HAUTAUTUNEET
— Minun on nälkä…
— Niin minunkin — tuskin voin pysyä pystyssä.
He olivat hyviä ystävyksiä, kotoisin samasta kylästä. Toinen oli hintelä, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja hänen tukkansa ja viiksensä olivat vaaleankellertävät.
— Eikö sinulla ole edes yhtään leivänpalaa? kysyi tummaverinen taas hetken kuluttua.
— Ei yhtään.
Näin he puhuivat hiljaisella äänellä kahlatessaan eteenpäin syvässä lumessa risaisen miesjoukon keskellä. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja silmät tuijottivat tylsinä ja ilmeettöminä syvistä kuopistaan. Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yhtämittainen kahina jaloissa — ja nääntynyttä, läähättävää hengitystä…
Jo kuusi päivää oli verinen jättiläistaistelu riehunut, ja heidät, kymmentuhatmiehinen joukko, oli lähetetty kiertämään vihollisen vasenta siipeä ja hyökkäämään sen niskaan.
He olivat kaksi vuorokautta marssineet miltei levähtämättä ja olivat niin uupuneita, että vain vaivalloisesti saattoivat kahlata eteenpäin lumessa. Ruokavarat olivat lopussa eikä kuormastoa ollut mukana — se oli joko eksynyt lumimyrskyssä, tai oli unohdettu kokonaan lähettää. Oli miten oli, mutta he olivat nälkäisinä autiolla seudulla. Ja aivan äskettäin olivat partiot ilmoittaneet, että vihollinen oli suoraan edessä varustetuissa asemissa. Miten luja vihollisen asema ja varustukset olivat, ei voitu saada selville, mutta piikkilankaesteitä ainakin oli näkynyt.
Eikä vihollisia pitänyt vielä lainkaan olla näillä seuduilla — ja nyt ne istuvat siellä varustustensa takana, aivan kuin odottamassa heitä…
Kun he olivat tulleet noin kahdentuhannen metrin päähän metsäisistä kummuista, joilla vihollisten piti olla, annettiin pysähtymismerkki, ja upseerit kokoontuivat neuvottelemaan.
Sotilaitten kasvoihin puhalsi läpitunkeva, jääkylmä tuuli, ja sen mukana kiiti suuria hiutaleita ennustaen lumimyrskyä; se tuntui aivan kuin tunkeutuvan heidän nälkiintyneitten, kylmästä hiestä märkien ruumiittensa lävitse. He olivat niin näännyksissä, etteivät jaksaneet edes käsillään huitoa; useimmat retkahtivat vain voimattomasti lumelle istumaan tuijottaen toivottomasti eteensä. Heidän kasvonsa muuttuivat vähitellen sinertäviksi ja heidän ruumiinsa alkoivat ankarasti väristä…
— Tietysti ne istuvat tuolla lämpimien lihapatojen ääressä, virkahti muuan sotilas katkerasti.
Ja toinen huusi hurjasti:
— Jospa minä saisin kynsiini edes yhden noista kirotuista, jotka ovat meille tämän tehneet…
Aliupseeri huomasi, että nyt eivät auttaneet mitkään uhkaukset. Ja sitä paitsi hän oli itsekin nälkään nääntymäisillään. Mutta hänen mielessään heräsi sukkela tuuma, jolla hän omin päin aikoi asettaa tyytymättömyyden.
— Kuole siis nälkään tähän paikkaan, hölmö! hän huusi vihaisesti. Mutta niin emme me tee! Tuolla on ruokavaroja yllin kyllin, ja jos vain upseerit käskevät hyökkäykseen, niin ei tässä kauan nälkää kärsitä.
Heidän ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys jokaiselle, että he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat oljenkorteen. Kuului muutamia epäröiviä ääniä:
— Olisikohan niillä…?
— Taitaisi sieltä löytyäkin jotakin.
— Kyllä niillä ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.
Pitkään aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina, ja lunta alkoi tulla aivan taivaan täydeltä; se pieksi heidän kasvojaan kuin pienillä vitsoilla. Läpi myrskyn pauhun kuului taas joitakin alakuloisia, toivottomia huudahduksia:
— Kunhan antaisivat vain hyökkäyskäskyn…
— Nälkäkuolema tässä kumminkin tulee.
— Jospa tuon lumipyryn suojassa pääsisi huomaamatta lähelle…
— Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan tässä paleltuu kuoliaaksi!
Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, että kun vihollisella ei tällä suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin oli heti lumipyryn suojassa hyökättävä ja vallattava heidän asemansa.
Ja hyökkäys alkoi. Se on: he alkoivat taas syvässä lumessa vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.
Lumimyrsky kiihtyi kiihtymistään. Metsäiset kummut olivat silloin heti kadonneet kokonaan näkyvistä. He laahustivat aivan kuin umpimähkään, ja matka tuntui loppumattoman pitkältä.
Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin päässä kolminkertaisen piikkilankaesterivin. He pysähtyivät ilman käskyä, heidän sydämensä sykkivät miltei kuuluvasti, ja heidän hengityksensä muuttui omituisen huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskystä erottaa jotakin häämöttävää, metsäntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin päässä — mutta mitään elonmerkkiä ei voinut nähdä.
— Näyttää aivan siltä, kuin ne olisivat jättäneet tämän aseman, kuiskasi käheällä, vapisevalla äänellä sama mustasilmäinen, laiha mies, joka tiellä oli pyytänyt leipää toveriltaan.
— Se on juoni … kyllä ne siellä odottavat, vastasi kuiskaten hänen vaalea toverinsa.
— Mutta katsos … piikkilankaesteiden luonakaan ei näy yhtään jälkeä, hän sanoi taas, tuijottaen terävästi esteitä kohden.
— Kyllä tällainen lumimyrsky pian jäljet tasoittaa. Minä pelkään, että tässä käy huonosti.
Hän sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta hänen kasvoillaan kuvastui jännitys ja mielenliikutus.
Etunenässä marssi pioneeriosasto, ja taas lähdettiin hiljaa eteenpäin.
Aidoilla pysähdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.
Silloin kuului yli myrskyn pauhun terävä vihellys, heti sen jälkeen räjähti yhteislaukaus — ja suuri joukko vaipui käsiään huitoen maahan.
— Ampukaa! Ja eteenpäin! kajahti joka taholta upseerien huutoja.
Seurasi hajanainen, pitkäveteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa — ja sitten he viimeisillä voimillaan syöksyivät piikkilankaesteitä kohden.
Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskivät niitä vimmatusti kiväärinperillä; jotkut alkoivat kiivetä yli ja takertuivat niihin kuin kärpäset hämähäkinverkkoon… Mutta takaapäin tuli yhä uusia joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenpäin, eteenpäin mahdollisimman pian! He syöksyivät eteenpäin kuin mielettömät, huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja toveriensa kuolinhuutoja… Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaapäin painoi yhä monituhantinen, nälästä miltei mielipuoli miesjoukko — aivan kuin patonsa särkenyt hyökyaalto…
Juuri tätä hetkeä näytti vihollinen odottaneen. Sillä kiväärinräiskeen, myrskyn ja huutojen yli alkoi äkkiä konekiväärien kamala särinä ja pikatykkien jyrinä — ja tiheään ahtautuneet joukot kaatuivat sananmukaisesti kuin heinä niittokoneen terän edessä… Samalla räjäytettiin kokonainen sarja lumeen kätkettyjä miinoja. Kuului hirmuinen räjähdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen… Ja yli helvetillisen räiskeen ja melun erotti joitakin vihlovia kirkaisuja…
Vieläkin juoksivat jotkut huutaen eteenpäin, mutta he pysähtyivät vähitellen — ja elossa olevat kääntyivät hurjaan pakoon. Mutta he olivat liian lähellä konekiväärejä ja pikatykkejä; niiden luodit ja ammukset ulvoivat yhtenä ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekevää, juoksiko eteenpäin vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman kautta päästä kauemmaksi kentälle.
Jäännökset pakenivat minkä jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko, joka oli paremmin säästynyt, ratsasti umpimähkään erästä pientä metsikköä kohden, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumimyrskyssä. Ja jalkaväen jäännökset raahustivat heidän jäljessään.
Mutta kun ratsuväki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin päähän metsiköstä, syöksyi heitä vastaan kokonainen teräsmyrsky… Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen lyöminä; toiset käänsivät ratsunsa ja yrittivät pakoon, mutta mihin he olisivat päässeet konekiväärien hirveästä tulesta! Jalkaväkijoukot, jotka laahustivat vielä kaukana tasangolla tiheinä ryhminä, kaatuivat taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyivät lumimyrskystä kuin jättimäiset myrskylinnut, syöksyen hurjalla vauhdilla heidän ylitseen — ja muutamien jalustimissa laahasi jotakin… Miehet tulivat aivan kuin mielettömiksi kauhusta — he sieppasivat nenäliinansa, heiluttivat niitä ja kivääreitä ilmassa ja kirkuivat epätoivoisesti:
— Me antaudumme!
— Älkää ampuko!
— Älkää ampuko enää!
