KOSTO
Kuinka kauan hän oli siinä maannut, hän ei itsekään tietänyt. Mutta kun hän vähitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla — ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti hänen ruumistaan kuin tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun hän aukaisi silmänsä, näytti koko maailma omituisen punertavalta.
Vähitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan hän ymmärsi olevansa haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa valittaen hän käänsi päätään ja näki, että kranaatinsirpale oli murskannut hänen vasemman käsivartensa.
Hetken kuluttua hän kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. Hän käänsi päätään sinnepäin ja huomasi miehen, joka makasi selällään, kädet tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista näkyi vain profiili, mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silmästä, joka kuhisi täynnä kärpäsiä, hän ymmärsi, että siinä oli kuollut. Valituksen täytyi siis kuulua vainajan pään takaa.
Hän koetti kääntää itseään sinne päin, mutta silloin tuntui aivankuin toinen käsi olisi reväisty irti ruumiista. Hän huomasi yrityksensä turhaksi ja ummisti silmänsä.
— Auttakaa … Jumalan tähden! kuului taas pitkäveteisesti ja valittavasti hänen päänsä takaa.
Hän säpsähti kuullessaan tuon matalan, käheän äänen — siinä oli jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka nostatti hänessä epämääräistä vihaa. Eikä hän kuitenkaan tietänyt miksi.
Taas hän kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja käheä — mutta eikö se sittenkin ollut eversti B:n ääni?
Hän kuunteli vielä tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun hän vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti hänen kasvoissaan.
Oliko, oliko se todellakin hän? Vihdoinkin…
Hänen kuumeisissa aivoissaan pyöri kaikki sekaisin. Ja vaikka hänen ruumistaan tuska poltti ja raastoi hänen tehdessään pieniäkin liikkeitä hän alkoi kääntää itseään, jotta olisi nähnyt.
Hammasta purren hän kohosi toisen kyynärpäänsä varaan ja onnistuikin hiukan kääntymään. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eikä hän nähnyt mitään… Hiljaa kiroten hän sulki silmänsä, mutta aukaisi ne jälleen hetken kuluttua.
Siinä hän oli! — tuo vihattu, tuhannesti kirottu… Karheat, punaiset viikset törröttivät kuin sian harjakset, pitkä, inhottava parta liehui rinnalla… Silmät olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti — ja hänenkin toinen kätensä oli kokonaan veressä.
— Vihdoinkin! hän mutisi vain huulillaan, kun hän kuumeesta ja vihasta hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miestä.
Hänen aivoihinsa syöksyi niin äärettömän paljon… Hän muisti kaiken sen vääryyden, ne hirveät tuskat, mitkä tuo mies oli hänelle tuottanut — ja eräälle toiselle.
Elävästi hän muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten tuo tuolla, vaikka oli sen tietänyt, oli tullut pyytämään Mariaa tämän isältä. Ja itara, tunnoton isä oli pakottanut tyttärensä menemään tuolle… Niin — mitä olikaan köyhä aliluutnantti rikkaan everstin rinnalla…
Voi — hän on vieläkin näkevinään, miten Maria hentona ja kasvot yhtä kalpeina kuin hänen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen rinnalla alttarin ääressä… Ja miten hän itse miltei pyörtymäisillään syöksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa…
Houkka! Miksei hän ennemmin ampunut tuota toista… Ja onnettomuudekseen hän vielä parani pitkän, pitkän ajan kuluttua.
Mutta kun hän kuuli, että hänen rakastettunsa oli tullut raskaaksi tuosta miehestä … ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen — silloin oli hän tulemaisillaan hulluksi…
Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, että häntä katsellaan, hän aukaisi silmänsä. Ja kun hän näki edessään nuo terävät, kuumeiset silmät ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, hän aivan kuin säpsähti. Vihdoin hän kuiskasi käheästi:
— Tekö…?
— Niin, minä.
— Oletteko tekin haavoittunut?
— Olen.
— Jumalan laupeuden tähden … vettä, sopersivat hänen paksut, halkeilleet huulensa.
— Oletteko heikko?
— Minä kuolen, ellen pian saa juodakseni…
Selittämätön ilme väreili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua hän hammasta purren alkoi ryömiä erästä kuollutta sotilasta kohden. Viha tuntui antavan hänelle uskomattomat voimat, sillä hänen onnistuikin irroittaa kuolleen kenttäpullo. Pitäen sitä hampaissaan hän ryömi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon tämän vapiseville huulille. Tämä joi ahnaasti ja hänen äänessään kuvastui kiitollisuus ja jonkinmoinen epävarmuus, kun hän kuiskasi:
— Miten hyvä te olette…
Mutta vastaukseksi kuului äkkiä käheä, vihlova nauru… Ja hetken kuluttua:
— Minkä tähden luulitte minun antaneen teidän juoda?
— Niin, miksette itse juo…? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.
— Niin — se on totta, että minua janottaa, mutta minulla on jotakin virkistävämpää kuin kokonainen meri…
— Mitä … mitä se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.
— Kosto!
Sana singahti hänen suustaan kuin terävä piiskan isku.
