JEANNE LABOURBE
Ranskalla oli jo ennestään suuri Jeannensa — Jeanne d'Arc, Orleanssin neitsyt, isänmaansa pelastaja, pyhimys.
Nyt sillä on toinen suuri Jeannensa — Jeanne Labourbe, koko ihmiskunnan esitaistelija, marttyyri mutta ei pyhimys (sanan porvarillisessa mielessä).
Jeanne d'Arcin kiduttivat kuoliaaksi Ranskan viholliset.
Jeanne Labourben tappoivat omat maamiehensä, valkoiset ranskalaiset upseerit, lahtarit.
Jeanne d'Arcille on pystytetty viisi muistopatsasta Pariisiin, lukemattomia pitkin Ranskaa.
Jeanne Labourben luut lahovat jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, koirankuopassa, eikä hänelle ole vielä kohotettu ainoatakaan monumenttia, mutta hänen muistonsa elää ikuisiin aikoihin maailman työväenluokan tietoisuudessa ja suurten, lahjomattomain runoilijain kanteleet tulevat helkkymään hänelle ajasta toiseen.
Jeanne d'Arc julistettiin pyhimykseksi viisisataa vuotta kuolemansa jälkeen.
Jeanne Labourbe on jo nyt pyhimys — satain miljoonain proletaarien siunaama siksi.
Mikä sitten hänen elämänjuoksunsa?
Koruton mutta kaunis: herkeämätöntä uhrausta alaluokan hyväksi, vihdoin kuolema sen puolesta.
Jeanne Labourbe oli opettajatar. Hän olisi siis varsin hyvin voinut olla klerikaaii, uskonintoilija, pakanainpuettaja, köyhäin irvistelijä, rikkaiden nuohooja, jos olisi ollut tyypillinen ammattinsa edustaja.
Mutta luontopa olikin siunannut häntä tarkkanäköisillä silmillä, älyllä ja urheudella. Hänellä oli silmää näkemään köyhälistön kurjuuden, älyä ymmärtämään oikea paikkansa, rohkeutta seisomaan siinä.
Hän polveutui Père Lachaise-kirkkotarhan urhoista, hän oli siellä ammuttujen kommunaardien henkinen jälkeläinen. Hän oli Pariisin Kommuunin myöhäisvesa. Hän imi elinmehunsa pariisilaisen kirkkomaan kommunistijoukkohaudoista. Kummakos siis, jos hän itse kaatui kaukana, kaukana toisella hautausmaalla, toisella valkosutten temmellyskentällä.
Mutta kertokaamme hänestä asiallisemmin.
Hän oli ranskatar mutta jo varsin nuorena siirtynyt Venäjälle.
Täällä kohtasi hän ranskalaisen, köyhyyden keksinnöillä silatun kurjuuden sijasta alastoman, törkeän, taivaaseen asti huutavan kurjuuden, tapasi kotimaansa viehkeästi lakipykälillä puuteroidun mielivallan sijasta tsaarillisen nagaikkahirmuvallan, tutustui hirsipuihin.
Mutta tutustui myös muuhunkin: uljaasta kumoussuvustaan huonontuneen oman maansa työväenluokan sijasta, joka varpusten tavoin tappeli keskenään rikkaiden pöydiltä pudonneista muruista jaksamatta luoda katsettaan kauemmas ja korkeammalle, tämän vajakasvuisen kotimaansa pohjakerran sijasta ilmestyi hänen silmiensä eteen Venäjän ilmiömäinen työväenluokka, joka sitä vähemmän tyytyi muruihin mitä syvemmin sitä kynteli solmuruoska, joka suuntasi katseensa sitä kauemmas mitä alemmas tomuun sen polki santarmin rautakanta, työväenluokka, jonka kalpeilla, kärsivillä kulmilla leikki uudenajan huomensäteet, ihmiskunnan suuren pääsinpäivän sarastus.
Ja kas: täällä löysi Jeanne Labourben taistelutarmo oikean maaperänsä, täällä tovereja, joiden kanssa kelpasi uurastaa, täällä urhoja, joille hetken etu ei merkinnyt mitään, vaan jotka iskivät ja uskalsivat iskeä suurensuuren asian puolesta: koko maailman köyhälistön vapautuksen puolesta.
Ja Venäjän pohjakerran kumotessa valtaistuimen, suistaessa pylväiltään kaikki veriset entispyhimyksensä, taittaessa solmuruoskan ja maahan romahduttaessa hirsipuut liikkui Jeanne ensimmäisenä mukana hävitys- ja uudestiluomistyössä, liikkui itse ja veti mukanaan muita maanmiehiään.
— Mitäpä me, murisivat nämä. Olemmehan vieraassa maassa, mitä meille kuuluu tämän maan työväen pyrkimykset, komprometteeraamme vain itsemme, jos työväenluokka häviää.
