UNOHDETTU
Kello oli kaksi yöllä, kun hän toisten mukana äänettömästi ratsasti leiristä tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yö sangen kolea ja pimeä; vain hiukan saattoi huomata alkavan päivän sarastusta. Alhaalla taivaanrannalla näkyi punertava tulipalon kajastus ja sieltäpäin kuului tykkien matala, kumea jymy — niinkuin kaukainen ukkonen.
Hänen ruumiinsa oli yhtämittaisesta ratsastuksesta niin kipeä kuin olisi häntä ruoskittu. Moneen yöhön eivät he nytkään olleet saaneet nukkua — aina vain tiedusteluretkiä. Kaikki näyttivät alakuloisilta, synkiltä ja kalpeilta — ja useat värisivät vilusta.
Kaiken lisäksi tuli heidän niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun he olivat väsyneitä ja unisia, tuntui sekin aivan jääkylmältä. Onneksi se meni pian ohi ja hämäräkin alkoi vähitellen muuttua valoisammaksi.
He ratsastivat kaksittain erästä metsätietä myöten. Tuuli humisi puissa niin surullisesti, lennättäen heidän päälleen kylmiä pisaroita…
Äkkiä tuntui hänen rinnassaan jälleen tuo kalvava, tuskallinen tunne — niinkuin jokin tuntematon kipu; hän muisti taas, miten oli täytynyt jättää vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota syttyi. Ja miten he nyt…? Ajatellessaan, ettei heillä ollut ruokaa, tuntui, kuin häntä olisi kuristettu kurkusta. Hän oli aivan näkevinään, miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja pöydän ääressä istuu himmeän lampun valossa hänen nuori vaimonsa itkien…
He tulivat parhaillaan eräälle aukiolle, kun edessä välähti kokonainen rivi punertavankeltaisia liekkejä — ja luodit lensivät vinkuen heidän korvissaan. Hän näki, miten eräs toveri levitti molemmat kätensä ja putosi taaksepäin maahan… He sieppasivat äkkiä kiväärit selästään aikoen ruveta ampumaan.
Mutta silloin hänestä tuntui, että jokin pisti hänen vatsaansa, hänen silmissään säkenöi omituisesti ja hänellä oli sellainen tunne, että pitäisi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, hän ihmetteli miksei hän itse ampunut — ja silloin hän käsitti hämärästi, että oli haavoittunut. Hevonen hypähteli, hän alkoi pudota, mutta tottuneen ratsastajan vaistolla hän ymmärsi vielä irroittaa jalkansa jalustimesta. Hän oli huomaavinaan, että toverit lähtivät täyttä laukkaa, tulia välähteli; viimeinen aistimus oli se, että hän putoaa — mutta alastuloa hän ei enää tuntenut…
Ensimmäinen tunne oli äärettömän väsymyksen ja tylsyyden tunne — ja hänen korvissaan oli tavaton jyrinä, kolina ja suhina. Hän ei muistanut mitään eikä kyennyt ajattelemaan ja hänen sisällään poltti niinkuin siellä olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos kurkusta. Aurinko paahtoi häntä suoraan kasvoihin, hänestä tuntui hämärästi, että hän on jossakin taistelukentällä ja hänen halkeilleet huulensa kuiskasivat hiljaa, käheästi:
— Vettä.
Hän makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmiään. Mutta tuska vatsassa yhä yltyi, ja hän alkoi tahtomattaan hiljaa vaikeroida. Ja hänen oma äänensä, tuo heikko, surkea valitus ikäänkuin herätti hänet vähitellen. Hän alkoi muistaa metsäaukean, putoavan toverinsa — ja itsensä…
Kylmä kauhu vavahdutti häntä, herätti hänet aivan täyteen tajuntaan; hän huomasi haavoittuneensa vatsaan. Ja hän ymmärsi, ellei ollut enää toivoa…
Hänen selkänsä oli aivan puutunut, ja kun hän koetti kääntää itseään, repäisi sisältä niin sietämättömästi, että hän oli menettämäisillään tajuntansa. Hän makasi pitkän aikaa liikkumattomana, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin hän taas sopersi hiljaa:
— Vettä.
