I.
Raskas, painostava mieliala vallitsi Karhulan mökissä…
Illalliseksi ei löytynyt mitään syötävää — ei mitään.
Isä, noin 50-vuotias, vielä jäntevä mies, istui peräpenkillä pää käsien varassa ja murahteli synkkänä itsekseen, sylkäisten silloin tällöin vihaisesti lattialle. Äiti hääräili tapansa mukaan takan ääressä: sytytti tulen, pesi huolellisesti padan ja asetti — ties mitä varten — vettä kiehumaan; hän varoi huolellisesti näyttämästä kasvojaan, mutta päättäen epätasaisesta hengityksestään ja pidätetyistä huokauksista, jotka väkisin pusertuivat hänen rinnastaan, taisteli hän itkua vastaan. Vanhin tytär, joka hiljattain oli mennyt naimisiin erään työnjohtajan kanssa ja oli nyt pistäytynyt tervehtimään vanhempiaan, istui lähellä isää ja piteli sylissään nuorinta siskoaan noin kolmen vuotiasta tyttöä. Reino, 16-vuotias nuorukainen, makasi sängyssä ovensuussa, likaiset tiilisaappaat jalassa ja tuijotti itsepäisesti savustunutta kattoa. Muut lapset istuivat lattialla ja itkeä tuhrustelivat kaikki kolme. Uuninpuolella istui sitäpaitsi vanhemman pojan nuori vaimo, hiljaa, toivottomasti itkien ja imettäen pientä lasta, mutta päättäen pikkuisen epätoivoisista ponnisteluista, sekä siitä, että se vähäväliä puhkesi itkemään — ei äidin rinnoista tullut mitään maitoa.
Mutta lattialla käveli edestakaisin väsynein, hermostunein askelin vanhin poika Mauri, joka pikkupojasta asti oli ollut maailmalla ja vasta sulun alussa tullut nuoren vaimonsa kanssa entiseen kotiinsa asumaan. Hän oli kookas, solakka ja jänteväruumiinen, hiukan yli kahdenkymmenen vuotias mies, kauniine, lujapiirteisine kasvoineen. Nyt oli hänen suunsa ympärillä hätääntynyt, katkera piirre ja tummissa silmissään kuvastui vain tuska ja epätoivo — omaisten itku näytti koskevan häneen kuin julmat ruoskaniskut…
Koko viime talven oli kaupungissa vallinnut ankara työttömyys. Satoja miehiä oli joutilaina, eikä työtä saanut mistään. Keväällä, kun töiden viimein piti alkaa, ilmoittivat työnantajat pidentävänsä työpäivää yhdellä tunnilla kaikilla rakennustyömailla. Kun työläiset eivät suosiolla moiseen ukaasiin tyytyneet, lopettivat työnantajat kaiken keskustelun ja julistivat työnsulun, joka nyt oli kestänyt jo kuusi viikkoa; he sanoivat ottavansa työhön ainoastaan niitä, jotka yksityisesti menevät heiltä työtä kerjäämään ja suostuvat tekemään pidennettyjä työpäiviä, toisin sanoen: niitä jotka menevät pettämään toverinsa. Työläiset puolestaan päättivät, etteivät mene yksikään työhön, ennenkuin työnantajat suostuvat allekirjoittamaan sopimuksen, jossa työehdot ovat samanlaiset kuin edellisenä kesänä. — Tähän asti ei ollut rikkureita vielä ilmestynyt kuin muutamia kymmeniä, mutta niillä ei saatu töitä käyntiin.
Karhulan miehet, jotka olivat rakennustyöläisiä, joutuivat luonnollisesti myöskin pois työstä. Kun heillä ei talvellakaan ollut työtä, oli heidän elämisensä sulun aikana tavattoman hankalaa. Ja sitten alituinen katkeruus ja eripuraisuus siitä, ettei menty työhön! Kaikki muut paitsi Mauri, olivat viime aikoina sitä mieltä, että työhön oli mentävä niilläkin ehdoilla — täytyihän saada leipää! Hän oli kuitenkin äärimmäisillä ponnistuksilla saanut isänsä ja veljensä pysymään sieltä poissa — ja siitä olivat kaikki hänelle äärettömän katkeria.
