HYMYILEVÄ PIRULLISUUS
Armas heräsi silmiään räpytellen suuressa sairassalissa. Sähkövalo huikaisi silmiä, ja sieramia kutkutti eetterin, jodoformin ja lysoolin katku — sairaalahaju.
Viereisessä vuoteessa heittelehti muudan kuumepotilas, ja jostakin kauimmaisesta kuului heikkoa vaikerrusta.
Mutta Armas oli aivan liiaksi heikko tunteakseen mitään säälin tai osanoton tunteita — tunteakseen ylipäänsä mitään muuta kuin että kaikki oli niin oudostuttavan ihmeellistä; avara sali, sähkölamput, pitkät vuoderivit, hoitajattaren sipsutus, ja hän itse — heikkona, avuttomana, ikäänkuin yhä vielä unessa — merkillistä!
Hän tunsi olevansa vasta oikein valveilla, kun typertyneissä aivoissaan juolahti jokin ajatus kodista.
— Kai siellä on nyt äitimuori ikävissään, tuli hän siinä tuumanneeksi, ja sitten alkoivat ajatukset hyppelehtiä kuin oravat — tuttuja äsken elettyjä latuja.
Armas olisi naurahtanut, jos olisi jaksanut, muistaessaan mitä äitinsä oli sanonut, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä sotaan hänkin.
— Mitä siellä kakaroilla tehdään! oli eukko yrittänyt tiuskaten sanomaan. Mutta mielessä oli ollut tietenkin vallan toista: saisi sitä sentään edes nuorin joukosta jäädä hauskuudeksi kotiin; ihanhan sitä jätetään "talo" kylmille.
Ja niin kylmille koti jäikin, ettei enemmästä väliä: isä ja kaksi vanhempaa veljeä ja sisar olivat lähteneet jo ennemmin, ja lopuksi nyt hänkin. Kummakos siinä sitten, jos äitimuori vähän haikaili ja kyökin puolella pyyhkieli esiliinansa kulmalla silmänurkkaan erohetkellä. Mutta ei sentään torunut. Sillä olihan naapuristakin lähteneet kutka kynnelle kykenivät ja pitkin kylää joka mökistä: kaikkialtahan oli kumousaalto viskannut raatajat punalippujen luo.
Ja ikäkös siinä asian ratkaisi. Jos kerran riensi riveihin jopa hopeahapsisia vanhuksia, niin kuinka rippikouluiässä olevat nuorukaiset olisivat pysytelleet poissa — olihan sitä työssäkin tehtävä suunnilleen aikuisten taksvärkki. Kuinka sitä sitten nyt niin yht'äkkiä olisi jouduttu kakarain kirjoihin, kun kerran piti tehdä jotakin itsensä köyhän kansankin hyväksi?
Eikähän sitä äiditkään niin ajatelleet, mutta raskaaksihan se kävi.
Nuoria ikäänkuin rakastaa aina enemmän.
Ja niin oli Armaskin joutunut luokkasotaan, hänkin "kakara".
Mutta häntä kohtasi kova onni. Jo ensimäisessä kahakassa päättyi hänen sotauransa.
Se riippui kaiketi siitä, että sielläkin — tulilinjoilla oli niin nuoren vaikea käydä täydestä. Oli aivan kuin olisi ollut hiukan tiellä, ja se "kakara", se rupesi lopuksi ihan harmittamaan, Ikäänkuin ei nyt nuorempi lähettäisi kuulaa siinä kuin vanhempikin. Kaikkia tässä! Ja sitten kun annettiin hyökkäyskäsky, niin piti näyttää mikä oli miehiään mikin. Aikuisten siinä rähmiessä ja varoen hiipiessä ammahti Armas kuin pyssynkidasta eteenpäin ja oli jo aika huippauksen muista edellä — kun sai kuulan polveensa, retkahti hankeen ja jäi siihen virumaan lähes vuorokaudeksi: punaisten hyökkäys oli pysähtynyt, valkoiset ampuivat hänen luokseen saapuneet punaisenristin sisaren ja -sotilaan, ja vasta seuraavana aamuna, punaisten uudistettua hyökkäyksensä ja vallattua taistelukentän, voitiin hänet korjata. Mutta tietäähän sen mitä sellaisesta hangessavirumisesta seuraa: polveen karkasi kylmänvihat, jalka oli katkaistava.
