II.
Kun Mauri tuli pihalle, huomasi hän, että kaikki olivat siskon ympärillä, koettaen lohduttaa ja tyynnyttää häntä parhaansa mukaan. Kuului vain epäselviä sanoja: "Älä välitä siitä", "Se on kamalaa, kun tuollalailla"… "Ei se koskaan ennen ole tuollainen ollut" y.m., mutta Maurille ei kukaan suonut silmäystäkään! Hän meni edemmäksi ja istahti kivelle.
Mutta nälkä ja katkeruus ei mennyt ohi. Ja kun saapuvilla ei ollut muuta syntipukkia, käytiin uudelleen ahdistamaan Mauria. Sisar yhä itki.
— Kyllä se on hävytöntä, että rupeat Helmiä haukkumaan! — lausui katkerasti Reino. — Varsinkin, kun hän on oikeassa… Mihin sitä tällä pelillä joudutaan?
Nyt läheni Maurin vaimokin, istui puupölkylle lapsi sylissään ja sanoi katkonaisesti, itkuaan pidätellen:
— Pitääkö meidän kuolla nälkään… ennenkuin… ennenkuin… te menette työhön…?
— Niin… — yhtyi äiti.
— Kyllä jo pitäisi… — päätteli isä synkkänä.
— Sinä se olet syypää kaikkeen! — huusi Helmi-sisko raivokkaasti itkien. — Isä ja Reino olisivat jo aikoja sitten menneet työhön… mutta sinä estät… sinä… sinä… sinä!
Nyt tulistui Mauri uudelleen.
— Sen minä sanon, ettei mennä pettämään tovereitamme! Ei jumal'auta mennäkkään! Vaikka ennen kuollaan nälkään joka sorkka!
Mutta nyt kohosi kiihko ja katkeruus huippuunsa. Kaikki muut paitsi isä, rupesivat itkemään — sillä kaikki olivat nälissään! Ja kun ei ymmärretty oikeata syyllistä, niin sai Mauri kaiken osakseen. Vihaiset, uhkaavat silmäykset, katkerat, pistävät sanat ihan sinkoilivat hänen ympärillään.
— Ei, kyllä tämä on liikaa! — ärisi isä, heittäen kulmainsa alta kiukkuisen silmäyksen Mauriin.
— Sinunko tähtesi tässä ruvetaan ijankaiken kärsimään! — huudahti veli itku kurkussa ja iski raivokkaasti kepillään männynvesaa.
— Enkö minä sinulle enää mitään merkitse…? Etkö lapsestakaan välitä…? — nyyhkytti Maurin vaimo hyssyttäen sylissään itkevää pienokaistaan.
— Muistatko… miten olet minua haukkunut! Miten löit Reinoakin pienenä! Vieläkö muistat! — kirkui nyrkkiä puiden Helmi.
— Lakatkaa jumalan tähden… Älkää jumalan tähden riidelkö… lapset… vaikeroi äiti itkien, mutta hänen äänensä hukkui uusiin sekaviin, vihaisiin huutoihin:
— Luuletko yksin olevasi! Minä ammun sinut! Jumal'auta! — uhkasi veli.
— Kuinka kehtaat…!
— Villitsijä!
— Lapsi ei ole saanut ruokaa…
— Minä en ole saanut tänään kuin leipäpalan aamulla!
— Enkä minä!
— Enkä minä!
Vieläpä pikkuvelikin, 8-vuotias Matti, joka ei kai vielä luottanut sanojensa voimaan, alkoi turvallisen matkan päästä viskellä kivillä (joista pari sattuikin) ja huusi itkien:
— Villitsijä… villitsijä!