Nytkin, kun äiti oli juuri ilmoittanut, ettei ollut mitään syötävää, tuntui hänestä siltä, kuin olisi lattia polttanut jalkojen alla…
— On se kamalaa, kun täytyy mennä syömättä nukkumaan… — huokaili äiti.
— Onhan se… mutta koetetaan nyt vielä pieni aika kärsiä, — lohdutteli Mauri.
— Kyllä sitä kärsisikin, — puhui äiti katkerasti — mutta kun on kolme reipasta miestä perheessä, jotka saisivat työtä koska tahansa, niin…
— Voi äiti kulta… älkää nyt… — rukoili poika ja hänen kasvoissaan kuvastui vihlova tuska; äidin sanat koskivat kipeästi.
— Kyllä se on… — murahti isä vihaisesti ja tirskautti pitkän syljen lattialle.
— Loppu tästä pelistä tulla täytyy! — kivahti nuorempi veli sängystä.
— Älkää nyt… älkää nyt ruvetko taas!… Kyllä tästä pian jo… — pyyteli taas Mauri.
— Sellaista siitä tulee! — huudahti sisko, joka tähän asti oli istunut ääneti ja hänen äänensä soi erinomaisen terävänä ja kirkuvana. — Kuka käskee rettelöidä ja tehdä lakkoja!
— Eiväthän työläiset lakkoa tehneet! Työnantajat itse julistivat työnsulun…
— Mutta kyllä se työväen vika on… Yhtämittaa rettelöivät! — kivahti sisko.
Mauri kalpeni vihasta. Hän oli pannut kaikki voimansa liikkeelle lohduttaakseen omaisiaan, herättääkseen heissä rohkeutta, kestävyyttä ja uskoa voittoon — ja nyt tulee hänen oma siskonsa ja repii hajalle kaikki! Hän kääntyi ympäri kuin ärsytetty peto joka huomaa uuden ahdistajan, ja koettaen puhua hillityllä äänellä, änkytti hän aivankuin ei olisi heti löytänyt sanoja:
— Mitä… mitä… sinä sanot? Tuletko sinä sanomaan noin…? Sinä?
Onko herra miehesi käskenyt sinun sanoa noin?
— Älkää herran tähden riidelkö… — pyyteli äiti väliin.
— Sinähän siellä olit yllyttänyt… ettei myönnytä! Mitäs tarvitsee ruveta! — huudahti sisko voitonriemuisena.
— Voi herra jumala! — huusi veli. — Pitikö myöntyä? Ja sinä! Sinä! Muistatko kuka sinä olet! Muistatko… että olet tästä mökistä! Ja nyt olet sortajien puolella! Etkö häpeä!
Sisko purskahti raivoisaan itkuun ja kirkui sen lomasta kiukkuisesti:
— Älä… älä rupea haukkumaan!… ja muistuttelemaan… kyllä minä tiedän! Senkin roisto! Kuuletko!
— Mene helvettiin! — karjasi veli yhä enempi raivostuen. — En viitsi nähdä sinua! Ulos!
Sisar juoksi itkien ulos.
Kaikki loivat Mauriin vihaisia ja katkeria silmäyksiä ja äiti lausui moittivasti:
— Sellaista siitä tuli! Mitäs se nyt kannatti! — ja lähti huoneesta.
Mauri ei vastannut, vaan seisoi ääneti, tuijottaen ikkunasta ja kuuli miten kaikki jättivät hänet.
Kuinka voivat he olla noin tietämättömiä ja tyhmiä! — ajatteli Mauri. — Jospa hän olisi ollut kauvemmin kotona, niin he eivät olisi tuollaisia… Mutta nyt tekivät puute ja vanhat ennakkoluulot heidät sokeiksi ja kuuroiksi — he tahtoivat vain ruokaa! Hän huomasi surukseen, että oli aivankuin ennakolta päätetty olla kuuntelematta hänen, "villitsijän", puheita! Ja häntä pidettiin tälläkin hetkellä koko perheen vihollisena…