Hän kuiskasi monta kertaa tuon yksinäisen sanan, mutta kun ei kukaan vastannut, heräsi hänen sameissa aivoissaan kummallinen epäluulo. Vaikka hän äsken hämärästi muisti kaatuneensa metsässä, luuli hän kuitenkin makaavansa keskellä taistelun melskettä. Vasta nyt hän huomasi, että tuo humina ja jyrinä kuului hänen päästään. Tosin hän kuuli myös tykkien jyrinää, mutta se oli etäämpänä.
Vaivalloisesti hän aukaisi silmänsä ja huomasi olevansa samassa paikassa, minne yöllä oli pudonnut. Tykkien jyskeestä hän totesi taistelun siirtyneen jo kauas — ja hän oli jäänyt tänne yksin … hänet oli unohdettu.
Unohdettu…
Vähitellen hän käsitti täydellisesti asemansa ja hänet valtasi sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu. Ja hänen polttavasta kurkustaan tunkeutui hänen tahtomattaan käheä, epätoivoinen huuto:
— Auttakaa!
Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen vatsaansa olisi työnnetty tulinen veitsi. Vielä hän kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten muuttui kaikki pimeäksi…
Hän on olevinaan kotipuolessa heinäniityllä. Heinäväki syyttää häntä jostakin kauheasta rikoksesta, hänet on sidottu lujasti maahan raskailla rautakahleilla, jotka syöpyvät syvälle lihaan. Ja hänen nuori vaimonsa pitää hänen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia — mutta ei vain anna juoda… Helle on tukahduttava, hän on nääntymäisillään janoon, hän rukoilee, ettei hänen vaimonsa antaisi hänen kuolla. Mutta tämä vain nauraa — heleästi ja pilkallisesti…
Silloin saapui niitylle kivääri kädessä kenraali S. Ah niin — hän muisti karanneensa sodasta… Kenraali tuijotti häneen kauan ja ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen kärkeä, ja kun huomasi sen täysin teräväksi, painoi sen hänen vatsaansa. Hän tunsi miten se tuli selästä ulos ja tunkeutui maahan — ja hän jäi niin naulittuna makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entistä armottomammin, hän rukoili taas vaimoaan, mutta tämä vain nauroi… Tuo nauru koski häneen niin hirveästi, että hän alkoi katkerasti itkeä…
Yöllä kun ilma kylmeni, hän tuli taas vähitellen tajuihinsa. Hän värisi ankarasti vilusta ja kun hän vaivalloisesti hiukan kohotti päätään ja näki pimeän, liikkumattoman metsän, hän alkoi taas muistaa… Hänen tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yhtä polttavana kuin päivälläkin.
Niinkuin valkea harso verhosi jääkylmä sumu maan ja se oli kostuttanut hänen vaatteensa märiksi. Sen lävitse pilkottivat iloisesti tähdet ja hiljaisuus oli niin syvä, että siinä olisi kuullut lehden putoamisen. Äänettömyys vaikutti häneen musertavasti: täältä ei kukaan häntä löytäisi elävänä… Yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet siinä määrin, että hän puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.
Mutta se saattoi hänen vatsansa liikkumaan ja herätti uinuneet kivut entistä hirveämpinä…
Oi sitä loppumattoman pitkää yötä… Koko iltapuolen hän värisi vilusta ja hänen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui hänen ruumiinsa olevan kuin tulessa ja hän vääntelehti kuin kidutettu mato… Sellaisina hetkinä hän menetti tajuntansa — mutta virkosi jälleen kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui koko yön…
Hän olisi luultavasti itse eronnut elämästään, jos olisi voinut. Mutta kivääri oli pudonnut häneltä, ennen kuin hän itse suistui satulasta — ja hän oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. Hän vain kärsi kaikki helvetin tuskat…
Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä ajasta, mutta kun hän seuraavan kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. Tämä tajuntaan palaaminen tapahtui vieläkin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia hän oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; hän käyskenteli lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea, joka esti häntä tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi häntä — aina jokin sietämätön tuska.
Lopulta hän kuitenkin heräsi siihen, että hänen rintansa korisi raskaasti ja äänekkäästi ja kurkkua poltti kuin tulessa. Hänet valtasi hurja epätoivo. Kuinka kauan täytyy hänen kärsiä, ennen kuin kuolema tulee? Ajatellessaan, että hänen pitäisi kitua vielä ehkä useita päiviä, hän päätti millä hinnalla tahansa etsiä kiväärinsä.
