GLADIAATTORIT
Heitä oli kaksi rykmenttiä eli kaksitoista tuhatta ja heidät oli määrätty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita miehiä. Siitä kaikki tiesivätkin, etteivät he enää palaa. He olivat synkän ja päättävän näköisiä. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrinää.
Miltei joukon loppupäässä marssi komppaniansa edessä luutnantti Julius S. Hän oli hyvin nuori ja hänen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat; hänet oli vallannut kummallinen liikutus tietäessään menevänsä varmaan kuolemaan.
Aurinko helotti siniseltä taivaalta ja ilma oli mitä herttaisin. Aamupäivällä oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykseltä…
Niin — kaksi kuukautta sitten hän oli vielä rakastettunsa kanssa merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin hän ei ollut osannut ajatellakaan tätä…
Vieno merentuoksu toi hänen mieleensä yhä uusia, suloisia muistoja.
Eräänäkin iltana he olivat merellä soutelemassa. Oli miltei tyyni ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren äärettömän ulapan ulottui loistava, häikäisevä tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko hiljalleen aaltoihin jättäen jälkeensä punaisen hohteen, joka muutti koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua hänen lempikappaleensa sävel — ja merituuli tuoksui ja hyväili heidän kasvojaan. He eivät puhuneet mitään, mutta tytön tummat silmät olivat kosteat ja hänen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun hän tarttui rakastettunsa käteen…
Voi … hän oli kokonaan unohtanut… He olivat marssineet jo pari kilometriä ja taas leyhähti hänen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana meren tuoksuva henkäys. Niin — ja tämä on viimeinen päivä…
Heidän tykkitulensa oli kiihtynyt entistä raivokkaammaksi. Mutta sillä kohdalla, josta heidän piti hyökätä, vastasivat vain vihollisen kaukaisimmat patterit; lähimmät olivat pahaenteisen äänettömiä: ne eivät tahtoneet paljastaa nykyistä asemaansa. Viholliset olivat varmaan lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyökkäyksen valmistelusta ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, miltä kohdalta se oli odotettavissa. Jokainen ymmärsi, että heillä myös sillä kohdalla oli tykistöä.
Tunnin marssin jälkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja levähtivät siellä hetken, samalla kun tykistö yhä syyti murhaavaa tultaan heidän ylitseen. Mutta viholliset eivät nytkään vastanneet.
Äkkiä lähtivät hyökkääjät liikkeelle.
Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden välillä oli ojanne, jota useat kerrat oli koetettu käyttää suojana hyökättäessä. Siihen jäi nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sitä syvemmäksi — mutta hyökkäysjoukko eteni järjestyneenä, järkähtämättömänä kuin kone, jota sen kerran käyntiin lähdettyä on mahdoton pysäyttää. Viholliset aloittivat kiivaan kivääritulen, miehiä kaatui, mutta silloin he lähtivät juoksuun — tuo kaksitoistatuhantinen joukko syöksähti eteenpäin vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyökyaalto…
Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen äänettömyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin päähän äärimmäisistä hyökkääjistä oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja konekivääriosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit kaatuivat… Julius oli taaempana, hän näki kohotettuja käsiä, kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edestä alkoi samanlainen teräs- ja lyijymyrsky…
Silloin hyökkääjät nostivat huudon, etummaiset särkivät vimmatulla kiireellä esteitä — ja taas syöksähti joukko hurjasti eteenpäin. Ja kun he samassa näkivät, että heidän oma tykistönsä murhaava tuli keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin että pensaikko oli yhtenä ainoana räjähdysmerenä, he karjuivat yhä hurjemmin. Ja hetken kuluttua oli patterin tuli vaiennut.
Mutta edestä kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia hätähuutoja. Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli täynnä teräväkärkisiä paaluja… Mutta nekään, jotka kuulivat nuo huudot, eivät ymmärtäneet: he juoksivat vain eteenpäin kuin juopuneet; tuo mahtava ihmisvyöry painoi takaapäin peloittavalla voimalla — ja kamala hauta täyttyi. Niinkuin laavavirta, joka mennessään murskaa kaiken, täyttää kaiken, vyöryi harmaa joukko eteenpäin.
Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siellä edessä tulivuori aukaissut kitansa; siinä, missä heidän etummaiset joukkonsa olivat olleet, näytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syöksähtävän leimahtavana tulena ja epämääräisenä, mustana massana korkeuteen… Kuului huumaava räjähdys, toinen, kolmas… Maamiinat olivat räjähtäneet eikä kohdalla olleita joukkoja enää ollut olemassa. Heidän murskaantuneet ruumiinsa, irtautuneet päänsä ja jäsenensä sinkoilivat kaikille tahoille yhdessä kivien ja mullan kanssa — ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja savuun.
Mutta ei siinä kyllin. Vihollisen tykistön päävoima oli kai odottanut vain tätä hetkeä — ja nyt alkoi niin kaamea näytelmä, että Julius luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset pilvet hiekkaa ja kiviä syöksyi ilmaan, kaikki peittyi räjähtävien ammusten tuleen ja savuun — ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei enää ollut mahdollista — heidän täytyi peräytyä.
Mutta neljätuhatta vain peräytyi — kahdeksantuhatta jäi kentälle.
Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he olivat aivan näännyksissä. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta läähätti raskaasti, ja muutamat heittäytyivät pitkälleen kuin olisivat olleet kuolemaisillaan. Suurin osa heistäkin oli saanut joitakin vammoja.
Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun miehet olivat päässeet ampumahautaan, alkoi heidän ylitseen niin hurja tykkituli, että ilma, koko avaruus tuntui olevan täynnä tuota helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla pattereillaan ja srapnellit alkoivat räjähdellä heidän yläpuolellaan, vieläpä heidän joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneitä ja tylsiä kiinnittääkseen siihen mitään huomiota.
Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiketä. Ja kun takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miestä lisäväkeä, annettiin taas hyökkäyskäsky.
Vihollisen tuli lisääntyi heti kun he ilmestyivät kentälle. Mutta levähdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan paikkaan — ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten varustuksissa yhtä mittaa räjähteli.
Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. Hän ei tuntenut enää pelkoa eikä innostusta. Hänen ympärillään kaatui jatkuvasti miehiä, kuului huutoja, kirouksia — mutta hän ei kiinnittänyt mihinkään paljon huomiota. Konemaisesti hän vain juoksi toisten mukana. Vasta sitten kun he lähenivät piikkilankaesteitä ja heidän täytyi juosta suurten ruumiskasain yli, hän tunsi kylmää kauhua: sieltä kuului niin sydäntäsärkeviä huutoja.
Vihollisen oli onnistunut viedä äskeiseen piilopaikkaan muutamia konekivääreitä. Ne alkoivat taas ilkeästi säristä ja tuottivat tavatonta tuhoa, mutta eteenpäin he menivät sittenkin.
Silloin hän sai aivan kuin iskun rintaansa, hän tunsi heikkenevänsä ja vaipuvansa maahan — ja meteli hänen ympärillään vaimeni. Hän koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, että käsi tahrautui kokonaan lämpimään nesteeseen.
Hän tajusi olevansa haavoittunut, mutta mitään erityistä kipua hän ei tuntenut. Räjähdyksetkin alkoivat taas kuulua entisellä voimalla ja hän näki, että veri tulvi hänen rinnastaan.
Hän aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itseään. Kun hänen suustaan ei tullut verta, hän päätteli, että kuula oli tullut sivulta ja pyyhkäissyt rintavaltimon poikki.
Etäämpänä räjähti taaskin miina … ja hän näki uudelleen tuon kamalan näytelmän. Taas saivat vihollisen konekiväärit uutta intoa — ne särisivät aivan kuin hurjasta vahingonilosta…
Hän näki kaiken mitä tapahtui, mutta seurasi sitä omituisen välinpitämättömänä — niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin ikävää näytelmää. Hän näki miten toverien täytyi peräytyä ensimmäisten miinaräjähdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet niiden suojaan, alkoi heidän tykistönsä toimia — ja taas tuo kaamea ammusten moniääninen orkesteri vonkui hänen yläpuolellaan.
