SISARUKSET
Sateen jälkeen oli tullut ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi, kedot helottivat kirkkaanvihreinä, ja ilma oli täynnä ruohojen ja moniväristen kukkien tuoksua.
Mutta pikku mökissä vallitsi alakuloinen mieliala. Isä oli sodassa, eikä äiti ollut moneen viikkoon saanut mitään tietoja hänestä — ja nyt hän oli aivan sairas surusta. Kaiken lisäksi oli kova puute. Kotona oli tosin viisitoistavuotias tyttö ja neljätoistavuotias poika, mutta hekään eivät voineet mitään ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.
Äiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, silmät tuijottavat, ja hän puhui heikolla äänellä:
— Lapset, menkää metsään katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.
Saataisiin edes marjakeittoa…
— Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Mennään pian!
Hänen sisarensa, kaunis, verevä tyttö, katsahti äitiin ja sanoi hiukan epäröiden:
— Mutta jos siellä on sotilaita…
— Älä yhtään pelkää! Tulenhan minä mukaan! sanoi poika leikillisesti ja tarttui sisarensa käsivarteen.
Äiti koetti hymyillä pojan sanoille ja puhui lohduttaen:
— Ei suinkaan niitä metsässä ole… Kylässähän ne majailevat.
Ja reippaasti sisarukset lähtivät läheiseen metsään.
Siellä oli vielä ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdillä kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko metsä tuntui tuoksuillaan ja väreillään iloitsevan kauan odotetusta sateesta — ja lintujen laulu helkkyi moniäänisenä, ihanana kuorona…
Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa erääseen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat polvilleen ja poimivat molemmin käsin niin paljon kuin ehtivät. Poika hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:
— Nyt äiti varmaan ilostuu!
— Niin — kunhan isä vain tulisi kotiin! vastasi tyttö ja huokasi.
Mutta marjoja oli niin paljon, että hänkin unohti ikävän todellisuuden. He olivat niin innostuneita, etteivät huomanneet mitään, ennen kuin kuulivat karkean, murteellisen äänen:
— Hyvää päivää, kaunis tyttö!
Sisarukset hypähtivät pelästyneinä seisoalleen ja huomasivat takanaan seisovan kaksi suurikokoista, raa'annäköistä vihollissotilasta. Nämä hymyilivät hiukan ja heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti.
Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät, läheni tyttöä omituisin hiipivin askelin — aivan kuin saalista vaaniva peto, ja hänen käheä äänensä vapisi hiukan:
— Anna maistaa marjojasi, tyttö…
Mies tuli niin lähelle, että tyttö tunsi hänen kuuman henkäyksensä kasvoillaan; hän ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.
Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yhä tyttöön. Ja jollakin naisellisella vaistollaan tyttö tunsi, että häntä uhkasi kauhea vaara — tuntui aivan kuin jokin kylmä ja niljakas olisi lähestynyt häntä… Hänen jäsenensä alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi — ja äkkiä hän lähti kaikin voimin juoksemaan pakoon.
Mutta niinkuin nälkäinen peto syöksyi sotilas hänen jälkeensä. Muutamilla pitkillä loikkauksilla hän saavuttikin tytön, tarttui suurella kourallaan tämän hentoon olkapäähän ja ärähti voitonriemuisesti:
— Vai niin! Vai pakoon…
Tytön suusta tunkeutui sydäntäsärkevä kirkaisu — niinkuin olisi jänis parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan…
Poika alkoi myös huutaa, mutta silloin toinen lähti juoksemaan hänen jälkeensä karjuen:
— Oletko vaiti, taikka tapan sinut!
Poika ponnisti kaikki voimansa, eikä sotilas saavuttanut häntä, vaan palasi takaisin.
Hän juoksi vielä pienen matkaa, mutta sitten hänen korviinsa sattui taas sisaren vihlova hätähuuto ja hän kääntyi takaisin. Hän nousi pienelle kukkulalle ja se mitä hän sieltä näki, oli niin kauheata, että hän miltei jähmettyi…
Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni hänen käsistään ja painoi hänen suutaan. Ja toinen… Oh…!
Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja hänen jäsenensä tuntuivat niin hervottomilta, että hän vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli epätoivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari kertaa vilahti hänen valkea jalkansa — aivan kuin suuri käärme olisi kiertynyt pienen linnun ympärille, joka epätoivoisesti pyristelee vastaan… Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu, johon kaiku moninkertaisesti vastasi.
Toinen sotilas hellitti sisaren käsistä ja hypähti ylös. Hän katseli vaanien ympärilleen ja huomattuaan pojan hän sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi tätä. Mutta poika ehti heittäytyä maahan; sitten hän juoksi nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.
Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja tukahtuneemmalta kuin äsken. Sotilas ilmestyi kukkulalle tähystellen joka taholle, mutta kun ei nähnyt ketään, kiiruhti juosten takaisin.
Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein silmin sinne, mistä silloin tällöin kuului yhä heikkenevä huuto…
Silloin kajahti kauempaa metsästä signaali. Se oli vihollisen kokoonkutsumerkki — sen hän oli tullut tietämään sinä aikana, kun ne olivat majailleet kylässä. Hän päätti mielessään, että sotilaat olivat saaneet luvan syödä marjoja metsässä, kun seudulla ei ollut mitään vaaraa — ja nyt heidät kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien täytyi siis jättää uhrinsa.
Hän juoksi varovasti kukkulalle ja näki, että sotilaat olivat poistuneet — sisar vain makasi siellä liikkumattomana…
Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä — se tuntui aivan nousevan kurkkuun ja hän oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui hänen otsalleen, ja sitten hän vaarasta välittämättä juoksi siskonsa luokse…
Mutta silloin tuntui aivan kuin hänen sydämensä olisi kokonaan lakannut sykkimästä; hän vaipui maahan käheästi voihkaisten.
Sisar makasi siinä selällään, kasvot sanomattoman kauhun vääristämänä. Avoimet silmät tuijottivat suoraan taivaaseen, ja hänen rinnassaan oli ammottava haava, josta vielä pulppusi säännöllisin sykähdyksin punainen veri… Hänen vaalea hameensa oli repäisty halki, ja…
Käheä ähkynä tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen tuntematon kylmä tunne valtasi hänen ruumiinsa ja sielunsa kuin huumaava myrkky. Hän ponnahti ylös ja lähti juoksemaan oikotietä kotiinpäin.
Tultuaan metsän reunaan hän näki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan maantietä myöten. Ahaa — ne menevät vartiopaikalleen, hänen kotinsa ohitse…
Kylmä viha valtasi hänet niin, että hänen oli vaikea hengittää. Eikä hän tiennyt oikein itsekään miksi kiirehti, mutta hän juoksi kuin henkensä edestä.
Saavuttuaan kotiin, hän juoksi suoraa päätä ullakolle ja kaivoi sieltä esiin isänsä sotilaskiväärin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli vihollisten ylipäällikkö kieltänyt aseitten pitämisen valloitetussa maassa, mutta isä oli kätkenyt aseen jo ennen sotaan lähtöään, eikä hän mennyt sitä ilmoittamaan.
Ennen sotaa oli hän monta kertaa ampunut isän kiväärillä. Ja nyt hän miltei konemaisesti painoi lippaan täyteen patruunoita, irroitti pienen ullakonakkunan ja alkoi odottaa…
Hän läähätti vieläkin kuin näännyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti virtoina hänen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen niin, ettei hän kotvaan nähnyt mitään. Mutta hän pyyhkäisi kasvojaan hätäisesti puseronhihallaan — ja taas näkyi tiellä asteleva tumma vihollisjoukko…
Joukon lähestyessä muuttui hänen katseensa tavattoman teräväksi. Edellä kulki nuori luutnantti, mutta eikö tuolla…? Ne lähenivät yhä ja silloin hän tunsi etummaisessa rivissä nuo paksut huulet ja pyöreät, ulkonevat silmät…
Hän tähtäsi tarkkaan keskelle rintaa — ja painoi liipasinta … Raiskaaja nosti kätensä ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyörähtäen — niinkuin olisi aikonut tanssia… Ennen tuntemattoman, mielettömän riemun valtaamana poika työnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja laukaisi umpimähkään joukkoa kohden.
Kuin sumun lävitse hän näki, että vieläkin kaatui joku, mutta sitten hajaantuivat sotilaat nopeasti, eikä hän enää ehtinyt ampua. Kuului raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisevät askelet lähenivät — ja samassa ilmestyivät oviaukkoon erään aliupseerin parrakkaat kasvot.
— Kädet ylös! karjaisi mies kovasti, tähdäten poikaa kiväärillään. Mutta tämä ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tylsänä vihasta ja kivääri lepäsi vielä ullakon luukulla.
Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyökkäsi esiin, nosti pojan niskasta seisaalleen ja ärjäisi raivoisasti:
— Lurjus! Mitä teit?!
Pojan silmät leimahtivat ja pienet, laihat kädet puristuivat nyrkkiin… Mutta silloin aliupseeri iski häntä vasten suuta, niin että veri purskahti.
Sotilaat ottivat kiväärin ja panokset — ja laahaten vietiin poika alas portaita suoraa päätä pihalle.
Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset silmät, tarkasti poikaa hetken silmälasiensa takaa ja kysyi kauniilla, mutta ankaralla äänellä:
— Sinäkö ammuit ullakolta?
— Minä — vastasi poika hiljaa ja lujasti.
Hän näytti vielä niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan siinä kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskellä. Veri vuoti virtanaan hänen nenästään valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja tahraten hänen puseronsa. Luutnantin valtasi sääli, ja hän kysyi hiukan lempeämmin:
— Minkä tähden sen teit?
— Hän tappoi äsken sisareni tuolla metsässä … ja paljon pahempaa… Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet hänen kurkkuunsa, mutta sitten hän äkkiä huusi hurjasti:
— Niin! Menkää katsomaan tuonne metsään! Siellä hän makaa…
Tuo kimeä, vapiseva ääni katkesi nyyhkytykseen.
Nuori upseeri hätkähti. Hän pudotti silmälasinsa ja sammalsi tolkuttomasti:
— Kuka … kuka…?
— Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu lähemmäksi. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen, ja kun hän rivin loppupäässä näki toisen roistoista, leimahti hänen vihansa uudelleen; hän osoitti miestä ja huudahti silmät säkenöiden:
— Tuo myös! He molemmat … molemmat!
Seurasi pitkä, pahaenteinen äänettömyys; kuului vain sairaan vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ympärillä lentelevät pääskyset visertelivät iloisesti… Kaikkien katseet olivat suunnatut raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; hän tuijotti eteensä maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan.
Nuoren upseerin silmät olivat terävät kuin tikarit ja hänen äänensä oli matala ja vapiseva:
— Kuinka vanha hän oli?
— Viisitoistavuotias, lausui poika jäykästi kuin täysikasvuinen mies.
Toverien katseet näyttivät tahtovan murskata rikollisen — ja näkyi, että häpeä, pelko ja katumus raateli hänen sieluaan.
— Lapseni … lapseni, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi.
Hirveä taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. Hän otti lakin päästään ja pyyhki hikeä kalpealta otsaltaan — ja hänen katseensa harhaili kummallisesti ympäri kuin rikollisen. Hän katsahti taivaallekin, ja huomasi, miten sinisellä taivaalla liiteli hiljaa yksinäinen pilvenhattara kuin suuri, äänetön lintu … Vihdoin alkoi hän puhua katkonaisella, käheällä äänellä:
— Tiedättekö, että aseiden piilottaminen ja pitäminen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?
— Tiedämmehän me sen, nyyhkytti vaimo. Hän oli laahautunut ulos ja nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta minä en ole mitään tästä tietänyt — sen vannon Jumalan kautta!
— Ja tiedättekö, että jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi asunto, missä aseellista väkivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti poltetaan… Tiedättekö tämän?
