Suuri rikos

by Kössi Kaatra

SUURI RIKOS

I.

Kerrankin!

Kulmalassa olivat kakarat tavalliseen tapaansa kirkuneet kuin kaijakat. Ne olivatkin aina äänessä. Päivisin se nyt vielä meni joinkin. Mutta iltaisin — ja niin pitkiä kuin illat olivat, kun ei ollut minkäänlaista valonkeinoa, ei niin minkäänlaista: kahden kolmen ajoissa "päivällä" alkoi pimetä ja sitä kesti sitten yhdeksään asti aamulla: kahdeksantoista tuntia yhtämittaista pimeyttä, yhtämittaista kyyröttelyä —, niin oliko sitten ihme, jos lasten ärinä kävi kiusottavaksi. Se on muutenkin niin ikävää. Saatikka sitten kun tiesi mistä niiden levottomuus johtui: ruuan puutteesta, leivän puutteesta, valon puutteesta, kaiken puutteesta. Ja se oli sitäkin tuskastuttavampaa, kun itsekin oli niin ärtyinen ja herkkä kaikelle. Nälkäinen ruumis värähti jännitettynä kalvona pienimmästäkin risahduksesta. Mitä sitten sellaisesta yhtämittaisesta kirkunasta. Telmisivät edes, kuten ennen. Mutta ei: lasten energia näytti enää jaksavan ilmetä vain vaikerruksena mutta sinä sen itsepintaisempana. Ja mitä apua siitä sitten oli? Ei niin kerrassaan mitään. Kuluttivat siihen vain loppujakin voimiaan.

Vaikka eihän tässä ollut apua mistään muustakaan. Oli perin perästäkin tullut perimmäinen seinä eteen. Tähän astihan sitä sentään oli tultu toimeen joinkin — niin Kulmalassa kuin muissakin sahayhteiskunnan mökeissä. Sahasta kyllä ei ollut enää vuosiin ollut mitään taikaa. Koko tuo valtava laitos äänettömine törröttävine suojineen, savupiippuineen ja kymmenien miljoonien arvoisine varastoineen näytti pystyvän enää ylläpitämään vain herransa. Näiden loistoauton huohotus olikin ainoa elonmerkki tuosta valtaisasta laitoksesta. Mutta työväki. Sen se oli jo vuosia sitten ripoittanut jumalan tuuleen kuin — sahajauhon. Työväki oli saanut luvan katsoa itse eteensä. Työväen oli täytynyt yrittää katsoa eteensä. Ja työväki meni Muurmanskilta, Viaporista ja Moskovan takaa hakemaan leipää nälkäisten kakarain suuhun, ja palasi takaisin ryysyisenä, täisenä ja tautisena. No, joka oli kestänyt, joka oli sietänyt, joka oli jaksanut puskea oikein pirusti, hänellä oli joku määrä rupliakin, mutta niillä ei tehnyt mitään. Ei rahallakaan saanut ruokaa muut kuin sahan herrat. Ne jaksoivat maksaa enemmän.

Kunnes nyt oli mennyt kerrassaan kaikki tiet tukkoon. Niin Kulmalassa kuin muissakin mökeissä. Mutta varsinkin Kulmalassa.

Kulmala näet ei ollut mikään erin miehekäs mies. Kyllä hän työtä puski siinä kuin toinenkin. Vieläpä piti aivan luonnollisena, että työväen oli pidettävä yhteiskuntaa yllä ja huolehdittava, ettei sahan herrain tarvinnut kävellä eikä kokea muutakaan harmia. Mutta se oli surkeampaa, ettei hänen päähänsä mahtunut mitään muuta. Niinkuin nyt että pitäisi sitä työväelläkin sentään olla varmuus edes jokapäiväisestä leivästä, vaikkapa nyt ei haviteltaisikaan loistoautoja. Ja siitä johtui, että hän oli koko ikänsä saanut olla kaikkein huonoimmalla puolella. Ne pienemmät edun rippeet, joita hän joskus olisi voinut tavoitella, ne tietysti sieppasi aina toimekkaampi. Säännöllisissä oloissa meni kaikki sentään edes niin ja näin: tunsi nahoissaan mihin ei kyennyt. Mutta annas kun tuli esim. työtaistelu. Silloin hän oli kerrassaan tuuliajolla. Herra jesta, sehän oli ihan tavatonta. Miksei, kyllähän työväki oli oikeassa, eihän sitä lisäpalkka ja lyhempi työaika pahaa tekisi, mutta eihän sitä sentään niin pitäisi. Lakko, pelkkä sen ajatteleminenkin ihan pyörrytti päätä. Eihän työväen toki sopinut mennä niin pitkälle. Puhua kauniisti ja tuoda edes, että niin ja niin on asianlaita, herra inspehtööri. Ja jos se ei auta, niin — se ei auta. Siinä kaikki. Siinä Kulmalan luokkakatkismus. Ja mene ja tiedä: ilman muijaansa hän kukaties olisi joutunut vaikka lakkopetturiksi. No, miksi panetella. Ehkäpä ei. Mutta varmaa vain on, että eukko se monesti oikealla hetkellä tyrkkäsi.

