III.
Helvettiin… helvettiin… hoki sairas ontolla äänellä, kohoutui hiukan vuoteellaan ja tuijotti tylsin silmin läsnäolevia.
Nopeasti kuin salama välähti hänen hämärtyvissä aivoissaan helvetti, sen ijankaikkisuus ja kauheus. — Kuin eilisen päivän muisti hän senkin sunnuntain, jolloin hän pääsi ensikerran ripille ja pastori kuvaili kuinka loppumattoman pitkä on ijankaikkinen kadotus. "Ajatelkaa, sanoi pastori, että löytyisi suunnattoman suuri santavuori ja pieni lintu tulisi joka tuhannen vuoden perästä, ottaisi siitä vuoresta yhden santajyvän, niin sekin loppuisi joskus; mutta ijankaikkisuus on loppumaton, ijäinen — se ei lopu koskaan!"
— Ei koskaan: pois… ei koskaan… koskaan, — ähkyi onneton äänellä, joka muistutti teurastettavan eläimen kurkusta lähtevää korinaa.
Hän vaipui tämän jälkeen tunnottomana, tuskanhiestä märkänä vuoteelle, ja hänen kasvonsa olivat niin kelmeät kuin kuolleen. Hetken kuluttua alkoi hän aukoa suutaan kuin pieni lintu, joka on tuotu kuumaan huoneeseen ja on lentänyt itsensä akkunaruutua vastaan tainnoksiin. Mutta se ei kestänyt kauan; hän alkoi taas huutaa ja voihkia surkeasti: hän mutisi käsittämättömiä sanoja, joista vain vaivoin erotti sanat "helvetti", "ijankaikkinen" ja muita samantapaisia, jotka kauhistuttivat läsnäolijoita; he — kaksi sairaan sisarta ja pari naapurin emäntää — pyörivät huoneessa kalpein, pelästynein kasvoin, vääntelivät käsiään epätoivosta ja heidän huulensa sopertelivat rukouksia sairaan sielun puolesta, jota he pitivät menetettynä — olihan pastori sen sanonut!
Tätä kesti kauan — mutta synnytystä vain ei tapahtunut…
Yht'äkkiä kajahti huoneessa niin vihlova, kamala tuskanhuuto, että läsnäolijat värähtivät sydänjuuriaan myöten.
— Jeesus… Kristus… auttakaa… auttakaa! — kirkui hän luonnottomasti, hänen kasvonsa kalpenivat liituvalkoisiksi ja hänen silmänsä tuijottivat kattoon kuin hullun, pyöreinä, hirvittävinä.
Hänen miehensä syöksyi toisesta huoneesta, vaipui sanomattoman tuskan vallassa polvilleen hänen vuoteensa viereen, soperteli lohdutussanoja ja koetti estää häntä riuhtomasta. Mutta sairas houraili jo eikä tuntenut enää miestään, vaan loittoni hänestä kauhulla — ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
— Älä tule! — parkasi hän kauhistuneena. — Älä tule vielä… minä koetan vielä kerran…! Minä koetan vielä rukoilla… rukoilla… rukoilla…
Mies lysähti lattialle kuin olisi saanut halvauksen ja purskahti valtavaan itkuun.
— Se on myöhää… myöhää! — voihki taas kuoleva. — Minun täytyy vajota helvetin tulisiin liekkeihin… Voi kuinka se polttaa… polttaa… ijankaikkisesti…!
Hän vaipui voimatonna patjoihin ja hänen verettömien, kuivien huuliensa välistä tunkeutui katkonaisia, epäselviä sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Sairas oli jo puoleksi tajuton. Harmaa sumu laskeutui raskaana hänen silmiensä eteen, niin ettei hän tuntenut, eikä nähnyt enää ketään. Hänen kuolemanpelkonsa, kuvittelunsa ja ruumiilliset tuskansa sulivat yhdeksi hirvittäväksi poltoksi, joka vei häneltä lopunkin ymmärryksen; hän luuli näkevänsä helvetin.
— Auttakaa! — kaikui äkkiä niin hirvittävä huuto, että se sai huoneessa olijat kauhusta vavahtamaan. Ja tarttuen suonenvedontapaisesti sängyn laitoihin ja tuijottaen kylmästä kauhusta lasittuneilla silmillään suoraan eteensä, jatkoi hän läähättäen, niin että sanansa kuuluivat vain käheänä korinana:
— Minä putoan… putoan… aut-ta-kaa!
Nainen, joka vielä eilen toivorikkaana odotti äidiksi tuloaan, kiemurteli nyt kuolemantuskassa, mielettömänä vuoteellaan ja oli näkevinään, miten hänen allaan, pohjattomassa syvyydessä leveni, yhtä äärettömänä kuin taivaan avaruus, kauhistava tulimeri — helvetti; synkän pimeyden lävitse näki hän sen ijankaikkiset sinipunervat liekit. Hänen suunsa vääristyi kamalaan kauhunhuutoon, mutta ääntä ei tullut enää — sillä hän alkoi nopeasti vajota sinne kammottavaan syvyyteen… Hän näki jo kadotettujen nyrkkiin puristettuja käsiä, vääntyneitä suita ja kuuli heidän vihlovat tuskanhuutonsa ja liekkien rätinän, jotka sulivat yhtämittaiseksi hirmuiseksi ärjynnäksi, pauhuksi — aivankuin sadat valtameret olisivat syösseet yhteen tulivuorten kanssa… Hän putosi yhä edelleen, tunsi liekkien polttavan ruumistaan ja oli tukehtumaisillaan… Hän tahtoi vielä kerran saada ilmaa keuhkoihinsa — mutta se oli myöhää: helvetin sinipunervat lieskat nuoleskelivat hänen kasvojaan… polttivat hiukset… ja hän henkäsi sisäänsä helvetin tulikuumaa liekkiä… Yhtäkkiä pimeni kaikki…
* * * * *
Hän oli kuollut.