VALKOINEN RITARILLISUUS
Työläiset oli yhtäkkiä, ilman ylimenokohtaa, vallannut pakokauhu.
— Rintama on murtunut, Lahtarit tulevat.
Keskellä yötä lähdettiin kaupungista hämmentyneinä, sekasorrossa, tuskaisina — niin aseistaan luopuneet soturit kuin siviillväki.
Minne? Pois. Pois.
Jonnekin valkokaartilaisten jaloista.
Tiedettiinhän kertoa hirveistä asioista. Niitä ei oikein uskottu, mutta pois kuitenkin. Parasta varoa.
Työväenkorttelin kolkoimmassa loukossa nousee äiti yhtäkkiä vuoteeltaan kuin joustimen viskaamana. Hän ei ollut nukkunut — kranaatit olivat jo monta päivää räiskyneet lähitienoilla, mies taistelee jossakin tai on kaatunut. Pakenevain kuumeiset huudot ja hälinä vievät viimeisenkin tasapainon, herättävät äidinvaiston herkimmilleen; lapsi on saatettava turvaan.
Kumpa ei vain olisi myöhäistä!
Ei ole enää aikaa puettaa lasta. Hädän suunniltaan säikähdyttämänä kietaisee äiti hänet villahuiviin. Makeimmasta unestaan herätetty lapsi alkaa tuskin kuultavasti liikutella, mutta rauhoittuu huomatessaan olevansa äitinsä lämpöisellä povella.
Sitten pois.
Äiti lapsineen hukkuu pakenevain joukkoon. Yö on sysipimeä.
Räjähtelevät kranaatit vain viskelevät valoviiruja sikinsokin.
Eteenpäin, eteenpäin, joka hermo äärimmilleen pingoitettuna. Pakenevain joukko huojuu milloin nopeammassa, milloin hitaammassa tahdissa eteenpäin, yksilöt sulautuvat massaksi, muodottomaksi mutta saman intohimon kannustamaksi massaksi: pakoon valkoisia, Epätoivon vimmalla: pakoon!
Tulee vastaan joitakin yksilöitä.
— Ette pääse minnekään, sanovat nämä, lahtarit ovat vastassanne sielläkin.
Mitä? Kuinka? Sielläkinkö? Se ei voi olla mahdollista. Mahdotonta!
Toivo saa käydä varmuudesta. Usko tiedosta.
Ja yhä eteenpäin tunti tunnilta, tunti tunnilta.
Yö kuluu, Taivaanranta alkaa kajastaa. Varhainen kevätaamu alkaa valjeta. Ensin häämöittivät vain läheisimmät puut ja rakennukset. Mutta joukon ehdittyä metsän halki johtavalta tieltä aukealle, putkahtaa yhtäkkiä esiin koko avara näköpiiri: pakolaiset keskellä aukiota, yltympäri kiertää — valkoisten ketju.
Työläisille huudetaan jotakin samalla kun valkoiset asettelevat kuularuiskujaan.
Ryysyinen ihmislauma pysähtyy kuin ukkosen lyömänä, ahtautuu yhteen kasaan. Pakolaiset luovat hätääntyneen katseen ympärilleen; nuotanperässä. Muutama mielettömäksi säikähtynyt pakolainen yrittää suin päin syöstä pakoon mutta kaatuu jonkun askeleen päässä valkoisten kuulien lävistämänä.
Ei pienintäkään pakenemisen toivetta. Kaikki on hukassa. — Antaudumme! Huutaa joku miesääni joukosta omasta ja pakolaislauman: aseettomien miesten, naisten ja lasten puolesta.
Mutta valkoisten puolelta ei kuulu mitään vastausta. Pakolaisten herkät korvat eroittavat vain pahaenteisen naurunhohotuksen.
Silloin selvenee joukolle koko kauheus: heidät laastaisiin maan päältä. Oikeassa sodassa otetaan antautuneet sotilaat vangeiksi, aseettomat saavat olla oloissaan. Mutta tämä, tämä ei ole oikeata sotaa, tämä on murhaamista, tämä on työläisten juuriltaan kitkemistä: valkoista murhaa.
Kauhu saa joukon sanattomaksi. Kuuluu vain tuskaista huohotusta, ryysyaalto värähtää, nälkiintyneillä poskilla leikkii kalmankalpeus, lyhyessä tovissa eletään vuosisatoja.