Mutta vastapäätä heitä kaikkia seisoi kalpeana ja päättävänä Mauri. Kirvelevä tuska raateli rautakynsin hänen sydäntään. Jospa nuo olisivat olleet vieraita, vihollisia, niin hän ei olisi ollut milläänsäkään. Mutta nähdä ne, joita enin rakastaa maailmassa, joiden edestä antaisi elämänsä… nähdä heidät vastassaan noin vihamielisinä, ymmärtämättöminä — se oli hänelle hirmuista! Mutta se, että hän oli yksin, kaikki häntä vastaan, muutti hänen kärsineen mielensä kovaksi, hän tahtoi haavoittaa takaisin. Sentähden hän ei vastannut mitään, vaan nauroi, nauroi kylmää, uhmaavaa naurua… Hän seisoi siinä pää pystyssä, ylpeänä ja voimakkaana, hänen repaleinen paitansa oli auki, paljastaen ruskean rinnan ja jäntevän kaulan… Hänen sieramensa värähtelivät ja tummat silmänsä salamoivat synkästi, kun hän viimein puhui:
— Minä en ole syönyt tänään mitään — mutta en voi muuta kuin nauraa teille kaikille — senkin raukat! Te olette aivankuin hulluja! Te syytätte minua — aivankuin minä olisin teidän sortajanne! Minäkö julistin työnsulun? Ettekö enää muista, että rakennusherrat sen tekivät? Ja ne nujertavat meidät maahan — jos emme puolustaudu ja kestä taistelussa. Meidän täytyy siis kestää!
— Mutta kun oma lapsi kärsii nälkää… niin kyllä täytyy olla sydämetön…
— Sydämetön! — matki mies melkein horjuen. Sana sattui häneen kuin isku ja masensi silmänräpäyksessä hänen varmuutensa ja uhmansa. Hän lysähti kivelle ja kun hän pää käsien varassa alkoi puhua, kuulosti äänensä matalalta ja kumealta kuin tulisi se haudasta; ja lausui sanat katkonaisesti ja pakottaen, aivankuin olisi niiden välillä nieleskellyt jotain karvasta ja epämiellyttävää, joka tarttui kurkkuun. — Sydämetön… Niin te luulette… luulette, etten kärsi… mutta… sydämeni on pakahtua tuskasta… kun ei ole ruokaa… Mutta menisinkö pettämään toverini… Tai mitä pitää minun tehdä… Itkisinkö? Jos itkisin… mitä se hyödyttäisi…? Ja minä jo olen tarpeeksi itkenyt maailmassa! Muistatteko äiti, kuinka itkin — ja kuinka te itkitte — kun minun 8-vuotiaana lapsena täytyi lähteä vieraalle karjapaimeneksi… heidän synkkiin metsiinsä… Muistatteko, kuinka itkin, kun olin ajopoikana… ja tulin kotiin paleltunein, vertavuotavin varpain… tulin, saadakseni vain itkeä, sillä minun täytyi taas samana päivänä lähteä kaupunkiin hirsikuormaa viemään, vaikka jalat polttivat kuin tulessa. Ei auttanut, sillä isä oli sairaana ja toiset pienemmät (hän viittasi veljiänsä ja siskoihinsa) tarvitsivat leipää… Ja kun minä yksin olin maailmalla… turvattomana, rahattomana… eikä ollut ruokaa, niin. Tai miksi kertoa! Koko lapsuushan oli minulle vain kurjuutta, vilua, nälkää ja — itkua… Tästä sinä sisko et onneksi tiedä… sillä sinä olit sentään kotona…
Hän vaikeni, mutta jatkoi taas hetken kuluttua:
— Kun minä sitten tulin mieheksi ja näin, että maailmassa on järjestelmä, jonka vallitessa rikkaat ja köyhät ovat — rikkaitten sorron takia — ilmitaistelussa keskenään, niin kuinka minä, joka niin paljon olen saanut tuota sortoa kärsiä — kuinka minä voisin mennä sortajain puolelle? Katsokaa: tässä täytyy olla jommankumman puolella, ei voi olla puolueton… Minä selitän…
— Ei tässä saarnoja tarvita! — keskeytti sisar tylysti.
