SYVYYDESTÄ
Niinkuin musta salaperäinen saari alkoi pimeydestä häämöttää panssarilaivan mahtava runko. Koneet pysäytettiin, "U. 10" laskettiin nopeasti pintakulkuun ja torpedot päätettiin ampua vedenpinnalta, koska osuminen niin olisi varmempaa. Pimeyden suojassa alettiin hiljaa liukua panssarilaivan sivulle, ja torpedoputkien luona seisoivat miehet valmiina laukaisemaan.
Hetken kuluttua he olivat ainoastaan kahdensadan metrin päässä panssarilaivasta. Kapteeni antoi merkin, vene heilahti ja kohisten syöksähtivät torpedot jättiläistä kohti kuin nälkäiset haikalat — ja heti sen jälkeen annettiin sukelluskäsky.
Mutta silloin suunnattiin heihin panssarilaivalta valonheitin, häikäisevä valovirta miltei sokaisi heidät; kuului huutoja, komentosanoja, tykki paukahti ja heidän ylitseen lensi ulvoen kranaatti, toinen, kolmas… He olivat jo pääsemäisillään veden alle, vielä hetkinen — ja säiliöt olisivat täyttyneet… Mutta samassa leimahtivat panssarilaivan sivutykit, kaikki oli yhtä ulvontaa ja jyrinää, ja heidän periskooppinsa lensi pirstaleiksi. He olivat jo miltei veden alla, kun "U. 10" tärähti ankarasti ja oli vähällä kaatua: kranaatti oli mennessään pyyhkäissyt ilmaventtiiliä ja vesi törmäsi sisään…
Samassa kuului valtava räjähdys, ja he näkivät, miten tuon mahtavan teräsvuoren peräpuoli kohosi ilmaan, vesipatsas, tuli ja savu peitti kaiken, kuului vihlovia huutoja…
Mutta enempää he eivät enää kuulleetkaan: he alkoivat nopeasti upota.
He työskentelivät vimmatusti saadakseen vedellä täyttyneen osan eristetyksi. He onnistuivatkin siinä ja kapteeni huusi rohkaisevasti:
— Ei hätää! Nyt vesisäiliöt tyhjäksi!
Silloin huomattiin, että pumput, joiden avulla puristettu ilma työntyy vesisäiliöihin, olivat epäkunnossa.
Kauhu kuvastui heidän kasvoiltaan, mutta kukaan ei puhunut mitään. Peräsimet johtivat ylöspäin, koneet jyskyivät ja surisivat vimmatusti, "U. 10" värisi ja vapisi kuin pelon lamauttama eläin — mutta siitä huolimatta se painui alaspäin. Perämies tuijotti kalpeana syvyysmittaria, ja kun joku tiedusteli syvyyttä, vastasi hän käheällä äänellä:
— Kaksisataa metriä.
— Kaksisataa metriä? kuului kysyjän kauhistunut kuiskaus kuin kaiku.
— Pysäyttäkää! kuului äkkiä hätäinen huuto. — Muuten syöksymme murskaksi kallioon.
Kapteeni antoi pysähtymismerkin ja hetken kuluttua oli kaikki hiljaista. Kuului vain perämiehen käheä ääni:
— Kolmesataa metriä.
Kun "U. 10" ei enää mennyt eteenpäin, se alkoi vajota entistä nopeammin. Perämies tarttui tolkuttomasti ohjauslaitteeseen, aivan kuin estääkseen uppoamista, mutta huomasi, että peräsimet johtivat suoraan vedenpinnalle. Sitten hän katsahti hätäisesti ja avuttomasti ympärilleen, rykäisi usean kerran ja hänen huulensa vapisivat, kun hän kuiskasi soinnuttomasti:
— Neljäsataa metriä.
Tuli äänettömyys, pitkä kuin iäisyys. Miehet olivat tunkeutuneet perämiehen ympärille ja suuret hikikarpalot vierivät heidän otsaltaan kuin kirkkaat helmet…
— Viisisataa metriä.
Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat jäykästi ja avuttomasti perämieheen, niinkuin heidän kohtalonsa olisi ollut hänen vallassaan. Heidän kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi ja he hengittivät yhä raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet tukehtua. Ja vaikka perämiehen ääni oli niin käheä ja hiljainen, että se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heistä tuossa kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ääneltä:
— Kuusisataa metriä…
Silloin eräs nuori matruusi tarttui äkkiä päähänsä ja kirkaisi kimeällä, vapisevalla äänellä:
— Sinä valehtelet! Valehtelet!
Ja hän juoksi mittarin ääreen, aivan kuin olisi tahtonut iskeä kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden. Useat alkoivat liikehtiä hätääntyneinä kuin ahtaaseen häkkiin suljetut villieläimet tulipalon lähestyessä.
— Mittari ei enää näytä…
Heistä alkoi tuntua yhä kauheammalta, kun ei edes tiedä, miten syvällä on. Sillä sen he kaikki tiesivät, että yhä mentiin alaspäin.