Hän ponnisti kaikki voimansa ja kääntyi toisen kyynärpäänsä varaan. Ainoa minkä hän näki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen metrin päässä. Mutta samassa alkoi hänen silmissään leiskua punaisia tulia, korvissa räiskyä aivan kuin valtavan metsäpalon rätinä — ja hän retkahti hervottomasti selälleen.
Hän oli näkevinään kaukana taivaanrannalla pienen mustan pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja läheni peloittavaa vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiitää ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se lähenee, lähenee ja uhkaa murskata hänet alleen — se miltei koskettaa hänen rintaansa… Ja hänet on sidottu niin lujasti, ettei voi jäsentäkään liikuttaa…
Sitten hän on makaavinaan vuoteessaan. Äkkiä jokin näkymätön voima nostaa sen ylös taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa hitaasti kallistua… Hän on kauhusta aivan jäykkänä ja tarttuu suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yhä — eikä maatakaan enää näy alapuolella… Hiki pursuu hänen otsaltaan, hän alkaa rukoilla, mutta näkymätön käsi vääntää yhä — ja lopulta vuode on aivan alassuin… Hän pitelee itseään siinä kauan henkeään pidättäen, mutta lopulta hänen voimansa loppuvat — ja hän syöksyy kiljahtaen syvyyteen…
Kun hän vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui hänen ruumiinsa aivan jäykältä. Oli taas yö, metsä oli pimeä ja hiljainen — ja puut seisoivat hänen ympärillään mustina ja äänettöminä kuin mahtavien jättiläisten hahmot.
Mitä…? Kuuliko hän jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? Hän käänsi vaivoin päätään ja hänen himmeät silmänsä olivat näkevinään joitakin tummia olentoja toverinsa luona. Mieletön ilo valtasi hänet: siellä on ihmisiä ja ne tulevat pelastamaan…
Mutta samassa kuului jotakin rousketta … ja vielä jotakin, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kaiken toivon ja ilon — ja täytti hänen sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.
Hän ei tiennyt mitä siellä oli, hänen jähmettyneet aivonsa eivät voineet ratkaista äänten merkitystä. Hänen kauhunsa oli aivan vaistomaista, epämääräistä — hän tuijotti vain pimeyteen suurin, mielettömin silmin ja odotti — odotti jotakin selvyyttä, ratkaisua…
Vihdoin hän huomasi, että muudan pitkä, matala varjo hiipi äänettömästi häntä kohden… Sitten hän näki kaksi hiilenä hehkuvaa silmää — ja niiden takana useampia.
Susia…
Etummainen tuli aivan lähelle, hän oli näkevinään sen pitkän, punaisen kielen ja hän tunsi sen kuuman henkäyksen… Hän huitaisi kädellään, ja se hypähti takaisin vihaisesti murahtaen.
Epätoivoisesti ponnistaen hän sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta hänen kätensä olivat niin heikot ja kankeat, että ne tuskin liikkuivat. Hän käsitti, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja hänen ajatuksensa lensivät nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse… Miten, miten he nyt tulevat toimeen? Eivätkä he koskaan saa tietää, miten hän on kuollut… Eikä hän enää koskaan, ei milloinkaan saa nähdä pientä poikaansa … jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset…
Susi läheni muristen ja iski hampaansa hänen nilkkaansa, alkaen raahata häntä. Mutta kauhu ja epätoivo antoivat hänelle voimaa: hän nosti miekkansa ja iski sutta selkään. Susi hypähti ulvahtaen taaksepäin ja alkoi nuolla haavaansa.
Toverin ruumiin äärestä kuului vieläkin murinaa ja rousketta, joka sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sieltä vähitellen juosta lönkyttäen ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen tähden ne eivät heti karanneetkaan hänen kimppuunsa; ne katselivat vain häntä hehkuvin, ahnain silmin — ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan…
Ajatukset kiitävät kuumeisesti hänen sekavissa aivoissaan. Hän on lausuvinaan jäähyväisensä vaimolleen ja pienokaisille … hän pyytää, etteivät he unohtaisi…
Susien johtaja nuolee yhä haavaansa raivoisasti muristen… Sitten se lähenee, kaikki sudet pienentävät piiriä. Tähtien heikossa, kelmeässä valossa kuoleva näkee epäselvästi, miten lauman johtajan silmät kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vetäytyy kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat… Onnettoman miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas — ei ole enää voimia…
Mutta tuo liike ärsyttää sutta. Se kyyristyy hiukan ja syöksyy yhdellä ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa hänen kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkkiä…