VAPAUDEN VAIPUESSA
(ROVANIEMILÄISESSÄ JUHLASSA 9/9)
Taas tuttu toistuvi tapaus: jo kumouslaine laantuu, verivirtoihin vaipuu vapaus tai toivottomuudeksi taantuu, taas saaliikseen saa sortajat maan, taas kansain tahto tallataan ja kansain kaunein kaipuu.
Ei ihmisyys saa haastaa. Tuliputket ne vain, ne paukkaa. Tuho, turmio kansoja raastaa, sotaratsut raivoten laukkaa, yhä työss', yhä työss' on luurankomies, koko maailma on kuin helvetinlies, koko maailma hurmeessa huokaa.
On kuin olis kaikki turhaa mikä kannusti eespäin jo ammoin, vain kurjuutta, kulttuurimurhaa nyt tarjoo katsomo kammoin, on kuin kaikk' ahmaisi hävitystyö, kuin uhkaisi ihmiskuntaa yö ja kaikkinielevä kaaos.
Ja on kuin kahlitut kansat iäks jäisivät onnettomuuteen, samat seuraisi ikeet ja ansat sukukuntaa aikahan uuteen, ja on kuin vaipunut voima se ois, halk' oihkeen mi yksin johtaa vois sopusointuun sorretut joukot.
Se voima, min yhteysaate proletaarein sieluihin siitti, jota heijasti veripunavaate, joka joukot yhtehen liitti, joka veljiksi kaikki kahlitut loi, joka uskallusta ja intoa soi — sekö raukes ja ratkes ja riutui?
Sekö pirstautui vihan muuriin ja veljesvainohon vaipui, kyy kostonko iski sen juuriin, sekö hurmehuuruihin haipui, proletaaritko polkien oikeuden kulon kaamean, synkeän syttivät sen, koko ihmiskuntaa mi uhkaa?
Ei, ei! Ei pyövelintyöhön pala työläisarmeijan aatos. Ei, ei! Näet turmion yöhön ikirauhaa sen toistihan paatos, ja hartaimmin kuin milloinkaan pyhä kutsu nyt käy yli merten ja maan: proletaarit, te yhtehen käykää!
Yli raunioiden ja tuhkain, yli kuolemankenttäin laajain, korahduksien halki ja uhkain, läpi pistinmetsäin taajain käy kultalangat jo veljeyden, kuin kyyhky leijaa ihmeinen ylösnousemuksen henki.
Ja vaikka nyt vapaus vaipuu verivirtaan ja vainoon ja vaivaan, ei kaiko kansojen kaipuu, ovet aukeevat onnemme taivaan toki kerran, ja kerran kantavi myös sadon kauniin, kahlittu joukko, sun työs napapiirillä Pohjolan öisen.