MARSELJEESI
(Pikku Vapulle)
Me olimme lehdossa leikkineet miten parhaiten olimme voineet. Mure mielessä, mutta kuitenkin tovin toisenkin niin ilakoineet.
Ja kimpsut koottiin ja kampsut, kun
hämär heitteli huntujansa
ja tanssikummulle kokoontui
kylän karkelovalmis kansa.
Mut pois! Mitäs meille melskeestä
väen nuoren ja nauravan moisen.
Kukin kuulihan vielä korvissaan
sorasointujen pauhinan toisen.
Oli toinen tanssi tanssittu
kotipuolessa kolkko juuri,
kova kuolemantanssi, min pyörteisiin
oli kaatunut kansa suuri.
Kukin kenties hiljaa huokasi vain:
"Niin täällä kuin meilläkin muinen
ilo elämän osansa ottavi, kun
yö saa sulohaaveiluinen"
Ja hymähti vielä matkalta, kun
monen vinhan jo virisi laulu,
kylä karkeloiva kun katosi pois:
"Niin tuttu, tuttu se taulu". — —
Pois, pois. Kukin kolkassa vaunun vait
oli kuin kuvapatsas ikään,
johon hehkua hengen lietsoa ei
vois maallinen mahti mikään.
Mut — kommunistinhan muistatte,
joka saarnasi lohtua vaivaan?
Mitä lausuikaan hän: "Lapsosten
on valtakunta taivaan."
Äkin viisauden tuta saimme me tuon,
vaitolo kun vaikea katkes,
syliss' äitinsä joukkomme nuorin kun
lapslahjoin lauluhun ratkes.
Tytön tyllerö, vuosilta neljän kai,
elohopean heljä ja herkkä,
sinikello keinuva taikka kuin
suvituulessa tutjuva kerkkä.
Sinikello —. Ei. Kuin hopeisen
soman soivan sa tiun luulit,
kun haltioissaan lauluaan
äkin lapsen sa laulavan kuulit.
Mitä lauloi hän? Sitä lauloi hän,
joka joukkojen suussa helää
joka kerta kun vuossadan eteenpäin
ne yhdessä tovissa elää.
Kun Bastiljen ne valloittaa,
kun seisoo ne suluilla kadun
tai kaatuu pyövelipistimiin
verin kirjaten sielunsa sadun.
Jota lauloi raatajat Suomenmaan,
kun uutta ne uursivat innoin,
yöst' aikain kun rotu rohkein sen
ylös astui henkensä hinnoin.
Jota sankarit ryysyiset lauloivat
ovell' ollessa tuhon jo hirveen,
jota kaiutti impemme kaunoiset
pään päällä jo päilyissä kirveen.
Niin, marseljeesia lauloi hän
suin hartain meille, jotka
maan vieraan helmaan heittänyt
oli koston korppikotka.
Ah, intoa, toivoa lauloi hän,
tulikipinän sieluhun viskas,
jokapäiväisyyden arjesta taas
säveleillään kiehtoen kiskas.
Ja määrään viittasi ylvääseen,
joka kaihtua uhkasi huoliin:
suku Suomen vartovi vaivattu,
verin viskattu piinatuoliin. — —
Niin lauloi hän. Lumos laulullaan
myös vieraat. Outo kieli
lisäs tenhoa vain. Mitä puuttuikin,
sen korvasi hehkuva mieli.
"Kas vain sitä tyttöä, ranskatar
hän varmaan on", tokas eräs,
kun marseljeesihin maireimpaan
hän vaununnurkassa heräs.
Ei, vieras, älköhöt Ranskahan
sua viekö sävelet vapaat,
ja työläiskunto jos kaipios on,
sitä lähempääkin sä tapaat.
Luo katseesi Suomeen! Siellä sä näät, mik' on työläisrinnoissa syttö, mikä kunto kahlitut kaunistaa. — Yks heistä on vain tämä tyttö.