Sammuva suku

by Kristian Elster

ENSIMMÄINEN OSA

1.

Kesäkuun lempeä, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko täytti eteisen vienolla, väräjävällä valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti kevyt tuulahdus, joka henkäyksenä heilautti valkoisia ikkunaverhoja, toi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri tämä tuoksu sai rouva Hagen pysähtymään ja katsahtamaan ulos. Hän tunsi sen, se oli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuuli hän pientä hälinää, palvelijattaret eivät siis vielä olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli lauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli aikonut mennä auttamaan palvelijattaria, mutta hän olikin pysähtynyt eteiseen; ruusuntuoksu oli hänet pysähdyttänyt.

Puutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen kukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet keskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa, ruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa tuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka hän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen eletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?

"Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista", sanoi hän ääneen, hän näet tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu kuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa, että he koristelisivat itseään.

Ketä varten — ja taas hän lausahti ääneen, "ketä varten he koristelisivat itseään?"

Hän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat pitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset valkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset. Nostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä lanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja lempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin imelin hymyin, johon ei ollut luottamista.

Nyt hän vain katseli ulos, enää mitään ajattelematta, hiljaisuus toi leppoisaa rauhaa hänen mieleensä, ah, taas oli kesä ja niin äänetöntä, ettei kuulunut edes kosken kohinaa; idästä lehahti kevyt tuulahdus.

Ehkäpä tulee sade, arveli rouva Hage, sitä kyllä tarvittaisiinkin, hän ei muistanut, että koskaan olisi juhannuksen edellä satanut näin vähän. Virrallapäin olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta ruohoa ja tuhansittain kellokukkia – – –

"Niin, paljon jää täällä tekemättä", sanoi hän, mutta rupesikin samassa kuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiellä, hän kokosi helmansa ja juoksi pitkin, miesmäisin askelin, hänen täytyi nähdä.

Tulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage huomasi, että nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja jääkaappikin vietäisiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievittänyt toivo saada ostaa jääkaappi huutokaupasta, mutta sitäpä ei myytykään. Pettymys oli suuri — — —

Hän katseli tietä pitkin. Musta hevonen veti käyden työrattaita, joille oli kuormattu pöytiä ja tuoleja, perässä asteli vääräsäärinen Mutkan Antti, kädet selän takana. Vähintäin neljästi ajoi Antti päivän kuluessa ohitse, ja aina pistäytyi rouva Hage ulos katselemaan. "Tuossa sitä vietiin", sanoi hän jääkaappia ajatellen.

Yhtäkkiä hän muisti aikoneensa käväistä viemässä pastori Langelle pari pulloa karviaismarjaviiniä, josta pastori niin paljon piti, tänään sen täytyi tapahtua, huomenna he lähtisivät. Huomenna! Ja pastorin lähdettyä ei hänellä taaskaan olisi yhtään ystävää paikkakunnalla, jossa hän oli niin monet vuodet elellyt. Ystävääkö — ystävää — hän pudisti päätään omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat hänen ystäviään, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut ainoatakaan, jonka luokse hän olisi voinut iltahetkeksi pistäytyä. Ketään, joka olisi tullut hänen luokseen toviksi jaarittelemaan.

Sillä täti Lovisen, sisarensa, luo hän ei tahtonut mennä, häntä ei haluttanut käydä Päivölässä useammin kuin lähimmäisenrakkaus vaati. Ja eihän kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten ja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi rauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava täyttää aamupäivisin.

Kulkiessaan pihan poikki, täti Lovisea ajatellen, puristi hän huulensa yhteen ja hieroi käsiään niin, että luut naksahtelivat, palvelijattaret kuulivat sen keittiöön, ja pian oli kaikki pestynä. Mutta rouva Hage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi hän puutarhaan, nyökkäillen omille ajatuksilleen: kunpahan sillä uudella pastori Stordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eivät käsitä mitään, määräävät tänne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken lisäksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielestä täytyi virkamiehen, ollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta, mutta sittenkin olisi hän tyytynyt tähän talonpoikaan, ottanut hänet vastaan avosylin, jos hänellä vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mitä hyötyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokapäiväisessä elämässä on papin vaikutettava, kansliasta käsin ei saada paljoakaan aikaan.

Tytötkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, täällä kodin yksinäisyydessä käyvät he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli kolmenkymmenen — "jumalani, hän on jo kolmenkymmenen yhden", huudahti rouva Hage lipputangolle, — en millään hinnalla tahtoisi elää uudelleen sitä yötä, jona hän syntyi — joko siitä on yksineljättä vuotta. Viisi vuotta oli hän Kristianiassa konttorissa, työn piti olla niin helppoa, mutta eipähän hän voinutkaan sitä kestää. Takaisin hän tuli — kolme vuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — isän — ja hänen itsensäkin — täytyi saada jotakin virkistystä sinä syksynä, ja olihan konttorityö Anne Sofiesta itsestäänkin tukalaa.

"Kuinka vanha sinä olet, Charlotte", huudahti hän yhtäkkiä puutarhaan.

"Kahdenkymmenen neljän", vastasi Charlotte hämmästymättä, tottuneena äidin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin hänen monisäikeisistä arveluistaan.

"Aivan niin, neljänkolmatta vanha", rouva Hage istuutui portaille, Anne Sofie on kolmenkymmenen yhden, hänen ja Hagbartin välillä on kolme vuotta, neljä Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, neljänkolmatta. Ja edelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — neljä vuotta Anne Sofien ja Eilertin välillä.

"Muistatko sinä Eilertiä, Anne Sofie", kysäsi hän.

"Äiti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntymääni."

"Aivan niin", vastasi äiti hämmentymättä, "siispä Johannes täyttää tänä vuonna neljäkymmentä yksi, neljänkymmenen yhden vanha ja naimaton — häpeä miehelle, joka on hyvässä asemassa ja jonka velvollisuutena on estää sukua sammumasta."

Tytöt eivät vastanneet mitään.

Niinpä niin, hiljaisiksi he käyvät täällä yksinäisyydessä, ajatteli rouva Hage. Tänä vuonna täytyy Charlotten lähteä liikkeelle, — hän läiskäytti kätensä yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut, -niin hiljaiseksi, että hän on unohtanut puhumisenkin. Käy vielä niin, että minäkin tulen tuppisuuksi.

Rouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: hän pysähtyi oven ulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eivät olleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. Hän oli lihava, riippuvatsainen, hänen jalkansa olivat pienet ja ulospäin vääntyneet, kätensä valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean, harmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren sinipunervan nenän ja pienet surumieliset silmät.

Hän seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ikäänkuin ihmetellen, että he vielä elivät, ajatteli rouva Hage — kääntyi sitten ja kulki raskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset olivat sen mukaiset.

Talveksi meidän on vähennettävä yksi lehmä, eiväthän tuomarinkaan lehmät elä pelkillä kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana. "Kello", huudahti hän ja nousi niin, että luut natisivat, "kaipa jo on illallisen aika", hieroen käsiään, niin että se kuului kautta pihan, kiiruhti hän sisään.

Anne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia järjestelemään, vaieten he istuivat -heillä ei oikeastaan ollutkaan paljon yhteistä. Se johtui kaiketi siitä, että vanhin, Anne Sofie, oli niin vaitelias, isänsä tapainen, eikä heillä kummallakaan ollut äidin jutteluhalua. "Äiti on ottanut urakakseen puhua meidän kaikkien puolesta", sanoi Charlotte.

Anne Sofie oli pitkä, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, hänen kasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, hänen harmaitten silmiensä katse näytti piilevän syvällä. Suu ei ikäänkuin tuntunut kuuluvan näihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen, suupielissä kärkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi hänen olevan yli kolmenkymmenen. Hänellä oli samanlaiset suuret, voimakkaat kädet kuin äidilläkin, laskettuaan kädestään valmistuneen kukkavihon, silitti hän suurta, harmaata kissaa, joka istui hänen vieressään, ennenkuin uudelleen ryhtyi työhönsä. Hänen ympärillään pyörähteli aina kissa tai koiranpentu, mutta ihmeellistä oli, ettei hän osoittanut niitä kohtaan mitään erikoista hellyyttä tai rakkautta, ohimennen vain taputti, ikäänkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti hän ne hoiti. Rappeutunut talo oli hänen surujensa esineenä, hän oli vaieten yhtynyt äitinsä taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, hän hallitsi navettaa ja kanalaa.

Charlotte oli pitkä kuin sisarensakin, mutta hänen olennossaan oli levottomuutta, hänen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne näyttivät niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui siltä kuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys kätkeneet jotakin, josta kerran voisi tulla kovaa ja pistävää. Ja kun hänen äänensä ylenmäärin kiihtyi, särähti siinä salainen terävä sävel — ikäänkuin kaukaa kuunnellen eroittaisi sahanterän vihlaisun kosken kohinan seasta. Hän oli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, että mahtaakohan tuo kauneus olla pysyväistä. Nenä oli hieman liian suuri, leuka hieman liian pitkä, suu hieman liian kapea, nämä virheet eivät nyt mitään merkinneet, kaikki oli niin raikasta, elämää uhkuvaa. Mutta silmiin saattoi luottaa, ne pysyisivät aina kauniina, suurina, tummina, intohimoisina, ne olivat äidin, ne olivat suvun.