— Mi — mitä tarkoitatte…? änkytti toinen ja hänen lihavat, ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellertäviksi. Mutta nuorempi keskeytti raa'asti:
— Juokaa, juokaa, että saatte voimia — te tarvitsette niitä pian… Nyt me olemme tasaväkiset — nyt ei teidän kultanne auta! Minun käteni on murskana — mutta niin on teidänkin… Minä olen kauan epäillyt Jumalan olemassaoloa — mutta nyt uskon, näen, että hän on olemassa… Juokaa, juokaa!
Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit, nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan vääristyneet. Ne olivat niin hirveät ja säälimättömät, ettei hänellä saattanut olla armoa odotettavissa. Yhä tuijottaen toisen kasvoihin hän salaa kopeloi pistooliaan ja saikin sen vyöstä… Mutta nuorempi iski häntä viime hetkellä käteen, eikä laukaus sattunut…
Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin itselleen. Mutta toinen kiemurteli hänen allaan kuin haavoitettu käärme, ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei voinut ampua, hänen onnistui heittää se kauas luotaan.
Nyt seurasi taistelu, niin hirveä ja petomainen, ettei heidän olisi luullut olevan ihmisiä…
Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta tämä iski kaikin voimin nyrkillään murskaantuneeseen käsivarteen — ja tuskasta voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus nujertaa hänet, mutta ei ollut voimia. Sitä paitsi oli hänen vioittunut käsivartensa nuoremman puolella eikä hän toisella ylettynyt viholliseensa… Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin loppuun ajetut hevoset, jotka vetävät viimeisiä henkäyksiään.
Heidän ympärillään oli kesä täydessä ihanuudessaan. Vaikka maa heidän kohdallaan oli kranaatin repimä, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua. Aurinko alkoi juuri laskea, ja läheisessä lehdossa viritti satakieli hurmaavan laulunsa… Mutta sitä vihamiehet eivät huomanneet — kaikki tuntui pyörivän heidän silmissään.
— Te vihaatte minua syyttä… Hän oli minun vaimoni, sai vanhempi katkonaisesti soperretuksi.
Nämä sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. Hän oli taas näkevinään heidän hääiltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttö — ja tuo paksu, intohimosta läähättävä mies… Hän oli näkevinään kaikki, kaikki… Hänen eteensä syöksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.
Raivosta karjaisten hän ponnisti kaikki voimansa ja onnistui pääsemään jaloilleen. Sitten hän pudottautui raskaasti toisen rinnalle.
Vaikka maailma nytkin musteni hänen silmissään, sykähti hänen sydämensä villistä riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat hänen polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta hänen ammottavasta suustaan…
Joka jäsen väristen nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti hän taas koetti täydentää työtään — hänen vapisevat kätensä alkoivat hapuilla toisen kurkkua…
Mutta vanhempi oli myöskin sen verran tajuissaan, että tarttui toisen käteen — ja siinä he taas makasivat läähättäen. Vihdoin vanhempi sopersi katkonaisesti: — Saat… tästä … rangaistuksen.
— Älä luule … Nyt on sota!
Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta äänestä. Viimeinen sana tuntui hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua hän lisäsi voitonriemuisesti:
— Et pääse enää kertomaan…
Äkkiä hellitti kätensä vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta hän ei saanut sitä tupesta ja nuorempi käytti tilaisuutta hyväkseen iskeäkseen toista nyrkillä kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.
Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen käsi tuntui suonenvedonomaisesti jäykistyvän hänen lihavan kaulansa ympärille. Hänen kasvonsa muuttuivat sinertäviksi ja hänen ruumiinsa heittelehti sinne tänne kivuista välittämättä. Mutta nuo hirveät sormet puristivat hellittämättä kuin suuret kravunsakset… Hänen ruumiinsa alkoi jo veltostua.
Mutta vielä kerran hän kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi itsensä vapaaksi. Epäinhimillisellä äänellä hän korisi:
— Armoa … armoa…
— Armoa?! Armahditko sinä? — Kamala nauru kajahti hänen huuliltaan ja hän puhui läähättäen. — Täällä olen tappanut viattomia … ihmisiä, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa… Ja sinuako minä armahtaisin? En ole enää sama kukonpoika kuin ennen. Täällä minä olen oppinut jotakin.
Taistelu alkoi vielä kerran uudelleen. Ja äkkiä alkoi nuoremmasta tuntua, että hän oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista — että tämä oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua… Raskaasti huohottaen hän koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni. Mutta kun tämä yhä epätoivoisesti vääntelehti, kieppui ja kiemurteli, tapahtui hänessä kummallinen muutos; hän unohti koko entisen elämänsä, vain sen hän muisti, että pitää tappaa, tappaa… Hänen korvissaan alkoi kovasti kohista, hän oli olevinaan äärettömässä metsässä, jossa myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa — ja hänestä tuntui, että hän onkin viettänyt elämänsä juuri täällä… Muristen kuin raivokas koira, hän syöksähti äkkiä toisen kurkkuun valkeine, terävine hampaineen… Hän puri hampaansa miltei yhteen — ja taas hän tunsi, että oli tehnyt samoin monta kertaa… Hän puristi suonenvedonomaisesti leukojaan yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut…
Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, hän irroitti otteensa. Sitten hän kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden — ja alkoi ulvoa valittavasti ja pitkäveteisesti kuin yksinäinen, nälkäinen susi kuutamoisena talviyönä…