PAKOLAISET
Yksi ainoa vihreä sähkölamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen omituisen epätodellisen näköiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto, seinät, sänkyrivit — ja tuossa himmeässä, vihertävässä valossa kaikki näytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat ikkunat olivat sysimustat, ja yö tuulen kylmä henkäys kosketti toisinaan ruutuja hiljaa ja salaperäisesti niinkuin siellä ulkopuolella olisi joku väsyneesti ja surullisesti huokaissut…
Kaikki vuoteet olivat täynnä haavoittuneita: kädettömiä, jalattomia, silmättömiä; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, lävistetty rinta… Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heidän puoliavoimet silmänsä olivat jo himmeät ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat tummanpunaisina, heidän rintansa huohottivat ja silmät kiiluivat kuumeisina syvällä kuopissaan… Joidenkin murskatut päät oli kääritty ylt'yleensä, vain syvät suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he muistuttivat manalasta paenneita haamuja…
Ilma oli tympeä ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa hengitystä. Jotkut hourailivat puhuen käsittämättömiä, sekavia sanoja — joku naurahtikin… Mutta kaiken tämän ylitse kuului hiljainen, yhtämittainen valitus ja voihke — ja muutaman kerran kirskahti terävä hammasten kiristys…
Salin äärimmäisestä nurkasta kohosi tyynyltä erään nuoren upseerin hienopiirteiset kasvot. Hän käännähti viereistä sänkyä kohden ja kuiskasi:
— Nukutko?
— En, vastasi vierustoveri.
— Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua…
— Polttaako jalkaasi taas?
— Ei…
— Mikä sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.
Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ympärilleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän hiljaa kuiskasi:
— Pakolaiset…
— Pakolaiset?
— Niin — vihollispakolaiset…
Toinen katsoi häntä hetken, sitten hän kohottautui vaivalloisesti kyynärpäänsä varaan ja sanoi jännittyneenä:
— Mitä sinä puhut? Kerro minulle kaikki — kun en minäkään voi nukkua.
Viereisissä vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin kuorsattiin korisevasti — ja salin toisessa päässä puri joku taas hammastaan. Nuori upseeri maistoi yöjuomaansa, vedellä sekoitettua viiniä ja alkoi kertoa hillityllä, kuiskaavalla äänellä.
"Se, mistä nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana päivänä, jolloin joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja minä jouduin viemään erästä tärkeätä käskyä.
"Oli satanut monta päivää, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan uupunut, sen jalat upposivat syvälle pehmeään maahan, ja minä pääsin vain hiljalleen eteenpäin. Sää oli kylmä ja kostea, ja harmaa vesisumu riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri hämähäkinverkko kastellen vaatteet ja kohmetuttaen kädet jäykiksi.
"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska eräästä pikku metsiköstä tullessani näin miltei suorakulmaisesti edessäni maantien, jota myöten kulki hitaasti loppumattoman pitkä jono pakolaisia. Otin esiin kartan ja kompassin ja huomasin, että minun olisi pitänyt mennä hiukan vasemmalle — mutta edessä oli pieni, yli äyräittensä tulviva joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin mennä suoraan tielle, jotta pääsisin sillasta yli.
"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Entäpäs, jos ovat aseistettuja ja hyökkäävät kimppuuni… Mutta minä olin viipynyt muutenkin liian kauan, eikä ollut muuta tietä. Sen tähden avasin pistoolikoteloni, tarkastin, että se oli panostettu — ja päätin, että minun täytyy päästä eteenpäin.
Mutta kun lähestyin maantietä, havaitsin varokeinoni kokonaan tarpeettomiksi. Nämä pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein köyhintä väestöä — varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet junilla ja hevosilla. Näillä oli vain muutamilla laiha hevoskoni, joka vaivalloisesti laahusti eteenpäin, ja pyörät upposivat syvälle tien lokaan. Useimmat vetivät käsikärryillä lapsiaan ja kaikkein välttämättömimpiä tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset, takkukarvaiset koiransa. Mutta minä näin monen äidin, jolla ei ollut muuta kuin pieni lapsi sylissä, taluttavan vielä toista, joka itkusta ja väsymyksestä menehtymäisillään tallusti loassa pienillä jaloillaan…
"Oi ystäväni, minua kauhistuttaa vieläkin, kun muistan tuon vastaantulevan joukon. Siinä oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja joku raajarikko mies — ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja rääsyisiä. Tuolla tarttuvat käsikärryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee kuin henkensä edestä mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten kauhistuneita, kimeitä ääniä, tukahdutettuja kirouksia, läähätystä… Lapset alkavat itkeä ja vaikeroida heikoilla, yskästä käheillä äänillään — ja takaapäin alkaa yhä kovemmin ja uhkaavammin kuulua yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenpäin! eteenpäin! Ja eteenpäin heidän täytyi päästä, sillä takanapäin jyrisivät meidän tykkimme kuin kaukainen, taukoamaton ukkonen… Mihin vanha vaimo käsirattaineen joutui, sitä en huomannut.
