VELJEKSET
He marssivat rivissä rinnakkain ja olivat niin yhdennäköiset, että paikalla tunsi heidät veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat, voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silmät ja vaalea, pehmeä tukka. Eron huomasi vain siinä, että nuorempi oli pitempi ja hartevampi ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niissä oli vielä aivan kuin kärsittyjen tuskien jälkiä.
Oikeastaan olisi heidän väliinsä kuulunut pari miestä, mutta he olivat omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli ystävällinen mies, hän ei ollut sitä huomaavinaan.
Jo silloin kun tuli äkkinäinen käsky lähteä sotanäyttämölle ja täytyi jättää vanha, sairas äiti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen päättäneet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sillä vaikkeivät he koskaan siitä puhuneet, he rakastivat sydämellisesti toisiaan. Tosin pienenä toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pitää ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehdä pahaa pikku veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman puolesta vaikka suoraan kuolemaan.
Ainoa onni olikin, että he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein kodista ja äidistä — ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan. Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkistä marsseista, kantoi nuorempi osan hänen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sillä pieni annos ei mitenkään tahtonut riittää nuoremman perin pohjin terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimmäisessä taistelussa haavoittui jalkaan jääden tiedottomana taistelutanterelle, juoksi nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi hänet sidontapaikalle. Tämän haavan johdosta vanhempi vieläkin hiukan ontui.
Annettiin pysähtymismerkki ja käskettiin syödä viimeinen mukanaoleva muona-annos. Sen jälkeen piti alkaa hyökkäys…
Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehmeä ja lokainen; miesten jalkineet olivat märät ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta — ja he olivat väsyneitä, äänettömiä ja alakuloisia.
Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erillään muista ja söivät äänettöminä.
Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman voimakkaat leuat jauhoivat; hänen leipäpalansa pieneni arveluttavan nopeasti — ja toisessa kädessä hän piteli rasiaa, jossa oli hiukan säilöttyä lihaa, mutta siitä hän otti silloin tällöin vain pienen murusen.
Vanhempi leikkasi leipäpalansa kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen sanoen:
— Ota sinä tämä.
— En minä ota … syö nyt vain itse, esteli nuorempi.
— Älä nyt siinä… kyllä minä näen, että sinun on kova nälkä, eikä minulle maistu ollenkaan…
Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyllä minä sinut tunnen, veli! Ja hänen silmänsä sädehtivät kiitollisuudesta, kun hän katsahti veljeensä ja sanoi:
— Mutta sinun täytyy sitten ottaa tämä liha.
— Enhän min … mitä sitten itse syöt…
— Sinun täytyy ottaa! Kun et ole vielä oikein tervekään… Hän otti sormiensa väliin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lisäsi reippaasti:
— Enkä minä mokomista hippeistä välitäkään — mutta leipä se poikaa on!
Vanhempi kyllä tiesi miten paljon toinen piti lihasäilykkeestä — ja he hymähtivät kumpikin. Ja heidän hymynsä oli niin valoisaa ja kaunista — niinkuin ei olisikaan mitään sotaa, eivätkä he odottaisikaan hyökkäyskäskyä, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan…
Vanhempi otti säilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat iskivät peloittavalla voimalla uuden leipäpalan kimppuun. Vanhempi katsoi ihaillen veljensä voimakasta vartaloa ja pahoitteli mielessään sitä, kun tämä miltei yhtenään sai kokea nälkää. Kun hän oli syönyt säilykkeen jäännökset, hänellä oli vieläkin jäljellä pieni leivänpala.
— Ota tämä vielä … en viitsi näin pientä laukkuunkaan panna, hän sanoi ja ojensi sen veljelleen.
Tämä aikoi ensin syödä sen, mutta pistikin sen laukkuunsa ja sanoi:
— Saat sen täältä, jos sinun tulee nälkä. Ei sitä tiedä, milloin ruokaa saadaan…
Hän katsahti veljeensä valoisalla, lämpimällä katseellaan ja lausui hetken kuluttua hiljaa:
— Kyllä sinä sentään tulit liian aikaisin pois sairaalasta. Olet vielä niin huonon näköinenkin…
— Kun lääkäri kerran sanoi, että jalka on terve, niin kai hän sen sitten paremmin tietää, vastasi vanhempi hieman katkeranivallisesti. Hetken kuluttua hän lisäsi reippaasti:
— No, kyllä minä sentään jaksan…
Tuli pitkä äänettömyys. Jostakin edempää vain kuului tykkien jyskettä — ja kaikki katselivat sinnepäin äänettöminä ja hiljaisina, niinkuin olisivat ajatelleet, milloin heidän vuoronsa on kaatua…
— Mitenkähän se äitiparka siellä jaksanee…? puhui nuorempi kuin itsekseen lokaiseen maahan tuijottaen.
