JOULU
Pieni talonpoikaistalo oli aivan täynnä haavoittuneita. Kaksi nuorta lääkäriä teki työtään kuumeisella kiireellä — heidän valkeat esiliinansa olivat ylt'yleensä veressä, ja hiki helmeili heidän otsallaan. Mutta he eivät voineet ajatella hetkenkään lepoa, sillä yhtä mittaa tuotiin lisää haavoittuneita, jotka voihkivat, valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla äänellä apua. Ja hiukan edempänä jyrisivät tykit jatkuvasti, niin että koko rakennus vapisi perustuksiaan myöten.
Eräässä nurkassa lojui keski-ikäinen sotilas, jonka rinnan kranaatinsirpale oli halkaissut, niin että kylkiluut pistivät esiin. Oljet hänen allaan olivat kokonaan veressä, hän ähkyi raskaasti ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun eräs lääkintämies näki hänen sinertävien huuliensa liikkuvan, hän meni haavoittuneen luokse ja kuuli miten tämä käheästi ja katkonaisesti kuiskasi:
— Pienet … lapsi raukkani…
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, sillä heti sen jälkeen hän heitti henkensä.
Ja hänen taskustaan löytyi seuraava kirje.
"Rakkaani!
Kirjoitit minulle, että pienokaisemme ovat sairastuneet tulirokkoon. Voi rakas, kun he eivät vain kuolisi … etkö sinä voisi jotakin…? Kas niin, nyt minä alan taas lörpötellä — ethän sinä mitään muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sentään hankkia jostakin maitoa, että lapsiparat saisivat sitä juoda, kun pääsevät sairaalasta. Kyllä ne kumminkin siellä laihtuvat … pikku raukat. Ja koeta puhua, vakuuttaa, että minä kyllä maksan kaikki, kun pääsen sodasta ja saan taas työtä. No, kyllä sinä sen ymmärrät itsekin…
Kirjoitan tätä sairaalassa, sillä olen ollut vähän kuumeessa. Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla vielä kaksi päivää sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten me ampumahaudoissa joulua vietimme — niin, minä en voi olla kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri sen tähden on meidät siirretty kokonaan toisaalle — ja parempi onkin…
Jouluaaton vastaisena yönä olisin saanut levähtää, mutta vihollisen onnistui ampua säpäleiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki seisomaan koko yön ampumahaudassa. Ja kun yhtä mittaa tuijottaa pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyökkää kimppuun hirveine käsikranaatteineen — niin sitä ei tahdo voida kestää; tavan takaa on kuulevinaan salaperäisiä ääniä, hiipiviä askeleita — ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne äkkiä suuntaavat valonheittimiensä sokaisevan tulen vasten silmiä — niin pimeyteen tottuneet silmät muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi…
Mutta viholliset odottivat kai meidän hyökkäystämme, kun ei valonheittimemme toiminut — ja mitään hyökkäystä ei tapahtunut kummaltakaan puolelta.
Sinä et voi aavistaa, miten väsynyt olin, kun viimein aamu koitti, ja minun vuoroni oli levähtää — tuskin pysyin jaloillani. Olin valvonut niin monta yötä — ja sitten sellainen jännitys. Kömmin ampumahaudan penkereen taa, käärin likaisen huovan ympärilleni ja vaivuin uneen.
Kuinka kauan olin nukkunut, en tiedä, mutta minä olin seisovinani ampuma-aukolla ja koetin ampua — mutta kivääri ei lauennut… Minulle tuli hirveä tuska, sillä vihollinen läheni hurjaa vauhtia, särkien esteet tieltään — niiden pistimet kiilsivät jo aivan lähellä… Tykit jyrisivät, srapnellit räjähtelivät taukoamatta, ja minä kyyristyin aina vaistomaisesti — eikä kiväärini lauennut…
Silloin potkaistiin sääreeni, ja minä kuulin hätäisen hälytyshuudon:
— Viholliset hyökkäävät!
Mitään käsittämättä hypähdin puolipökertyneenä seisoalleni, mutta vaivuin uudelleen maahan — jalkani olivat aivan kangistuneet kylmästä. Samassa räjähti srapnelli kohdallani ja luodit lensivät ilkeästi vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni ampuma-aukolle, jossa kiväärini oli valmiina ja aloin konemaisesti ampua.
