaan, tunsin kiihkeätä halua olla yksin…
— Mene sinä tuota polkua, minä lähden tästä — sanoin epäröiden. —
Voi hyvin!
Ilma oli yltynyt oikeaksi vesimyrskyksi. Vettä tuli aivankuin kokonainen meri olisi syöksynyt vastaan ja suuret pisarat pieksivät kasvoja kuin pienillä varvuilla. Mutta minua halutti uhmata sitä, sieppasin lakin päästäni ja annoin sen valella polttavaa otsaani. Jostakin syystä aukasin takkini, liivini, repäsin rikki paitanikin ja annoin rankan syysmyrskyn piestä paljasta rintaani. Kuljin jonnekin suoraan yli kynnetyn pellon, joka oli käynyt niljakkaaksi, pehmeäksi. Kerran kompastuin johonkin pehmeään ja niljakkaaseen ja ajattelin: se on verinen ruumis — mutta tarkemmin katsottuani huomasinkin sen turvekasaksi… Ryvettyneenä nousin ylös ja kiroamatta, sanaa sanomatta lähdin uudestaan eteenpäin…
Luultavasti sade teki minulle hyvää, koska yht'äkkiä tein sen havainnon, etten ajatellut mitään. — Ihminen aina valveilla ollessaan jotain ajattelee, mutta minä en silloin ajatellut mitään. Tuntui siltä kun ei minulla olisi ollut aivojakaan, ikäänkuin pääni olisi ollut ontto, kuollut pallo, johon sadepisarat kumeasti rapisivat. Kun vähitellen kykenin ajattelemaan, ihmettelin mihin kuljen. Ja sitte muistui kaikki mieleeni — kaikki!
Siinä kulkiessani minä ensikerran käsitin sen hirvittävän totuuden, etten koskaan häntä näe, en koskaan saa häntä hyväillä, suudella; en koskaan saa häntä takaisin — vaikka tapoinkin tuon elukan! Minulla oli ollut jonkinlainen hullu, hämärä luulo, että kaikki voi vielä korjaantua. Mutta nyt tuli tuo niin kamalana, niin yht'äkkiä, että seisahduin, tartuin pistooliini ja kuulin mutisevani käheästi:
— Ammun itseni… Miksi elän? Miksi…?
Mutta silloin muistin taas kaikki ja villi viha leiskahti punaisena salamana sydämeeni ja minusta tuntui ikäänkuin riehuva myrsky olisi ulvonut ympärilläni yhä vaativammin ja raivokkaammin:
— Kostaaksesi!
Ja minä panin pistoolin taskuuni, lähdin kulkemaan jonnekin, vasten sadetta ja myrskyä, ja päässäni pyöri kaikki kummallisen sekavana ja pimeänä…