Ei, miehekäs ei Kulmala juuri ollut, ja varsinaista sankaruutta ei hänen ajan muutenkin ennen aikaansa ravistuttamaan nahkaansa mahtunut, ei niin hiventäkään.

Se nähtiin nyt parahiksi. Oli puhjennut luokkasota. Silmittömän verenhimon kannustamina, kerta kaikkiaan päättäneenä nujertaa viime aikoina tyytymättömäksi käyneen maan työväenluokan parveilivat suurrahakkaiden, suurkeinottelijain, suurnylkijäin ärsyttämät yläluokan sakka-ainekset hampaisiin asti aseistettuina työväenkeskuksia kohti. Vyöryi aikakauden loka valmiina hautaamaan alleen yhteiskunnan hyödyllisen osan. Tarttuivat aseisiin varsinaiset veijarit, joille lähimmäisen henki ja omaisuus ei koskaan ollut merkinnyt mitään, mutta tarttuivat myös muut sellaiset ainekset, jotka tiesivät aikansa koittaneen, jotka tunsivat käyvänsä tarpeettomiksi, ellei ajoissa pistetty puukkoa sen luokan kurkkuun, jolla oli kieltämättömin, niin, jolla yksin vain oli oikeus astua ylitsevuotavan elämän pitopöytään, mutta joka tähän asti ja varsinkin viime aikoina oli saanut kaluta luita, joita sille oli viskelty kuhnurein lihapadoista.

Oli puhjennut luokkasota, ja eri paikkakuntain työläiset puolestaan riensivät puolustamaan keskuksiaan. Niinpä kaikki Kulmalankin toverit. Koko sahayhteiskunta tyhjeni yhtäkkiä miesväestä. Jäi jäljelle vain joku järjestelmän kypsäksi pilaama mätämuna, joku hajallinen visvakupla. Onhan joka kylässä oma hullunsa ja viisaansa, joka useimmiten merkitsee samaa. Täytyy myös olla Juudaksensa — kuka sitten antaisi ilmi tovereitaan ja kiipeisi näiden ruumiiden yli armopaloille. Jäi jäljelle vain nämä akanat ja — Kulmala, saamaton ystävämme. Muut liittyivät punakaartiin. Ja jos kaartissamme oli urhoja — ja kuka sitä enää kieltää —, niin niitä eivät olleet vähemmän sahalaiset. Tekisipä ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa olisi ollut enemmän tätä samaista ainesta, joka ei kyllä ollut niin erin selvillä mitä Bebel oli sanonut Stuttgartin puoluepäivillä tai mitä joku muu kelpo sosialidemokratinen teoreetikko oli lausunut joillakin muilla puoluepäivillä, mutta joka tiesi mitä työttömyys ja mitä nälkä ja nälän vaivoissa vaikerteleva lapsijoukko tahtoo sanoa, mitä merkitsee ylenkatseiset potkut ja mitä merkitsee rähmiä kuin eläin maailmannavalta toiselle, mitä merkitsee maleksiminen Muurmanskilla, Viaporissa ja Moskovan takana, mitä merkitsevät ryysyt ja syöpäläiset ja taudit — kaikkinainen työläiskurjuus samaan aikaan kun sahanherrat ja kaikki muut herrat hykertelevät hyppysiään ja voivat niin hyvin, ettei milloinkaan ennen; — työläisryhmä, joka paremmin kuin ehkä mikään muu Bebelittäkin tiesi, että työväkeä nyljettiin, petkutettiin ja kuristettiin ja että se nyt oli päätetty kertakaikkiaan painaa suohon suolivöitä myöten, antaa sille kuulaa kalloon, ja joka ymmärsi, ettei tätä kaikkea väkivaltaa vastaan löytynyt muuta kuin yksi keino: väkivalta ja joka sen takia tappeli urheudella sellaisella, ettei siitä ole aavistustakaan niillä kaikellaisilla, jotka nyt piipittelevät heikon äänensä sorruksiin "urotekojen" johdosta, jotka useimmiten supistuivat aseettomien työläisten murhiin ja taskuvarkaan toimiin; — niin, tekisi ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa todella olisi ollut enemmän tätä ainesta, niin, vaikkapa nyt ei olisi saavutettu voittoakaan, olisi peli kuitenkin pysynyt tasaväkisempänä ja maa olisi ajoissa vapahtunut monen monesta Sippolasta ja minkä nimellisiä ne kaikki yläluokan siunaamat työläisten ammattitappajat ovat.