Sitten huomasin vihollisetkin, jotka lähenivät äänettöminä, hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtivät esteidemme luokse ja alkoivat rikkoa niitä, aloittivat kaikki konekiväärimme ja pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiväärinlaukaustaan kuullut lainkaan — ja viholliset kaatuivat maahan kuin suunnattoman jättiläisluudan lakaisemina…
Hetken kuluttua kenttä oli aivan täynnä kaatuneita. Jäljellä olevat lähtivät pakoon juosten, kaatuillen — ja haavoittuneet alkoivat ryömiä hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.
Taisin olla vieläkin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin epämääräistä vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eivät antaneet milloinkaan nukkua… Minä tähtäsin ja laukaisin minkä suinkin ehdin pakenevien jälkeen. Eräskin pitkä mies oli tarttunut piikkilankoihin ja ponnisteli päästäkseen irti. Minä tähtäsin häntä rintaan ja laukaisin — ja näin vahingoniloissani, miten hän vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yhä pahemmin… Ammuin vieläkin noita kömpiviä olentoja kohden — kunnes äkkiä huomasin ammuskelevani yksin.
Ilkeä tunne läikähti rinnassani, ja minä aivan kuin heräsin. Useimmiten näet annettiin haavoittuneiden ryömiä takaisin; vain toisinaan, kun emme olleet pitkään aikaan saaneet nukkua, ja meillä oli kova vilu ja nälkä — ammuimme raivoisasti niin kauan kuin yksikin liikkui…
Nyt vasta huomasin, että ruumiini värisi vilusta ja hampaat kalisivat suussani. Ja ympärilläni näin toverien käärivän huovan ympärilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyvän kummalliseen mykkyrään — ikään kuin väsyneet, vilusta värisevät koirat… Eikä heidän harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan näkynyt muuta ilmettä eikä ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua…
Minä yritin myös nukkua, mutta kylmyys oli käynyt aivan sietämättömäksi. Vatsassani kurni nälkä ja minulla oli vielä hiukan leipääkin jäljellä, mutta oli niin kylmä, ettei haluttanut ruveta edes syömään. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys tuntui vain leviävän koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi tykistötaistelua ja kranaatit räjähtelivät lakkaamatta, mutta sekään ei enää vaikuttanut.
Mutta ilta ja yö olivat unohtumattomat.
Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, että saimme tuoretta lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla, miten hyvältä se maistui… Me emme olleet moneen päivään saaneet mitään lämmintä — ja nyt me hörpimme tuon keiton aivan tulikuumana. Minäkin poltin kieleni … mutta miten se lämmittikään! Kylmyys ja tylsyys hälveni; me tunsimme itsemme aivan virkistyneiksi — aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin päivään olleet vaihtaneet sanaakaan.
Mutta kyllä me olimme kurjan näköisiä! Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin mädäntynyt rukiinsänki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.
— Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa äänessä väreili kummallinen alakuloisuus.
Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne — niinkuin hartioitani olisi painanut ääretön taakka… Minusta tuntui kuin olisin nähnyt, miten pienokaisemme itkevät ikävissään kolkossa sairashuoneen salissa — ja sinä istut yksin kotona…
— Kas — aurinko!
Tuo huudahdus herätti taas meidät mietteistämme. Aurinko, joka ei moneen päivään ollut kertaakaan näyttäytynyt, oli todellakin työntänyt pilvet syrjään ja heitti meihin viimeisen punahehkuisen katseensa… Taivas oli punertava, pilvet hohtivat kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma näytti ruusunväriseltä tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meidän ajatuksemme lensivät kauas kotipuolen lauhkeihin kesäiltoihin — emmekä huomanneet, ennen kuin oli miltei pimeä.
Äkkiä herätti minut ajatuksistani laulu. Me hypähdimme ylös, sillä se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha, meillekin tuttu joululaulu…
Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen kalpeassa valossa välkkyivät vihollisten piikkilankaesteet kuin hopeiset verkot … maisema näytti aivan satumaiselta tuossa vihreässä valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yhä selvemmin — niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he siihen tahtoneet saada kaiken ikävänsä, kaipuunsa, rakkautensa, ja lennättää sen kauas kotiin…
Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua — ja monen silmissä kimmelsi kyynel. Äkkiä muutamat meikäläiset yhtyivät siihen omalla kielellämme ja hetken kuluttua lauloimme kaikki.
Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita sytytettyjä joulukuusia ja heidän miehensä kiipesivät niiden ympärille ja taas kajahti sieltä laulu; se oli meille tuntematon, mutta me kuuntelimme sitä henkeä pidättäen.
