INFERNO
Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ympärillä, kun hänet tuotiin sairaalasta. Hän tuli sisään kainalosauvojen varassa ja hänen päänsä oli kokonaan siteissä.
Hän oli vielä hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki. Hänen viiksettömät kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset — mutta kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille kasvoille hermostuneen, salaperäisen ja hirveän leiman. Hänen suuret silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tuskallinen, jähmettynyt ilme — eikä hän näyttänyt välittävän siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Samassa astui sisään reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun hän näki vastatulleen, katseli hän ensin tätä niinkuin ei olisi uskonut silmiään, ja huudahti sitten hämmästyneenä:
— Mutta oletko se sinä? Todellakin…
— Minä se olen…
Hänen äänensä oli omituisen väsähtänyt, mutta siinä oli kuitenkin pehmeä, nuorekas sointu.
Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan värisevällä äänellä:
— Hyvät herrat! Tässä esitän teille meriväenluutnantti M:n — kunniakkaan panssariristeilijämme "Infernon" [= helvetti] upseerin!
Haavoittuneen kunniaksi kajahti moniääninen, innostunut hurraa-huuto, mutta hän ei edes hymyillyt.
Kun oli juotu teetä ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja viimeisistä taisteluista, kääntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja lausui pyytävästi:
— Rakas ystävä, ole niin hyvä ja kerro meille, miten kaikki tapahtui…
Ja hän alkoi kertoa.
"Kello oli täsmälleen kaksitoista päivällä, kun takaa-ajava vihollislaivasta alkoi näkyä taivaanrannalla. Siinä oli viisi risteilijä-dreadnoughtia [dreadnought ('älä pelkää mitään') = englantil. taistelulaivoista käytetty nimitys] — ja me olimme yksin. Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.
"Mutta pian ilmeni, ettemme pääse suojaan. Meidän suuri, uljas laivamme syöksyi eteenpäin täydellä voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana koskena, koneet jyskyivät vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi savu pikimustana — mutta sittenkin viholliset lähenivät. Siinä oli vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunväliä nopeammin kuin 'Inferno'.
"Mutta me olimme jo valmiit taisteluun.
"Se oli suurenmoinen, unohtumaton hetki, kun tuhannen miestä seisoi paikoillaan kalpeina ja valmiina kuolemaan. Ei kuulunut enää ainoatakaan ihmisääntä. Kuului vain tuulen ulvontaa teräsköysissä, ja jalkaimme alla tuntui laiva huohottavan ja värisevän kuin henkensä edestä pakeneva elävä olento…
"Urhokas komentajamme oli tyyni, mutta aivan kalpea: hän tietysti ymmärsi, että 'Inferno' kulki nyt viimeistä matkaansa, ja ajatteli kai, miten voisi myydä laivan, meidät ja itsensä mahdollisimman kalliista.
"Kun vihollislaivasto oli viidentoista kilometrin päässä, annettiin käsky ampua, ja heti sen jälkeen kuului meidän 13,5 -tuumaisen keulatykkimme valtava paukahdus. 'Inferno' tuntui vavahtavan ja samassa alettiin harvakseen ampua kaikilla suurilla tykeillä.
"Vihollisen puolelta vastattiin paikalla. Ensin putoilivat ammukset kauas peräpuolelle ja ilmaan kohosi mahtavia vesipatsaita, mutta pian niitä alkoi nousta joka puolelta.
"Minä katselin jännittyneenä noita pahaenteisiä vesipatsaita — ja muistan vieläkin, miten epämiellyttävästi sydämeni sykki. Ja juuri silloin huomasin, että aivan keulan edessä kohosi kirkontornin korkuinen vesipatsas — ja 'Inferno' syöksyi suoraan sitä kohti… Suonenvedonomaisesti tartuin johonkin — ja samassa vesipatsas räiskähti kannelle hirveällä voimalla ja pyyhkäisi pari miestä mukanaan mereen, niinkuin he olisivat olleet hyttysiä.
"Me kiisimme eteenpäin 27 solmuvälin nopeudella, mutta siitä huolimatta alkoivat vihollisalukset päästä jo miltei sivullemme. 'Inferno' teki äkkikäännöksen ja lähti suorakulmaisesi kiitämään niistä poispäin… Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin ne kaikki taas olivat miltei sivullamme.
"Tähän asti ne olivat ampuneet vain harvakseen, aivan kuin etsien oikeata ampumamatkaa — eikä laivaamme ollut vielä sattunut ainoatakaan vakavampaa osumaa. Mutta nyt viholliset alkoivat yhtaikaa ampua kaikilla tykeillään. Koko laivan ympäristö oli täynnä korkeita vesipatsaita; meri näytti kiehuvan, niinkuin koko merenpohja olisi puhjennut täyteen tulta syökseviä tulivuoria. Eräs jättiläisammus sattui 'Infernon' perimmäiseen savupiippuun ja tuo mahtava terästorvi käpertyi ja murskaantui silmänräpäyksessä romuksi — ja paiskautui kauas yli kannen. Toinen räjähti tähystyspaikkani lähistöllä — ja sitten en hetkeen nähnyt mitään, sillä räjähdyksen ilmanpaine iski rintaani kuin moukarilla; minä paiskauduin selälleni ja haavoituin päähän.