He saivat yhtaikaa työnsä valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien vasuun, nousivat ja lähtivät. Tultuaan maantielle, kohtasivat he erään miehen, joka seisoi heitä odottelemassa, he tuskin tervehtivät häntä, tuo mies tapasi odotella heitä joka lauantai-ilta, tuskinpa olisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleivät tytöt olisi häntä kohdanneet. Hän oli iältään hieman päälle kolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, hänellä oli yllään paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset kengät jaloissaan, päässään leveälierinen, musta hattu. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja parrattomat, silmät kirkkaansiniset ja lempeät, hän hymyili, hymy näytti karehtivan valoisana heijastuksena hänen kasvoillaan, se ei ollut huulten hymyä. Hän käveli kevyesti ja luontevasti, kävellessään hän aina hyräili, aivan hiljaa, itsekseen. Hän puhui jäykähkösti, arvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre oli aina sanojen pohjasäveleenä. Hän oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi. Hän oli muutakin kuin hauturi: kätevänä puutarhurina hoiteli hän säätyläistalojen puutarhoja sekä kirkkomaan puita ja istutuksia, hän omisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteellä, tunturin yli kiipeävän tien varrella. Bergeim näkyi yli koko seudun.

He nousivat kirkonmäkeä, sen laella hohti kirkko jykevänä ja valkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylväin, aidoin, kukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka aikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinnäistapana oli, että uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois muuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yhä useampia ja useampia hautoja vaaliakseen. Säätyläishautoja oli kirkosta kirkkopihan aitaan asti; joka kevät muokkasi Ole hautakummut, ja joka lauantai — keväästä syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla oli hautansa, pastorin väellä omansa, nyt, pastori Langen lähdettyä, saivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista.

Seudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan käytävän molemmin puolin, useimmat niistä olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita, rikkaruohon peittämiä, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat kuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, elävien ei tarvinnut enää siitä välittää.

Olen tehtävänä oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyräillen kulki hän suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi häntä kukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle.

Ole leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne Sofie kukilla. Hän kulki ikäänkuin suurella perhehaudalla, kaikki, jotka täällä lepäsivät, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelkät nimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa tämän suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja.

Tyylikästä, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua Buckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun jäsenistä koskaan käynyt katsomassa, kukaan ei siitä välittänyt, viimeinen siihen haudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi köyhäinhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut kustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut.

Tuossa on tohtori Weihmerin hauta, "tässä lepää tohtori Hans Christian Weihmer, rakastettuna ja kaivattuna." Rakastettuna ja kaivattuna, mutta haudasta ei ainoakaan sukulaisista välitä, rakastettuna ja kaivattuna, hänen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heistä tietää, missä hän on haudattuna?

Birgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, "sinun muistosi elää!" Tuomari Bille — Hagen edeltäjä — sen pitempiä aikoja ei siitä, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan lähettyviltä ja mennyt vanhoilla päivillään uusiin naimisiin. Parina ensimmäisenä vuonna kirjoitteli hän silloin tällöin, tiedustellen käväisikö kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt oli hän jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille eikä kukaan välittänyt unhoittumattoman haudasta.

Tuossa lepää asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieressä. Silloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo paikkakunnan keskeisin, pyöreä, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi koota kaikki yhteen, hänen talonsa oli elämän lähteenä paikkakunnalla, virran rannalla olevaan valkoiseen taloon kerääntyi kesäisin nuorisoa, siellä tanssittiin, leikittiin, näyteltiin. Nyt oli heistä jälellä vain neljä hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin kuoltua oli seutu käynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa talo herättää eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai siihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan lähdettyä, ja vieras unohdetaan pian.

Ja tässä lepäävät pappilaiset, äidinisä, rovasti Adeler, jota Anne Sofie ei ollut koskaan nähnyt, ja äidinäiti, ruustinna, joka hagelaisten tullessa paikkakunnalle asui täti Lovisen kanssa Päivölässä, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa vastakihlattu, luullen, että täti Lovise oli hänen sisarensa, tuo vallaton Lovise —

Tässä on heidän oma sukuhautansa, tässä lepää Rikke täti, isän sisar, joka oli ollut heidän kanssaan sekä Hammerfestissä että Bodøssä, mutta joka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat tänne. Ja tässä on Eilertin pikkuhauta ja Hagbartin — hänen, joka lähetettiin kotiin Kristianiasta perikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa odotellen, — äidin lemmikin.

Mutta mitään haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen raskain mielin kuin niitä, jotka sijaitsivat lähinnä kirkkoa: kahta rautalevyin merkittyä, kahta pylväin eroitettua ja korutonta kumpua, jolla ei ollut pylväitä eikä ristiä; nämä haudat olivat vanhoja, vanhan kirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylväin merkittyjen kumpujen vainajat tunnettiin nimeltä, mutta mikään ei ollut ilmaisemassa, ken sen kummun alla lepäsi, jota eivät levyt, pylväät tai ristit koristaneet, eikä sitä kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin puu, kasvoi sen yllä, kesäisin puhkesi ruusu kellertävänpunaisiin pieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa ei hautakumpua näkynyt ollenkaan. Kerrottiin, että siihen muka olisi haudattu nuori tyttö, kapteenin tytär, joka oli hukuttautunut kaivoon, kun ei ollut saanut sitä, jota halusi. "Lörpötystä" sanoi rouva Hage, "tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — minä olen kuullut puhuttavan, että siinä lepää kapteenivainaan taloudenhoitajatar, ja ehkäpä hän hieman lyhensi ikäänsä, mutta tuskinpa vain pelkällä vedellä." Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tytöstä.

Saatuaan haudat koristelluiksi hän istahti Hagbartin haudan vieressä olevalle penkille. Täällä lepäisivät kerran isä ja äiti, ehkäpä hän itsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset hoitelisivat, kunnes kukaan ei enää välittäisi niistä, koko tästä suuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. Täällä istuessaan, kaikkien näiden vainajain sukulaisena, tunsi hän itsensä niin katkeran vanhaksi ja murheelliseksi, hän oli jo yli kolmenkymmenen, mitään ei ollut hänen elämässään tapahtunut, kerran oli hän luullut — sinä kesänä, jolloin Karsten Langen oli ollut viimeistä kertaa kotona — mutta siitäkään ei ollut tullut mitään, hän ei ollut tuntenut edes pettymystä.

Ollessaan kotona viime kesänä, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin kirkkomaalle, haudalta haudalle oli hän kulkenut nimikirjoituksia lukien — tuhannetta kertaa elämässään.

"Minä kuljen täällä lisäilemässä vuosia ikääni", oli hän sanonut, "minä olen jo suunnattoman vanha, minä kasvan taaksepäin enkä enää tiedä, minä aikana elän."

Niin — semmoista se oli.

Ensimmäistä kertaa hän sen tunsi ollessaan pikkutyttönä vierailulla äidinäidin luona ja pistäytyessään Lovise tädin kanssa kirkkomaalla, hautoja kukittamassa tietenkin. Hän oli aikonut laskea kukkavihon pienelle hautakummulle, kun Lovise täti, topakkaan tapaansa, oli ottanut sen hänen kädestään sanoen: "ei sille, se ei ole säätyläishauta."

Siitä hetkestä oli, hänet vallannut salainen, epäselvä, pelokas aavistus, että hän jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan väkeen, että maa voi hänelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, käy toisten kuolleitten luokse. Tästä lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut, yhäti vahvistuen, yhäti kätkössä pysyen, vastenmielisyys sitä luokkaa kohtaan, johonka hän kuului, hän oli säätyläisen lapsi, nuo sanat tuntuivat hänestä merkitsevän, että hän oli sairas, hitaasti kuoleva. Samanlaista on olla elävänä haudattu, ajatteli hän.

Ole tuli häntä kohden — hän oli saanut työnsä tehdyksi.

Jollen minä pelasta itseäni ajoissa, ajatteli hän katsoen Olea.

Charlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi.

"Etkö sinäkään tiedä, kuka tähän on haudattu?" kysyi hän Olelta.

"Puhutaan, että siinä on muuan, joka kuoli sydänsuruista", vastasi Ole.

"Niin, tuon me tunnemme", sanoi Charlotte. "Äiti taas kertoo, että siinä olisi eräs, joka joi itsensä kuoliaaksi. Tämä vastaus on yhtä hyvä kuin tuo toinenkin. Tiedätkö, mitä täti Lovise sanoi kuulleensa. Että tuohon olisi haudattu kissa, — eräällä vanhalla papinleskellä oli kissa, josta hän kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi hän sen salaisesti tänne ja istutti ruusun haudalle. Sentähden ei tuolla kummulla ole ristiä. Näistä kolmesta, morsiantytöstä, juomari-eukosta ja kissasta, pidän eniten kissasta."

Anne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. "Ehkä on kuitenkin olemassa joku, joka sen tietää", sanoi hän, — "kuka tuossa lepää, tarkoitan. On aina joku, joka on lähtenyt pois haudalta."

"Onnellinen se, joka on poissa," sanoi Charlotte.

"Niin minäkin kerran ajattelin. Mutta kun minä olin poissa, kaipasin minä kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa."

"Koti, koti, suloinen koti", sanoi Charlotte, "maaseudulla on vain talonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois minä täältä kaipaan."

"Oletko siitä varma, Charlotte?" Ole hymyili lempeästi.

"Kyllä, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en tahdo, että katti kääntyy haudassaan."

Ole hymähti.

"Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole." Anne Sofie kulki kirkkomäkeä alaspäin.

"Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani." Charlotte pisti kätensä hänen kainaloonsa, häntä huvitti aina tavattomasti se, että Olen koko ruumis jäykistyi hänen tuntiessaan käden kosketuksen, "kiitokseksi saat kulkea kanssani käsikoukkua, — sillä huomaan, että se on sinusta mieluisinta, mitä toivoa saatat."

Saavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sisään, mutta Anne
Sofie pysähtyi hetkeksi tielle.