Mutta miksi hengästyttää itseään rientämällä tapausten edelle.

Palatkaamme takaisin Kulmalan könsään, missä lapset on parahiksi saatu nukkumaan ja kaiketi uneksivat kaurankuorikannikoista — edes uneksivat.

Mutta vanhemmat eivät nuku. Valon puutteessa oli jo aikoja sitten maattu kassaan, ja tyhjä maha ja toivoton mieliala, niistä ei päänalaiseksi. Lisäksi oli sähköä ilmassa. Riittihän luokkasodasta puheen aihetta loppumattomiin. Asia oli kuitenkin Kulmalan mielestä jo jauhettu päähän saakka. Käänsi siis kylkeä ja oli nukkuvinaan. Mutta muijan mielestä ei oltu edes kajottu pääasiaan. Makasi harrittaen apoavoimin silmin sysipimeyteen ja pohti. Äänettömyys. Kuului vain viimeisiään veisaavan kellon avutonta, ontuvaa naksutusta.

Ei voinut kuitenkaan Kulmalaska enää pidättää itseään, vaan tyrkkäsi miestään kylkeen ja tokaisi:

— Jokos nukut?

No, Kulmala ei nukkunut, mutta aavisteli, että parempi hänelle, jos olisi nukuksissa — sen oli akan äänessä jotakin, joka oli omiaan hermostuttamaan, ja siksi toiseksi, jos hän tahtoi olla oikein suora, niin täytyi hänen itselleen myöntää mistä oli kysymys. Yritti kuitenkin ensin olla nukkuvinaan, mutta heitti tehettelyn kesken — kuten tavallista — ja kiusaantuneena melkein ärähti:

— Enhän minä tässä.

— Niin, sitä minä vaan, että mitäs sinä ajattelet: meinaatko sinä jäädä kotiin?

Ja siinä se sitten oli mitä Kulmala oli pelännyt kuin ruttoa. Tietysti, tietysti se muija nyt sorkkimaan, että hänenkin muka. Ähisi. Mutta sitten yhtäkkiä ilahtui. Tuli mieleen "rauhallinen kehitys", josta oli kuullut erään hänen laillaan kotiin jääneen veitikan suurella ponnella puhuneen. Sanoi sen takia:

— Tiedä siitä aseellisesta toiminnasta. Minä olen niitä rauhallisen kehityksen miehiä.

Sanoi, mutta onnettoman vaisusti: täytyihän muijan korvan eroittaa siinä falskin soinnun, ja sitä paitsi ymmärsi hän jo sanoessaan, että kelpasi sitä nyt eukon haukata siihen kiinni. Veti tolkuttomana peitonriekaleen korvilleen ja rukoili jumalaa muitta mutkitta uuvuttamaan muijan uneen. Mutta eihän köyhää jumalakaan kuule.