Kului muutamia hetkiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi tipahdella yhä nopeammin terässeinistä, niinkuin veden suunnaton paino olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ikään kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heidät; sähkövalokin näytti himmeämmältä ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut lausua sanaakaan.
Silloin kuului omituista natinaa: teräslevyt olivat murtumaisillaan veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon — ja kaikki murskaantuu silmänräpäyksessä. He toivoivat hartaasti, että vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteilivät heidän aivoissaan. Mutta sanoja heillä ei enää tuntunut olevan.
Siitä asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alaspäin hiukan perä edellä. Mutta äkkiä he tunsivat, miten se pehmeästi heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.
Mutta samassa alkoi peräpuoli taas hiljalleen painua alaspäin — ja sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaperäiset raajat olisivat kähmineet veneen ulkoseiniä sisäänpääsyä etsien. Ja "U. 10" heilahteli silloin tällöin, niinkuin jokin ihmisjärjelle käsittämätön olento olisi sitä mahtavalla kämmenellään käännellyt.
He kuuntelivat henkeään pidättäen ja tuo kahina täytti heidän sielunsa hyytävällä kauhulla. Vihdoin eräs purki sen sanoiksi:
— Me vajoamme liejuun…
Vaikka useimmat olivat sen jo käsittäneet, niin nuo kolme sanaa ikäänkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt enää ollut pienintäkään toivoa. Kuului kummallista ähkynää, epäselviä huudahduksia, kirouksia… Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkyttäen:
— Minä en enää koskaan saa nähdä häntä… Ja meidän piti mennä naimisiin jo syksyllä. Jumalani — niin jumala ei voi sallia!
— Missä on sinun jumalasi? — huusi eräs uhkaavasti. Missä hän on? —
Nyt me kuolemme…
Silloin he huomasivat, että heidän hengityksensä oli muuttunut raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silmät verestivät ja niissä säkenöi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua…
Äkkiä kuului käheä, epäinhimillinen huuto:
— Vaimoni! Lapseni! Pois! Päästäkää minut pois!
Huutajan kasvot olivat vääristyneet, silmät laajentuneet, ja ketterästi kuin suuri apina hän alkoi kavuta ulospääsyluukulle…
Jokainen tajusi vaaran ja riensi estämään mielipuolta aikeestaan. Mutta hän ei ymmärtänyt enää mitään; hän taisteli kuin henkensä edestä ja hänen äänensä muistutti tapettavan eläimen huutoa:
— Vaimoni! Lapseni! Päästäkää! Pedot! Mitä aiotte?
He pitivät hänestä kiinni, mutta hän löi, potki, puri — ja hän sai erään matruusin käden suuhunsa ja samassa kuului ilkeä rouskahdus…
— Ole nyt hiljaa!
— Tule järkiisi!
Ja mieletön korisi tukahtuneesti:
— Me kuolemme…
— Lapseni … pienet lapseni…
Kun hän ei vieläkään asettunut, valtasi heidät raivo. Joku tarttui vasaraan ja halkaisi yhdellä iskulla hänen päänsä — ja aivonsa…
Ja nuori matruusi, jota kotona odotti morsian, alkoi pitkäveteisesti valittaa, niinkuin metsänpeto olisi nälissään ulvonut… Joku huusi hurjasti ja uhkaavasti:
— Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!
Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin äsken tapetullakin oli, kun hän huusi:
— Missä on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!
Eräs sieppasi vielä verisen vasaran, aikoen hyökätä mielettömän kimppuun. Mutta hän horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen lattialle.
Hän nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He olivat hirveän näköisiä: kasvot olivat siniset, silmät verestävät ja pullistuneet; heidän rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.
— Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, että eräs hänen toverinsa änkytti katkonaisesti:
— Vaiti. Aukaistaan ennen luukku…
Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ääniä:
— Aukaistaan…
— Ei, ei!
— Aukaistaan…
Joku koetti ryömiä portaita kohti, mutta toiset asettuivat heidän eteensä, voimattomine, tempoilevine raajoineen — kuin suuret, kömpelöt hyönteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori matruusi oli kaatunut erääseen nurkkaan ja ähkyi vaivalloisesti:
— Missä on aurinko?
Mutta kun toiset kieriskelivät kuviteltuihin vihollisiinsa takertuneina, äskeinen ehdotuksentekijä yli-inhimillisin ponnistuksin juoksi luukulle. Hän väänsi auki laitteen, joka puristetun ilman voimalla pakottaa luukun auki…
Hän paiskautui taaksepäin kuin kevyt pallo. Ja sisään syöksyi oven täydeltä musta liejuvirta — niinkuin suunnattoman suuri, raivokas matelija. Ahnaasti pärskähtäen se nielaisi miehet. Heidän korisevat huutonsa vaikenivat äkkiä ja valot sammuivat.