Mutta vaikka hän nyt lepäsikin elämän ja kuoleman vaiheilla, oli hänen kuitenkin omituisen hyvä olla. Hän tunsi tyydytystä, ehkäpä samallaista kuin äidit lapsivuoteella, jotka jopa henkensä alttiiksi antaen suorittavat jotakin tavattoman suurta: luovat uutta elämää. Olihan hän epäröimättä viskannut sielunsa ja ruumiinsa ajan vaakalaudalle, syössyt suin päin kohti vihollisen tulta hennolla ruumiillaan suojellakseen iskuilta luokkaansa, sen turvattomia äitejä, sen turvattomia tyttäriä, sen turvattomia lapsia, ja osaltaan nostaakseen sen kärsimysten alhosta valoisampaan vastaisuuteen, uuteen inhimilliseen elämään.
Mitä suurempaa, ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen: kaikkensa antaa, kera kaikkein kun uutta luo?
Niin… Ja sitten: eihän hänellä ollut mitään valittamista, häntähän kohdeltiin niin erinomaisen hyvin. Olihan hän päässyt oikein herrasväen sairaalaan.
Kuinka usein hän olikaan kuullut ja itsekin lausunut kovia sanoja paremmista ihmisistä. Ja nyt: nyt olivat nämä ottaneet hänet ja paljon muita punasotilaita hoitoonsa — näyttäneet, että he ainakin laupeudentyössä olivat puolueettomia, täysin inhimillisiä. Lääkärit olivat myötämielisiä, hoitajattaret hyväntahtoisia, ja varsinkin Armaksen hoitajatar oli kuin herran enkeli: aina sama hymy huulilla, aina samat viehättävät kuopat poskusilla. Se ei ollut kyllä sitä samaa, mikä oli karehtinut hänen äitinsä huulilla tai leikkinyt siskon suupielissä, mutta hoitajatar, hänhän oli toki ventovieras ihminen, herraskaisia, ja kuitenkin hymyili tämä hänelle — punasotilaalle, joita paremmat ihmiset muuten vihasivat niin syvästi.
Kummakos siis, jos Armaksesta heikkoudestaan huolimatta tuntui aika hyvältä lojuessaan siinä valoisan sairassalin avarassa vuoteessa ja väsyneillä aivoillaan jauhaessaan vastikään kokemiaan ja paraikaa elämiään merkillisiä seikkoja.
Mutta kaupunki oli silloin punaisten hallussa, eikä Armas tiennyt missä määrin yläluokan hyväntahtoisuus punasotilaita kohtaan, missä määrin herrasenkelien suopeus riippui sotilaallisesta asemasta.
Mutta siitä pääsi hän pian selville.
Ei näet aikaakaan, kun kaupunki jo oli valkoisten vallassa, ja kauhuviestit ehtivät sairaalankin siihen asti niin rauhaisiin suojiin: työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin aseellisia, tapettiin aseettomia, tapettaisiin kaikki…
Sairaalassa oli kaikki mullin mallin: punaiset potilaat vaikeroivat entistä äänekkäämmin, tohtoreita ei näkynyt missään, hoitajattarilla ei ollut aikaa ja uusia potilaita tuotiin yhtenään — ei enää punaisia vaan valkoisia, aina vain valkoisia. Armasta oikein ihmetytti, minne mahtoivat kaikki punaiset haavoittuneet joutua, kun kerran kaupungissa oli villillä raivolla taisteltu yhteen menoon viikkokausia; eihän niitä vain, eihän niitä vain tapettu niitäkin?
Armaksen valtasi kauheat aavistukset. Hän oli muutamien päivien tietämiin nähnyt hoitajatartaan vain vilaukselta. Olisi niin kovin tehnyt mieli kysyä…
Mutta siinäpä jo saapuikin hänen herranenkelinsä — entistä niukkahymyisempänä, mutta kuitenkin kuoppaset poskilla, kuten tavallista.
Armas tekemään jotakin kysymystä, mutta ei tiennyt mitä hänen oikeastaan piti udella. Kunnes yhtäkkiä umpimähkään kysäsi:
— Mitäs, jos minä tästä paranen, niin mitäs minulle sitten tehdään?
Ja kas: koskaan ei hoitajatar ollut hymyillyt niin herttaisesti, koskaan ei hänen silmänsä olleet välähtäneet niin vilpittömästi kuin nyt vastatessaan Armaksen arkaan, huolentäyteen kysymykseen:
— Mitäkö tehdään? Ammutaan!
Sanoi, korjasi käärettä, hymyili, kunnes kääntyi viereiselle vuoteelle.
