SAATTAJAT
He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin askelin kulkivat tomuista maantietä kaupunkia kohden. Puoliksi sulkeutunein silmin he tuijottivat tylsästi eteensä, ja niin tavaton voimattomuus ja nääntymys kuvastui heidän liikkeistään, kuin he olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat lähinnä vanhaa, loppuunajettua hevosparia.
Mutta edellä kulki heidän nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen nuorukainen. Hän asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja hiki vuoti virtanaan hänen ruskeilta kasvoiltaan.
Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus näytti värisevän, niinkuin se olisi ollut täynnä kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin hehkuvalta ja läheiseltä kuin täytyisi kaiken heti syttyä palamaan sen tulisäteistä. Leveä, tomun peittämä maantiekin tuntui uhoavan kuumuutta kuin liiaksi lämmitetty uuni, ja se oli niin omituisen, sokaisevan vaalea, ettei siihen kärsinyt katsoa. Tienvierellä kasvoi muutamia nuoria lehmuksia; ne näyttivät olevan lakastumaisillaan. Ja kun toisinaan leyhähti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenkäys, liikahtivat niiden tomusta harmaat, käpristyneet lehdet hiljaa — ja tuo väsynyt värähdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeistä, äänetöntä kuiskausta: vettä…
Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan näkyneet, mutta ne olivat vieläkin kaukana. Ja mitä lähemmäksi päästiin, sitä lyhyemmiksi ja hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; väsyneet, laahaavat jalat irroittavat yhä enemmän pölyä, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin voimattomasti…
— Äiti parka, te aivan väsytte. Ei teidän olisi pitänyt lähteä näin pitkälle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.
— Kyllä minä jaksan. Ja kuinka olisin voinut jäädä, jos sinä vielä…
Hänen äänensä muuttui yhä käheämmäksi ja lopulta vaikeni. Hänestä tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi menee kuolemaan. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, niinkuin voimakas käsi olisi kuristanut häntä kurkusta; hänen silmänsä sumentuivat kummallisesti, hän kompastui irtonaiseen kiveen ja oli vähällä kaatua. Mutta poika ehti tarttua hänen käsivarteensa ja sanoi hellästi ja lohduttavasti:
— Älkää pelätkö, äiti, kyllä minä… Antakaas, kun minä talutan toiselta puolelta.
— Älähän nyt … kai hän siellä, yhtyi isä. Kunhan ei vain myöhästyttäisi!
Vanha mies koetti myös puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut, miten kauhean toivoton ja levoton hänen heikko, käheä äänensä oli.
Taas kuului vain läähättävää hengitystä, laahustavien, väsyneiden askelten kapsetta, ja sakea pöly pöllähteli heidän jaloissaan.
Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siellä tavaton kiire, hälinä ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan lähteviä miehiä.
Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat hyökkäsivät heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta se oli ennestäänkin täynnä. Kuului äänekkäitä huutoja, kirouksia, lasten itkua ja naisten kimakoita ääniä. Mutta suuri osa miehistä jäi laiturille.
Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa käsivarresta; häntä miltei kauhistutti tämä sekamelska. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kuiskasi ääni väristen lapsellisesta toivosta:
— Jospa ei olekaan tilaa…?
Mutta samalla saapui erään upseerin seurassa asemapäällikkö huolestuneen ja tärkeän näköisenä. Hän antoi joitakin käskyjä; junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja lähti sivuraiteilta hakemaan lisävaunuja.
Kaikki olivat jo päässeet junaan. Akkunoita availtiin, näkyi hikisiä kasvoja, ja täpötäysistä vaunuista kuului epämääräinen, tasainen surina kuin mehiläispesästä. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille saadakseen vielä kerran puristaa rakkaittensa käsiä.
Kaidepuun vieressä seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, he puristivat vain toistensa kättä, ja heidän koko olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen katsoi koko ajan tyttöä, joka vain silloin tällöin nosti tummat, surulliset silmänsä.
Kun kello soi, tyttö hätkähti. Hän läheni nuorukaista, ja hänen suunsa aukeni kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Mutta mitään hän ei voinut sanoa — hänen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja hänen mustat silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.
Ja eräs nuori isä oli niin kummallinen — niinkuin hänellä olisi ollut kova kiire ja hänen olisi pitänyt vielä toimittaa paljon ennen junan lähtöä. Hän otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliinsä, suuteli heitä ja puhui yhtä mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. Hän hymyili omituisesti ja suuteli taas hellästi pienokaisen hentoa poskea. Kaikesta näkyi, että hän tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.
Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan hänen puheitaan. Hänen huulensa vapisivat, kyynelet vierivät alas hänen poskiaan ja hänen katseensa harhaili hätääntyneenä ympäri — niinkuin hän olisi tahtonut paeta jonnekin ja etsinyt ulospääsyä. Toisinaan hän väänteli hiljaa käsiään, ja kaksivuotias poika katsoi pelästyneenä ylös äitinsä kasvoihin ja hänen pieni suunsa vääntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen äidille, otti pienokaisen syliinsä, silitteli hänen vaaleita kutrejaan ja puhui hellästi:
— Älä ole milläsikään, pikkuseni… Isä tulee pian sodasta ja tuo sinulle oikein suuren pyssyn ja kypärän. Niin ja sapelinkin.
Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi häntä isketty ruoskalla. Hän tarttui suonenvedonomaisesti miehensä käteen sopertaen tolkuttomasti:
— Mitä, mitä minä nyt teen…? Mihin joudumme…?
Mies tuli hyvin kalpeaksi, hän laski lapsen maahan, ja hänen äänensä vapisi:
— Rauhoitu, rauhoitu! Minä tulen pian takaisin … ja minä kirjoitan heti…
Useimmat olivat vakavan ja synkän näköisiä; toiset taas koettivat nauraa ja puhua äänekkäästi peittääkseen ja karkottaakseen sen itsepäisen, peloittavan ajatuksen, että he viimeisen kerran näkivät rakkaansa. Ja jotkut näyttivät niin kummallisen hajamielisiltä, kuin eivät olisi lainkaan käsittäneet, mihin olivat menossa.
Mutta hiukan erillään laiturin toisessa päässä olivat vanhukset poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edessä puristaen lujasti ja jäykästi hänen kättään ja katsoi ylös hänen nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa — niinkuin olisi tahtonut tuohon katseeseen ja puristukseen keskittää kaiken hellyytensä, pelkonsa ja rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; hänen harmaa partansa tutisi kummallisesti ja hän rykäsi tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut karistaa kurkustaan jonkin ilkeän, sinne tarttuneen palan…
Kun poika hankkiutui lähtemään, alkoivat kyynelet vieriä äidin ryppyisiä poskia myöten ja hänen huulensa vavahtelivat.
— Hyvästi nyt, äiti…
Äiti näytti ikään kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa hän kuuli kellon kalahduksen, näki, että poika hellitti hänestä, puristi hätäisesti isän kättä ja hyppäsi junaan. Vasta silloin irroitti tuska hänen kielensä; hän ojensi vapisevat kätensä liikkeessä olevaa junaa kohden parahtaen:
— Lapseni, lapseni!
Niin sanomaton hätä ja tuska värähti tuossa heikossa, vapisevassa äänessä, kuin olisi lintuemo surkeasti piipittänyt nähdessään viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskettävän mäsäksi.
Asema on vähitellen tyhjentynyt. Itkevät, lapsiaan taluttavat vaimot, nuoret morsiamet, vanhat äidit ja tutisevat ukot — kaikki heidät on taas kaupunki niellyt uumeniinsa.
Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat vielä vanhukset. Helle on vielä kauheampi kuin äsken, mutta he eivät siitä välitä. Vanha mies on avopäin, ja aurinko porottaa esteettömästi hänen harmaaseen päähänsä, mutta hän sitä tuskin huomaakaan — hän tuijottaa vain toivottomasti ja tylsästi eteensä. Hän on ottanut mustan piipunnysän taskustaan, mutta sen sytyttäminen on unohtunut hän pitelee sitä vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.
Vanha vaimo istuu hänen vieressään. Ainoakaan kyynel ei enää vieri hänen poskelleen; kuin tyrmistyneenä hän katsoo sinne mihin juna on kadonnut, vieden hänen viimeisen lapsensa. Siellä ei näy enää muuta kuin punertava savupilvi taivaanrannalla — ja sekin häipyy vähitellen näkymättömäksi…
Mutta vanha äiti yhä vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat hänen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet kuvat. Hän muistaa poikansa pienenä, lihavana palleroisena … ja entäs, kun hän otti ensimmäiset horjuvat askelensa? Hän muistaa niin elävästi, miten hän imetti ja kylvetti rakkainta lastaan — kuinka loistivatkaan hänen tummat silmänsä ihastuksesta, kun hän sai mielin määrin polskia vedessä!
Hän herää aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylmä puistatus viiltää hänen ruumistaan ja tuska puristaa hänen sydämensä kokoon. Hän tuntee eräänlaisella äidinvaistolla, ettei hänen lapsensa enää palaa, ja hänen tuskansa on aivan yhtä suuri, kuin hän näkisi poikansa kylmänä. Hänen päässään alkaa oudosti surista ja kohista, hän on aivan näkevinään, miten poikaparka makaa silmät ummistuneina ja hänen rinnastaan pulppuaa punainen veri.
Taas hän parahtaa kuin haavoitettu metsänotus:
— Lapseni…
Vanha mies hätkähtää. Hän aivan kuin herää ja sanoo itsekseen hiljaa ja käheästi:
— Sinne hän meni…
Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat, pyörät jyrisevät — ja läheisestä puistikosta kuuluu silloin tällöin pikkulinnun helteestä väsynyt viserrys.
Mutta vanha vaimo tuijottaa vieläkin toivottomin katsein taivaanrannalle, missä junan savu tuskin näkyvänä, punertavana pilvenä leijailee. Ja isän harmaa pää on kumartunut niin syvään…