— Kyllä se rauhallinen kehitys tiettään, intti vaimo. Tässä on nyt meillä rauhallista kehitystä enemmän kuin kylliksi. Tässä me itse kääntelemme nälkäisinä kylkeämme ja lapsia taas käy yhä vaikeammaksi petkuttaa uneen huomispäivän olemattomalla suunavauksella, eikä sen lisäksi ole edes pienintäkään ansion eikä leivän toivoa mistään. Näin on nyt, mitä sitten, kun lahtarit pääsevät tekemään selvän: silloin on meillä ja muilla edessä kerrassaan haudan rauha.

— Hautaan sitä pääsee tappelussakin, järkeili Kulmala peiton alta.

— Aivan oikein, mutta silloin ei sinne kompuroi ehdon tahdon.

Mitäs Kulmala siihen? Tiesihän hän itsekin olevansa suuri kekkuli. Mutta vaikka hän olikin sellainen tuontuonanen, oli hänellä kuitenkin eräänlaista kunniantuntoa. Hän oli kautta aikojen kärsinyt siitä, että perheellä oli niin huonosti, että vaimo ja lapset kävivät niin kehnosti puettuina ja kärsivät puutetta. Peijakastako hän itsestään, mutta perhe, mutta vaimo, ja vielä sellainen topakka ja viisas vaimo. Kerrankos oli kuuma katkeruuden kyynel vaivihkaa kihonnut tämän takia hänen silmiinsä, kerrankos hän oli manannut itsensä maan alle, itsensä, mutta ei riistojärjestelmää, ei riistäjiä. Ja tämä kunniantunto se taaskin heräsi — olihan vaimo oikeassa: eihän ollut tällaisesta "rauhallisesta kehityksestä" minnekään. Tällainen kehitys vei kerrassaan päin mäntyä. Kävi sen takia käsiksi itse asian ytimeen:

— Minusta ei ole tappelijaksi.

— Kyllä hätänsä edestä loikasee. Eiväthän ne muutkaan mitään sotamiehiä ole.

— Mutta niillä on kurssia.

Ja siihen ei vaimolla taas ollut mitään lisättävää. Mutta sitten hoksasi:

— Mene punaiseenristiin! Olethan siten edes mukana. Mutta tämä tällainen ei vetele. Ei passaa, että sinä venyt täällä kotona, kun miehet panevat nahkansa alttiiksi sinunkin puolestasi. Mene punaiseenristiin!

Ja kuinka ollakaan: itse Kulmalallekin alkoi seljetä mikä vaimolle heti paikalla.

— Niin, onhan se niin, että jos tämmöinen alempi kansa jotakin meinaa, niin täytyy kaikkien olla yksistä puolin, niinkuin herrainkin, ja vielä suuremmallakin syyllä: nämähän olivat lukeneita ja oppineita, näillä oli rahaa ja vehkeitä, osasivat kaikki konstit, hätäkös niiden oli yrittää tehdä köyhemmästä kansasta hamppua. Mutta ei se ollut vielä kirkossa kuulutettu, kunhan minäkin tästä, — hymähteli Kulmala, ja hänen tuli pitkästä aikaa oikein hyvä olla. Tiesi kerrankin ihan tarkalleen mitä piti tehdä, pääsi tasapainoon oman itsensä kanssa, kunnioitti itseään, ja — kunnioitti vaimoaan, joka oli niin jumalattoman ymmärtäväinen.

Ja ennenkun hän hoksasikaan, oli hän vaipunut mitä sikeimpään uneen. Rauhallinen omatunto näet — se se vasta pielus on, parempi kuin untuvapatja, jolla murhavaistojen raiteilta suistama kylläinen kuhnuri unettomana väänteleiksen.

II.

Ja aamulla varhain kompuroi hän ylös. Puki pimeässä vaateriekaleet päälleen, kuhki tovin ja lähti sitten hiihtelemään kohti läheistä kaupunkia, mitä seudun työläisten oli määrä puolustaa. Hiihteli kireänä pakkasaamuna viuhuvan viiman purressa vaillinaisen vaatekerran läpi nälän riuduttamaa ruumista ja saamatta lähtiessään lämmitteeksi muuta kuin eukon yksikantaisen hyvästelyn:

— Ja sano nyt niille muille meidän kylän miehille, etteivät pelaa sikaa, ja tule sitten takaisin, kun olette antaneet lahtareille kalliin ajan lisäystä.