— Mitäkö teille kuuluu? Hävetkää! — sähisi heille kelpo ranskattaremme. Ja tekö mukamas "suuren" vallankumouksen ja Pariisin Kommuunin jälkeläisiä? Haudassaan kääntyvät oivat esi-isämme, jotka suuressa vallankumouksessa kuolivat yläluokkamme etujen vuoksi, kahdesti kommunaardit, jotka kaatuivat oman luokkansa puolesta. Pysähtyivätkö maamme vallankumousten vaikutukset omaan maahamme, eikö niiden aatteet ja esimerkki ole mullistaneet koko maailmaa, eikö itse tämä Venäjänkin vallankumous ole vain niiden jatkoa, eikö Pariisin Kommuuni nyt vain uudistu monikertaistuneena, sata kertaa valtavampiin kaavoihin valautuneena, selväpiirteisempänä, suuremmoisempana. Ei ole nyt kysymys yksin Venäjästä, vaan koko ihmiskunnasta, kaikista maista ja kansoista. Soihtu, joka tänään on sytytetty Moskovassa ja Pietarissa, loimuaa huomenna tai ylihuomenna taikka myöhemmin myös Pariisissa, Berliinissä, kaikkialla. Yli maailman kimmahtavat punakipinät, syttyy kumouksen liekki ennemmin tai myöhemmin. Venäjän vallankumous — se on yleismaailmallisen proletariaatin yhteinen asia, kaikkien meidän asia.
Ja nurisijat häpeävät, huomaavat olevansa väärässä, liittyvät mukaan. Ranskalainen työläinen tarttuu venäläisen veljensä käteen, porvareiden päähänpänttäämä patriotismi haihtuu utuna kansainvälisen veljeydenaatteen siipien tieltä: työläisellä on vain yksi isänmaa: luokkansa.
Mutta voittoisa vallankumous alkaa kauhistuttaa kaikkien maiden vallassaolijoita.
— Ilmeinen maailmanvaara, ähisevät nämä aivan oikein.
Sitä vastaan siis kynsin hampain. Loppuu varsinainen kapitalistinen maailmansota. Hyvin joutuvat venäläisten työläisten pyöveleiksi kaikkien maitien upseerit, ammattimurhaajat. On tankkeja, on lentokoneita, on merihirviöitä, on myrkkykaasuja — kas niillä kelpaa höyhentää kumouksellisia työläisiä. Suomella oli Mannerheiminsa saksalaisine välikappaleineen, ja selvä tuli: Suomen työväenluokka iskettiin ikivaivaiseksi. Eikö meilläkin ole riittävästi Mannerheimeja (ja joutaa se hänkin) ja välikappaleita, niitähän on niin, ettei mihin panna. Venäjän köyhälistön kurkkuun siis! — raivoavat kaikkien maiden kapitalistit hampaitaan purren.
Ja palkkamurhaajajoukot syöstään joka puolelta saarron avulla nälkiinnytetyn vallankumous-Venäjän kimppuun. Asetakkiin pakotettuja työläisiäkin saadaan petoksella ja uhkauksilla matkaan. — —
Surukseen saa Jeanne kuulla, että osasto ranskalaisiakin sotureja, hänen omia maamiehiään, on viskattu rajan yli pyövelöimään hänelle niin kalliiksi käynyttä vallankumousta.
Hetkeäkään viivyttelemättä kiiruhtaa hän Odessaan, missä nämä ovat ryhtyneet ukrainalaisten maanylkyreiden arvottomiksi rengeiksi.
Nyt vasta pääsee hänen älykkäisyytensä, kaunopuheisuutensa ja rohkeutensa täysiin oikeuksiinsa. Valkoiset upseerit ovat kuolemanrangaistuksen uhalla kieltäneet "bolshevikikiihoituksen". Kiihoittaa saa vain tsaarin ja muiden riistäjien hyväksi. Mutta Jeanneko siitä säikähtyisi? Ei.
Vastustamattomana, mukaansatempaavana kulkee hän ranskalaisen soturin luota toisen luo.