— Kuinka oltiinkin voitu olla niin yksinkertaisia: eihän kiiltonahkakengät ole samaa kuin sivistys, ei hännystakki samaa kuin ihmisyys, ei kaularöyhelö yhtä kuin omatunto. Mutta vaikka oltiinkin rehellisesti taisteltu yläluokkaa vastaan, ei sitä hetkeäkään oltu luonteeltaan ja tavoiltaan uskottu alaluokkaa huonommaksi. Päinvastoin: herraskaiset, nehän olivat sentään aina herraskaisia — parempia ihmisiä, jopa parempine tapoineenkin. Ja nyt: mahdotonta.
Ja kuitenkin mahdollista: kuularuiskut on kunnostettu, kuuluu joitakin komennuksia, sitten hiirenhiljaisuus, sitten alkavat murhakoneet rätistä.
Työläiskorttelin äiti puristaa suonenvedontapaisesti lastaan rintaansa vasten. Ihmisjoukko ympärillä horjuu, harvenee. Kuuluu kuularuiskun rätinää ja kuolonkiljahduksia. Nyt on hänen vuoronsa. Kuula puhkaisee äidin pään, veri purskahtaa suusta ja sieraimista, ja hän kaatuu hengettömänä maahan yhä puristaen lastaan povelleen.
Missä äsken huojui eteenpäin liikkuva ihmisjoukko, siinä viruu nyt kuolon kalventama, veren tahraama, tuskan vääristämä ruumiskasa: satojen aseettomien pakolaisten elottomat ruumiit — kansanopistojen, seminaarien, oppikoulujen, yliopiston kasvattamain murhaajain uhrit.
Ja koko vainajain hekatombissa sykkii vain yksi ainoa ihmiselämä — sylilapsen.
Hän ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta hän tuntee, kuinka äidin käsivarret herpaantuvat, kuinka äidistä lähtevä lämmin energiavirta yhtäkkiä katkee, kuinka häntä alkaa puistattaa ja jäätää.
Hän puhkeaa vaikerruksiin, parkuu, kunnes heikko ääni sammuu nyyhkytyksiin, kunnes tukahtuu.
Mutta nyt tulevat valkoiset vapaussankarit: kansanopistolaiset, seminaarilaiset, ylioppilaat, maisterit, papit ja kaunosielut — koko sivistyksen esikaarti antamaan viimeisen näytteen kulttuuriasteestaan: alkavat ryöstää ruumiita; kellot, sormukset, rahakukkarot vilahtelevat herraspitkäkyntisten avariin taskuihin, vaatekappaleet ja jalkineet ovat haluttua tavaraa, kaikkea käy valkoisen varkaan laatuun varastaa.
Juhani Ahon Suomi, Kiannon ja Vilkunan ja Eino Leinon ja Maila Talvion ja Gallenin Suomi — ja keitä ne kaikki ovat — siinä nyt esittää katajaista valkoista kansaa, joka ei ainoastaan taivu joka suuntaan, mutta osaa myös murhaamisen ja varastamisen taidon. — — —
Ryöstämättä on enää — sylilapsi. Mutta hänenkin luokseen saapuu valkoinen vapaussankari, jumalaa pelkääväinen körttiläinen, ahne hajuhousu.
— Kas miten muhkea villahuivi, virkahtaa tämä.
Ja nyt kiskomaan sitä pienokaisen ympäriltä.
Kylmän, kostean aamuilman tunkeutuessa vielä lämpöiseen, paljaaseen ihoon kirahtaa lapsi ja sätkii kuin vastarintaa tehden.
Mutta käykö tekeminen vastarintaa valkoisen Suomen laillisille puolustajille?
Kohoo körttiläisen rautakanta ja jymähtää raskaana sylilapsen pienen pieneen päähän.
Kääpiöpunikki lakkaa taistelemasta laillista esivaltaa vastaan, ja Pohjanmaan rehtiydestään kuulu talonpoika sieppaa sotasaaliinsa, rintalapsen ainoan vaatekappaleen: villahuivin.
Mikä soma tuliainen siskolle tai morsiamelle rintamalta. Mikä eittämätön sankaruuden todistuskappale.
Se on kyllä veren ryvettämä — äidin ja sylilapsen veren —, mutta ainahan ne tahrat lähtevät.
Pappi siistii sielun ja pyykkäri vaatekappaleet, niin sitkeästi kuin veriläiskät juuttuvatkin kiinni. Taikka sanotaan juuttuvan — pahemmin kuin mitkään muut tahrat.