— Kyllä … kyllä minä sen olen tietänyt…
Luutnantti rykäisi kovasti usean kerran; sitten hän kääntyi pojan puoleen ja hänen äänensä oli aivan vieras ja kolea.
— Sinut on siis heti ammuttava ja tämä mökki poltettava…
— Armoa! parkaisi sairas äiti kauhealla äänellä, syöksyen polvilleen upseerin eteen. — Armoa, herra… Hän on nyt ainoa lapseni … ja ajatelkaa, mistä syystä hän sen teki… Jumalan laupeuden tähden…
— Minä en voi mitään, keskeytti luutnantti käheästi. Se on ylipäällikön ankara käsky. Teidän poikanne on tappanut kaksi sotilastamme — ja jos minä hänet armahtaisin, ammuttaisiin minut itse. Vaimo parka, minä en voi mitään…
Äidin sairaat, kellertävät kasvot olivat kokonaan vääristyneet mielettömästä kauhusta. Hän syleili kiihkeästi luutnantin polvia ja huohotti:
— Armoa! — Hän on vasta lapsi … hän on vasta neljätoistavuotias…
Jumalan laupeuden tähden! Ajatelkaa, että teillä olisi sellainen veli…
Luutnantti irroitti itsensä tuosta suonenvedonomaisesta syleilystä ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja hän huusi miehille taas tuolla vieraalla, karkealla äänellä:
— Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan — ja olkaa valmiit!
— Armoa! koetti onneton äiti sopertaa, mutta hänen äänensä sortui.
Aliupseeri, joka oli sitonut pojan kädet, asetti hänet seisomaan kotimökkinsä seinustalle ja aikoi sitoa nenäliinan hänen silmilleen.
— Ei tarvita! huudahti poika. Hän muisti lukeneensa jonkin kertomuksen samanlaisesta tapauksesta ja päätti, ettei hänkään häpäise itseään… Mutta hänen äänessään värisi sekaisin kauhu, viha ja pidätetty itku. Hänen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, hän näytti vain viluiselta lapselta…
— Valmiit! komensi luutnantti käheästi, niinkuin ääni olisi tarttunut hänen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:
— Ampukaa!
Pojan silmät leimahtivat vielä kerran voimattomasta vihasta, ja hän huusi kaikin voimin:
— Kurjat murhaa…
Mutta hänen äänensä katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman räikeänä räjähti yhteislaukaus liian läheisestä tuvanseinästä — ja sitä peittävä, vihreä köynnöspeite vavahti kuin eläin, jota on kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhjä säkki — äännähdystäkään ei enää kuulunut. Hänen suunsa vain aukeni, niinkuin hän olisi aikonut vielä kerran vetäistä ilmaa läpiammuttuihin keuhkoihinsa — ja laihat, hennot sormet koukistuivat suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat…
Äiti, joka mielettömässä tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lysähti tunnotonna maahan, niinkuin hänetkin olisi ammuttu. Nuori upseeri tarttui kaksi käsin päähänsä ja tuijotti mielipuolen tavoin pientä, verintahrattua ruumista… Mutta äkkiä hänen kasvoilleen tuli kauhea, päättäväinen ilme, ja hän huusi hurjasti:
— Ojennus!
Sitten hän otti pistoolin vyöltään, tähtäsi tarkkaan elossa olevaa raiskaajaa — ja laukaisi.
Tämä kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran hervottomasti ja oli sitten hiljaa.
Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla äänellä:
— Ja nyt mökki palamaan!
Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylmä väristys kulki heidän ruumiinsa lävitse: he näkivät, että hän oli menettänyt järkensä.
Mutta hänen käskynsä oli vieläkin ylipäällikön julistuksen mukainen eivätkä he uskaltaneet kieltäytyä tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin hiukan syrjään ja mökki sytytettiin.
Pian alkoivat liekit rätistä, ja paksu, musta savupatsas nousi sinistä taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ympärillä lentelivät vinhaa vauhtia pääskyset, piipittäen surkeasti ja valittavasti. Niiden poikaset olivat jääneet liekkeihin … nuo pienet, avuttomat poikaset, joilla ei vielä ollut höyheniäkään…