Noin neljännestunnin kuluttua se lakkasi äkkiä; se oli käsky kuolemaanvihityille. Taas he nousivat…
Hänen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan kalpeat ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti himmetä. Kuin harmaan sumun lävitse hän näki, että tovereita oli enää vain vähän. Mutta eteenpäin he menivät hurjalla vimmalla. Hän oli näkevinään, että he seisahtuivat välillä, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten kuului hurja huuto, kun he hyökkäsivät vihollisen ampumahautoihin … pistimet välähtelivät…
Tykistö ja konekiväärit vaikenivat kummallakin puolella; sieltä kuului vain joitakin yksityisiä kiväärinlaukauksia ja huutoja… Hän odotti jotakin ratkaisua, mutta mitään ei kuulunut. Niin — heitä oli liian vähän, heidät oli kai tapettu viimeiseen mieheen.
Mitä…?
Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui hänen korviinsa kummallinen ääni: haavoittuneiden voihkina. Hän katsahti ympärilleen…
Ruumiita näkyi kasoittain, niin kauas kuin hänen himmenevä katseensa kantoi.
Mutta toisin paikoin ei erottanut enää yksityisiä ruumiita. Hän luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien lähettyvillä näytti kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, jätteiltä… Niinkuin alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siinä aterioinut.
Ja paaluhauta hänen takanaan… Hän kääntyi vaivoin ja häntä pyörrytti, kun hän katseli paaluihin seivästettyjen miesten vääntyneitä suita, mielettömiä silmiä ja kurottavia käsiä, joissa sormet suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat — niinkuin ne vieläkin hapuilisivat jostakin apua, tukea, elämää… Ja heidän voihkinansa…
Niin — koko laaja kenttä tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan…
Tuo taukoamaton ääni täytti hänen sielunsa jäätävällä kauhulla.
Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi hänet yhä enemmän ja hän kääntyi hiljaa selälleen. Taivaalla näkyi jo muutamia tähtiä.
Maattuaan hetken hän tunsi oudon kylmyyden vähitellen valtaavan jalkansa — niinkuin niitä olisi sivelty jäävedellä… Se levisi ylöspäin, kädetkin tuntuivat kylmenevän ja kangistuvan…
Silloin hän ensi kerran täydellisesti käsitti, että se oli kuolema — ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhkäistynä. Hänen aivonsa alkoivat toimia nopeasti, selvästi. Hän tunsi, että he olivat kuolleet turhaan, ja hänen sielussaan heräsi katkeruus.
Hirveä tuska ja katumus valtasi hänet, hän olisi tahtonut huutaa; kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta … eikä se odota. Mutta hän tuli yhä heikommaksi — hänen ajatuksensakin alkoivat muuttua jo sekaviksi.
Kummallinen jäykkyys ja kylmyys valtasi hänet yhä enemmän. Hän ei nähnyt enää mitään ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan niin kaukaa. Nyt niitä ei enää kuulu … ja parempi onkin…
Hän kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa iltatuulessa. Hän makaa jossakin, ja haavanlehdet värisevät. Hän on näkevinään rakastettunsa … äitinsä. Mutta he menevät ohitse — eivät huomaa…
Yhä kuuluu tuo vieno suhina. Hän on vielä nuori poika. Lemmikkihevosellaan hän ratsastaa tuttua polkua myöten lehtipuiden reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehvät huiskivat häntä kasvoihin… Hän kannustaa hevostaan; he menevät hurjasti, yhä nopeammin, nopeammin… Kas — hän meneekin lentäen…
Mutta sitä mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kentältä nousta vaaleata höyryä — niinkuin sumua tai jotakin salaperäistä uhrisavua.
Se on lämpimän veren höyry, joka siinä hiljalleen nousee taivasta kohden.
Ja hämärä levittää yli maan äärettömät, harmaat siipensä.