Tuli kaupunkiin ihan yhdennellätoista hetkellä, sillä jo matkan päähän kuuli hän kiivasta kivääriammuntaa, ja päästyään perille sai hän kuulla, että ne jo oikeastaan kolmelta taholta piirittivät sitä, että kaikki miehet oli jo komennettu ja että kaikki kiväärit oli jo jaettu, niin ettei hänelle enää voitu antaa mitään.

— Sepä se nyt vasta oli harmin paikka, tokasi Kulmala tyytyväisenä. Mutta ainahan siinä punaisessaristissä sentään miestä tarvitaan? tutkasi hyvillään.

— Niitä juuri tarvitaankin, kun kaikki tahtovat tapella.

Sai sitten tietää mille suunnalle heidän kylän komppania oli marssitettu, ja lähti pyrkimään sinne.

Taistelu oli joka suunnalla täydessä käynnissä. Piirittäjillä oli joitakuita tykkejä, jotka ulvahtivat tuon tuostakin, mutta tuntuivat kovin vaarattomilta. Sen sijaan oli kiväärituli ankara. Mutta sekin kuulosti lastenleikiltä konekiväärien räiskeeseen verraten. Se oli oikein ilkeää. Jossain kauempana, nähtävästi vihollisen puolella rähisivät saksalaiset kuulakoneet ärsyttävän hanakasti: ta ta ta ta ta ta ta, mutta lähempänä, jossakin aivan kummallisen lähellä venäläiset mittamääräisesti mutta ikäänkuin rauhoittaen: no no no no no no no. Ja joka hetki ammunta yhä vain kiihtyi. Tuon tuostakin tulla vihelsi harhakuula: fiuuh, kunnes naksahti johonkin seinään tai sähköpylvääseen tai rämähti jostakin ikkunasta sisään. Leikki oli ihan hirvittävää.

Kulmala oli kuin horkassa. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä hankalammaksi kävi käynti.

— Taisin vähän hiihtomatkalla väsähtää, lohdutteli hän itseään, mutta tiesi, että pelonkaaressa ne polvet niin merkillisesti notkahtelivat.

Oli jo päästä kaupungin kolkkaan minne pyrki kun samassa pari punaisenristin miestä ajoi ohi haavoittunutta kuljettaen. Olivat oman puolen miehiä. Verta tiukkui reen pohjilta. Kulmala heille viittilöimään ja toimittamaan asiaansa. Pysähtyivät kesken kiirettä sen verran, että osoittivat Kulmalalle "työmaan". Mutta kehoittivat kiirehtimään. Siellä oli jo joukko haavoittuneita korjattavana, sanoivat ja samassa jo mennä pyyhkäsivät pyrynä. Oli kiire, Työläishenki oli kerrankin kurssissaan.

Kulmalakin vaapertamaan eteenpäin. Mutta kun pääsi kadunpäähän, missä alkoi aukea, rupesi arveluttamaan. Kuulia rapisi ihan satamalla. Jostakin läheltä kuului tappelun melske, mutta miehiä ei näkynyt missään. Silloin tällöin vain vilahti lumihangessa mustia varjoja ja kauempana olevain yksinäisten rakennusten seinustoilla liikehti pienempiä miesparvia. Nyt vasta Kulmala hoksasi, että tässä olikin kysymyksessä sellainen uusiaikainen sota, jossa vastustaja ei koskaan näe toistaan. Lähti hiipimään pellonojan muodostamaa syvännettä eteenpäin, kunnes taas tuli vastaan miehiä, jotka toivat haavoittuneita. Sai näiltä punaisenristin nauhan käsivarteensa, kun ei ollut huomannut lähtiessä varata mukaansa. Lähti eteenpäin ja saavutti vihdoin perääntymässä olevan ketjun. Tavoitti samassa myös punaisenristinväkeä. Mutta nyt oli leikki poissa. Oli mentävä yhä eteenpäin. Siellä jossakin linjojen välissä virui punaisia haavoittuneita. Oli mentävä sinne. Ja yhä oma väki perääntyi ja valkoisten ketju tuntui lähestyvän.