"Noustuani huomasin, että 'Inferno' oli taas kääntynyt ja kiiti täyttä vauhtia poispäin. Mutta pienen ajan kuluttua olivat vihollislaivat taas sivullamme. Mitä sen jälkeen tapahtui, on aivan kuin kamalaa painajais-unta.
"Kaameasti ulvoen satoi ammuksia yhä tiheämpään — ja yhä useampi niistä osui. Huumaavia räjähdyksiä, tukehduttavaa kaasua, kuolinhuutoja… Koko laiva oli nimensä mukaan kuin muuttunut helvetiksi.
"Aivoissani oli vain yksi ajatus: kannen alle. En tiedä miten sinne jouduin, mutta heti sinne tultuani kuului hiukan peräpuolelta laivan sisustasta huumaava räjähdys ja sähkövalot sammuivat. Kaikki muuttui sysimustaksi, ja joka taholta kuului sekavia, pelästyneitä ja kauhusta väriseviä huutoja.
"Samassa taas räjähti, kauempana leimahti punakeltainen, sokaiseva liekki valaisten silmänräpäykseksi tuon mustan kone-erämaan: ammus oli puhkaissut kannen ja räjähtänyt konehuoneessa.
"Mahdotonta on kuvailla, mikä kauhu ja sekasorto muutamana sekuntina vallitsi. Koneiden jyskytys lakkasi ja pimeydestä kuului yhtaikaa vihlovia tuskanhuutoja, sinkoilevien pomminsirpaleiden ja koneenosien pauketta ja ryskettä… Mutta kauheinta oli kuitenkin kuulla, miten ihmisruumiit kaameasti mätkähtäen paiskautuivat mäsäksi rautaseiniin ja koneiden sekaan.
"Ja taas räjähdys! Ammus räjähti syvällä suuressa öljysäiliössä — ja silmänräpäyksessä leiskahti koko koneosasto valtavalla humahduksella sinivihreään liekkiin… Palava öljy virtasi kaikkialle — niinkuin tavattoman suuri sähisevä monipäinen tulikäärme. Ja hetken kuluttua koko laivan sisus tuntui olevan yhtenä räiskyvänä tulimerenä. Kuului sydäntäsärkeviä kirkaisuja, kun miehet tukehtuivat ja paloivat kuoliaiksi — eikä mitään apua…
"Hyydyttävä kauhu valtasi minut. Tahdoin paeta jonnekin mutta olin puristunut erääseen nurkkaan miesjoukon taakse niin lujasti, etten voinut liikauttaa jäsentäkään. Tuli leimahti ylitseni, tunsin tukkani palavan ja luulin kuolevani…
"Mutta uusi jättiläisammus puhkaisi samassa laivan kyljen, ja kokonainen mahtava koski syöksyi sisään. Hirveä oli se räiske, kohina ja pauhu, kun valtavat vesipaljoudet äkkiä syöksyivät alas tuohon hyppelehtivään tulimereen. Mutta vielä senkin yli kuului ihmisten huuto: osastoihinsa sulkeutuneiden koneenkäyttäjien ja lämmittäjien huuto, kun he näkivät olevansa auttamattomasti hukassa… Jos on olemassa helvetti, niin sen syvimmästä, kauheimmasta onkalostakaan ei voi kuulua hirmuisempaa huutoa. Minua värisyttää, kun ajattelen sitä … se kaikuu yhtä mittaa korvissani — niin, minä pelkään, että tuo huuto seuraa minua kuolemaan asti…
"Enemmän kuolleena kuin elävänä kuljetti ihmisaalto minua eteenpäin — sitten ylöspäin. Ja samassa paiskauduin aivan lentämällä ylöspäin… Olin tukehtumaisillani tuleen, savuun ja höyryyn… Kaikkialle sinkoili hehkuvia koneensirpaleita … Vain hämärästi käsitin, että höyrypannut olivat räjähtäneet, ja nuo onnettomat siellä alhaalla olivat lakanneet olemasta.
"Vähitellen tunsin, että veri virtasi pitkin kasvojani ja sokaisi silmäni — olin taas saanut pienen haavan otsaani. Vaivalloisesti pyyhin kasvojani, ja ensimmäinen mitä näin, oli matruusi, joka kasvot raivosta vääristyneinä juuri lähetti torpedon vihollislaivoja kohden.
"Ne olivat vielä lähempänä kuin äsken, 'Inferno' oli kokonaan pysähtynyt ja heilui valtavasti, kun vihollisten suuret ammukset sattuivat sen kylkiin ja panssaritorneihin. Toisinaan oli vihollisen tuli niin nopeata, ettei räjähdysten väliä erottanut.
"Juuri kun aioin nousta, räjähti edempänä taas suuri ammus. Tulen ja savun keskellä näkyi päitä, käsiä ja jalkoja sinkoilevan kaikkialle … ihmisruumiit katkeilivat kuin korret … kuului vihlovia kuolinhuutoja… 'Infernon' kansi näytti olevan ammuttu pirstaleiksi — ja se oli kokonaan peittynyt vereen, lihapaloihin ja sisälmyksiin. Mitään järjestystä ei enää ollut.
