PUOLIKUOLLEEN PROLETARIAATIN RUUMIILLISTUMA
Jossakin kaukana ulvoi koira haikean alakuloisesti. Välillä ulina katkesi muuttuen tuskin kuuluvaksi luskutukseksi, kunnes taas kuului keskeytymätöntä ulvontaa.
Mutta jostakin lähempää kuului epäselvää, muodotonta remua. Korva eroitti oven mäiskettä, vetopelin ääntä, humalaisten hoilotusta ja jotakin, joka saattoi olla tanssin jytinää, mutta kaikki sulautui ikäänkuin äänenvaimentajan tukahuttamaksi sorasoinnuksi. Toisinaan vain läjähti ovi äänekkäämmin, kuului selvä hihkaisu ja päihtyneen kitalaesta vaivoin ulos ryömivä:
— Perrkele!
Valkoiset juhlivat jossakin lähettyvillä.
Mutta aivan lähellä, aivan kuin hänen omasta, jonkin painon alla puristuvasta rinnastaan lähteneenä kuului huokaus, kuului toinen ja kolmas — väriseviä, kammottavan yön hiljaisuuteen riutuvia huokauksia. Kunnes lakkasivat. Viimeinen — yhtäkkiä esiintyöntyvä tuskainen voihkaus, se kaiketi oli hänen omansa, sen kuullessaan hän ainakin vasta huomasi oman itsensä, alkoi ajatella, koetti pohtia. Mutta ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänen oli tavattoman työläs, että jokin hirvittävä paino oli hänen rinnallaan, että hän oli tavattoman ahtaasti jossakin, missä oli miltei mahdoton hengittää, että johonkin paikkaan hänessä koski kipeämmin kuin muualle ilman että hän kykeni pääsemään selville, mihin, ja että hänen kasvoilleen valui ylempää, missä oli jotakin muodotonta hänen päällään, jotakin lämmintä, valuen valumistaan mutta myös tyrehtymistään tyrehtyen, kunnes kohta tiukkui vain yksinäisiä pisaroita, jotka hyytyivät hänen kasvoilleen, silmilleen, sieramilleen, suulleen ahtaaksi naamioksi, joka tuntui tykkänään salpaavan hengityksen. Mutta kaikki oli yhä kuin unta.
Hän havahtui tietoisuuteen vasta rajusta nytkähdyksestä. Jonkun luiseva kyynärpää iski suonenvedontapaisesti hänen poskeensa, värisi silmänräpäyksen ja jähmettyi sitten elottomaksi siihen.
Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkun hän ymmärsi, ennenkun hän uskalsi ymmärtää missä hän oli.
Mutta sitten selveni hänelle yhtäkkiä koko hirveys. Hänen aivoissaan sävähti aivan kuin joku sanomattoman törkeä ääni olisi huutanut hänen korvaansa vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä:
— Ruumiskasassa!
Ruumiskasassa, — tuntui hänen jokainen puolikuollut solunsa toistavan, turtui parahtavan jokainen hermo, jokainen lihassäie.
Sitten hän tunsi kuinka kylmä hiki kihosi hänen jokaisesta huokosestaan, hänen kurkkuunsa kuoli parahdus, ja hän tiesi, vaikka ei nähnyt, että hänen tukkansa paraikaa muuttui harmaaksi.
Sen jälkeen menetti hän tajuntansa.
Hän heräsi siihen, että huvipaikan pianissimo muuttui yhtäkkiä ilman ylimenokohtaa korviasärkeväksi fortissimoksi: ovi läjähteli, vetopeli vaikeni vingahtaen, kuului huoneesta ulosryntääväin humalaisten äänekästä hälinää, kirottiin, vannottiin, kunnes koko metakka päättyi pyssynpaukahdukseen ja selkäpiitä karmivaan kuolonkiljahdukseen.
Valkoiset hauskuttelivat keskenään. — —
Sitten hän alkoi ajatella.