"Sinä olet kai jo päässyt pastorin muuttovalmistuksista", sanoi hän, Ole tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, "jonkun vuoden kuluttua sinä kai auttelet meitäkin", lisäsi hän.

Ole katsahti nopeasti ylös. "Ei suinkaan tuomari aio erota, eihän hän toki sitä aio tehdä."

"Se on totta, mitä Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pidä se mielessäsi, ja jos sinä luulet, että täällä enää on mieluista olla virkamiehenä, niin erehdyt."

"Ei ole — sinäpä sen tiedät", sanoi Ole — viime syksynä ei tuomaria ollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon hän oli vuosikausia kuulunut, "niin, ei ole enää herkkua virkamiehenä oleminen", jatkoi hän.

"Miks'emme siis mekin lähtisi", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen kättä hyvästiksi ja meni.

Ole kulki kotiinpäin, hän kulki nopeasti, jätettyään taakseen sillan, alkoi hän nousta mäkeä. Päästyään ensimmäisen jyrkänteen laelle, kääntyi hän, täältä hän taas näki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa, hyräillen tapansa mukaan.

2.

Neiti Steineman huoahti raskaasti, nosti kätensä vinoille ristiluilleen ja huoahti taas. Voi hyvä isä - kuinka tämä elämä on raskasta, — hän ei mitenkään voinut löytää pastorin harmaita matkasukkia. Hän tiesi aivan varmasti, että vielä eilen illalla olivat sukat vastapestyinä, kokoonkäärittyinä pastorin lipastolla, sen hän saattoi vannoa vaikka jumalan kasvojen edessä.

Voi hyvä jumala — kuinka eläminen on vaikeata. —

Neiti Steineman ontui ullakon halki ja portaita alas.

Voi hyvä jumala — näitä portaita — oli se ihan ihme, ettei hän vielä ollut tähän loukkuun kuollut, -kanan astimethan nuo olivat eivätkä mitkään portaat. Mutta koska hän niillä nyt viimeisiä kertoja asteli, ei hän voinut olla syntisesti toivomatta, että hän sittenkin olisi niiltä kuoliaaksi kuukertunut.

Mutta, kuinka olisi silloin käynyt pastorin, — hänen, joka oli kuin lapsi.

Hyvä jumala — että hänen täytyi jättää nämä kaikki — keittiö, ruokakammio — luuletteko, että semmoista ruokakammiota saadaan kaupungissa, — sehän on kuin asuinhuone. —

Kuinka he saisivat Bergenissä — kaupungissa, jossa kaikki on ostettava — edes jokapäiväisen, leipänsä, — maitoa ja munia hän ei uskaltanut edes ajatellakaan.

Huomenna oli viimeinen päivä. Jumala armahtakoon — viimeinen päivä, eikä hän vielä ollut löytänyt pastorin harmaita sukkia.

Hän nilkutti läpi suurten, matalakattoisten huoneitten, jotka ammottivat vastenmielisen tyhjinä, salissa oli kääreisiin kiedottuja huonekaluja ja suuria laatikoita sekä joitakin huutokaupassa myytyjä esineitä, joita ei vielä oltu haettu. Voi hyvä jumala sitä huutokauppaa — että hän olikaan sen päivän kestänyt — kapineet, jotka olivat hänen käsissään kuluneet kaikkina näinä rouvan kuoleman jälkeisinä vuosina, kaikki mitä hän rakasti, alkaen pienistä punaisista kupeista kolmijalkaiseen kyökkituoliin asti, — jolla hän oli aina istunut kermaa vatkatessaan, - kermaa, niin kermaa he eivät tietenkään saisi kaupungissa, — kaikki oli myyty, ja semmoisille, jotka eivät osanneet antaa oikeata arvoa sille, minkä saivat. Suurikukallinen sohvakin oli myyty kahdellakymmenellä viidellä kruunulla, — herra nähköön, kaksikymmentä viisi kruunua kaikista niistä suloisista hetkistä, jotka hän oli suurikukkaisella sohvalla viettänyt.

Ja kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tuskin uskalsi katsahtaa ulos — puutarhaan, joka hänen täytyisi jättää. Pikkuisen hän sentään kurkisti, — ja näki silloin rouva Hagen tulevan portista, — siunattu tuomarinrouva, karviaismarjaviiniäkin hän vielä muistaa tuoda pastorille.

Hän nilkutti ovelle, päätyi portaille:

"Jaa, jaa, rouva Hage — kun minä nään teitin ja kun minä ajattelen, että se on kohta viimeinen kerta, niin mun tekee niin pahaa. Olis Herra ottanu meitinkin aikonaan tykönsä. Niinkun Mellmannin väet otettiin, — heitin ei tarvinnu matkustaa."

"Emme me tiedä Herran tarkoituksia."

"Jaa, jaa — itsekukin saa hakea lohdutusta, mistä löytää. Että onko pastori sisällä? Hän istuu kyäkissä kistun päällä eikä uskalla liikkua minkään, hän pelkää myöhästyvänsä laivasta huomena, — ikäänkun me emme siähen kerkiäisi."

Pastori Langen istui todellakin kirstulla keittiössä — valkoisena ja vähäisenä — pienet keltaiset kätensä oli hän ristinyt vatsalleen, rouva Hage huomasi ne ja tarttui niihin.

"Teidän lähtönne, pastori, tekee minut niin sanomattoman murheelliseksi", sanoi hän kyyneleet silmissä.

Pastori katsahti ylöspäin.

"Niin — taashan minä muutan — kaiketi viimeistä kertaa ennen suurta muuttoa."

Hänen katseensa oli ilmeetön.

Mutta neiti Steinemanin katse oli tarkka, hän tuijotti terävästi pastoria, laskeutui yht'äkkiä polvilleen ja veti hyppysillään pastorin housut saappaitten suista.

"Mitäs tää on", sanoi hän äkäisesti, "joko pastori on tänäpä pannut jalkaansa harmaat matkasukat?" Pastori katseli säikähtyneenä paksuja, harmaita villasukkia.

"Niin, rakas neiti Steineman, — minusta tuntui parhaalta pukea ylleni matkavaatteet, kun ne jo olivat esilläkin, sittenhän sekin oli tehty."

"Onko pastori pannu villahousutkin jalkaansa? Meinaako pastori mennä kirkkoonkin, seurakunnalle hyvästiä jättämään tommosissa villahousuissa ja villasukissa, — minä melkeen luulen, ettei teitillä ole yhtään kunnioitusta korkeeta kutsumustanne kohtaan."

"Mutta rakas neiti Steineman —"

"Jaa, jaa — huomena aikasin saatte muuttaa -sänkyn päällä on puhtaat pyhävaatteet. Hän on vallan kun lapsi, rouva Hage, — häntä täytyy passata ihan joka paikassa."

Rouva Hage hymyili. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää koskaan saisi olla tämmöisiä huvittavia pikkukahakoita katselemassa, kyyneltyivät hänen silmänsä. Koskaan ei hän enää saisi iltaisin keskustella pastorin kanssa uskonnollisista aiheista, ei koskaan huvikseen hämmästyttää tuota vanhaa miestä merkillisillä kysymyksillä, ei iloita hänen yksinkertaisista selityksistään. Hän sanoi kiivaasti.

"On synti, että te lähdette, minulla ei ole varaa menettää vanhoja ystäviäni."

"Vanhuuden kohtalona on kadottaa kaikki ne, joihin on kiintynyt, menettää kaikki ikätoverinsa", sanoi pastori ja seurasi rouva Hagea ulos. "Mutta on siinä jotakin lohdullistakin, me kohtaamme omamme haudan tuolla puolen. Ja minun seurakuntani," jatkoi hän, "suo kernaasti, että minä lähden, moneen vuoteen en ole kyennyt keräämään sitä Herran huoneeseen. Nyt se saa papin, joka käyttää sen omaa kieltä", pastori virnisti, "ei ainoastaan jokapäiväisessä puheessa, vaan vieläpä, kuten olen kuullut kerrottavan, saarnatuolissakin."

"Niin, ja Blixin virsiä hän laulattaa."

Pastori seisahtui vakavana.

"Tekin kannatitte niitä. Mutta mitä sanoin minä. Jos paholaiselle antaa edes yhden sormen —"

Rouva Hage nauroi äänekkäästi.

"Niinpä niin, te nauratte, te olette hyvä ihminen, mutta te ette huomaa, kuinka kaikki tuo on luhistamassa meidän pientä, rakasta yhteiskuntaamme. Jäljettömiin on maaseudulla kadonnut kunnioitus virkamiehiä kohtaan, täälläkin kunnioitetaan enemmän maakauppiasta, hänelle ollaan velkaa, kuin pappia tai tuomaria, semmoinen ei ole hauskaa."

"Niin, hauskaa se ei ole", myönsi rouva Hage ja jatkoi huokaisten: "juopa tulee yhä suuremmaksi ja toisella tavalla kuin ennen, me tulemme yksinäisemmiksi. Ja köyhemmiksi", hymyili hän jälleen.

"Ei se naurata", sanoi pastori Langen vakavana ja pudisti päätään.

Rouva Hage kulki oikotietä peltojen poikitse, aurinko oli juuri laskemassa, sen viime säteet kimaltelivat virran kalvossa, rannat peittyivät sinertävään hämyyn.

Pappilan puutarhan suuri tuomi oli aivan valkoisenaan kukkia, jokainen tuulenhenkäys kuljetti ympäristöön voimakasta tuoksua.

