II.
Asessorska seisahtui kyökinovelle, pyyhki hitaasti sievällä pitsinenäliinallaan kultasankaiset rillinsä kirkkaiksi, asetti ne varovasti hienopiirteiselle nenälleen ja sinkahutti niiden läpi teräsharmaista silmistään kylmän, tutkivan katseen Irjaan, joka seisoi hänen edessänsä alaspainunein päin, posket hehkuen pelosta ja häpeästä; hän arvasi mitä nyt oli tuleva. Asessorska tarkasteli häntä kauvan ja tutkivasti, kiireestä kantapäähän — niinkuin olisi tahtonut musertaa tytön paljailla silmäyksillään ja sanoi viimein kylmästi ja arvokkaasti, pannen painon joka tavulle:
— Onko se totta?
— On, — sopersi tuskin kuuluvasti Irja vapisevin huulin ja punastui vieläkin enemmän — hän olisi sinä hetkenä tahtonut vaipua maan alle!
— Ja julkeat sen vielä tunnustaa! — huusi asessorska salamoivin silmin jakun tyttö ei mitään vastannut, käveli hän kiivaasti muutaman kerran edestakaisin lattialla siveellisen suuttumuksen vallassa ja jatkoi loukkaantuneena:
— Ja minun huoneessani ehkä? Se vielä puuttuisi! Sano, onko sellaista tapahtunut täällä?
— On.
Asessorska jäi aivan sanattomaksi hämmästyksestä, nähdessään noin kamalaa siveettömyyttä; hän otti jostakin syystä rillit nenältään, alkoi hangata niitä uudestaan ja tirkisteli kaiken aikaa Irjaa, niinkuin olisi erikoisesti tahtonut nähdä, miltä noin siveetön ihminen näyttää paljaalla silmällä katsottuna! Kun hän sai rillit onnellisesti nenälleen, kysyi hän äänellä, jossa väreili ankaruus ja rajaton halveksiminen:
— Kuka on se roikale? Äsch!
— Ei hän roikale ole, — kuului nöyrästi tytön väriseviltä huulilta.
Mutta se oli jo liikaa. Asessorska vallan kauhistui sellaista hävyttömyyttä! Vielä puolustaa! Ja unohtaen tykkänään äskeisen arvokkuutensa hän kiukkuisesti kiljasi:
— Se on roikale! sanon minä! — Kuka se on? Mikä on hänen nimensä?
— Se on teidän poikanne… Arno nuoriherra… — änkytti Irja pelästyneenä — Hän rakastaa minua… menemme naimisiin… Antakaa anteeksi…
Asessorska jähmettyi hetkeksi, niinkuin Lotin vaimo muinoin, hän muuttui tuhkanharmaaksi raivosta ja olisi luultavasti saanut halvauksen, ellei Irja olisi tarjonut hänelle vettä. — Kun hän oli nielaissut lasillisen vettä, sai hän uudestaan puhelahjansa takaisin ja raivosta vavisten kirkui kuin vimmattu:
— Mi — mitä! Mitä sinä sanot… uskallat sanoa! Sinä, lutka! Oletko vietellyt hänet, huora! Ulos täältä — ja heti!
— En minä vietellyt, — sopersi arasti Irja ja purskahti itkuun.
— Suus kiinni…! Minä näytän sinulle — senkin narttu! Ulos!
Ja ettei Irja vain väärin ymmärtäisi näitä sanoja, läheni asessorska häntä uhkaavana, tulipunaisena kiukusta. Irja juoksi itkien ulos kyökistä.
Sillä tavalla joutui Irja pois paikastaan, asessori B:ltä, jossa hän oli ollut kolme vuotta palveluksessa. Koko ajan oli hän ollut asessorskan suosiossa rehellisyytensä, nöyryytensä — ja erinomaisen ruuanlaittotaitonsa takia. Ja hänen siveyttään ja käytöstään vastaan ei kellään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt! Asessorska ei antanut hänen olla päivääkään enää toimessaan, kun sai tietää, että Irja oli raskaana. Sillä kun Irja samana päivänä (kun hän pois ajettiin) meni asessorskan luo ja itkien rukoili että saisi olla paikassaan ja kysyi mihin hän joutuu ilman mitään turvaa, oli asessorska vähällä raivostua niinkuin aamupäivälläkin, mutta voitti itsensä ja kylmän ylhäisesti huomautti, ettei hänellä ole tapana pitää palveluksessaan henkilöitä, joiden siveys on niin hataraa laatua ja vielä saattavat ikävyyksiä hänen perheelleen. Kun Irja nyyhkyttäen pyysi anteeksi ja koetti huomauttaa, ettei se ollut hänen syynsä, otti asessorska kukkaron taskustaan ja maksoi Irjalle 14 päivän palkan ja käski hänen niin pian kuin suinkin korjaamaan kapineensa ja poistumaan hänen talostaan, eikä koskaan enää hänen oveansa avaamaan!