Mutta kuka olisi kuullut heidän huutojaan? Tykkien jyrinä, konekiväärien särinä ja yhä kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat niin kaamean äänen kuin olisi se tullut helvetistä… Lunta tuli niin sakeasti, ettei enää nähnyt eteensä kuin kymmenkunta metriä; he eivät nähneet vihollista, eikä tämä heitä, mutta heidän kamala tulimyrskynsä, joka tuntui olevan yhtä lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen pois tasaiselta kentältä.
Vihollinen oli nähtävästi saanut vakoojiltaan vääriä tietoja ja varustautunut vastaanottamaan vielä suurempaa joukkoa. Heidän tulensa jatkui vielä sittenkin, kun ei mitään vastustusta ollut. Ja tunnin kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut jäljellä kuin satakunta nääntynyttä olentoa — loput makasivat tuolla aavalla lumikentällä silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina…
Mutta lumimyrsky yltyi yhä hirvittävämmäksi. Tuntui aivan kuin se olisi tahtonut näyttää, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vetää sille vertoja… Läheisestä metsästä kuului peloittava ryske — ja ulkona tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi nälkäisiä jättiläispetoja…
Kun miinat räjähtivät, paiskasi ilmanpaine hänet maahan, vaikka he olivat räjähdyksestä verraten kaukana. Syvä, pehmeä lumihanki esti kuitenkin loukkaantumasta.
Puoliksi pökertyneenä hän aukaisi silmänsä ja huomasi vieressään vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.
He alkoivat juosta poispäin ja havaitsivat, että suuri joukko seurasi heitä. Heidän takanaan kuului huutoja ja avunpyyntöjä, mutta niihin he eivät kiinnittäneet huomiota — he vain juoksivat. Heidän rintansa korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat nääntymäisillään, mutta poispäin, poispäin tuosta kauhun paikasta! Miehiä kaatui alinomaa heidän takanaan; pikatykin ammukset lensivät ulvoen heidän päänsä vierestä, toisinaan räjähti srapnelli heidän yläpuolellaan, luodit lävistivät heidän risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja — mutta aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yhä hengissä, vaikka heidän joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.
He juoksivat siten kauan — niinkuin olisivat muka voineet päästä luoteja pakoon! Mutta lopulta heidän ruumiinsa valtasi aivan kuin juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenpäin aivan hiljaa.
Silloin läheni taas kummallinen vinkuna — ja aivan kuin jättiläisviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiväärin tuli oli osunut heidän pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat lävistetyiksi useista kohdin ja kuolivat ääntä päästämättä… Hänestä itsestään tuntui, että jokin pisti häntä hiukan sääreen. Mutta vaikka hän kuinka olisi ponnistellut, hän tuli yhä heikommaksi, tykkien jyrinä ja myrskyn kohinakin lakkasi vähitellen kuulumasta, ja hän kaatui suulleen lumeen…
Hänellä oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta hän ei vain voinut herätä. Jokin tuntui painavan häntä, kuristavan häntä kurkusta; hän ponnisti kaikki voimansa ja nosti päätään.
Lumi hajaantui hänen päältään, hän kuuli lumimyrskyn pauhun — eikä muuta. Heikosti voihkaisten hän vaipui uudelleen maahan — jalasta oli niin oudosti repäissyt…
Vähitellen hän huomasi, että jalat ja kädet olivat niin kankeat ettei niitä voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, että häntä uhkasi kuolema ja tämä hämärä tunne pakotti hänet taas ponnistamaan kaikki voimansa — ja hänen onnistui taas nostaa päätään.
Epäselvästi hän näki, että hänen vierellään makasi joku olento pitkällään — ja lumi tämän rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan kauempana istui lumessa hänen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan ja kannattaen toisella kädellä toista — ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.
Myrsky ulvoi yhtä rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyöryvän heidän ylitseen. Ja alkoi hämärtää.
Pitkän ajan kuluttua hän taas vaivalloisesti käänsi päätään toverinsa puoleen ja sopersi:
— Missä lienee lääkintäosasto…?
Tämä käänsi hiukan lakitonta päätään ja hänen vaalea, pitkä tukkansa oli aivan lumessa; hänen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti, mutta vihdoin hän änkytti:
— Ei ole mitään lääkintäosastoa…
— Eikö?
— Ei mitään — kaikki hukkuu lumeen…
Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt häneltä viimeisetkin voimat, hän retkahti selälleen syvään lumeen — ja vihaisesti sähisten alkoi myrsky peittää hänen kasvojaan.