Kulmala hiiviskeli onnettomana eteenpäin. Ristituli oli kehittynyt raivoisaksi ja kuulat lauloivat niin pahaaennustavasti. Ja samalla särisi korvissa kaikellaiset huudot, käskettiin ja komennettiin kiihkeillä, käheiksi käyneillä äänillä, kuului myös kirouksia, kirahduksia ja voivotusta. Ja kaikki tuntui niin luonnottoman oudolta. Nyt paisui melske kerrassaan huumaavaksi. Kulmalan korvat menivät lukkoon huudoista ja paukkeesta. Hänen säikähdyksen sumentamain silmiensä ohi vilahteli joukostaan jääneitä punaisia, mutta myös valkoisia. Sitten eroitti Kulmalan korva valkoisten puolelta hirvittävää sadatusta. Joku ärjyi siellä äänensä sorruksiin, ja sitten vyöryi valkoinen laine taaksepäin, ja tuolla taas jo vilahteli punaisia. Taisteltiin jokaisesta tuumasta maata tai — hankea vaihtelevalla onnella. Ja tätä kaikkea seurasi Kulmala maaten tylsänä syvennyksessä, mihin oli taistelun lamauttamana huomaamattaan lyyhistynyt.

Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että hän varmaan näytteli hyvin naurettavaa osaa. Sen sijaan että olisi auttanut haavoissaan viruvia tuntui hän ikäänkuin odottavan, että joku hyväsydäminen kaveri tulisi ja korjaisi hänet. Juolahti mieleen vaimo, ja alkoi hävetä. Rupesi kompuroimaan ylös. Mutta juuri kun oli päässyt kontilleen, äkkäsi muutaman sylen päässä jonkun makaavan liikkumattomana maassa. No, siinä hänellä nyt haavoitettu kuin taivaasta. Ja kas: yhtäkkiä hän sai taas langanpäästä kiinni. Tämähän se juuri kuului hänen virkaansa. Korjata haavoittuneita. Kuinkas hän niin olikin tullut unhoittaneeksi koko asian.

Ja sanoin selittämättömän innostuksen vallassa, ellemme sanoisi sankaruuden puuskassa, nousi hän ylös, riensi maassa makaavan luokse, koppasi tämän syliinsä ja lähti viemään "sidottavaksi". Kuulat vinkuivat kahden puolen, muttei hän niistä välittänyt. Riensi vain reippaasti eteenpäin. Sehän kuului hänen virkaansa.

Loi mennessään katseensa kannettavaansa. Tämäpä vasta nuori ja hintelä. Ihan poikanen. Ja kummallisinta oli, ettei "miehessä" näkynyt naarmuakaan eikä liioin ainoatakaan veripilkkua. Mutta aivan kylmän kohmettama tämä oli. Ja mitäs ollakaan. Päästyään kaupunginlaitaan juolahti Kulmalan päähän, että parin korttelin päässä hänellä oli tuttava työläisperhe. Mitäs jos veisikin "haavoittuneen" sinne — lähempään sitomapaikkaankin kun oli niin pitkä matka eikä hevosmiehiä näkynyt missään. Ja entäpä: jos "mies" ei ollutkaan haavoittunut. Tuumasta toimeen. Kantoi tämän tuttaviinsa. Nämä asuivatkin hyvässä, suojaisessa paikassa. "Haavoitettu" laskettiin keittiön lattialle, ja nyt riisumaan tätä. Ja kun potilas oli tarkkaan tutkittu, huomattiin, ettei hänessä todellakaan ollut naarmuakaan, ja huomattiin vielä lisäksi hieman muutakin, nimittäin, että tämä oli — valkoisia, koulupojanräähkänä muudan. Mutta entäs sitten? "Haavoitettu" kuin haavoitettu. Se punainenristi, sehän on puolueeton, sehän hoivaa kaikkia.

Ja niinpä ruvettiin poloista sulattelemaan ja lämmittämään. Oikein kuumennettiin maitotilkka — ja se oli siihen aikaan kultaa. Sattui siinä sitten "miestä" tumpuloidessa värähtämään jokin paperinliuskakin taskusta. Se oli kirje äidille, missä liikuttavasti kuvattiin kuinka sen kirjoittaja oli nuoresta iästään huolimatta päättänyt taistella viimeiseen veripisaraan isänmaan kalliin vapauden puolesta venäläisiä ja suomalaisia rosvoja ja murhamiehiä vastaan. Näitä tällaisia kirjeitähän kirjoiteltiin siihen aikaan. Mutta mitäs niistä.