Hän palasi tuohon järkyttävään hetkeen, kun valkoiset olivat järjestäneet heidät riveihin, jotta voitiin ottaa joka kymmenes ammuttavaksi. Hän muisti aivan elävästi, kuinka hän oli koettanut vilaista rivin päähän saadakseen selville, sattuiko arpa hänelle, ja kuinka hän sitten oli koettanut lukea: yksi kaksi kolme, mutta vaikka hän olisi kuinka yrittänyt, niin sotkeutui hän aina, kunnes yhtäkkiä joku, joka oli ääneen laskenut yksi kaksi kolme, sanoi aivan hänen edessään: kymmenen. Tosin hän luuli, ettei sillä missään tapauksessa tarkoitettu häntä, vieläpä tuntui oikein turvalliselta, ettei se sentään sattunut hänelle — hän olikin niin väsynyt ja onneton, ettei hän olisi mitenkään jaksanut —. Mutta sitten hän ihmeekseen kuuli, että hänelle alettiin kiroilla, ja, ennenkun hän vielä oli päässyt selville koko asiasta, oli joku tarttunut hänen käsipuoleensa ja riuhtaissut hänet rivistä muiden ammuttavien joukkoon. Sitten oli valkoisten päällikkö, naurettavan nuori ja tinasotilasta muistuttava pojanräähkä, pingoitetulla mahtipontisuudella karjaissut: mars!
Vasta tällöin oli hänelle täysin selvinnyt koko kauhistus. Oltiin siis todellakin menossa koirahaudalle. Hän ei kyllä ollut mielestään tuntenut mitään tavatonta pelkoa, mutta kun tapettavien joukko lähti liikkeelle, ei hän päässyt paikaltaan minnekään. Oli aivan kuin hänellä olisi ollut lyijyä jäsenissään. Hän oli kuin hukkuva, joka tietää miten hänen olisi liikutettava käsiään ja jalkojaan, mutta ei jostakin kummallisesta syystä voi sitä tehdä. Vasta kun hänen vieressään tepasteleva valkoinen sotilas oli tarttunut kiväärinputkeen aikoen sen perällä hutkaista hänet liikkeelle, alkoivat hänen jalkansa totella. Muuten hän muisti yhä vielä niin elävästi tuon valkoisen. Pitkä, laiha, kalpea, ennenaikaa vanhentunut, lasit nenällä. Hän olisi ottanut valalleen, että tämä oli nuori pappi tai papinkokelas.
Mutta tuskin oli hän päässyt liikkeelle, yhtynyt tapettavien kuolemanraskaaseen tahtiin, kun jono sotkeutui. Joku hänen edellään oli lyyhistynyt läjään. Jono huojui sadatusten kaikuessa eteenpäin, ja yhtäkkiä oli hän kompastua tuohon tupertuneeseen toveriinsa. Tämä oli iäkäs, kuihtuneen näköinen, jo harmaissa oleva työläinen. Valkoisten manauksista elähtymättä virui poloinen siinä avuttomana suunnaten pohjattoman toivottoman katseen johonkin avaruuteen: Ajatteli ehkä omaisiaan, vaimoaan, lapsiaan. Mutta nyt julmistui pitkä lasisilmäinen. Kohotti kiväärinsä, jota hän yhä piteli putkesta, ja iski maahan vaipuneen työläisvanhuksen pään murskaksi. Laski sitten kiväärin olalleen, ja jälleen eteenpäin tapettavat, murhaajapappi ja muut valkoiset.
— Mars mars!
Hän, joka nyt makasi siinä ruumiskasassa ja ajatteli, muisti vielä kuinka aivoja oli roiskahtanut hänen saappailleen ja kuinka hänen oli tehnyt mieli pyyhkiä pois tuota valkoista tahnaa mutta sitten ajatellut, että eihän sitä pitkälle mennä. Pyyhkii sitten, kun pääsee perille —.