Rouva Hage pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kerran kai hänkin lähtisi — jättäisi kaiken, jonka tunsi, jota rakasti. Pappilassa oli hän lapsuutensa elänyt, siellä oli hän sinä suvena mennyt kihloihin — ah, niin monta vuotta sitten, — nuorena asianajajan rouvana oli hän asunut kolme vuotta sillan luona olevassa pienessä talossa, — jossa nyt asui nimismies, — ja pohjoisessa vietettyjen vuosien perästä olivat he muuttaneet takaisin tänne, — ja tänä kesänä tulivat he asuneeksi täällä — hyvä jumala, hänhän oli asunut täällä jo kolmekymmentä vuotta.

Kerran — niin, kerran oli hän kaikesta sydämestään toivonut pääsevänsä pois täältä — uusiin ja suurempiin oloihin, rikkaampaan elämään, monien ihmisten pariin. Mutta nyt — jaksoiko hän edes ajatella lähtemistä? Eikö hän ollut viihtynyt täällä hyvin monta vuotta, kunnes se ihme tapahtui, että seudulta alkoivat ystävät kuolla sukupuuttoon, vanhat perheet lähtivät pois tai muuttivat manan majoille, uusia ei tullut sijaan, ja ne jotka tulivat olivat arvottomia, elämä oli muuttunut yhä yltyväksi yksinäisyydeksi, joka kaikkialta häntä uhkasi. Ja sittenkään —

Hän kulki hitaasti edelleen. Mahtaisivatkohan niityt vielä virkistyä, jos tulisi sadetta? Kunpahan hän vain saisi Hagen ottamaan vuokraajan. —

Mutta Hagehan tahtoi aina olla kaikkea sitä, mihinkä hän ei sopinut — onnettomuudekseen. Maanviljelijä ja pitäjäpolitikko — saaden osakseen pelkkiä vastoinkäymisiä. Tila rappeutui ja talonpojat hymyilivät happamesti kulkiessaan tuomarilan maitten yli johtavaa polkua. Ensiksi he syrjäyttivät hänet puheenjohtajan toimesta ja viime vaaleissa hänet jätettiin tykkänään pois kunnanvaltuustosta, se oli häntä harmittanut, hän oli vanhentunut ja käynyt entistäänkin harvasanaisemmaksi. Aamuisin hän aina asetti kirjoituspöydälleen suuren arkin paperia, erohakemusta varten. Mutta hän ei koskaan ollut saanut otetuksi kynää käteensä.

"Kai minun täytyy se erohakemus kirjoittaa", sanoi rouva Hage ääneen ja kulki pitkin askelin kotia kohden.

Syötyään istuivat he kaikki puutarhaportailla, tuomari tupakoi ja rouva Hage neuloi. He kuulivat naurunkikatusta ja hiljaista rapatusta maantieltä, tuomarilan palvelijattaret olivat tuttaviaan odottelemassa.

"Tänä iltana tanssitaan Hagessa", sanoi rouva Hage tarkastellen neulomustaan, "eikö teistä ketään haluta mennä mukaan."

"Eikö se riitä, että piiat menevät", kivahti Charlotte.

"Sinäpäs nyt olet olevinasi", sanoi äiti.

"Sinä tiedät vallan hyvin, minkälaista siellä olisi", vastasi
Charlotte, "ketään ei meidän tulomme huvittaisi eikä meillä olisi
mitään tekemistä. Minä häpeän itseäni tanssiessani kansantansseja
Andersenin johdolla. Tunnetko Dalebu-Jonsønin?"

"Enhän minä, jumalanähköön, tunne."

Äiti hymyili.

Anne Sofie työnsi kissan sylistään ja nousi.

"Minä menen", sanoi hän rauhallisesti.

"Siinä teet sinä oikein, lapseni", sanoi rouva Hage koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hän ollutkaan toivonut molempain jäävän kotiin.

Tuomari meni levolle. Charlotte istui vielä hetken, hän koukisti solakan, pitkän vartalonsa aivan kaksinkerroin ja istui kädet polvien ympäri ristittyinä, miltei huomaamattomasti vavahteli hänen ruumiinsa, se oli salaista kärsimättömyyttä, avoimet silmät tuijottivat tuntureille, joilla ne eroittivat mäntymetsästä häämöittävän tien.

"Kun Johannes palaa lomaltaan, lähden minä hänen mukaansa", sanoi hän.

Rouva Hage ei heti vastannut, syksyyn mennessä heidän lukunsa siis vähenisi.

"Minä puhun isälle", sanoi hän hetken kuluttua, "onhan hänellä Anne
Sofie."

"On — jollei hän mene naimisiin Olen kanssa."

"Ole Bergeiminkö kanssa? Ei koskaan, niin typerä ei hän ole — jumala auttakoon ja varjelkoon meitä semmoisesta onnettomuudesta."

"Olea hän meni tapaamaan tansseihin", sanoi Charlotte.

"Anne Sofiestako tulisi Bergeimin emäntä", äiti ravisti päätään, "ajattelehan toki Charlotte —"

Charlotte seisoi äitinsä edessä kädet riippuen.

"Sinä et tiedä, kuinka välistä haluttaa tehdä mitä tahansa. Kun on satanut lokakuun, marraskuun ja joulukuun, voisi pistää päähän naimisiin meno vaikka oman isoisänsä isoisän kanssa, niin, melkeinpä Olen isoisän isoisän kanssa. Mutta — kesällä ei niin tehtäisi. Hyvää yötä, äitiseni —"

— Rouva Hage siirtyi huoneeseen, hän työskenteli ahkerasti, silloin tällöin nosti hän kuunnellen päätään. Hän kuuli vain oman hengityksensä ja etäistä hanurinsoittoa Hagesta. Hän parsi sukan toisensa perästä, silloin tällöin hän huokaisi ja sanoi huokaistuaan, "ei sinun huokailemisistasi mikään parannu", ja sitten hän taas kuunteli hanurinsoittoa.

Kuullessaan nuorten palaavan oli jo keskiyö, he kulkivat ohitse hiljaa, nauraa kihertäen. "Siivoa nuorisoa", ajatteli rouva Hage. Sitten hän kuuli Anne Sofien nousevan portaita, "hän on siis sittenkin ollut tansseissa", ajatteli rouva Hage.

Talossa oli kaikki taas hiljaista, maantien melu haipui etäisyyteen. Rouva Hage pani pois käsityönsä ja meni pihalle, oli ihana yö, hän ei voinut mennä nukkumaan. Hän kulki keittiöportailta navetan luo, edestakaisin, hieroen silloin tällöin käsiään.

Tyttäriään hän ajatteli, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä, hekin kaipasivat hiukkasen iloa, heidänkin tuli kokea elämää. >

Oli yö ja koko tienoo nukkui. Pappilassakin oli pimeätä, he olivat siis saaneet matkavalmistukset tehdyiksi. Ensi yönä olisi jo vanha pastorikin poissa.

Rouva Hage kulki kauan. Hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä iloisia suviöitä, jotka hän oli elänyt, alkaen nuoruuden ensi vuosista, jolloin veri vielä oli kuumaa ja punaista, onneton, on se nuoriso, joka ei ole tuntenut veren virtaavan kuumana suonissaan. Hän muisti erään kesän, jolloin Johannes ja Hagbart olivat tuoneet kaupunkilaistuttavia tullessaan, silloin oli tuomarilassa ollut varhaisesta aamusta alkaen semmoista melua ja touhua, että Hagen oli täytynyt sanomalehtineen paeta talosta löytääkseen rauhallisen lukupaikan.

Hän nauroi.

Hän kuuli naurunsa kajahtavan onttona ja surullisena nukkuvien talojen keskellä. Hän ravisti itseään, huokasi raskaasti ja meni levolle. Noustessaan portaita kuuli hän seinäkellon lyövän kahta.

3.

He seisoivat sillalla viittomassa kunnes höyrylaiva hävisi niemen taakse. Ja viimeiseen asti seisoi pikku pastori kannella viittoillen vastaukseksi, ja neiti Steineman piti nenäliinaa kasvojensa edessä. Sitten näkyi enää vain savua.

Rouva Hage seisoi yhä sillalla, pari miestä oli kuormaamassa säkkejä rattaille, muutamia pohjoisesta tulleita talonpoikia hääräili rattaitten vaiheilla. Kalastaja Niilo souti virralla, rouva Hage huusi häntä käymään talossa, jos hän saisi kaloja.

Sitten hän hieroi käsiään, haasteli hetken lahtari Lallin kanssa sian puolikkaasta, jonka hän tahtoi saada, koetti tinkiä, hieroi taas käsiään ja lähti kotiin suuri tyhjyys sydämessään.

Mutta tultuaan Sillankorvan Antin vaiheille, sanoi hän itselleen, ettei hän todellakaan saanut antaa yksinäisyydentunteelle ylivaltaa, oman itsensä ja toisten tähden, ja hän pistäytyi kauppaan ostaakseen naulan suklaata illaksi.

Anne Sofie oli seurannut hitaasti perässä, ja kukkulalla, jolta näkyi vuonolle, hän pysähtyi vielä kerran.

Kesällä ei tulisi ketään tuttua vierailemaan pappilaan, ei hänkään.
Koskiko se häneen, ei, tuntui vain hiukan omituiselta, siinä kaikki.

Se oli ollut ikäänkuin mahdollista jo niin monta vuotta, että hän oli melkein sen unhoittanut. Nyt, kun viimeinenkin mahdollisuus oli poissa, muisti hän sen.

He olivat retkeilleet yhdessä, hän oli ollut papin poika ja Anne Sofie tuomarin tytär, se oli ollut liiaksi ennakolta järjesteltyä, eikä siitä siksi ollut tullutkaan mitään.

Äiti seisoi kaupan edessä odottaen häntä.

"Kai sinustakin tuntuu pappilaisten menettäminen raskaalta — rakas lapseni", tunnusteli hän.