Mutta vielä uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta lähti kolme upseeria meitä kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta lähti meiltäkin kolme nuorta upseeria heitä vastaan. Me kiipesimme kaikki valleille ja seurasimme jännittyneinä noiden kuuden miehen lähenemistä. Ja kun he valonheittimien valossa näkyivät kauan puristavan toistensa kättä, silloin me taputimme käsiämme kuin lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja innostuksen valtaamana — mitä me huusimme, sitä en vielä nytkään muista…
Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja lähdimme vihollisia kohden — ja he tekivät samoin. Me katkoimme useita aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme päässeet nopeammin perille.
Minusta se oli elämäni suurin hetki, kun valonheittimien häikäisevässä valossa näin tuon suuren aseettoman vihollisjoukon lähenevän. He näyttivät olevan aivan samanlaisia kuin mekin: laihoja, partaisia, rääsyisiä… Ja minä luulen, että meidät valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme
ihmisiä.
Minä olin miltei etummaisena ja muistan aivan selvästi, miten minua kohden tuli eräs vihollissotilas. Hän oli hiukan pitempi ja vanhempi kuin minä ja kulki pitkin, jäykin askelin. Kun minä näin hänen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja ajamattoman partansa ja tartuin hänen suureen, känsäiseen käteensä, valtasi minut voimakas mielenliikutus; minä tunsin häntä kohtaan kummallista hellyyttä. Aivan kuin hän olisi ollut vanhempi, paljon kärsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta… Minä en voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota työssä kovettunutta kättä ja kasvoni painuivat hänen olkapäätään vasten — ja hänenkin silmissään oli kyyneleitä.
Hän osasi kieltämme ja minä sain tietää, että hän oli kivityömies eräältä suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin hänelle olevani myös kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy hänen karkeita piirteitään.
— Onko teillä perhettä? — kysyin minä hetken kuluttua.
Sanaa sanomatta hän otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle. Valonheittimien valossa näin kuvassa miehen ja naisen, ympärillään viisi kaunista lasta — nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies sylissään ja katsoi hymyillen pienokaiseen.
Katsahdin häneen hämmästyneenä. Oliko mahdollista, että tuo komea, vielä nuorekas mies oli sama kuin edessäni seisova parrakas, laiha, kuoppasilmäinen…? Hän näytti käsittävän katseeni ja hymyili alakuloisesti — ja taas minä tunsin tuon oudon hellyyden sielussani… Minä näytin hänelle vuorostani sinun ja lastemme kuvat ja hän katseli niitä liikuttuneena.
Kaikkialla ympärillämme näkyi miehiä, jotka liikutuksen valtaamina puristivat toistensa kättä, kuului murteellista puheensorinaa — ja hyvin he näkyivät toisiaan ymmärtävän. Eräs nuori meikäläinen syleili nyyhkyttäen vanhaa vihollissotilasta — lieneekö tämä muistuttanut ulkonäöltään hänen kuollutta isäänsä…?
Miltei kaikki antoivat pieniä lahjoja toisilleen. Me tosin emme voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata, marmeladia, pieniä esineitä… Minunkin uusi ystäväni otti taskustaan ison, hopeapaperiin käärityn suklaapalasen ja ojensi sen minulle. Puoliväkisin sain hänet ottamaan siitä pienen osan — ja minua hävetti, kun en voinut antaa hänelle muuta kuin vähän tupakkaa…
Eräs nuori vihollisluutnantti ilmoitti meidän kielellämme, että heidän täytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan — ja aivan kuin yhdestä suusta kuului meidän puoleltamme moniääninen huuto:
— Me autamme teitä!
He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.
Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen, kun lähenin yksin meidän piikkilankaesteitämme ja huomasin siellä erään pitkän olennon miltei riippumassa piikkilangoissa…
Kylmä väristys puistatti ruumistani… Tämä oli minun ampuma-aukkoni kohdalla ja — niin, minä tunsin hänet: minä olin päivällä ampunut häntä…
Hän oli vielä aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt hänen ranteensa ympärille, pitkät, terävät piikit olivat kokonaan tunkeutuneet lihaan… Hänellä oli pehmeä, vaalea tukka ja kauniit kasvot, ja kun minä vapisevin käsin koetin irroittaa häntä — hän aukaisi siniset silmänsä…
Se oli minulle hirveä hetki — hän oli siis koko päivän kitunut piikkilangoissa kuolevana… Hän ponnisteli kauan sanoakseen jotakin, hänen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti — mutta joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui hänen suustaan. Minun ampumani luoti oli lävistänyt hänen rintansa.