Mutta juuri kun oltiin päästy yhteiskuopalle — edellisenä päivänä ammutut olivat kaivaneet niin valtaisan haudan, ettei heidän nyt tarvinnut rasittaa itseään sillä — puhkesi muudan nuori, hirveän nuori ammuttava yhtäkkiä tolkuttomasti puhumaan:
— Mitäs tämä nyt oikeastaan on? Tämähän on ihan hassua. Ei, ei, ei! Kotiinhan sitä pitäisi. Sotahan on loppunut. Herra jumala. Mehän olemme sotavankeja. Eihän meitä saisi — — —
Alkoi jatkaa mutta purskahtikin — nauruun. Nauroi kimakasti, sydäntävihlovasti. Sielu oli sammunut.
Joku toinen taas hänen takanaan yritti höpistä rukousta. Höpisi mutta siitä ei tullut sen valmiimpaa. "— — — joka olet taivaassa. Pyhitetty — — —". Sitten takertui kieli.
Mutta nyt tapahtui jotakin tavatonta. Oltiin jo valmiina. Valkoiset jo jonkun matkan päässä virittelivät kivääriensä hanoja. Vallitsi hiiren hiljaisuus. Kuului vain jonkun tukahutettu nyyhkytys.
Joku tapettavista, kuolleista heränneen voimatta muistaa, kuka, loihe yhtäkkiä lausumaan lohdutuksen, rohkaisun sanoja:
— Toverit, puhkesi hän tyynenä mutta lämmöllä puhumaan. Toverit, älkäämme kuolko kuin pahantekijät, allapäin apeamielin. Jolla on ollut rohkeutta elää ja seistä suuren, yhteisen asiamme puolesta, hänellä täytyy olla rohkeutta myös kuolla yhtä kunniakkaasti. Suuren asian puolesta on aina täytynyt kuolla, ai-na! Haudoille, raunioille on uusi aina rakennettu. "Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tuleva nurkkakiveksi". Tulevaisuus on luokkamme, tulevaisuus on köyhälistön! Eläköön siis — — —.
Pyssyt paukahtivat, kumoustoverin puhe katkesi mutta ei liian aikaiseen. Uuden ajan evankeliumi oli ennättänyt rohkaista marttyyrikuolemaansa käyvät vapaustaistelijat.
Kunnes hän nyt heräsi kuolleista, heräsi ruumiskasassa, ruumiita yllään, ruumiita allaan, ainoana ajattelevana, elävänä olentona dum-dumkuulien silpomien, hengettöminä viruvien toveriensa joukossa.
Kuolemaa vainunnut koira oli herjennyt ulinastaan, huvipaikan jytinä tauonnut. Keväthämärä aamuyö.
Paras aika kuolleiden nousta haudoistaan.
Ja hän alkoi tunnustella ruumistaan. Vasen puoli tuntui kovin hellältä, hän saattoi töintuskin liikuttaa vasemman kätensä sormia. Mutta oikea puoli tuntui vahingoittumattomalta.
Ja niin alkoi hän raivata tietään ruumiskasasta. Vyörytteli epätoivon vimmalla tiellään olevia kangistuvia vainajia, laahasi oikealla kädellä itseään kuin hylje suuntaan mistä eniten näytti virtaavan öistä vaaleutta. Hän ei eroittanut mitään varmasti, mutta hän tiesi, että tuossa oli muodottomaksi ammuttu pääkallo, tässä puhkaistu rinta, tuossa silvottu käsivarsi tai reisi, tässä taas läjä kylmenneitä suolia.
Raivasi kuumeisesti tietään, kunnes pääsi umpeenluomattoman haudan partaalle. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Päivä valkeni mutta nousi sakea keväinen usva, jossa oli kuoleman ja veren hajua.
Lähellä törrötti harmaana seinänä tiheä metsä.
Sitä kohti lähti raahustamaan kuolleista noussut kumoustaistelija, valkoisten shakaalien uhri, lähti verta valuen ja voimattomana hoiperrellen.
Hoiperteli vuoden 1918 hautaan heitetyn, puolikuolleen mutta kostoonkypsän proletariaatin ruumiillistumana.