Anne Sofie siirtyi toiselle puolelle tietä, rouva Hagen suu sulkeutui, ei — ei ollut hutuistakaan avosydämmisyyttä odotettavissa, Anne Sofien ei ollut tapana uskoa tunteitaan muille.

"Meillä on suklaata illaksi", sanoi rouva Hage ääneen koettaen puhua iloisesti ja kulkien reippain askelin.

Saavuttuaan sillalle huomasi hän, että Anne Sofie oli pysähtynyt keskustelemaan jonkun kanssa, hauturin.

"Tuletko sinä", huusi rouva Hage, hänestä tuntui niin vastenmieliseltä mennä yksin kotiin.

"Olella on minulle kissanpoika", vastasi Anne Sofie, ja he molemmat lähtivät nousemaan Bergeimiä kohden.

Tie nousi jyrkästi, kapea ratastie, pensaikon reunustama, Anne
Sofie kulki reippaasti edellä, — tiessä oli jotakin niin herttaisen
hyväilevää, sen vieressä lirisi puro, tuntui kuin lehtimetsän tuoksua.
Ole asteli perässä, kädet selän takana, hitaasti, mutta uupumatta.

He tulivat pihalle. Talo sijaitsi korkealla, yksinäisenä, he näkivät sieltä koko kylän. Pieni tupa oli keltaiseksi maalattu, navetta ja vaja olivat rinnakkain tunturin kupeessa, melkein pihan poikki juoksi puro, — sama puro, jonka tielläkin kohtasi.

"Täällä on kaunista", sanoi Anne Sofie hengästyneenä.

He menivät tupaan, se oli pieni, kahdesta matalasta ikkunasta näkyi laakso, Anne Sofie aukaisi ikkunan ja katseli ulos, — tuolla oli kirkko, tuomarila ja pappila, täältä näkyy kaikki, ajatteli hän.

"Tässä on kissanpoika", sanoi Ole, hänen käsivarrellaan oli pieni harmaa kerä. Anne Sofie otti sen ja painoi sitä poskeaan vasten, hän tunsi, että se oli lämmin kuin pieni lapsi.

Hän katsahti Oleen kiittääkseen, Ole seisoi oven luona, mutta nousikin ylös niin kiivakasti, että unohti, mitä oli aikonut sanoa.

Saattoi helposti nähdä, mitä Ole ajatteli.

Anne Sofie kääntyi häneen selin, — vai sitä Ole ajatteli —. Entäs hän itse —?

Arasti katseli hän pientä, puolityhjää talonpoikaistupaa kääntöpöytineen, sohvalavitsoineen ja ruskeine tuoleineen —

Saattoiko hän ajatella —?

Hän katsahti Olea, joka seisoi kaltaisenaan oven luona, Anne Sofien mielestä hieman kalpeampana kuin tavallisesti, mutta hymy oli entinen, tuo ikäänkuin hiukan anteeksipyytävä, hyvä hymy. Niin, hyvä hän olisi —

Mitä hän ajattelikaan? Eikö hän hävennyt. Eihän hän ollut rakastunut
Oleen.

Hän painoi kissanpoikaa rintaansa vasten.

"Nyt niinä lähden taas alaspäin", sanoi hän tuntien kuinka hymy jäykistyi hänen huulilleen, hän muuttui juhlalliseksi ja lähentymättömäksi, hänen mieltään pahoitti ja katkeroitti se, ettei hän kyennyt olemaan luonnollinen. Hän kiiruhti ulos, mutta seistessään pihamaalla eikä enää Olen tuvan seinien sisässä, tunsi hän vapautuvansa ja hiljaa hengähtäen tai huokaisten kääntyi hän Oleen päin.

"Enpä ole tainnut edes kiittää sinua kissanpojasta", sanoi hän.

"Mitäpä kiittelemisiä kissanpoika kannattaisi", vastasi Ole.

Anne Sofie tarttui lujasti hänen käteensä, säikähtyi seuraavana silmänräpäyksenä, että Ole käsittäisi hänet väärin, veti kätensä nopeasti pois ja meni.

Tiellä hän ei tahtonut kääntyä, sillä hän tunsi, että Olen katse seurasi häntä. Vasta tietäessään olevansa polvekkeen takana kätkössä, pysähtyi hän hengähtämään.

Mennäkö Bergeimiin emännäksi —!

Vai elelläkö tuomarilassa kunnes on muuttunut vanhaksi piiaksi, elelläkö hienona neitinä — säätyläisneitinä, kuten ennenvanhaan oli tapana sanoa.

Kuinka Ole olikaan häntä katsonut! Jo kauan oli hän tiennyt, että Ole oli rakastunut häneen, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Olen uskovan saavansa hänet. Mutta niin hän vallan varmasti ajatteli.

Kuinka Ole olikaan katsonut häntä! Tuo katse herätti hänessä suloisen kauhun, pelokkaan väristyksen hänen ruumiissaan kuin kylpyyn mennessä. Ja hän ehkä eläisi elämänsä yksinään, ilahduttaisi itseään päivästä päivään koiranpennuilla ja kissanpojilla, hän, jolla oli vain yksi ajatus: olla miehen oma ja kerran puristaa lämmintä, alastonta, pientä lapsenruumista itseään vasten.

Ollessaan nuori tyttö — kokematon ja tyhmä -silloin, kun hän ja Charlotte vielä asuivat samassa huoneessa, — puhuivat he joskus avomielisesti keskenään rakkaudesta, miehestä, joka oli oleva ainoa heidän elämässään, hän tai ei kukaan.

Siitä oli jo kauan, kun hän oli avannut sydäntään Charlottelle tai jollekin muulle, eivätkä hänen ajatuksensa enää olleet julkisuutta varten. Hän ei enää uskonut ainoaan valittuun, häneen eikä kehenkään muuhun. Mies kuin mies — kunpahan hän vain pääsisi elämästä ikäänsä yksinäisenä ja lapsetonna.

Katkeroituneena katseli hän eteensä, ilme oli kova, kasvot kalpeat. Nämä olivat varmaankin niitä, joita sanottiin pahoiksi ajatuksiksi, eivät nuoren tytön ajatuksia, mutta eihän hän ollutkaan nuori tyttö, vaan juuri tulemaisillaan vanhaksi piiaksi.

Kissanpoika yritti karata häneltä, hän tarttui siihen niin kovakouraisesti, että se huusi ja kynsi, Anne Sofie piti siitä lujasti kiinni ja kulki edelleen.

Kuumottavin poskin tuli hän tuomarilan keittiöön.

"Kuljin niin nopeasti", sanoi hän.

"Kyllä sinä viivyit riittävän kauan", vastasi äiti.

Anne Sofie etsi maitokupin ja laskeutui polvilleen. "Voi, minun pikkuista kissanpoikaani", sanoi hän.

Rouva Hage ihmetteli tytärtään, ravisti huolestuneena päätään ja koetti hämmentäessään kaakaota arvailla, olisiko todellakin jotakin Anne Sofien ja Olen välillä? Mahdotonta — olihan Anne Sofie niin jäykkä ja luoksepääsemätön, niin ylhäinen —. "Varjelkoon — voihan hänkin olla hyvä puolestaan", sanoi hän ääneen ja koetti katsein urkkia, oliko hänen tyttärensä ehkä kuullut jotakin. Mutta siitä tulisi vain onnettomuutta, ajatteli hän edelleen, kyllä minä olen pitkän elämäni aikana nähnyt, minkälaista talonpoikaisvaimojen elämä täällä on. "Tarkkaahan kaakaota, Anne Sofie", sanoi hän, ja kun hän pihan poikki aittaan kulkiessaan kohtasi suuren kukon, nyökkäsi hän sille tarmokkaasti ja sanoi: "niin ei koskaan tapahdu."

Palatessaan aitasta savustettu makkara kädessään, kuuli hän ääniä maantieltä, savustettu makkara kädessään meni hän veräjälle katsomaan.

Kaksi joukkoa oli kohdannut toisensa, indredalilaisia ja paikkakuntalaisia, he olivat pysähtyneet ja keskustelivat hiljaa. Heidän keskellään seisoi mies, jota rouva Hage ei tuntenut, hän oli lyhyt, mutta sangen harteikas, hänellä oli leveälierinen hattu ja sen alta näki rouva Hage kapeat, auringonpolttamat, mutta sittenkin kalvakkailta näyttävät kasvot. Hänellä oli suuri, musta parta ja siniset, vakavat silmät, hän kuului sanovan jotakin syvällä, miehekkäällä äänellä, sitten hän tarttui hattuunsa, kääntyi ja lähti lyhyin, hieman sipsuttavin, nopein askelin.

Rouva Hage pistäytyi veräjästä ulos.

"Aapo", huudahti hän hiljaa, osoittaen lähtenyttä makkaralla, "kuka oli tuo vieras mies?"

Se oli — kuulemma — se oli se uusi pappi.

4.

Uusi pappi herätti suurta huomiota tuomarin perheessä, hän oli ollut paikkakunnalla jo viikon eikä vielä ollut käynyt talossa, hän oli käynyt tervehtimässä puheenjohtajaa, nimismiestä ja maakauppiasta, muttei tuomaria, oliko se olevinaan mielenosoitusta.

Tuomari nosti katseensa sanomalehdestä.

"Älkäämme odotelko uutta pappia", sanoi hän. "Kyllä Stord tunnetaan, hän on talonpoikaispappi ja vihamielinen virkamiehiä kohtaan. Eräässä valitsijakokouksessa, moniaita vuosia sitten, minä tapasin hänet, hän kuului silloin vasemmistoon, nyt hän kaiketi on lähinnä sosialisti, mutta jo silloin oli hänen ohjelmassaan vain yksi ponsi: alas virkamiehet. Pysytelkäämme hänestä soveliaan matkan päässä."