— Sehän ikävintä onkin, kun hänelle ei jäänyt juuri mitään…
— Kun se lähtökäskykin tuli niin kovin äkkiä…
— Niin, niin, päätteli vanhempi.
Hän rykäisi kummallisesti pari kertaa, niinkuin hänen kurkussaan olisi ollut jotakin, ja hänen äänensä oli matala ja hiljainen, kun hän lisäsi:
— Mitäs siinä eilisessä kirjeessä oikein olikaan…? Jos lukisit sen, koska tässä on aikaa.
Nuorempi kyllä tiesi, että toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta äidin kirjeiden lukeminen oli heille ikään kuin pieni juhlahetki. He voivat miltei nähdä, miten hän yksin vanhana ja ryppyisenä istuu kotimökissä… Tupa tulee hämäräksi, mutta hän ajattelee vain heitä — ja vihdoin, kun on aivan pimeä, hän havahtuu kuin unesta, sytyttää vanhan lampun, asettaa silmälasit nenälleen ja alkaa vapisevin käsin kirjoittaa…
Hän kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa lukea:
"Rakkaat lapset!
En ole saanut teiltä pitkään aikaan kirjettä ja minulla on niin levoton olo ja ikävä… Päivät ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi ja yötkin… No ei se mitään, kun te, rakkaat poikani, vain pian tulisitte takaisin… Se reumatismi on minua taas viime aikoina vaivannut, mutta ei se mitään, kun te vain olisitte terveitä… Minä lähetän teille kummallekin uudet villasukat… Koettakaa nyt välttää vaaraa … kai se on Jumalankin tahto … sillä mihin minä sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte…"
— Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani kirjeen uudelleen poveensa.
Hetken kuluttua lähti koko rykmentti marssimaan sumussa häämöttävää metsää kohden.
He olivat marssineet yhtä mittaa kaksi tuntia, kun äkkiä kuulivat lentokoneen surinaa yläpuoleltaan. Se oli vihollisen lentokone — sen he ehtivät nähdä ja kaikki ymmärsivät, että jos se pääsee pakenemaan, viemään sanan tykistölle, he joutuvat suureen vaaraan.
Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiväärit kohonneet ylöspäin, ja kun ampumiskäsky kuului, ne räiskähtivät kuin itsestään; ne rätisivät hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti — turhaan! Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteivät he saaneet sitä vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee saalis kynsissään, se lensi hurjasti eteenpäin ja katosi sumuun…
— Mitenkähän nyt käynee…?
Eräs laiha, väsyneen näköinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta kaikkien mielissä kyti tuo sama kysymys.
Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenpäin, kuului äkkiä kranaatin ulvonta, se räjähti heidän takanaan — ja vasta sen jälkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon lähempää kuin ennen; lentokone oli tehnyt tehtävänsä…
Pian alkoi ammuksia lennellä yhä tiheämpään, jokin srapnelli räjähti heidän yläpuolellaan … ja heti sen jälkeen äärettömän suuri ammus aivan rivien edessä; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi miestä ja kymmenkunta haavoittui…
— Nyt ne alkavat niillä kirotuilla mörssäreillään…
Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa — ja se tarttui kaikkiin. He tunsivat itsensä niin kovin avuttomiksi, kun ei edes tiennyt, missä vihollinen oli.
Ammuksia alkoi sataa yhä nopeammin. Ne räjähtivät milloin edessä, milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa räiskähti ilmaan ja maahan tuli syviä kuoppia, jotka alkoivat heti täyttyä likaisella vedellä.
Jossakin sivulla räjähti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia tuskanhuutoja, sekasortoista hälinää ja eräs haavoittunut hevonen kiiti kuin hullu pienen matkaa ja syöksyi sitten nurinniskoin maahan.
— Eivätkö meikäläiset jo ala ampua…? kuului taas vapiseva, miltei vaikeroiva ääni.
— Ehkä ne pyrkivät parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta sama levottomuus ja pelko kuvastui hänenkin äänessään.
Silloin kuului komentosana, ja paikalla he hätääntyneinä lähtivät juoksemaan eteenpäin. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa; heidän silmissään hämärsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen ja heidän hikisillä, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme…
Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti kauheasta räjähdyksestä, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat kaikkialle — ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen…
— Aleksander!
Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen vielä ankarammin kuin kranaatin räjähdys. Hän oli vaistomaisesti syöksähtänyt eteenpäin, kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain mustelmilla…
Huudon kuullessaan hän nousi puoliksi pyörtyneenä ja syöksyi umpimähkään äänen suuntaan. Hän oli tukehtumaisillaan savuun, hän kompastui elottomiin jäseniin ja tunnusteli murskatuita, vielä värähteleviä kasvoja — turhaan. Hän huuteli veljeään, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta hän kauempana näki jotakin häämöttävän savun seassa, hän syöksyi sinne — ja koettelemalla hän tunsi veljensä kasvot ja pehmeän tukan…
Tämä makasi selällään maassa, hänen toinen kätensä oli palanut ja savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain veristä massaa… Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silmät sulkeutuneet — ja käheästi ähkyen hän aukoi yhtä mittaa suutaan kuin maalle vedetty kala…
Kaikki tuntui pyörivän vanhemman veljen silmissä; hän vaipui maahan veljensä viereen — mutta äkkiä hän hätkähtäen hypähti ylös: hänen kätensä oli sattunut johonkin lämpimään, höyryävään… Kranaatinsirpale oli repinyt auki veljen vatsan…
Hän oli aina vaarankin hetkellä ollut toiminnan mies, mutta tämä oli liikaa — hän oli kuin tolkuton… Kuin unessa hän kuuli, että oma tykistö oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ja jos häntä olisi käsketty seuraamaan komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa lähtemään — niin elävänä hän ei olisi paikaltaan poistunut…
Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, hän aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana, ettei hän voinut lausua sanaakaan. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi hänen suustaan pursuta verta: hän oli tuskissaan purrut rikki kielensä… Ja yhä kiristellen hampaitaan hän tuijotti veljeensä. Hän ponnisteli sanoakseen jotakin, mutta ei voinut… Pitkän ajan kuluttua hän vihdoin käheästi korisi:
— Ammu minut…
Vanhempi säpsähti. Hän oli rakastanut veljeään enemmän kuin ketään; tuo rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisissä kärsimyksissä ja lujittunut yhä elämän ankarassa taistelussa. Ja hänenkö pitäisi nyt ampua veljensä… Hän lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi huulensa veljen verisiä huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:
— Veljeni … veljeni … veljeni…
Eheällä kädellään tarttui onneton hänen käteensä ja puristi sitä uskomattomalla voimalla. Ja hän tunsi, että veli tuolla kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa häntä. Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksestään, leuka alkoi taas suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin hän kuiskasi korisevalla äänellä:
— Tervehdä … äitiä…
Sitten hän menetti tajuntansa.
Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllertämässä savessa ja tuijotti noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. Hänen ympärillään kuului joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt äärimmilleen, konekiväärit särisivät raivoisasti, sumuinen ilma aivan värisi tuosta huumaavasta pauhusta mutta hän vain istui ja piteli tuota tuskasta tempoilevaa kättä ja hänestä tuntui pitkät ajat siltä, että kaikki oli vain hirmuista unta…
Silloin hän muisti taas veljensä pyynnön ja värähti — niinkuin jokin kylmä, hirveä koura olisi äkkiä taittunut hänen sydämeensä. Ei — hän ei voi sitä tehdä…
Mutta vielä kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, hänen hiiltynyttä kättään ja sinertäviä, vääntyneitä kasvojaan, joilla vielä äsken säteili nuoruus, terveys ja voima. Hänen sormensakin sinisine kynsineen näyttivät kuolleen sormilta, ja kuitenkin hän alkoi hourailla.
— Auta! hän parkaisi tuskin ymmärrettävästi. Tuo musta koira syö minut. Se on jo syönyt jalkani…
— Sielläkö sinä nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ääneen.
Hänen mieleensä muistui niin elävästi tuo tapaus heidän lapsuudestaan. Kun isä oli kuollut, heidän täytyi lähteä kerjuulle, ja erään talon pihalla hyökkäsi suuri, kiukkuinen koira heidän kimppuunsa ja puri pienempää sääreen. Sydäntäsärkevästi huutaen hän löi koiraa kepillä, mutta se olisi repinyt hänetkin, ellei ihmisiä olisi tullut apuun.
Miten he itkivätkään silloin — hän oli aivan suunniltaan, kun veri pursui pikku veikon säärestä … läpi valkean sukan — jotka äiti oli saanut lahjaksi…
— Oh… nyt se repii minut! ähkyi taas onneton; hän alkoi korista ja tempoa entistä kamalammalla tavalla…
Mielettömänä hypähti vanhempi veli ylös ja juoksi umpimähkään pois, päästäkseen näkemästä ja kuulemasta.