Hetken kuluttua hän ähkyi kuin tukehtumaisillaan:
— Jään lumen alle … nosta päätäni…
Kummallinen tuska puristi toverin sydäntä, kuullessaan
tuon tukehtuneen äänen. Hän ei tuntenut lainkaan sitä kamalaa, sodan kärsimyksissä syntynyttä itsekkyyttä, joka käskee pitämään huolta vain itsestään. Hän muisti vain, että he olivat yhdessä lapsena leikkineet, yhdessä kasvaneet ja tämä voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat kerrat auttanut häntä — kerran pelastanut hänen henkensäkin. Äärimmäisin ponnistuksin hän ryömi toverinsa luokse ja koetti nostaa häntä istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, että hänen täytyi luopua yrityksestään. Hän kopeloi vain jähmettyneillä käsillään lunta toisen kasvoilta — eikä kumpikaan puhunut mitään.
Pitkän ajan kuluttua kuului jostakin läheltä heikko, vapiseva ääni:
— Auttakaa, veljet … kuolen…
Hän tunsi, ettei voinut tehdä mitään, eikä vastannut. Pari kertaa kuului vielä sama ääni entistä heikompana — ja sitten se vaikeni, ainiaaksi…
Pimeys muuttui yhä sakeammaksi — ei nähnyt enää vähääkään eteensä.
— Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.
Ja niinkuin tuo avunhuuto äkkiä olisi lennättänyt onnettomien mieleen heidän hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja. Toiset olivat vielä lujia ja läpitunkevia, toiset käheitä ja vapisevia — ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heidän viimeinen huutonsa.
— Auttakaa … auttakaa!
Hän oli tällä sotaretkellä nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan — mutta mitään niin kauhistavaa kuin nuo huudot hän ei vielä koskaan ollut kuullut. Ensin hän luuli sen johtuvan siitä että, että ne kuuluivat niin epäselvinä ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun hän kuunteli tarkempaan, kuvastui niissä jotakin, joka tarttui häneenkin — niinkuin suuri rautainen koura olisi tarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sitä kokoon. Hän käsitti nyt vasta — niinkuin monet muutkin — että heidän kaikkien, haavoittuneiden ja nälkiintyneiden täytyy kuolla tänne — hautautua lumeen. Tietämättä mitä teki, hänkin alkoi äkkiä huutaa kaikin voimin:
— Auttakaa! Auttakaa!
Koko tuo myrskyävä, sysimusta kenttä tuntui heräävän elämään — kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja epäselviä katkonaisia huutoja:
— Auttakaa, jumalan tähden!
— Me kuolemme! Kuolemme!
Niin sanoin kuvaamaton hätä ja kuolemankauhu kuvastui noissa huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien lähestynyt jokin hirveä olento ojennellen jo pitkiä karvaisia raajojaan kuristaakseen, tukehduttaakseen heidät…
Ja sellainen olikin… Lumi, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yhä tunkeutuen kaikkialle. Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heidät syvyyteensä. He taistelivat sitä vastaan epätoivon vimmalla; he kähmivät murskattuine, kohmettuneine raajoineen ylöspäin kuin kummalliset kovakuoriaiset — ja voihkivat yhtä mittaa huuto huudolta heikkenevällä äänellä:
— Auttakaa! Auttakaa!
Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta, joten hekään eivät kuulleet mitään. Ja lumi oli niin tavattoman pehmeätä ja upottavaa, he jäivät yhä syvemmälle — se tuntui nielevän heidät armotta kuin pohjaton, vetelä suo…
Hänen toverinsa makasi jo liikkumattomana; hän oli luultavasti mennyt tainnoksiin ja hänen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.
Selittämätön hätä valtasi hänet. Hänestä tuntui, että jos toveri nyt kuolee, on hänkin auttamattomasti hukassa. Sen tähden hän epätoivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa hänen käsiään ja hokea käheästi:
— Herää … nouse! — Sinä kuolet…
Pitkän aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:
— Jäseneni eivät liiku enää
Ja omituinen, tylsä alistuminen kuvastui tuossa väsyneessä, jähmeässä äänessä.
Toinen koetti nostaa hänet istualleen, mutta hänen omaa jalkaansa alkoi viillellä niin, että kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yhä nuo sydäntäsärkevät, vähitellen heikkenevät huudot — niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat uineet kylmässä vedessä ja nyt alkavat toinen toisensa jälkeen vajota aaltoihin…
Ja jyrkkänä vastakohtana näille tuskanhuudoille kuului taas hänen toverinsa tyyni, jähmettynyt ääni:
— Vie terveisiä … jos vielä kotiin pääset..
— Emme kukaan enää pääse milloinkaan kotiin, kuului hänen suustaan valittavasti.
