IV.
… Makasin jossakin pehmeässä, kosteassa, ja ennen tuntematon uupumus painoi jäseniäni ikäänkuin paksut, kauheat kahleet. En voinut liikuttaa edes päätäni. Pimeydestä ilmestyi jättiläissuuria, mustia möhkäleitä jotka liitelivät pilvien lailla ylitseni. Mutta ne eivät olleet keveitä kuin pilvet, vaan painavia kuin vuoret ja ne painuivat yhä alemmaksi, miltei hipasivat minua — voivat millä hetkellä tahansa murskata minut. Hätäni kasvoi kasvamistaan — enkä voinut liikkua! Kun suurilla ponnistuksilla sain pääni käännetyksi, nähdäkseni mikä painoi rintaani, niin tunsin ruumiini kylmenevän kauhusta! Suuri, verinen säkki oli rinnallani ja säkin suusta pisti ulos ihmisen kasvot: hänen kasvonsa, tuijottavine, kauheine silmineen, vääristyneine suineen ja pystyssä törröttävine hiuksineen; toinen puoli kasvoista oli veressä. Ne olivat aivan lähellä minun kasvojani — melkein koskettivat niitä — olinpa tuntevinani jonkinlaisen hengityksenkin, kylmän hengityksen, joka haisi verelle. Olisin huutanut, mutta en voinut; koetin työntää ruumista pois rinnaltani — mutta en voinut liikuttaa käsiäni. Olin jo aivan tukehtua, henki ei enää tahtonut käydä — ja se vain tuijotti minuun kuolleilla, veren tahraamilla silmillään! Vihdoin, kun en enää voinut hengittää, ponnistin kaikki voimani, huusin — ja heräsin!
Olin aivan märkänä kylmästä hiestä ja vapisin. Olin ollut sairaana jo pitemmän ajan ja hermostunut, joten ei ollut ihme, jos jouduinkin painajaisen kynsiin, mutta se oli kummallista, että näin unta juuri tuosta. Sillä viime aikoina en ollut sitä edes ajatellut, — vielä vähemmin katunut tekoani! Miksi siis näin sellaista kauheata unta? "Saman tekevä", "saman tekevä" — ajattelin ja aloin pyyhkiä hikeä ruumiistani.
— Murhaaja! — kuiskaa joku pimeässä ja minä kuuntelen hetken henkeä pidättäen. Sitten sytytin lampun ja aloin ajatella.
Oliko se murha? Kumpi, mikä oli murha? Sillä ei tässä ollut tapahtunut ainoastaan yksi murha, vaan kolme — jos kerran murhista puhutaan… Sillä myöskin minä olin murhattu — minun sieluni oli murhattu… Ja kuka oli pääsyyllinen näihin murhiin? En suinkaan minä!
Ajattelin omaa elämääni.
Se oli ollut kaunis ja toivorikas. Melkein koko elämäni oli ollut päivänpaistetta. Minua rakastettiin ja minä rakastin kaikkia — koko elämää! Minä toivoin siltä paljon ja uskoin hyvää kaikista — säälin kaikkia kärsiviä, en olisi tehnyt maan matosellekaan pahaa. Kuinka minä olisin ryhtynyt murhaajaksi? Kaikki oli hyvin, siksi kunnes tuo kauhea tapahtui. Tuntui siltä kun olisin liidellyt jossakin korkealla ja sieltä yht'äkkiä pudonnut alas pimeään, hirvittävään syvyyteen, ehkä helvettiin — josta ei ollut pienintäkään toivoa poispääsystä.
Oh, minkälaiseksi olenkaan muuttunut! En osaa kertoa — tuskin ymmärrän sitä itsekään. Kylmä ja kova olen niinkuin kallio — kertaakaan en ole itkenyt siitä asti kun se tapahtui. En rakasta ketään, enkä mitään — kun häntä ei enää ole; en toivo mitään, sillä mitäpä toivoisin, kun en häntä saa; en usko mihinkään enää, en jumalaankaan, sillä jos hän olisi olemassa, niin ei hän olisi antanut tuon viattoman hukkua! — Yksi ainoa tunne minulla on, ja se tunne on viha! Tuntuu siltä, kuin minulta olisi revitty sydän rinnasta, heitetty se jonnekin kauvas, kauvas, äärettömään tyhjyyteen ja pantu sijalle sihisevä, myrkyllinen käärme, joka kalvaa sielua ja ruumista, myrkyttää ajatukseni, antamatta lepoa päivällä eikä yöllä! Se käärme minussa on viha. Ja minun tuskani ja vihani on niin pohjatonta, sammumatonta, että joskus kauhistun itsekin — pelkään tulevani hulluksi. Hulluksi pelkään tulevani siksi, kun en voi mitään tehdä, kun en voi tehdä mitään sille järjestelmälle, joka minutkin on murhannut. Sitä järjestelmää, joka on painanut kokonaiset kansat orjuuteen ja ylläpitää valtaansa veren ja kauhun avulla, teloittaen tuhansia viattomia, tuhoten tuhansia koteja ja murskaten miljoonien onnen; joka pakottaa ihmiset murhaamaan toisiaan, repii niiltä sielun — sitä hirmuvaltaa minä vihaan! En usko rakkauteen, hyvyyteen, en taivaaseen enkä jumalaan: — mutta helvetin uskon olevan: juuri tuo järjestelmä on helvetti! Ja tämän järjestelmän pylväät, puolustajat ja apurit, he ovat perkeleitä niitä he ovat… Ja heidän hirmuiset, inhottavat rikoksensa huutavat kostoa!
— Haa!
Jospa saisi nähdä nuo julmat pyövelit mätänevinä raatoina! Tahtoisin soutaa heidän veressään… nähdä myllyjen käyvän heidän verensä koskessa! Maa pitäisi punata heidän saastaisella verellään… ilma heidän ryöväriluoliensa tulipalojen kajastuksella… Koko järjestelmä, pylväineen ja apureineen pitäisi yhdellä kauhistavalla iskulla pyyhkäistä maan päältä!
Vasta silloin olisin tyytyväinen!
Ja siksi, etten voi niin tehdä, kiroan sammumattomassa vihassani heidät… itseni… koko maailman! Kiroan päivän, jolloin äitini minut synnytti…
— Olkaa kirotut!
* * * * *
Edelläolevan käsikirjoituksen sain kerran eräältä vierustoveriltani sairashuoneessa. Hän sairasti vaikeata hermotautia ja pelkäsi päivä päivältä tulevansa hulluksi. Missä hän nyt on — vankilassa, hulluinhuoneessa tai haudassa — sitä en tiedä.