Rouva Hage ei vastannut mitään, hän puristi huulensa yhteen ja oli epäilyttävän lauhkean näköinen, hän ei aikonutkaan pitää pastori Stordia soveliaan matkan päässä. Tulee pappi, jolla on maankuulu nimi, mies joka itse on jotakin, ja hänen kanssaan ei rouva Hagen pitäisi seurustella, sen hän tekee, vaikka hänen täytyisi korvista kiskoa pastori Stord taloon.

Tuomari oli mennyt portaille, mutta palasi pian takaisin, "menehän katsomaan, mitä pappilassa puuhaillaan", sanoi hän ja hänen nenänsä punoitti tavallistaan enemmän.

Rouva Hage meni ulos.

Pappilan maalla kasvoi muutamia ihania saarnia, nuo satavuotiset puut olivat pappilan parhain koristus.

Kaksi miestä oli parhaillaan kaatamassa suurinta puuta. Pappi seisoi vieressä katselemassa..

Puunkaatoa katsellessa katsellaan elämän sammumista, jos puu tarpeettomasti kaadetaan, katsellaan murhaa. Mutta jokaisen velvollisuutena on estää murhaa tapahtumasta, jos hän sen voi.

Näin ajatteli rouva Hage juostessaan voimainsa takaa polkua pitkin, hän kokoili helmojaan niin paljon kuin voi, tämähän on murhaa, mutisi hän itsekseen.

"Älkää — lopettakaa tuo", huusi hän hengästyneenä, heiluttaen nenäliinaa.

Ne kaksi miestä lopettivat hakkaamisen ja töllistelivät typerän näköisinä. Pappi tuli vastaan hitain askelin.

"Älkää hakkauttako noita puita, pastori Stord, ne tunnetaan koko maakunnassa. Ne ovat seudun ylpeys. Ne ovat kasvaneet siinä sata vuotta. Monen suvun muistot liittyvät noihin puihin".

Pastori katseli häntä rauhallisesti. "Olette varmaankin tuomarinrouva
Hage?" kysyi hän matalalla, sointuvalla äänellään.

"Niin olen. Ja minä olen syntynyt pappilassa. Olen mennyt kihloihin noitten puitten alla. Äiti ja isä tapasivat istua niitten varjossa. Kaikki täällä asuneet papit ovat pitäneet niitä kunniassa. Älkää hakkauttako niitä."

Pappi hymyili. "Minulla on viraston suostumus", sanoi hän.

"Sen minä kyllä uskon, mihinkähän ei kanslioissa suostuttaisi. Mutta te olette pappi — te olette ihminen — te näette puut, näettehän kuinka ihania ne ovat."

"Minä näen, kuinka ne imevät voiman maasta", vastasi pappi palaten takaisin puitten luo.

"Saahan toki hiukkasen uhrata sille, mikä on kaunista tässä maailmassa, eikö niin pastori? Ja hiukkasen sille, mikä on pyhää meille kaikille. Puut elävät kauemmin kuin me, niissä on sukukuntien elämää, jumalan ääntä niitten suhinassa."

Pastori kohautti vastahakoisena olkapäitään.

"Uhrata! Jumala on meille antanut maan, josta viljeltynä tulisi seudun parhaita. Katsokaahan, minkälaisena kesantona se on. Jotta voitaisiin entisiä laiminlyöntejä korjata, täytyy saarnipuut hakata pois. Maata täytyy viljellä. Hakatkaa!" huusi hän miehille.

"Mutta kysykää keneltä paikkakuntalaiselta tahansa —"

"Minä olen neuvotellut puheenjohtajan kanssa. Kaatakaa ne," sanoi hän jälleen ja kääntyi kohteliaasti rouva Hagen puoleen. "Jos teillä on valittamisen aihetta, olette tilaisuudessa kääntymään viraston puoleen."

"Nuo puut tietävät enemmän ihmisten rakkaudesta kuin te, pastori," sanoi rouva Hage ja lisäsi uhaten: "Teille kostetaan se, mitä nyt teette — olkaa siitä varma", hän kääntyi nopeasti ja lähti kotia kohden.

— Muutamia päiviä myöhemmin oli rouva Hage maakauppiaan puodissa, pastori sattui tulemaan. Hän odotti, kunnes pastori oli saanut asiansa toimitetuiksi, pois hän lähti yhtaikaa. Pastori tervehti lyhyesti.

Rouva Hage hymyili leppeintä hymyään, hymyä, joka uursi kaksi syvää vakoa hänen suupieliinsä, ja puhui imelimmällä äänellään.

"Älkäämme antako puitten synnyttää vihamielisyyttä pappilan ja tuomarilan välille", sanoi hän, "puitten kaataminen koski minuun ja tekin ehkä sitä kadutte. Mutta papin ja tuomarin kesken on aina ystävyys vallinnut, mehän olemme täällä ainoat virkamiesperheet."

"En minä ole vihamielisiä välejä ajatellutkaan", sanoi pastori hitaasti, "enkä minä sitäpaitsi kuulukaan virkamiessäätyyn siinä mielessä kuin te tarkoitatte", hän kulki nopeasti. Mutta rouva Hage pysyi perässä ja kulkiessaan hän tarkasteli pastoria sivultapäin, pastorin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten, heikkojen säärien, sipsuttavien askelten välillä oli huvittava epäsuhde ja katsoessaan läheltä hänen suuriin sinisiin silmiinsä, aavisti rouva Hage niissä epävarmuutta, itsensäkiduttajan ja kiihkoilijan epävarmuutta, ajatteli hän, etpähän olekaan miekkoseni niin voimakas kuin luulet.

"Mutta virkamies te olette sittenkin", sanoi hän.

"Niin — valitettavasti", vastasi pastori lyhyesti.

Rouva Hage tunsi itsensä nöyryytetyksi, muttei sittenkään antautunut.

"Mutta miksikä valitettavasti?"

Pastori katseli kookasta, voimakasta vanhaa rouvaa, joka ei tahtonut häntä päästää, hän katseli lujia, punertavia kasvoja, valkoisia tiheitä kulmakarvoja, jotka kaartuivat tummien, loistavien silmien yllä, tuo rouva teki hänet levottomaksi, ja hiukan myöntyväisempänä hän vastasi:

"Siksi, että minä olen syntyäni talonpoika ja mieluimmin elän talonpojan elämää. Valitettavasti jouduin minä virkamiesuralle, vaihdoin kaiken omani kulttuuriin — siksi kai sitä sanotaan — joka ei koskaan tule omakseni ja huomasin liian myöhään kaiken sen valheellisuuden, petoksen, kaiken sen vilpin ja ylpeyden, joka aina liittyy virkamiehen asemaan. Liian myöhään huomasin minä, että olisin voinut hyvin olla, jopa paljon paremminkin, pappina olematta virkamiehenä, nyt minä koetan olla talonpoika, vaikka olenkin pappi."

"Mutta te olette pappi", hymyili rouva Hage itsepäisenä, "ja minä kuulun teidän seurakuntaanne."

"Seurakuntaani", sanoi pastori ja rouva Hage huomasi, että jotakin voimakkaasti pyrki oikeuksiinsa hänen äänessään, liian usein toistetut sanat sen aiheuttivat, sanat joilla pyrittiin vaikuttamaan, "seurakuntaani, niin — jos te tarkoitatte asetuksia ja rajoja. Te kuulutte pitäjään, rouva, kaikki ne kirkolliset toimitukset, jotka teillä on oikeus vaatia papiltanne, saatte te vaatia minulta. Mutta jos te tarkoitatte jotakin enempää, jotakin joka on täällä sisällä", hän löi rintaansa, — "niin luulen minä, ettette te kuulu seurakuntaan. Siinä mielessä en ole teidän pappinne — olen vain teidän virkamiehenne. Minä olen talonpoika ja julistan jumalan sanaa niille, jotka kuuluvat minun seurakuntaani. Niille, jotka uskovat siihen jumalaan, johonka minä uskon. Minun jumalani ei ole virkamiesten jumala, jonka seurakuntaa pitäjäinrajat määräisivät, minun jumalani on vähäpätöisen miehen jumala, talonpojan ja työmiehen, sen joka tekee työtä ja täyttää velvollisuutensa. Minun jumalani ei ole ylpeitten jumala."

"Mutta on niin monenlaista ylpeyttä", sanoi rouva Hage huvitettuna.

"Te tarkoitatte, että minullakin ja meikäläisillä on oma ylpeytemme, ylpeytensä oli ehkä jumalan valitulla kansallakin, mutta se oli valittu kansa ja se oli siitä ylpeä. Mutta — en pelkää puhua teille suoraan — te kuulutte siihen luokkaan, joka on ylpeä itsessään, joka on ystävällinen kansalle, jota pitää itseään alempana olevana, joka ei tahdo syödä heidän pöydässään eikä kutsua heitä huoneisiinsa. Se on ylpeätä luokkaa. Missä syövät teidän väkenne, rouva, keittiössä, eikö niin?"

"Niin on tapana meillä", vastasi rouva Hage hieman hämmentyneenä, "siten he viihtyvät parhaiten." Pappi nauroi, hänen naurunsa oli kimeätä kuten sen, joka ei ole tottunut hymyilemään.

"Tuskinpa. Kaiketi on asianlaita niin, ettette te viihtyisi, jos olisi toisin. Ei — rouva — me emme kuulu samaan seurakuntaan. Siksipä olen sallinut sen epäkohteliaisuuden, etten ole käynyt teitä ja perhettänne tervehtimässä. Se olisi ollut vain kohteliaisuusvalhe."