Hänen mieleensä muistui koti — hänen nuori vaimonsa, lapsensa … kaikki. Ja äkkiä hän, täysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti nyyhkyttää…
Hetken kuluttua hän alkoi taas epätoivoisesti hieroa toverinsa kättä — toinen olikin jäätyneen veri- ja lumisohjun peitossa — ja puhui hätäisesti:
— Nouse, nouse … hautaudut…
Hän hieroi yhä — ja vihdoin toinen aukaisi silmänsä niinkuin olisi ollut tainnoksissa ja kysyi:
— Mitä nyt? Missä olen?
— Jäät lumen alle…
— Vai niin, hän sanoi taas käheällä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin asia ei olisi häntä lainkaan koskenut. Ja hän lisäsi hiljaa:
— Kutka huutavat?
— Haavoittuneet…
— Niin — nyt muistan.
Hammasta purren hän nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai hänet vihdoin istumaan. Sitten hän ryömi suurella vaivalla tämän taakse — ja he asettuivat istumaan selät vastakkain.
Mutta myrsky raivoaa yhä — eivätkä huudot lakkaa … heikkenevät vain…
Hänen poskensa on myrskyä vasten ja hänen korvansa ja kaulansa tunkeutuvat täyteen lunta — se sulaa vähitellen ja jääkylmä vesi valuu alas hänen ihoansa myöten.
Mutta pian hän alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei enää palele niin paljon — ja hänen ruumiinsa lakkaa värisemästä. Jonkinmoinen tylsä uneliaisuus valtaa hänet. Ja kummakseen hän huomaa, että hänen äänensä on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.
— Miten voit?
— Tuntuu, kuin toinen käsi… olisi poissa, vastaa toveri niin hitaasti, kuin olisi hänen tavattoman vaikea lausua noita yksinkertaisia sanoja.
He istuvat yhä kauan, kauan — ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yhä ylemmäksi — se nousee vyötäisille, rintaan, kaulaan, leukaan… Kaikki käsitys ajasta häipyy; mitään ajatusta ei hänen päässään enää ole — aivotkin tuntuvat kuin jäätyneiltä… Ruumis on muuttunut kummallisen tunnottomaksi ja vain epämääräisesti hän kuulee vielä muutamia käheitä, yhä heikkeneviä ääniä:
— Auttakaa … auttakaa!
Hän ponnistaa koko tahdonvoimansa päästäkseen tuosta tylsästä uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu hänen vihdoin hiljaa ja kankeasti sopertaa:
— Nukutko?
Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta hän huomaa, ettei tämä enää hengitä…
Puistattava kauhu ja yksinäisyyden tunne valtaa hänet… Näinkö hänkin kuolee? Eikö tule apua…? Ja aivan hänen tahtomattaan kohoaa hänen kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:
— Apua … apua! Kuolen…
Hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, mutta hänen kangistunut, kuolemaa kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti — aivan kuin tahtoisi riuhtaista itsensä irti kuoleman raudanlujasta otteesta… Ja hän horjahtaa selälleen lumeen.
Hänen päänsä uppoaa lumeen, hän haparoi käsillään kuin sokea… Hänen päänsäkin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva ääni kuin kuolonkorahdus… Mutta pää vajoaa uudelleen lumeen — ja raivoisasti ja voitonriemuisesti sähisten myrsky täyttää syvennyksen muutamassa sekunnissa.
Hän ponnistelee vieläkin, mutta hänen voihkinaansa ei enää kuulu — hän peittyy yhä syvemmälle, syvemmälle…
Ja hänestä tuntuu, että harmaa jättiläisolento ryömii hitaasti hänen päälleen; sen raudanraskas ruumis musertaa hänet — ja suuret, jääkylmät sormet alkavat kuristaa hänen kurkkuaan… Hän ei jaksa enää huutaa…
Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yössä. Vain silloin tällöin kuuluu heikko avunhuuto.
Aamupuolella nekin vaikenevat…
Kaksi päivää myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yönä se taukosi — ja aamulla on kirkas auringonpaiste.
Viholliset kömpivät peitetyistä, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan.
Upseerit tarttuvat kiikareihinsa…
Laaja lakeus on aivan sileä. Se hohtaa auringon loisteessa häikäisevänä ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieniä jalokiviä. Mitään muuta ei näy…
Silloin keksii eräs nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen. Kiikarit ojentuvat sitä kohden — ja silloin huomataan että se on taivasta kohti kohotettu nyrkki…
Samassa lentää lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja — ja niiden käheä vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisiä korahduksia…
Multa vihollisetkaan eivät vielä tiedä, että tuon loistavan, valkean peitteen alla lepää kymmenentuhatta ihmistä…