III.
Toisena päivänä vangitsemisen jälkeen Korpela vielä kerran näki Sadovskyn. Se tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että se painui hänen mieleensä aivankuin se olisi poltinraudalla poltettu hänen sielunsa pohjaan. Se tapahtui seuraavasti:
Kaupungin työväentalolla pidettiin samaan aikaan oppikursseja, jossa luennoitiin eri aineista, harjoiteltiin esitelmien pitoa, runonlausuntoa, kokoustenpitoa, oikokirjoitusta y.m. Maaseudun työväenyhdistykset olivat lähettäneet sinne etevimpiä jäseniään, jotta nämä toisivat ne pienetkin oppimurut ja kokemukset, joita siellä jaettiin, yhteiseksi hyödyksi kotiseudulleen. Kaikkiaan oli siellä noin kaksisataa osanottajaa, ja innokkaasti ja toverillisesti siinä ponnisteltiin eteenpäin. — Kun nämä kurssilaiset kaikessa rauhassa Korpelan opastamana harjoittelivat oikeinkirjoitusta, avautui ovi ja sisään tunkeutui poliisimestari lukuisan poliisijoukon ympäröimänä ja mukanaan oli heillä vangittuna — Sadovsky.
Kaikkien katseet kääntyivät poliiseihin kysyvinä, synkkinä… ja tuli hiljaisuus, niin syvä, että olisi kuullut kärpäsen surinan… Poliisit pysähtyivät hämmästyneinä — nähtävästi eivät luulleet salissa olevan ketään arkipäivänä. He näkivät jotain pahaaennustavaa noissa kalpeissa kasvoissa, tuijottavissa, synkissä silmissä. He kalpenivat ja nolostuivat — niinkuin nolostuu varas, joka murtautuu huoneeseen ja huomaakin isännän pyssy kädessä rauhallisena tarkastelevan häntä… Viimein he Sadovskyn viittauksesta astuivat erääseen sivuhuoneeseen, vahdit jätettiin ovelle… Nyt käsittivät kaikki aseman: tuossa huoneessa oli Sadovsky ottanut vastaan sairaitaan, siellä olivat vieläkin hänen lääkäri-tarpeensa ja nyt tultiin — kai raivostuneina siitä, ettei edellisellä kerralla löydetty mitään "tärkeätä"! — tarkastamaan tännekin!
Opetus keskeytyi ja Korpela alotti laulun venäläisen vallankumouslaulun "Varschavjankan" — johon kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta yhtyivät ja tuon synkän surullisen ja samalla uhmaavan laulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin marssivan armeijan askelten jyske… Kun se oli laulettu, alettiin heti toinen — vallankumouslaulu sekin — ja kun tarkastusta yhä jatkui, kajahti yhä paisuvalla voimalla leimuava Marseljeesi. Kummallista! Ei ollut Korpela koskaan kuullut sillä tavalla laulettavan: kaikkien silmät loistivat, posket hohtivat… useat itkivät… Tuntui siltä, kuin tahtoisi jokainen tässä laulussa tuoda ilmi ne vääryydet, joita olivat saaneet kärsiä, ilmaista vastalauseensa ja suuttumuksensa sellaista yhteiskuntaa vastaan, joka telkien taakse sulloo totuuden puolustajat…
Vihdoin tuli Sadovsky poliisien saattamana ulos sivuhuoneesta ja pysähtyi tuon laulavan joukon eteen — seisoi siinä niin omituisen surumielisenä ja ylevänä… ja silmissä kimaltelee kyynel… Silmänräpäyksessä viritetään uusi laulu, mahtava internationale; eivät tohtineet poliisit viedä häntä pois, vaikka ensin näytti siltä, laulu vaikutti heihinkin. Ei se ollut enää ainoastaan tuo pieni joukko, joka lauloi. Ei! Korpelasta tuntui, kuin olisivat koko maailman köyhät siinä huutaneet julki