II.
Synnytys ei ollut vieläkään tapahtunut, kun pastori arvokkain askelin, otsa ankarissa rypyissä astui sisälle. Kuitenkin kirkastuivat sairaan kasvot hetkeksi, kun pastori häntä tervehti ja siirti tuolinsa hänen vuoteensa viereen.
— No, kuinka on teidän sielunne laita? — kysyi pappi äänellä, jota hän turhaan koetti saada lempeäksi — sillä sairas ei kuulunut varsinaisiin uskovaisiin.
— Niin… niin… en tiedä… - soperteli tämä neuvottomana ja epävarmana.
— Tunnetteko te Jeesuksen? — kysyi taas ankarasti ja virallisesti pappi ja kohdisti kylmän katseensa sairaaseen.
Tuskanhiki poreili sairaan kelmeällä otsalla; hän hämmentyi yhä enemmän eikä voinut vastata mitään.
— Kadutteko te syntejänne? — kuului taas tiukka kysymys.
— Kadun… kadunhan minä… mutta… Jos te sydämestänne kadutte syntejänne, niin minä herran jumalan palvelijana voin antaa teille syntinne anteeksi, koska jumala suuressa rakkaudessaan on lähettänyt ainokaisen poikansa pelastamaan syntisiä helvetin vallasta. — Uskotteko te jumalan ainoan pojan päälle?
Sairaan kasvot vääristyivät tuskasta, hänen sisältään vihiäsi kuin tulisen raudan kosketuksesta ja maailma näytti pimenevän hänen ympärillään; kun hän vihdoin vähän tointui, ei hän muistanut mitään ja änkytti hätääntyen:
— Voi hyvä pastori… kun minä en muista… en ymmärrä…
— Mitä ette ymmärrä? Ettekö kadu syntejänne?
— Kyllä mutta tahtoisin katua… enemmän… — hän purskahti hillittömään itkuun ja sen lomasta kuului rukoilevasti ja katkonaisesti: — Sanokaa hyvä pastori… kuinka on… pääsenkö minä taivaaseen jos nyt kuolen, kun… jollen minä osaa oikein katua…
Ilman totista katumusta on mahdoton saada jumalan armoa — jotapaitsi edessämme on vain ijankaikkinen kadotus — selitti pappi varmasti.
— Mutta kun en voi… en voi! — vaikeroi sairas ja vääntelehti vuoteessaan kuin kidutuspenkissä.
— Kuka olet sinä, joka et tahdo nöyrtyä jumalan kasvojen edessä? Se on perkele, joka ihmisessä puhuu tuolla tavalla!
— Kyllä minä tahtoisin, mutta nyt minä kuolen voihki sairas sydäntäsärkevästi ja jatkoi hetken kuluttua kiihkeästi ojennellen käsiään kuin hukkuva: — Voi herra pastori, auttakaa, neuvokaa minua… ja antakaa herranehtoollista… ehkä jumala antaa minulle kaikki anteeksi… Antakaa… minä kuolen…
— Teidän pitää ensin katua suuret syntinne! lausui pappi järkähtämättömästi. — Jos te katumattomalla sydämellä nautitte hänen pyhää ruumistansa, niin te syötte ja juotte itsellenne tuomion ja kadotuksen. Se on herran oma, pyhä sana!
Sairaan kasvoilla kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin ruoskittaisiin häntä lyijynuppisilla ruoskilla. Koettaen vapisevilla käsillään kohottautua vuoteesta, ähkyi hän käheästi kuin tukehtumaisillaan:
— Mitä… mitä…? Kun minä en tiedä, en voi enempää… En tiedä tehneeni mitään erityistä… Minä tahdon katua, rukoilla… Antakaa herranehtoollista… hyvä pastori…
— Kuinka sinä voit pyytää, kun et oikein kadu? enhän minä voi antaa.
— Antakaa! — huusi sairas yht'äkkiä hurjasti ja tuijotti pastoria kauhusta pyörein silmin. Minun täytyy saada herranehtoollista! Pian pian!
Pappi ei ollut liian järjellä ja ihmistuntemuksella pilattu. Sentähden ei hän nytkään ymmärtänyt, että naisraukka oli kuolemantuskassa — tulemaisillaan hulluksi, vaan hän luuli sitä röyhkeydeksi ja hirveäksi paatumukseksi ja vastasi kiivaasti:
— Sillä tavallako sinä luulet herran armopöytään pääseväsi, sinä kurja, katumaton syntinen! Sinun paikkasi ei ole jumalan valittujen luona sinun paikkasi on helvetissä!
Mutta sairas ei enää tiennyt mitä teki; hän huusi kuin mieletön, vihlovasti, sydäntäsärkevästi:
— Antakaa…! antakaa…! antakaa!
Pappi otti päällystakkinsa ja lähti talosta…