Mutta kun hän näki vettä eräässä kuopassa, juolahti hänen mieleensä uusi ajatus: hän kostutti nenäliinansa ja toi sen veljen otsalle.
Vähitellen tämä alkoi taas näyttää elonmerkkejä; aukaisi lopulta silmänsä ja sopersi kankeasti:
— Mikset auta…?
Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. Hän oli aivan harmaankalpea ja väänteli käsiään. Mutta veljen tuntemattomassa äänessä, tuossa sietämättömän terävässä, verestävässä katseessa kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei hän voinut sitä kestää; hän ymmärsi, että hänen täytyi… Hän tarttui veljen eheään käteen ja änkytti aivan kuin puolustautuen:
— Minä teen sen…
Taas hän tunsi tuon vavahtelevan puristuksen. Ja vain äärimmäisin ponnistuksin kuolevan onnistui katkonaisesti kuiskata:
— Hyvästi … rakas … veli.
Mutta hänen sammuvassa katseessaan loisti vieläkin kiitollisuus ja rakkaus…
Kun hän oli hetken ollut tiedottomana, hän alkoi taas hourailla. Ja kun hän vääntelehti ruhjotulla ruumiillaan, tarttui vanhempi veli kivääriinsä… Mutta vielä kerran hän heitti sen luotaan, niinkuin se olisi polttanut hänen käsiään. Ja hän näytti mielipuolelta, kun hän siinä polvillaan tuijotti veljensä jäännöksiä ähkyen kuin kuoleva eläin.
Miten hartaasti hän odottikaan kuolemaa! Multa yhä vavahteli käsi, yhä kuului katkonaisia sanoja, ja nuo kauheat korisevat hengenvedot viilsivät hänen sydäntään ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan. Vihdoin hän sieppasi uudelleen kiväärinsä — ja sitten kuului yksinäinen laukaus…
Lyhyt syyspäivä alkaa jo hämärtää, mutta hän on yhä polvillaan maassa pidellen veljensä kylmää kättä omassaan. Hän muistelee heidän lapsuuttaan, yhteisiä leikkejään ja retkiään…
Tykkien jyske on häipynyt yhä kauemmaksi, mutta hän tuijottaa vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja liikkumattomat. Hän muisti aivan selvästi, minkä näköinen veli oli ollut kaksivuotiaana… Silloin oli kotona vielä lehmäkin — ja poika kulki lihavana ja punaposkisena äidin kintereillä ja vaati yhtä mittaa kovalla äänellä maitoa. Ja nyt — nyt hän ei enää koskaan pyydä mitään…
Kun pimeys alkoi tulla yhä sakeammaksi, hän nousi ylös. Ja erään kaatuneen sotilaan vyöstä hän otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella kiireellä kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sillä maa oli aivan pehmeätä. Sitten hän nosti veljensä ruumiin jäännökset sinne ja tarttui uudelleen lapioonsa…
Mutta kun hänen piti heittää tuota märkää savea veljensä ruumiille, hän pysähtyi ja seisoi hetken liikkumattomana. Hän kaivoi laukustaan puhtaan pyyheliinan ja peitti sillä kuolleen kasvot; hän keräsi särkyneen pyörän palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi niistä veljen pään ympärille suojuksen — ettei märkä loka pääsisi hänen kasvoilleen…
Yrittäessään peittää veljensä vartaloa hänen vaatteittensa jäännöksillä — sattui hänen käteensä veren tahraama paperi. Hän katsoi tarkemmin ja huomasi verenkin lävitse suuria, koukeroisia kirjaimia…
Hirveä tuska vääristi hänen kasvonsa ja tarttui hänen sydämeensä kuin verenhimoinen peto uhriinsa — hän ei ollut muistanut kaikkea…
Hän tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut vettä… Kerran hän tarttui päähänsäkin ja mutisi hiljaa ja käheästi:
— Niin — mitä kirjoitan äidille…?
Hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista läheisessä metsikössä hiljaa ja salaperäisesti kuin joidenkin jättiläisolentojen hillitty hengitys… Ja muutamat raskaat pilvenlonkareet liitelivät aivan matalalla mustina ja äänettöminä kuin äärettömän suuret yölepakot…
Mutta hän vain istuu ja tuijottaa veljensä ruumista, jonka hahmon vielä vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta… Hänen päänsä on painunut voimattomasti rintaa vasten ja kädessään hän pitelee verentahraamaa paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia… Hän huokaa raskaasti ja hänen huulensa kuiskaavat hiljaa:
— Äiti parka…