— Ammutaan! toisti Armas itsekseen tuijottaen tuskaisena kattoon kuin johonkin kauhukuvaan ja kylmäin väreiden puistattaessa koko hänen kuumeista ruumistaan.
Kuolema ei häntä kammottanut. Olihan sitä jo saanut aikoja sitten tehdä tilin itsensä kanssa, eikähän ollut ollenkaan sanottu, että hän paranisi. Mutta kauheampaa kuin kuolema oli kokea tällainen päätäpyörryttävä pettymys: että kaikki yläluokan inhimillisyys, sen sääli ja hyväntahtoisuus, joiden avujen hän oli luullut kiteytyneen häntä hoitaneen herranenkelin hymyyn, että se kaikki oli ollut sydämetöntä petkutusta, valhetta, valhetta, valhetta, että se oli ollut vain olosuhteiden pakosta käytetty naamari, jolla kaihdettiin epäinhimillisin julmuus, raakalaismaisuus ja mistään kyltymätön verenhimo.
Ja niin kuin hänen sydämensä oli sulanut riistäjiä kohtaan ja niin kuin hän oli alkanut pitää erehdyksenä monta luokkansa vihamielistä käsitystä paremmista ihmisistä, kunnes nyt yhtäkkiä kaikki romahti: työväenluokan käsitys iski sittenkin naulankantaan, porvaristo oli työväenluokan verivihollinen, verivihollinen kaikissa asteissaan ja vivahduksissaan, ja porvarilliset laupiaat samarialaiset, ne olivat perkeleitä ihmishahmossa, pimeyden enkeleitä, joiden ihmisystävälliset hyveet olivat konjunktuurihyveitä, mitkä sopivan tilaisuuden tullen muuttuivat mustimmiksi paheiksi.
Ah, miten viiltelikään Armaksen sielua tämä porvarisluokan armoton jylhyys, tämä sydämetön kovuus!
— Kumpa edes ammuttaisiin! siinä Armaksen mielestä ainoa ulospääsytie tästä kaikesta kauheudesta.
Mutta tehtiinkin toisin.
Tulivat pian valkoiset ja määräsivät kaikki punaiset potilaat vietäväksi muualle, pois valkoisten haavoittuneiden tieltä jonnekin kauas pohjoiseen: roistot syrjään, "vapaudensankarit" sijalle.
Vähät merkitsi, oliko monestakaan punasotilaasta lainkaan lähtijäksi, pois vain tieltä!
Ja niin raahattiin nämä vaikeasti haavoittuneet, kuumeiset, ehkäpä viimeisillään viruvat punainvaliidit asemalle ja viskattiin kylmiin, siivottomiin ja sietämättömästi koliseviin rahtivaunuihin kuin mikä kauttakulkutavara: junalle vietäessä pudottivat huolimattomat kantajat Armaksen paareilta, vastikään sidottu reisivaltimo aukeni, tuska typerrytti poloisen tajuttomaksi. Nostettiin ylös, työnnettiin vaunuun. Juna vihelsi, nytki, lähti.
Ja kuudensadan kilometrin pituisella taipaleella, kahden vuorokauden matkalla — muiden kärsimystensä pääkallonpaikalle heitettyjen toveriensa vaikeroidessa — vuodatti tajuton Armas vähitellen verensä kuiviin, vuosi "hiekkaan" nuoren luokkansapuoltajan hurme, tihkui pisara pisaralta kuin kallein uhriöljy, jolla turhaan koetetaan lepyttää jotakin julmistunutta hirmujumalaa.
Niin että kun tämä liikkuva kärsimysten helvetti vihdoin pääsi perille ja paikalliset valkoiset riensivät ottamaan vastaan haavoittuneita "pahantekijöitä", joita "kumma kyllä ei oltu ammuttu", ei Armas enää pannut valkoista ihmisystävällisyyttä koetukselle: herjattu työläishenki oli jo jättänyt hennon, raadellun tomumajansa, nuoren proletaariurhon sairaaksi kidutettu sielu rääkätyssä ruumiissa sammunut, suuren väärentämättömän inhimillisyyden uskollinen esitaistelija oli kallistanut päänsä epäinhimillisyyden, raaimman petomaisuuden ristillä.
Oli nukkunut nuori kumoussankari, tehnyt seuraa niille kymmenille tuhansille tovereilleen, jotka valkoiset lakaisivat tieltään pysyttääkseen uhriensa silvotuille luille hirmuvaltansa, jonka jokainen piirre puhuu luihusta sydämettömyydestä.