"Minua he silmäsivät vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita. Muutamista uhosi minua vastaan tylsä, voimaton viha — mutta he olivat liian nääntyneitä sanoakseen tai tehdäkseen jotakin… Toisista katseista kuvastui vain mittaamaton epätoivo ja mykkä moite, ja ne tunkeutuivat suoraan sydämeeni kuin kylmät pistimet… Hevoseni oli miltei lopussa, mutta minä kannustin sen kylkiä, niin että veri tippui ja pakotin sen laukkaamaan päästäkseni näkemästä noita hirmuisia, syyttäviä katseita… Niin — minä suljin silmäni…
"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja minä tunsin, miten se horjahteli.
"Mitä…?
"Sieltä tuli vielä yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka olivat jääneet toisista jäljelle — ne ovat aina silmissäni…
"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vetäen pahanpäiväisiä nelipyöräisiä rattaita. Hän asteli aisoissa kuin hevonen: länkien ja rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se näytti tunkeutuvan hänen laihaan niskaansa. Kädet riippuivat hervottomina sivuilla, ja hänen kasvonsa näyttivät aivan tylsiltä ja huulensa riippuivat veltosti. Niin siinä kumarassa eteenpäin ponnistellessaan muistutti hän todellakin vanhaa, loppuunajettua, äärettömän väsynyttä hevosta… Ja hänen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira — niinkuin sekin olisi ymmärtänyt, että nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen punainen kieli roikkui läähättävästä suusta…
"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siitä rääsyjen seasta pilkisti kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silmät, ja sivulla asteli noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy… Tiedäthän, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita, mutta niin ei tehnyt tämä; vain kerran hän kohotti pikkuvanhat, kalpeat kasvonsa, ja niissä, oli jotakin outoa ja kauheata … Niin, minä näin, että noista himmeistä silmistä tuijotti — nälkä.
"Noin kymmenkunta metriä rattaiden jäljestä käveli luultavasti lasten äiti. Hän kantoi selässään suurta vaatemyttyä ja hänen askelensa olivat niin raskaat ja laahustavat. Hänen silmänsä olivat alasluodut eikä hänen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta. Jos hän olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi häntä sittenkin ollut helpompi katsoa — mutta nuo kasvot olivat niin kauhean liikkumattomat kuin kuolleen kasvot…
"Oli jo aivan hämärä, ja edessäpäin leimahteli valtava tulipalon kajastus. Maa tuntui vapisevan yhä kiihtyvästä tykkien jyskeestä, ja muutamat eksyneet ammukset räjähtivät hurjasti räiskien arveluttavan lähellä — mutta he eivät näyttäneet sitä edes huomaavan…
"Minä olen täällä joutunut näkemään jo paljon kurjuutta, mutta en voi ymmärtää, mikä minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi puristanut sydäntäni — ja minä tunsin, että pitäisi tehdä jotakin, auttaa…
"Käänsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mitään; minulla ei ollut edes rahaa — ja mitäpä rahakaan olisi heitä auttanut?
"Mutta kaukana tasangolla näkyi pitkä epämääräinen pakolaisjono kiemurtelevan hitaasti eteenpäin, kuin suunnattoman pitkä, harmaa käärme, jonka pää oli jo kaukaisessa pimeydessä.
"Ja viimeisetkin pakolaiset häipyivät hämärään niin hitaasti ja vaivalloisesti — aivan kuin kuolettavasti haavoitetut eläimet, jotka viimeisillä, sammuvilla voimillaan laahautuvat metsästäjää pakoon…
"Lopulta kuitenkin pääsin omien joukkojen läheisyyteen. Mutta silloin räjähti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja käsky tuli kuitenkin perille.
"Mutta minä pelkään, että tulen aina silmissäni näkemään nuo pakolaiset — nuo viimeiset pakolaiset…"