tuskansa, vihansa, raivonsa, huutaneet kostoa, hyvitystä, oikeutta… Siinä kuvastui katkeruus vuosisatoja kärsityistä vääryyksistä, kuului totuuden sankarien kuolonkorahdukset, miesten kolkot kiroukset ja tuhansien nälkäisten vaimojen ja lasten valittava itku… Vaikka useimmat itkivät, niin siinä ei ollut mitään heikkoutta, se ei ollut valitusta, vaan kaikkivoittavan kosken pauhua, joka hurmasi ja valloitti jokaisen… Siinä oli samalla salaperäistä riemua ennen aavistamattomien voimien löytymisestä — niinkuin ihminen, joka kauan on ollut sairaana, yhtäkkiä huomaisikin itsensä terveeksi ja voimakkaaksi… Tuo laulu antoi aavistuksen siitä, ettei enää kauvan voida tuollaisia tekoja tehdä. Niin käsitti sen myöskin Sadovsky, koska päänsä kohosi pystyyn, kasvot kirkastuivat sisäisen voiton varmuudesta; vaikka kyyneleet vuotivatkin hänen silmistään, niin ne näyttivät ilon ja toivon kyyneleiltä…
Kun laulu läheni loppuaan, näytti siltä kuin aikoisi tuo joukko vapauttaa Sadovskyn, sillä he olivat tietämättänsä miltei ympäröineet hänet ja seisoivat siinä kädet nyrkkiin puristettuina, kasvot liikutuksesta kalvenneina… Ainakaan ei olisi sillä hetkellä tarvinnut muuta kuin huutaa: lyökää poliisia! ja tuokiossa olisivat nämä olleet ruumiina — siksi uhkaavilta näyttivät miesten kiihoittuneet, kalpeat kasvot ja salamoivat silmät. Mutta juuri kun laulu loppui huudahti Korpela innostuksesta ja mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
— Eläköön ensimmäisen valtakunnanduuman jäsen, tohtori Sadovsky!
Eläköön!
Eläköönhuuto sellainen, kuin tahtoisi se repiä seinät… kuulua koko maailmalle, kajahti salissa.
Sadovsky astui Korpelan luokse, syleili ja suuteli häntä, astui askeleen taaksepäin ja liikutettuna, katkonaisesti sanoi:
— Toverit… veljet… Kiitän teitä!
Hän kääntyi ja astui pää pystyssä ulos — poliisijoukon saattamana…
Uudestaan viritettiin hehkuva Marseljeesi… mutta Sadovsky sulettiin pimeään vankivaunuun ja vietiin uudestaan tyrmään…
* * * * *
jokainen ymmärtää, kuinka hartaasti tuo sairas vaimoparka halusi vielä kerran tavata miestänsä. Hän lähetti erään tuttavansa pyytämään lupaa läänin kuvernööriltä ja kuvernööri — entinen suomalainen upseeri — lupasi sen hänelle. Tähän luottikin vaimoparka ja eräänä päivänä, saadessaan kutsun tulla miestänsä tapaamaan, hän nousi horjuvana, kuumeisena vuoteeltaan ja meni suurella vaivalla vankilaan; mutta saman päivän aamuna oli hänen miehensä jo lähetetty Pietariin — odottamaan tuomiota rikoksesta, jonka laatua ei vielä tiedetty. Mutta ei tarvinnut vaimonkaan sinne turhaan itseänsä vaivata — hänet vangittiin myöskin ja lähetettiin neljän päivän kuluttua Venäjälle. Hänet tuomittiin ja lähetettiin Siperiaan — siitä syystä, että oli kerran saanut kirjeen eräältä vallankumoukselliselta sukulaiseltaan. Siperian kauhuja ja kärsimyksiä hänen taudin runtelema ruumiinsa ei enää kestänyt: tundrojen jäinen viima hänen heikon elonliekkinsä sammutti…
Ei olleet omaisten hellät kädet keventämässä hänen viime hetkiään, ei saanut hän enää nähdä kotiaan… miestään… Sillä mies istui samaan aikaan Pietari-Paavalin linnassa ja odotti tuomiota olemattomasta rikoksesta…