SPARTACUS
Noin minne kilvan rientää Rooman väki nyt juhla-asussansa, miehet, naiset? On jotain ilmassa, sen selvään näki, suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset. Kai saapunut on voitonviesti juuri tai palaa taistelusta urho suuri ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi. Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet, uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.
Jos korvaas heristät, niin kuulet varmaan sa sanan yhden puheensorinasta muit' äänekkäämmän, kuulet nimen armaan, mi kaduilla ei lakkaa kaikumasta. On Spartacus se. Hän, tuo miekkamiesi, min nimen joka lapsikin jo tiesi, min maine kaikui kautta Rooman rajain, hän sirkuksessa näyttää taitoansa, ja sinne rientää ylhäiset nyt ajain ja kintereillä kiiruhtaapi kansa.
Täpötäynnä on sirkus, pää päässä on kiinni. Mitä ylhäistä tarjoo, suur Rooma, on siellä, mitä alhaista kätkee, nyt käynyt on esiin. Ja vuoronsa jälkeen gladiaattorit astuu verileikkiin, mi vartoo; pedot luolista karkaa vihankiehuvin kimmoin aseniekkoja kohti; ja kanteleitten ja harppujen helkkyin pian raivosta riehuin tointoiseensa iskee erämaiden kauhu ja käyttäjä kalvan.
Puna hurmeinen värjää jo tanteren hiekkaa ja ulvonta viiltää verihuuraista ilmaa; pää murskana horjuu peto voimakas, villi, ja vainaana viedään asemiesi, min miekka iäks kirposi kirkas.
Mut voittamatonta yhä sankarta illan väki malttamatonna vait' istuen vartoo.
Jo verho aukee ja Spartacus astuvi areenalle. Ja niinkuin virta, min tokeet raukee, nyt vapaana ryöpsähti suosion vuo, vapis marmoripylväät, kun kohisi tuo; hyvähuutojen meri, yli äyräitten vyöryvä, sankarin peri.
Ja kädessä kalpa hän seisovi tuossa päin pystyin, suosikki suosion vuossa; ei kerro suun hymy vainenkaan, ei otsansa sees, ei kauaksi tähtäävä katseensa ees mitä tuntevi hän povessaan.
Kuvapatsaana seissyt on näin tovin tuskin kuin vallassa loihdun, kun huomaa hän hiilinä hehkuvat silmät jo varjossa soihdun; ne kiitävät päin, käy leijona uhria kohti nyt näin.
Hän jättinä varttuu, kun kalpansa kahvaan tyynnä hän tarttuu, asu, ryhtinsä ties, hän ett' oli kiireestä kantahan mies, oli miekkamiesi, mi taitaen iski ja iskuja siesi.
Ja ottelu alkoi.
Peto voitosta varmana rohkeena ryntää päin uskallikkoa loikaten kerta, mut silloin säilä sen kylkeä kyntää ja vuolaasti tiukuu sen taljasta verta; ja tuskasta kiljuin ja häntäänsä puiden yhä päin epätoivonsa vimmoin se karkaa, mut turhaan: hiessä ja hurmeessa uiden peto voitettu kulkee kuoleman sarkaa.
Ja jälleen meuraa suosion myrsky ja ympäri illan urhoa kantaa väen valtaisen tyrsky, joll' ei ole rajaa, rantaa; ja harput helkkää ja kantelot kaikaa ja riemua pelkkää sulosävelet raikaa; ja ylhäiset impyet hehkuvin huumein hänet kietovat tuoksuvin laakeripauloin ja ruusuvauloin ja korvaansa kuiskivat kiehtovin kuumein olet suuri, sa untemme urho!
* * *
On koittanut viileä, äänetön yö, vain hiljaa Tiberin laine lyö, kuvan kuuhut luopi sen pintaan. Sen rantaa rientävi mykkä mies, min synkkänä hehkuu silmien lies ja raivo raastaa rintaa.
On öinen kulkijakummitus jumaloitu ja juhlittu Spartacus, tuo taikuri taidon ja voiman. Hän nyrkkiä puistain huohottaa, ja öinen tienoo kuulla saa kiron katkeran vain sekä soiman:
— Minä vihaan teitä, te houkkiot, kevytkenkäiset joutilasjoukkiot, sua vihaan ma, Rooma suuri, joka päivä on ainainen vihani uus, taa naamarin kaihtuva katkeruus kuin kyy mua puree juuri.
Sua vihaan ma surmatun äitini vuoksi, ja taaton, min hurme kuivihin juoksi, ja siksi, ma ett' olen orja. Valan lasna jo vannoin ja sen pidän myös, olen kostava, Rooma, ma sun tihutyös, sua vartoo säiläni sorja.
Jos kostoni viipyy, ei siksi se lie, mull' että on kukkasin kylvetty tie ja joukkojen suosio löyhä. Niin turhan tähden en kalpaani käytä, en kuoloa uhmaa, en ihmeitä näytä, niin sieluni ei ole köyhä.
Minä varron, koska mun hetkeni lyö, jona kaunein luontuu kätteni työ, jona taitoni tottaan näyttää. Sinis nostaa en saa naamiotain, sinis houkkain suosion vuoksi ma vain saan leikiten kalpaa käyttää.
* * *
Ja Spartacuksen hetki löi, löi koston kolkko tiima, ja yllä Rooman synkkä soi nyt vainon villi viima.
Hän nousi säkenöivin säin,
tuo miekkamiesi ylväs,
nous' orjain kanssa tuhanten,
mut hän on niiden pylväs.
Ja toden tiukan tuntea
sai Rooman kansa kauhuin,
kun katkeruuden karvas vuo
sen yli paisui pauhuin;
sen sydänjuureen saakka kun löi Spartacuksen kalpa, ja sankarkunnon ilmi toi areenan urho halpa.
Ja vaikka ristinkuolohon vei sankartiensä jylhä, niin elää hän ja henkensä, uus' taistons' ain on ylhä.