Nyt alkoi Irjalle tukala aika. Hän yritti uudestaan palveluspaikkaan, mutta paikansaannista ei ollut puhettakaan, kun näkivät hänen tilansa. Muuhun työhön hän ei myöskään päässyt. Hänen pienet säästönsä kuluivat loppuun, hän oli huutavassa puutteessa ja kurjuudessa — ja odotti synnytystä Mutta vielä kauheampia tuskia, kuin aineellinen kurjuus, tuotti hänelle se, että Arno oli hänet hyljännyt: lähtenyt ulkomaille, heti toisena päivänä, kun Irja oli pois ajettu, eikä hän nähnyt Arnoa enää kertaakaan, eikä saanut häneltä mitään tietoa. Hän rakasti Arnoa vielä, rakasti enemmän kuin ennen, kaipasi häntä sanomattomasti. Hän itki yökaudet, uskoi että Arno sentään auttaa häntä; hän ei voisi niin julmasti pettää! Ei voi löytyä niin suurta petosta maailmassa!
Mutta turhaan hän odotti. Hänen hätänsä ja kurjuutensa kasvoi yhä huutavammaksi. Ja kun hänellä ei ollut enää penniäkään rahaa, ei mitään pantattavaa, synnytti hän pojan erään pesumatamin luona esikaupungissa. Hän oli nälästä ja surusta niin heikontunut, että se oli viedä häneltä hengen — monta päivää houraili hän elämän ja kuoleman välillä. Kaikesta huolimatta olisi hän kuollut nälkään, ellei matami olisi antanut ruokaa — sillä vanhempia hänellä ei ollut, eikä muitakaan sellaisia, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Hän lupasi korvata matamille kaikki kun tulee terveeksi ja pääsee työhön.
Mutta hän parani hitaasti. Vasta neljän viikon kuluttua voi hän nousta vuoteelta. Kalpeana, horjuvana lähti hän etsimään työpaikkaa. Mutta se oli vaikeata. Palvelukseen hän ei päässyt, vaikka kävi monessa paikassa pyrkimässä — kukaan ei huolinut palveliattaresta jolla oli lapsi. Hän kävi konttorista konttoriin, tehtaasta tehtaaseen, hän etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat — mutta turhaan: kukaan ei tahtonut työhönsä niin heikkoa ja sairaannäköistä työntekijää, kun terveitä ja voimakkaita oli yllinkyllin saatavissa! Hän tunsi olevansa hukassa, hänellä ei ollut mitään toivoa, ei pelastusta! — Vihdoin, kun hän oli menehtymäisillään, kun matamikin oli uhannut ajaa hänet pellolle, jos ei saisi työpaikkaa, pääsi hän työhön erääseen tulitikkutehtaaseen.
Mutta nyt tuli pahinta, mitä hän siihen asti oli kokenut. Hänen täytyi olla kaksitoista tuntia tehtaassa ja se oli niin kaukana, ettei hän ehtinyt edes päivällisaikana asuntoonsa, eikä niinollen voinut imettää pikku Arnoaan, vaan täytyi jättää se hoidettavaksi matamille. Hän kärsi kaikki helvetintuskat, nähdessään sille syötettävän sinistä, vedellä sekoitettua maitoa — kun hän itse olisi niin mielellään imettänyt sitä vaikka sydänverellään! Mutta mitäpäs hän voi tehdä! — Sitäpaitsi oli tehtaassa urakkatyö ja ensimäisinä viikkoina sai hän ainoastaan 3-4 mk. viikolta, vaikka kuinka olisi ponnistellut. Mihinkä se riitti! Ei siis voinut olla puhettakaan paremman maidon hankkimisesta lapselle — hän itsekään ei saanut edes huonoakaan ruokaa tarpeekseen! Hän laihtui ja surkastui murheesta ja nälästä yhä enemmän, niin että oli mahdoton tuntea häntä entiseksi kauniiksi, reippaaksi ja punaposkiseksi Irjaksi.
Ja Arno vaan ei kirjoittanut — ei edes yhtä sanaa! — ei auttanut häntä taistelussaan heidän yhteisen lapsensa puolesta! Voi jumala! Miksihän ei auttanut? Miksi… miksi…?
Mutta siitä huolimatta rakasti Irja häntä…