I.
— Miksi te taas tulitte… Olenhan kieltänyt… Miksi te…? Menkää pois… menkää… minä pyydän…
Näin vaikeroi tyttö rukoilevalla, pelokkaalla äänellä, koettaen vetää peitettä paremmin päälleen, peittääkseen paljaita olkapäitään ja käsivarsiaan ja hänen katseensa harhaili kauhistuneena ympäri pientä, hämärää huonetta kuin apua etsien.
Mutta nuori mies puhui kuiskaten, puhui kauan ja hellästi, miten oli tyttöä ikävöinnyt ja kaivannut, miten oli valvonut kokonaisia öitä häntä ajatellessaan ja kuinka paljon oli kärsinyt tytön kylmyydestä. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, jatkaen kiihkeästi:
— Minä en voinut olla tulematta, sillä pidän sinusta niin paljon — olen kauvan jo pitänyt… En voi elää ilman sinua!
Tyttö olisi tahtonut kiertää kätensä tuon jumaloidun pään ympäri, nojautua hänen rintaansa vastaan, hyväillä, suudella häntä… Hän olisi tahtonut huutaa, että hänkin rakastaa, rakastaa palavasti, koko nuoren sielunsa ja ruumiinsa hehkulla ja voimalla — rakastaa enemmän kuin omaa henkeänsä! Mutta samassa hän muisti, että tuo mies oli ylioppilas, aatelismies ja hän — hän oli vain palvelustyttö! Se tunkeutui mieleen kuin terävä jääpuikko ja täytti hänen sielunsa vihlovalla tuskalla ja epätoivolla. Hän loittoni miehestä ja äänellä, jossa värähteli katkeruus, hellyys ja rajaton suru, hän rukoili:
— Menkää… menkää… Minä pyydän. Eihän…
Ääni katkesi ja hän purskahti rajuun itkuun, niin että hento ruumiinsa nytkähteli peitteen alla…
Mitä itket…? Älä… älä… — lohdutteli mies hätääntyneenä ja hänenkin äänensä kuului särkyneeltä ja liikutetulta. — Miksi itket? Rakastanhan sinua…
Mutta tyttö kääntyi suulleen, painoi kyynelistä kosteat kasvonsa tyynyyn ja katkonaisesti, nyyhkytyksien lomasta kuului katkerasti ja toivottomasti:
— Te valehtelette. Te narraatte vain minua… Miksi te minusta pitäisitte… minähän en ole — mikään… en mikään…
— Kuinka sinä Irja voit noin puhua? — sanoi mies hellän moittivasti. — Olenko sen ansainnut? Sinä olet ollut meillä kolme vuotta. Sano, olenko sinulle kertaakaan valehdellut, tai jotenkin pettänyt? Sano!
Ja kun tyttö ei vastannut, laski kätensä hänen hiuksilleen ja jatkoi lämpimästi:
— Minä en tahdokaan tietää, mikä ja kuka sinä olet… rakastan vain sinua… Enkä eroa sinusta — en! Menen naimisiin kanssasi…
— Oi, puhutteko te totta…? tai…
— Älä puhu noin! — keskeytti tulisesti mies ja sulki suudelmalla tytön suun. — Kutsut minua "te", aivankuin olisin sinulle vieras… ja kuitenkin olen sinua jo kauvan rakastanut… Miksi sellainen olet, sano? Vai etkö rakastakaan minua? Tyttö kääntyi häntä kohden, tarttui hänen käteensä ja hymyili kyyneltensä lävitse.
— Rakastan… enemmän kuin mitään muuta maailmassa… Mutta…
— Älä sano muuta! Se on kylliksi, että minua rakastat. Kuule, sinä pieni! — et voi uskoa kuinka paljo sinusta pidän… en tahtoisi itsekään niin paljon pitää… En voi sinusta koskaan erota, puhui mies hellällä, vakuuttavalla äänellä ja suuteli kiihkeästi tyttöä hiuksille, otsalle, huulille… Vastaukseksi painoi tyttö päänsä miehen rintaa vastaan ja itki… ilosta, onnesta tai hämäristä, surullisista aavistuksista — sitä hän ei itsekään tiennyt, itki vain!
— Miksi sinä itket, rakas? Sinä et saa itkeä, et saa! Me olemme nyt onnellisia… unohdamme kaikki… koko maailman! Eikö niin?
— Niin, — hymyili tyttö onnellisena, vaikka vielä kyyneleet silmissä ja hyväili hellästi miehen korkeata otsaa ja mustaa silkinhienoa tukkaa. Mies tunsi kuin lämpimän virran virtaavan koko ruumiinsa läpi. Hän tempasi tytön rajusti syliinsä, suuteli kuumasti ja kuiskaili hiljaa ja kiihkeästi jotakin tytön korvaan…
Tyttö silmäsi häneen hämmästyneenä.
— Ei… ei, — hätäili hän. — En voi… en uskalla. Jos vielä… mihin sitte joutuisin?
— Oh, sinä pieni, — lausui mies, hymyillen anteeksiantavasti kuin lapselle. — Uskallammehan me. Eihän siitä mitään… kyllä minä ymmärrän. Ja olethan sinä nyt minun, minun… mehän rakastamme toisiamme!
— Onko se sentään totta, että minua rakastat? Pelkään niin kovin, että… unohdat minut… Onhan sinulla parempia… — soperteli tyttö tuskallisesti ja oli vähällä uudelleen ruveta itkemään.
Mutta mies huumasi hänet suuteloillaan ja hellyydellään, hän pani liikkeelle koko kaunopuheliaisuutensa, kuvatessaan rakkauttaan, kaipuutaan ja miten onnellisia he tulisivat olemaan! Tytön täytyy luottaa häneen, hän ei rakastakaan arvoa ja rikkautta, vaan juuri häntä, tyttöä, ja sentähden tytön täytyy tulla kokonaan hänen omakseen, heidän täytyy rakastaa toisiansa, nauttia onnesta…
Mutta tyttö ei vieläkään suostunut.
— Niin! Minä ymmärrän — sanoi mies synkästi ja surullisesti ja kääntyi poispäin. — Sinä et rakasta minua… Sanot vain…
— Voi, älä sano niin! Rakastan sinua niin, etten…
— Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä uskaltaisit olla minun omani kokonaan, luottaisit minuun — puhui mies murheellisena ja lisäsi hetken kuluttua äänellä, jossa värähti katkeruus ja uhka:
— Mutta minä en jaksa elää… en! Minä surmaan itseni — niin, sen minä teen! Kun sinä kumminkaan et minua rakasta!
— Älä… älä nyt ajattele noin… rakastan sinua niin paljon… niinkin — jos tahdot… — kuiskaili tyttö hätääntyneenä.
— Puhutko ihan totta?
— Puhun, — värähti tuskin kuuluvasti tytön vapisevilta huulilta.
Silloin mies kiersi käsivartensa hänen hennon vartalonsa ympäri, puristi rajusti rintaansa vastaan, peitti hänen kaulansa, poskensa, suunsa, tulisilla suudelmilla ja niiden lomassa kuumasti kuiski:
— Sinä rakas…! Kuinka sinä olet kaunis… Omani… rakkaani…
Tyttö ei puhunut enää mitään — hän värisi pelosta, onnesta… odotuksesta…