— Helmi kulta… anna nyt minun sanoa ja kuuntele sinäkin, tämä kerta! — pyysi Mauri. — Niin, minun piti vain sanoa tästä sulusta, sillä se osoittaa, kuinka tunnottomia kapitalistit ovat: Ensin näännytettiin työväkeä pitkä talvi työttömyydellä. Muistattehan, mitä valtuuston herrat sanoivat, kun pyydettiin hätäaputöitä! Tuliko työtä? Mitä vielä! Ja kun kevät tuli, julistivat he sen ilosanoman, että työpäivä pidennetään… Ajattelivat kai, että työväki on niin nälkiintynyttä, ettei se voi mitenkään puolustautua ja he saavat taas kymmeniä tuhansia pistää taskuunsa! Eikö se ollut mielestäsi väärin? Ja tietäkää se, että jos nyt olisi myönnytty, niin ensi vuonna olisi taas pidennetty työpäivää ja vähennetty myöskin palkkaa — työpäivän pidennystä seuraa aina myöskin palkkojen alennus… Ne eivät tunne mitään sääliä! Sentähden työväestönkin täytyy taistella! Ajatelkaa: jos työväki vielä vähän aikaa pysyy yksimielisenä, niin työnantajain täytyy myöntyä ja silloin tullaan taas jotenkuten toimeen. Mutta jos tulee paljon sellaisia, jotka suostuvat menemään työhön noilla kurjilla ehdoilla, silloin saavat herrat työt käyntiin, kaikkien työläisten täytyy lopulta taipua — ja työnantajat sortavat heitä entistä enemmän! Ettekö nyt käsitä, että täytyy olla jommankumman puolella! Ja ettekö käsitä, että jokainen, ken nyt menee työhön on noiden sortajien avustaja, toveriensa yksimielisyyden rikkoja, veljiensä pettäjä — Juudas! Ja pitäisikö meidän nyt olla tuollaisia pettureita! Pitäisikö meidän mennä viskaamaan kiviä veljiemme — ja itsemme päälle! Sitä en ainakaan minä tee — enkä voi tehdä! Minä en nöyrry enää, kun minua isketään — minä isken takaisin! Ja taistelen oikeuden puolesta viimeiseen hengenvetoon asti!
Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, alensi ääntään ja puhui kiihkeästi ja tuskallisesti kuin hukkuva joka pyytää apua:
— Kärsitään vielä vähän aikaa… Ei mennä työhön! Ne eivät voi enää kauvan kestää — olen kuullut sen luotetuilta henkilöiltä — niiden täytyy myöntyä… Kuulkaa… minä hankin huomenna leipää vaikka mistä… vaikka maan alta! Mutta ei mennä työhön! Meidän täytyy koettaa, meidän täytyy voittaa muuten meidät ihan maahan nujerretaan! Jos kärsimmekin, niin kärsimme totuuden, oikeuden, — toisten kovaosaisten ja oman elämämme puolesta… Sillä jos me voitamme täällä, niin sortajat eivät uskalla muuallakaan ruveta tällä tavalla kuristamaan… Meidän voittomme on heidänkin voittonsa… tappiomme heidän tappionsa… Ja kun te tiedätte, miten kurjaa meillä ja kaikilla työläisillä on, niin sanokaa: onko väärin, jos puolustaudumme silloin, kun olomme aijotaan vielä kurjemmaksi tehdä? Sanokaa, onko se väärin? — Sano Helmi, onko se väärin?
— Niin, mutta kamalaa on sentään kuolla nälkään…
— Mutta sano nyt! — tiukkasi edelleen Mauri. — Onko se väärin, että puolustamme oikeuksiamme? Tai pitääkö meidän…
Hänen puheensa keskeytyi, sillä pikku-sisko juoksi pihaan ilosta loistaen, kainalossaan suuri, hyvältä tuoksuva ruisleipä! — Helmillä oli sattunut olemaan 50 penniä ja hän oli lähettänyt tytön puotiin.
Leipä vietiin riemusaatossa sisälle ja äiti käski jokaisen saamaan osansa.
Hetken kuluttua toi nuorin veli Maurillekin palan. Oi, miten hyvältä se tuoksui! Sen tuoksu miltei huumasi hänet — sillä hän ei ollut syönyt kuin eilen iltapäivällä… Mutta nostamatta päätään, sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
— En minä välitä… syökää nyt vain… Anna tuo pala äidille ja Tildalle, — ja lisäsi hiljemmin, kuin itsekseen: — Että se pienikin saisi vähän maitoa…
Kun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin läheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti, niin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi… itki, niinkuin itkee vain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä…
Oi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän ajatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta ja tulevaisuus — samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua kurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo rintalapsina… Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi aika? — Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se sitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä taistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä voisi kestää…
— Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen… iloisista lapsista… onnellisesta perhe-elämästä…! Oih!
Se parahti hänen kuivien huuliensa välistä kuni haavoitetun eläimen valitus…
Kun tähdet jo vilkkuivat taivaalla, lempeällä kesätaivaalla, makasi hän vielä kanervikossa, tuijottaen kuumeisin silmin avaruuteen ja hänen rinnastaan pusertui silloin tällöin raskas, käheä, tuskanvoihkelta muistuttava huokaus…