SYYS
Käy koivu jo keltaan, saa ruostetta raita, yön varjossa vaanii syys synkkä ja saita, nukat nurmien tallaa, valon varjoilla kaihtaa, väriaaltojen aarteet hämärvaljuiksi vaihtaa. Pian kaikki, mi luo, mikä liikkuu ja sykkää, on murskana maassa, on mennyttä, mykkää.
Ja hän, joka juhlaa kesän kerkeän vietti, joka autuast' arpaa ajan kiehtovan mietti, jota hurmas ja huumas sulot allaan ja yllään, koki rinnassa riemun niin kaipiokyllään, myös hänkin nyt huokaa: oi, mikä harmaus, näin kaikotko kaunein sa sieluni armaus?
Vain virvaako valkeus, jota silmäni ahmas, katinkultaako kauneus, jota kourani kahmas, ja hurmio, huuma, mi päihdytti pääni, sekö jälkeäkään jätä ei elämääni; ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää, sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?
Mut hän, joka uurtaa ja puurtavi yössä, joka lapsesta saakk' oli juhtana työssä, joka kuuli kun kutsui kevät kertakin suuri: — On hetkesi lyönyt nyt, raataja, juuri, jo kahleesi kätkee, jo kaikkovi kurjuus, elos onnettomuus ja sen orpous, nurjuus!
Hänet syys havauttaa niin kolkkohon arkeen; yhä jäljell' on ies pakon kahlivan, kärkeen, kuin ennenkin eessä on nälkä ja puutos, tuhon, turmion toi vain uskottu muutos: kuin ennenkin taas sadon kiskuri korjaa, kuin nyt ei koskaan ilkuttu orjaa.
Syys harmaja hälle nyt ruumiillistettu on onnettomuus, on kaunainen pettu, on nyrkki, mi nousee on raippa, mi raastaa, on häijyintä herjaa ja syytöstä, saastaa. Näin harmaana konsaan koittiko ennen syys ankea aikojen ammoisten mennen?
Ei, ei! Unest' auvon taas orjahan heräs, kun kylminä kiiluivat rauta ja teräs, kun oikeus syösty oli pistimen nenään, oli vaalittu vapaus raunio enään, kun valmistuin väen nääntyvän niittoon kera vieraan sai tyly kiskuri liittoon.
Niin, häntä, mi uurtaa ja puurtavi työssä, tuho, turmio uhkaa syyssynkässä yössä. Mut kauaksi katsoin halk' usvan ja häivän hänen silmäänsä siintää yhä pilkahdus päivän; se sammunut ei, taa pilvein se sai vaan, huku hurmeeseen ei valkeus taivaan.
Ei pistinten metsään, tuliputkien pauhuun, väkivaltahan ei, ei kuoleman kauhuun se ehdy, mi elää yll' aikojen: aate. Halk' ahdistuksen vie punavaate polon poljetun, nälkään nääntyvän uuteen ajan armahan auvoon ja onnellisuuteen.
Ja vaikkakin kahlaa hän kyynelemerta ja askeleet allaan tiukkuvat verta, niin taannu hän ei ei sorru hän surren, vaan nyrkkiä puistain ja hammasta purren hän maassakin ryömien rientävi loittoon ikivoittohon työn, ikihuomenen koittoon!