Rouva Hage katseli häntä uteliaana, sitten hän sanoi yhtäkkiä:

"Te olette kansanpuhuja?"

Pastori tuli tummanpunaiseksi, hämmentyi, sipsutteli rauhatonna, vihdoin hän sanoi:

"Te tarkoitatte, että minä puhun pelkkiä sanoja. Minä olen ollut kansanpuhuja — valitettavasti."

"Siitäkin sanotte valitettavasti", nauroi rouva Hage hyväntuulisena, "kuulkaahan, minä luulen todellakin, että meillä kahdella on keskustelun aihetta. Nyt on teidän vuoronne kuunnella. Minun isäni oli täällä monta vuotta pappina, hän oli niitä ylpeitä, joista te puhutte. Kun ihmiset tulivat hänen pakeilleen, istuivat he aina ovensuussa, niin oli asianlaita. Mutta kun hänet haudattiin, seisoivat he haudan ympärillä ja itkivät, eivätkä he sitä hävenneet. Hän järjesti täkäläisen koulun. Hän opetti heitä pesemään tupiaan, aukaisemaan ikkunoita saadakseen raitista ilmaa ja saipa hän heidät silloin tällöin pesemään itsensäkin — hiljalleen mentiin eteenpäin. Kuka olisi heitä opettanut, jollei hän olisi sitä tehnyt?" Pastorin aikoessa vastata, jatkoi hän nopeasti: "Antakaahan minun puhua. Isä tunsi jokaisen ihmisen, jokaisen lapsen pitäjässään, kaikki salaisuutensa uskoivat he hänelle. Lapset oli hän kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, hän oli istunut sairasvuoteen ääressä, puhunut haudalla, hän oli ollut ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa joka ainoassa talossa. On totta, etteivät he usein istuneet hänen pöydässään, mutta he luottivat häneen. Ei se riitä, jos sanon, ettei kukaan tarvitseva turhaan kolkuttanut hänen ovelleen, hänen ollessaan pappina ei seudulla ollut ollenkaan köyhiä, todella puutteessa olevia, jollei isä itse voinut auttaa, hankki hän apua, kukaan ei uskaltanut kieltäytyä, kun hän käski auttamaan. Ja johdattakaahan mieleenne, pastori, kuka hankki paikkakuntalaisille tien tunturin ylitse, isä, kuka järjesti seudulle laivaliikenteen, taaskin isä. Hänen eläessään lisääntyi postinkulku yhdestä kerrasta kolmeen kertaan viikossa, sekin hänen työtään. On totta, että hänen aikanaan istui kansa ovensuussa, en sano että se olisi ollut oikein, mutta saammeko silti unohtaa, mitä hyvää hän on tehnyt? Me emme tahdo antaa tunnustusta hyvälle silloin kun se on meidän keskellämme, kun me olemme kadottaneet sen, koetamme sen unohtaa, pahan ja pienen me muistamme, ilolla, semmoisia me ihmiset olemme, onko se kaunista? Nyt istuu rahvas ja palvelijat pöydässä, minä olen vanhanajan ihminen, mutta en niin tyhmä, etten ymmärtäisi sen olevan luonnollista, vaikka minä kiusaannunkin, kun Mäenpään Antti kaivaa mälliä suustaan ja asettaa sen lautaselle."

He olivat ehtineet tuomarilan veräjälle, rouva Hage pysähtyi, hän oli erittäin ystävällinen.

"Minä olen suulas vanha vaimo, pastori, ja pelkäänpä, että teidän sielunhoitoonne tulee kuulumaan velvollisuus silloin tällöin laverrella minun kanssani. Talvi on täällä pitkä ja pimeä. Minä olisin vallan hyvin voinut olla sangen vihainen teille, kyllä minäkin kykenen näyttämään ylpeyttäni, jos niin tarvitaan. — Mutta", — hän hymyili lauhkeasti — "minä olen oppinut tyytymään ihmisiin semmoisina kuin he ovat, olkoot he sitten talonpoikia tai pappeja, ja minä iloitsen siitä, että he ovat monenlaisia ja toisistaan eroavia. Minä vapautan teidät tervehdyskäynnistä, en itsekään välitä muodoista, mutta minä uskon, että saamme kohta nähdä teidät tuomarilassa, ja minä toivotan teidät sydämestäni tervetulleeksi."

Hän tervehti ja meni sisään, tuntien selviytyneensä voittajana. Mutta pappi asteli hitaasti ja miettien kotiaan kohden.

5.

Samana iltana seisoi pastori Stord ikkunan ääressä katsellen tuomarilaan päin.

Oli vihdoinkin alkanut sataa. Ensiksi oli tullut tiheätä vihmaa kuuroittaan vuonolta päin, välistä oli aurinko pilkahtanut, sitten tunturit kokosivat pilvet ja nyt valui sade rankkana kesäkuisen vihreille maille, koivut taipuivat tuoksuen kosteina, purot paisuivat kohisten, ja pappilan oja virtasi vuolaana, täynnään vettä.

Pastori nojasi ikkunalautaa vasten ja painoi otsansa ruutuun katsellen ulos, hän tunsi itsensä yksinäiseksi avarassa, tyhjässä pappilassa. Väentuvassa oltiin jo levolla, sinne ei hän voinut mennä, eikä se Antti niinkään huvittava ollut.

Tuomarilassa oli valoa, se kimmelsi salaisesti sateen halki. Hän ajatteli rouva Hagea, joka oli houkutellut hänet puhumaan hieman liian monta sanaa ja sitten kysäissyt, oliko hän kansanpuhuja. Hieman liian monta sanaa —. Mutta tänään ei ole sinne menemistä. Mutta ehkä — tuo ikuinen epävarmuus.

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kädet selän takana. Silloin tällöin hän pysähtyi, kohotti leukaansa ja hengähti syvään.

Eikö hän ollutkin etsinyt tätä uutta työalaa päästäkseen pois sieltä, missä hänet tunnettiin, missä hän oli ollut kansanpuhujana, pois hieman liian monien sanojen parista, ollakseen oma itsensä? Hänet oli vielä kerran vallannut halu tavoittaa oma sisimpänsä, löytää oma sisäinen itsensä; aina ennen kun tämä halu oli hänet vallannut, oli hän ponnistellut turhaan, ihmiset olivat tulleet väliin, kuinka väsynyt hän olikaan ihmisiin! Niinkauan kuin heitä kehui, puhui niitä sanoja, joita he halusivat kuulla, olivat he hyviä ja lauhkeita, mutta jos sanoi totuuden sanan, niin he uhkailivat, sanoivat kateelliseksi, pahansuovaksi, petolliseksi —

Niinpä niin, jumala tietää, kuinka hauraaksi totuus oli tullut, se totuus, jonka hän salaisesti sisimmässään tunsi, ei se, joka vuolaana puheissa juoksi, josta ei kukaan välittänyt, monien ihmisten totuus, siitä oli hän jo selvillä vesillä, vaan yksityisen ihmisen totuus, yksilön osa totuudesta, voi, se oli niin vaikeata, siinä oli epävarmuutta ja jotakin muuta, jotakin naurettavaa — totuus hävetti häntä.

Hän seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkkejään pöydän kanteen.

Epävarma, niin — mistähän saivat jotkut ihmiset varmuuden, avokatseisen varmuuden, yli kaksikymmentä vuotta kestäneiden taistelujen ja kamppailujen jälkeen oli hän epävarmempi kuin koskaan ennen, kätkeytyäkseen tarvitsi hän aina paljon sanoja. Mistä tämä johtui? Jostakin salaisestako hänessä itsessään? Eikö jumala ollut koskaan hänelle ilmestynyt, eikö hän koskaan ollut kuullut jumalan ääntä, nähnyt jumalan kasvoja, tuntenut jumalan voimaa itsessään? Oliko se sammumaton nälkä, jota hän tunsi, halua päästä jumalan luo vai pois jumalan luota?

Sanoja — vaan ei jumalan sanoja. Taisteluja - vaan ei jumalan taisteluja. Valtaa — vaan ei jumalan valtaa.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. —

– – –

— Pastori Stord oli rikkaan søndimøreläiskalastajan poika. Isä oli aloittanut köyhänä poikasena, kalasti itse, mutta harjoitti sen ohella laajaa kauppaa, jota vanhin poika johti. Isä oli olosuhteisiin nähden oppinut mies, rauhaton sielu, ja huomatessaan lähinnä nuorimman poikansa lahjakkaaksi, päätti hän panna hänet papinkouluun, isällä oli omallatunnollaan paljon, joka hänen mielestään sopi pojan sovitettavaksi, mutta poika oli raju ja vallaton, hän tahtoi tulla kalastajaksi.

Eräänä keväänä oli poika nuorimman veljensä kanssa kalassa, tuli myrsky, ja koko kalastajalaivue oli tuulensuojassa eräässä ulkosatamassa. Eräänä iltana syntyi tappelu, veitset vilahtivat, veli sai piston, lääkäriä ei ollut saatavissa ja oli hengestä kysymys. Niinpä purjehti Stord yksinään, haavoittuneine veljineen, vuonoon, ilma oli niin ankara ettei kukaan tahtonut tulla mukaan, eikä kukaan uskonut että he pääsisivät hengissä perille, ei Stordkaan. Mutta sinä yönä, kuolevan veljensä parissa veneessä, lupasi hän elämänsä jumalalle, jos he pääsisivät hengissä perille. He pääsivät maihin, lääkärin luo, mutta veli kuoli sittenkin muutaman päivän kuluttua. Siitä yöstä oli kotoisin Stordin usko jumalaan — usko ja epäily, merkki oli merkkiä vastassa, siitä yöstä oli kotoisin se ristiriitaisuus, jonka hän elämästä löysi, epävarmuus, jota hänen oma elämänsä lisäsi.