Silloin huomasin hänen toisessa kädessään rypistyneen, veren tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia — sidottuna punaisella nauhalla. Viimeisillä voimillaan hän nosti kätensä ja painoi tuon hiussuortuvan verisille huulilleen… Ja niinkuin se olisi antanut hänelle voimaa, hän ojensi ne minulle — ja sitten minun vihdoinkin onnistui kuulla hänen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:
— Morsiamelleni…
Ojensin käteni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta hänen jääkylmä kätensä oli jäykistyneenä puristunut niin lujaan nyrkkiin, että minä vain suuresti ponnistaen sain sen auki.
Toivon, ettei minun enää koskaan tarvitsisi kokea mitään sellaista — minä en kestäisi sitä toista kertaa. Minä vapisin aivan kuin vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin olisin tappanut oman poikani… Ja miksi, minkä tähden olin häntä ampunut…? Polttava tuska kouristi sydäntäni ja minä olisin tahtonut sovittaa jotenkin, jotenkin… Mutta mitään en voinut — kaikki oli myöhäistä.
Ääni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului käheästi rukoilevan:
— Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi…
Hänen kylmä, jäykkä kätensä vavahti kerran ja hänen rintansa kohosi — niinkuin hän olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen jotakin… Mutta hän ei voinut sanoa enää mitään — veri vain tulvahti suusta… Ja hänen silmänsäkin olivat jo niin himmeät ja ilmeettömät… Hän korahteli vain muutaman kerran — ja sitten hän oli liikkumaton.
Katsoin häntä hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu…
Eräs vääpeli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja otti vastaan kotiinlähetettävät muistoesineet; hänelle annoin kirjeen ja hiussuortuvan.
— Kas vain… "Sulhanen" on kaatunut! sanoi vääpeli, katsellen kuollutta. Sitten hän lisäsi hiljaa ja alakuloisesti:
— Poika parka … mitähän äiti nyt sanoo…? Ja morsian…
Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu — ja minun täytyi taas pyyhkiä hikeä otsaltani.
Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan sen pohjalle. Ja me seisoimme äänettöminä vieressä ja katselimme… Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, että oli aivan yhtä valoisaa kuin päivälläkin.
Miten monenlaisia ruumiita siinä olikaan! Jotkut näyttivät ummistuneine silmineen enemmän nukkuvilta kuin kuolleilta — luoti oli tappanut heidät silmänräpäyksessä. Toisten kasvot olivat kokonaan vääristyneet ja he tuijottivat eteensä hirveine, pyöreine silmineen kuin aaveet… Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet luonnottomasti ja heidän suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon… Muutamien kasvot olivat niin murskana, ettei heissä ollut enää mitään inhimillistä — ja jotkut olivat kokonaan ilman päätä. Ja pari kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin muodotonta ja kauheata, että useat katsojat kääntyivät toisaalle tai peittivät kädellään kasvonsa…
Niin — sinne heidät vain ladottiin… Kun yksi rivi oli täynnä, ladottiin toinen päälle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla suolataan kaloja. Minä huomasin joidenkin kantajien silmissä kyyneleitä — lienevätkö kantaneet sinne veljiään, sukulaisiaan, tai uskollisia tovereitaan…?
Mutta mitään he eivät sanoneet. Hiljaisuutta häiritsi vain erään sotilaan ääni, kun hän laski kaatuneita sitä mukaa kuin heidät hautaan laskettiin. Hänen yksitoikkoinen äänensä kuului, kunnes kaikki, hiukan yli viisisataa miestä olivat haudassa. — Pahasti haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heidän ampumahaudoilleen.
Yhdessä me heidät sinne peitimme. Ja pian oli sillä paikalla vain suuri, musta kumpu — niinkuin siihen olisi muokattu vain hyvä puutarhamaa…
Eräs nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut mukana) astui kummun ääreen, paljasti päänsä ja puhui jotakin heidän kielellään. Lieneekö lukenut rukouksen, sitä en tiedä, mutta kaikki me paljastimme päämme.
Pitkän aikaa seisoimme äänettöminä. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla äänellä:
— Tänä yönä ja huomenna emme ammu toisiamme!
Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdestä suusta:
— Emme! Emme!
Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisellä taivaalla. Sen kelmeässä valossa kiilsivät hopeisina piikkilankaesteet — ja niiden välillä näkyi suuri, musta kumpu.
Vähitellen alkoi kuu himmetä ja itäiselle taivaanrannalle ilmestyi kalpea, kellertävä kajastus: jouluaamu alkoi valjeta."