Alkoi pojan vintiö siitä hiljakseen tointua. Kauhistui ensin, kun huomasi olevansa "murhaajain ja rosvojen keskellä", mutta rauhoittui nähdessään, että häntä kannettiin kuin kukkaa kämmenellä. Ja jäsenten sulaessa virkistyi kielenkantakin ja nyt kertomaan kuinka hän oli "houkuteltu" valkoisten matkaan ja kuinka hänen sitten oli pitänyt rynnätä, hänenkin, mutta tullut pelko housuun ja nääkähtänyt nietokseen, jolle tielle olisi jäänyt, ellei häntä olisi korjattu. Ja pitihän hänen sitten kiitollisuudesta vielä änkytellä, että oli nyt tullut paremmin "ymmärtämään" koko asian ja ettei hän "koskaan tule unohtamaan hyvää työtä mikä hänelle näin oli tehty." J.n.e. Tiedetäänhän mitä tällaisessa tilanteessa passaa puhua. Ja kun oli virkistynyt — siinä olikin vierähtänyt jo päivä iltapuoleen; punaiset olivat joutuneet tappiolle ja valkoiset olivat valloittaneet kaupungin —, niin läksi tiehensä. Jätti vain vahingossa coltpistoolinsa. Sen otti Kulmala muistoksi hengenpelastustyöstään.

Oikeastaan voisimme jo hyvällä syyllä panna tähän pisteen, sillä kaikki mikä nyt seuraa on sitä tavallista. Mutta olkoon kuitenkin menneeksi:

Kulmala onnistui palaamaan kotiinsa. Mutta tiedettiinhän, että hän oli kuulunut punakaartiin. Sahan inspehtööri oli paikallisen lahtarikunnan päällikkö. Hän se noppi tuvat puhtaiksi. Saapui pyssymiesten kanssa Kulmalankin könsään. Löysi hyväkäs vielä Coltinkin sieltä. Mies nälkäleirille vain: mars!

Vaimo oli lohduton. Lapset parkuivat päivät päästään. Kaikki oli lopussa. Viimeiset ruuantähteet vietiin nälkää näkevälle isälle. Tämä kiellettiin parahiksi, kun ei enää olisikaan ollut mitään vietävää. Vaimo joutui lapsivuoteelle, lavantauti harvensi perheen.

Isä olisi vihdoin päässyt vapaaksi (3 vuotta ehdonalaista ja 5 vuotta kunniattomuutta!), mutta ei jaksanut odottaa niin kauan. Oli liiaksi remppaantunut, liiaksi kauan kärsinyt nälkää jo kotona mutta varsinkin vankileirillä. Kaipasi liiaksi kelpo eukkoaan, kaipasi lapsiaan, suri tukkansa harmaaksi, ja täit kalvoivat viimeisenkin energian rahdun. Kuoli.

Sovitti hengellään suuren rikoksensa.

Niiden "rikosten" laitahan oli useimmiten niin ja näin, mutta tässä tapauksessa se oli ilmeinen.

Sillä voitaisiinhan lyödä vaikka vetoa, että valkoinen pojan vintiö, jonka onnettomasti päivänsä päättänyt ystävämme pelasti, jatkoi alkamaansa uraa, kun ensi kommelluksestaan pääsi niin vähällä. Oppi paremmin väistämään vaaraa, pysytteli rintaman selkäpuolella, teki siellä sankaritekoja päästämällä päiviltä työläisvankeja: sehän oli ihan vaaratonta. Sai sitten vapaudenristin. Se kannusti uusiin urotekoihin. Meni Viroon. Suoritti hirmutöitä ja palasi takaisin mukanaan vaununlasti ryöstösaalista. Auttoi sitten sorrettua Karjalan kansaa jaloilleen: murhasi ja ryösti. Kunnes kommunistisoturi katkaisi kantimet. Päästi päiviltä valkoisen ihannenuorukaistyypin. Mannerheim-kultapojan: monimurhaajan ja varkaan.

Jolloin tolkuttoman sahalaistoverimme tekemä suuri rikos vasta tuli lopullisesti hyvitetyksi. Mutta hyvä kun kerrankin.