— Mitä? — sanoo hän, aijotteko todella taistella venäläisiä työläisiä vastaan, te, ranskalaiset työläiset, taistella omaa luokkaanne, niin, ja siten omaa itseänne vastaan? Oletteko te todellakin maailmansodan kauhuissa niin menettäneet ymmärryksenne, ovatko petolliset kansanjohtajat niin hämmentäneet teidän käsityksenne, että nyt aiotte tappaa saman aatteen esitaistelijoita, jonka puolesta mainehikkaat esi-isänne itse taistelivat ja kaatuivat? Milloin ranskalainen työläinen, monien luokkasotien jälkeläinen, on vajonnut niin alas, että on ruvennut isäinsä teilaajien veräjäkoiraksi? Tulitte pitämään kurissa pahantekijöitä, niinkö? Kääntäkää siis pistimenne päälliköitänne vastaan, kaikkia Venäjän kansan kuristajia vastaan, sillä he ovat ainoat pahantekijät tässä maassa. Kysykää kansalta siellä, missä nämä ovat kulkeneet, niin saatte vastauksen: murhaavat, murhaavat. Vapauttamaan maata, niinhän? Päinvastoin: vapauttakaa vain oma maanne kiskurien hirmuvallasta, tämän maan, Venäjän maan, ovat työläiset jo vapauttaneet. Voi voi, rakkaat veljet, huonoilla jäljillä olette. Tehkää parannus, lyökää veljenkättä "vihollisenne" kanssa ja kääntykää sitten kotiinne. Älkää ruvetko veljienne pyöveleiksi. — —
Ja hyvä sana vaikuttaa aina milloin sillä on otollinen maaperä. Ranskalaisilla sotureilla ei toden totta ollut muuta mielessäkään kuin päästä kotiin — neljän vuoden sotahelvetti oli jo vienyt halun tappaa ja tulla tapetuksi. Häpesivät jopa, että tiaisen oli tarvinnut tulla saarnaamaan heille järkeä. Ja niinpä tapahtui se, mistä koitui niin paljon työtä ja vaivaa ranskalaisille sotaoikeuksille ja mistä keltakuumeinen Marokko sai niin paljon uusia vieraita: sotilaat tekivät kapinan.
— Emme lähde Venäjän työläisiä vastaan, sanoivat nämä.
Mutta eihän riittänyt "sivistyneille" ranskalaisille valkokaartiupseereille rykmenttinsä rankaiseminen. Pitihän rangaista kiihoittajaakin.
Tiesihän koko Odessa, että Jeanne Labourbe se oli sotilaat villinnyt. Hän se siis otetaan kiinni, raastetaan kenttäoikeuteen ja tuomitaan kuolemaan. Mutta taas tapahtuu jotakin ilkeää: ei saada ainoatakaan sotilasta ampumaan häntä. Sirot ranskalaiset luutnantit vääntelevät vahattuja viiksejään:
— Tämäpä vasta pirua: ei mitään kuria, ei mitään järjestystä. Mitä enää sanovatkaan meille sotaministeri, mitä Clemenceau, mitä ystävämme kansanjohtajat?
Mutta pian ottavat he järkensä vangiksi. Suottako he olisivat käyneet tyyriitä sotakouluja. Tottahan he nyt itsekin pystyvät ottamaan hengen tuollaiselta turhanaikaiselta ihmisolennolta.
Ja niin panevat he täytäntöön teon, jonkalaisesta vastikään syyttäessään saksalaisia liittolaisia liittolaismielinen maailmansanomalehdistö laukoi järeitä panoksia loppumattomiin: saksalaiset murhanneet naisen, saksalaiset murhanneet naisen!
Iltahämärässä vievät sydämettömät upseerit Jeannen hautausmaalle ja ranskalainen ritarillisuus suorittaa viimeisimmän urotekonsa: kymmenkunnan ratsupistoolin kuulat puhkaisevat naisrinnan; länsimainen demokratia, "länsimainen sosialidemokratia", länsimainen kaulusraakuus, konnuus, roistomaisuus, kaikki mikä sen yläluokassa ja veijarikansanjohtajissa on kurjaa, viheliäistä ja siivotonta — ja mitä muuta heissä sitten on? — kaikki se vyöryy "sivistyksen" ja "kulttuurin" nimessä hennon naisruumiin yli, vaatii uhrikseen yhden aikakautemme ja kaikkien aikakausien ylevimmistä naisluonteista, joka eli ja kuoli luokkansa puolesta, tukahutti kaikki yksilölliset pyyteensä ja auliisti antoi nuoruutensa, intohimonsa, sulonsa suuren asiansa alttarille: koko kärsivän ihmiskunnan paremman tulevaisuuden lunnaaksi.
Mutta vaikka Jeanne Labourben luut lahovatkin tuntemattomassa koirankuopassa jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, kuten verratonten suomalaisten sisariensa Hennalassa ja muualla, elää ja liikkuu hänen henkensä kaikkialla missä työläinen taistelee riistäjämurhaajia vastaan, ja hänen muistonsa vaeltaa kuin kiertotähti ajasta toiseen, on yksi vapautuneen ihmiskunnan kalleimmista entisperinnöistä vielä silloin, kun maailma ei enää tiedä eikä tahdo tietää mitään niistä verisistä hirviöistä, jotka maassa ja toisessa tappoivat työläisiä ja teilasivat naisia.
Ja silloin ymmärretään Ranskassakin, että sen suurin Jeanne on —
Jeanne Labourbe.