"Mutta joukko tykkejä oli vielä toiminnassa. Ja taas minä näin, miten torpedoputkesta lennätettiin surmanviejä vihollista kohti…
"Olin kummallisen tylsyyden vallassa — luulen, ettei päässäni ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Niinpä minulla ei vieläkään ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka kauan taistelu oli kestänyt.
"Vaistomaisesti juoksin lähimpään panssaritorniin. Ja se mitä siellä näin, oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja jäykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja käsiään vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia — eräs huusi yhtä mittaa käheällä äänellä, ja vihdoin juoksi kädet kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ympärillä näytti olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet kuumeisella kiireellä. Eräskin hyvin miellyttävä tykkimies, joka oli kotipuolestani, oli niin muuttunut, että vain vaivoin tunsin hänet: hän tähtäsi tarkkaan, silmät kiiluen, hänen kasvonsa olivat hikiset ja vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myöten.
"Kun samassa erääseen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettömiksi. Julman riemun ja raivon vallassa he työskentelivät yhä kuumeisemmin. Toiset nauroivat käheätä, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta. Jotkut taas huusivat kaikin voimin.
"Minä myönnän, että minua alkoi kauhistaa heidän huutonsa ja ilmeensä ja se tapa, millä he menivät kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti heidän panssaritornistaan sitä vahingoittamatta, nousi meteli vielä kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan heidän huutonsa, karjuivat he raivoisasti:
"— Odottakaa, raukat!
"— Toiste on meillä ylivoima!
"— Pelkurit! Pelkurit!
"— Tästä saatte!
"— Vielä minä yhden upotan…
"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: perässä oli torpedo räjähtänyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet ihmiset, jotka vielä olivat jääneet henkiin juoksivat kuin sokeat keulaan. Minä muistan vieläkin heidän kalpeat kasvonsa ammottavine suineen, ja heidän hätähuutonsa. Eräs upseeri huusi, että on turha ampua, kaikki on hukassa — mutta häntä ei kukaan kuullut. Ja kun muuan vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat jäljellä olevat tykkimiehet taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkejään mielettömällä vimmalla. Minä luulen, että useat tuskin enää käsittivätkään, mitä omalle laivalle tapahtui — heidän ainoa päämääränsä oli vahingoittaa vihollista.
"Nämä olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meikäläiset yhä jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli vielä kerran 'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yhä nopeammin.
"Mutta yksi panssaritorni oli vieläkin miltei eheä ja muutamat miehet ampuivat yhä, vaikka vesi tulvi sisään ja he joutuivat sen varaan. Äsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen tykkinsä sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin — ja mies oli vyötäisiä myöten vedessä. Mutta 'Inferno' kallistui hurjasti, kun suuret ammukset iskivät sen kylkeen — ja hänen tykkinsä nousi vielä kerran vedestä. Silloin näin näyn, joka ei koskaan häviä silmistäni: hän tähtäsi kiiluvin, petomaisin katsein ja hänen vertavuotavat kasvonsa olivat vääristyneet — ja kun tykki nousi luonnolliseen asentoonsa, hän laukaisi sen hirveästi kiroten… Ja kun hänen verestävät silmänsä näkivät, että erään kaukana olevan vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti hän molemmat kätensä ilmaan ja karjui raivoisasti ja käheästi kuin mielipuoli.
"Vesi nousi hänen vyötäisiinsä, taas räjähti ammus — enkä nähnyt häntä enää…
"Armoa ei annettu eikä pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yhtä mittaa, mutta niin omituisen hitaasti — niinkuin se olisi ollut elävä olento, joka epätoivoisesti piti kiinni elämästään.
"Muistan hämärästi, että seisoin panssaritornin vieressä ja tuijotin vihollisia kohti. Silloin räjähti takanani ja minä paiskauduin kauas mereen.
"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylmä vesi kai virvoitti minut, koska tunsin, että olin vedessä ja oikeaa jalkaani viilsi ja kirveli kummallisesti. Sinä luultavasti muistat, että olen hyvä uimari ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.
"Yhä vieläkin lensivät ammukset kamalasti ulvoen ylitseni — ja aina kun ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', räsähti siellä kaameasti, kuului teräsosien räiskettä ja valtavaa kohinaa…
"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan sietämättömältä, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkeneväni, ja silmissäni alkoi omituisesti hämärtää. Kerran kuitenkin vielä käänsin päätäni — ja silloin näin epäselvästi, kuin mustan sumun lävitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui aaltoihin…"
Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja äänettöminä tuijottaen eteensä. Oli niin hiljaista, että erotti katossa lentelevän kärpäsen surinan ja miesten raskaan hengityksen — ja jostakin kauempaa kuului vaivoin ikkunoiden lävitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin kysyi joku hillityllä, hiukan värisevällä äänellä:
— Ja te olette ainoa, joka pelastui…?
Hän ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja väsyneesti:
— Ainoa.