Stord meni ensiksi erääseen itäiseen kansanopistoon. Mutta hän oli kohdannut jumalan myrsky-yönä, ja kansanopiston iloinen kristillisyys teki jumalan norjalaiseksi kansanopistonjohtajaksi, runollisin loppusoinnuin koristetuksi, kaikkien ystäväksi eikä kenenkään viholliseksi, semmoinen jumala ei sopinut nuorelle kalastajalle, hän ei voinut antaa varmuutta, hänen sielunsa janosi elämää, eikä hän tajunnut loppusointuja. Hän lähti kaupunkiin, tiedonhalu heräsi hänessä, lähes kolmikymmenvuotiaana alkoi hän opiskella.

Niinä vuosina, joina hän opiskeli jumaluusoppia, heräsi hänessä syvä viha virkamiehiä kohtaan. Hän luuli opintojensa kautta pääsevänsä tietoon jumalasta, elävästä jumalasta, Jehovasta, joka ilmestyy tunnusmerkeissä, tunnusmerkeissä, jotka nostavat ja masentavat, ja hänelle tarjottiin luentoja, selityksiä, raamatunkritiikkiä. Pyrkivätkö kristityt selittämään jumalaa? Oliko usko tiedettä, saavutettiinko se tutkimuksilla? Maan tomua!

Yliopistovuodet olivat olleet viemäisillään hänen uskonsa, ne veivät kaiken hänen luottamuksensa kirkkoon ja pappeihin, hän tapasi nuoria teoloogeja, jotka puhuivat, että nyt oli papeilla hyvät ajat, sitä uraa kannatti tuumia. Mutta ne vuodet tekivät hänelle vielä jotakin pahempaakin, ne veivät hänen rohkeutensa, hän ajatteli uutta työtä, mutta mitä? Kokonaiseksi vuodeksi jätti hän salaa jumaluusopin lukien filologiaa, sitten hän taas palasi jumaluusoppiin, hänen täytyi löytää jumala. Jeesus oli valinnut kalastajat seuraamaan itseään, olisipa hänkin jäänyt kalastajaksi, ehkä olisi jumala kutsunut häntä, nyt sai hän turhaan kutsua jumalaa. Mitä oli hän nyt, ammattinsa oli hän hyljännyt, hän oli kalastajanpoika; josta tulisi virkamies, hän ei ollut mitään, tai vieläkin pahempaa, jotakin puolinaista, hän ei ollut kotonaan missään.

Stord suoritti tutkintonsa ja sai viran muutaman peninkulman päässä kotiseudultaan. Täällä hän aloitti kamppailunsa ja taisteli virkaveljiään vastaan, heidän laimeata uskoaan ja heidän virkaylpeyttään vastaan. Ja puhuttuaan kysyi hän aina itseltään, oliko tämä ollut jumalan tahto, puhuiko jumala hänen suunsa kautta, elikö hän jumalan elämää? Hän puhui niinkuin se, jolla on varmuus, mutta hän tunsi olevansa tietämätön sekä tiestä että polusta.

Stordista tuli tunnettu pappi, koko länsimaassa puhuttiin paljon hänen uskoninnostaan ja kaunopuheisuudestaan, hän aikaansai herätyksen, mutta herätyksen mukana lisääntyi hänen mielensä autius, hänen sanojensa kautta ilmestyi jumala kaikille, muttei hänelle itselleen, tai oliko tuo kaikki vain petosta?

Hänen virkaveljensä pysyttelivät ihmeellisen vaiteliaina, eivätkö hänen sanansa olleet kyllin sattuvia ja uhkaavia? Oliko hän vain henkisesti heikkojen herättäjä, hän tunsi vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka hän oli herättänyt ja katkeroitui niille, joita hänen sanansa eivät saavuttaneet.

Vihdoin tuli se, jota hän oli isonnut, monivuotisen taistelun perästä liikahti vihdoin papisto, piispa kutsui länsimaan papit suureen kokoukseen, yhtaikaa pidettäisiin myöskin suuri maallikkokokous, tarkoituksena oli aikaansaada läheisempää yhteistoimintaa kirkon pappien ja maallikoiden kesken. Tähän kokoukseen kutsuttiin pastori Stordia erikoisesti, kuten piispa kirjoitti, tekemään selkoa mietteistään ja ajatuksistaan nykyaikaisen papiston asemasta kristillisessä elämässä.

Stord tuli varustettuna, hänen edessään oli ratkaiseva taistelu, elämäntaistelu oli kamppailtava. Ennen lähtöään vietti hän rukouksessa tunnin toisensa perästä, saadakseen voimaa, saadakseen merkin jumalan armosta. Hän ajatteli Lutheria Wormsissa, salaisesti hän toivoi marttyyriutta, hän oli varma siitä, että hänen papinvirkansa oli kysymyksessä,-ja hän toivoi menettävänsä sen, hän kaipasi vainoa.

Ensimmäiset päivät kuluivat pappien ja maallikoiden keskusteluihin, kummassakin leirissä oltiin sovinnollisia, he inhoittivat pastori Stordia.

Tuli se päivä, jona hänen oli puhuttava. Nyt katseli hän kasvoista kasvoihin virkaveljiään, kaikkia noita laimeita kirkon miehiä, ja hän tuomitsi heidät, heidän arkuutensa, ylpeytensä, heidän virkauskonsa tähden, heidän etääntymisensä tähden elävästä, totisesta kristinuskosta; mitenkä ilmeni Kristuksen usko heissä, tahto noudattaa sitä hänen sanaansa, että tämä elämä oli arvoton, sammuva päivä ennen suurta kohtaamista; olivatko he unhoittaneet hänen sanansa, ettei valtakunta ollut tästä maailmasta, ainoatakaan heistä ei Kristus tunnustaisi apostolikseen.

Hänen puhuessaan vallitsi kuolonhiljaisuus, mutta hän tunsi, ettei se ollut järkytyksen synnyttämää hiljaisuutta, puhuessaan oli hän kerran ajatellut, ikävystytänkö minä heitä, väsytänkö minä heitä?

Ensimmäisenä esiintyi hänen puhuttuaan piispa, hän kiitti kristittyä veljeään hänen osoittamastaan hartaasta kilvoittelusta, hänen ajatuksensa eivät tosin olleet uusia, taistelu oli yhtä vanha kuin kirkkokin, viimeksi oli sen nostanut tanskalainen filosoofi Kirkegaard, mutta omasta puolestaan arveli piispa, ettei kirkko kaivannut filosofiaa, vaan yksinkertaista uskoa. Silloin jähmettyi pastori Stord, oliko hän filosoofi, eikö hän ollut yksinkertainen uskovainen, mitä oli hänellä Kirkegaardin kanssa tekemistä? Mutta piispa jatkoi, hän ei tahtonut tuomita kristittyä veljeä hänen liioittelujensa vaan hänen henkensä mukaan, ja henki oli apostoolinen, sitä hän kunnioitti. Piispan sanoihin liittyivät kaikki, papit olivat täynnään lempeyttä, anteeksiantoa ja nöyryyttä. Ja kokous päättyi siten, että piispa pappien ja maallikoiden puolesta pyysi pastori Stordia tulevissa suurkäräjävaaleissa asettumaan erikoiseksi kirkon ehdokkaaksi, kirkko tahtoi saada hartaan uskovaisen maan suurkäräjille.

Stord palasi kotiin kokouksesta tappiolle joutuneena miehenä, jumala ei ollut valinnut häntä vihansa välikappaleeksi, hän oli yksinäinen, hyljätty, jumala ei tarvinnut häntä taisteluunsa.

Hän etsi itselleen uutta vaikutusalaa, hänestä tuli talonpoikaispappi, hän nai erään talonpoikaistytön kotiseudultaan, ei rakkaudesta, vaan sentähden että hän tarvitsi apua talossaan. Pari vuotta kestäneen avioliiton jälkeen kuoli vaimo. Hän ei enää tiennyt, mitä hän uskoi, hän ei tiennyt edes oliko hän kadottanut uskonsa, hän viljeli maataan ja eli talonpojan elämää, mutta ilotonna. Hän vihasi virkamiehiä, heidän sivistystään, heidän asuntojaan, heidän mukavaa elämäänsä, mutta häntä ei tyydyttänyt sen pienen pitäjän rahvaan seura, jossa hän oli pappina. Hän tunsi sisäistä vastenmielisyyttä heränneitä kohtaan, jotka hän itse oli herättänyt, häntä inhotti heidän ahdasmielisyytensä, typeryytensä, itsekylläinen hurskastelunsa, herätys kulki omia teitään, pitivätpä heränneet häntä melkein luopiona. Hänestä tuli synkkä, iloton mies. Hänellä oli voimakas ruumis, mutta se oli aina ollut hänen vallassaan ja oli vieläkin, ehdottomasti, mutta hänen sisimmässään kumahteli salainen viha, hänenkin elämänsä oli mennyttä. Mitä siitä oli ollut hyötyä? Ehkä tarkoitti jumala juuri tervettä, voimakasta elämää, miksei hän ollut jäänyt kalastajaksi, hänen veljensä asuivat perheellisinä taloissaan ja iloitsivat. Hän oli talonpoika, mutta miksi, eihän hänellä ollut taloa, vain virkatalo, eihän hänellä ollut lapsia, joille olisi opettanut rakkautta maahan, olisihan hän voinut uudelleen naida talonpoikaistytön, mutta hän ei tahtonut, hänen veressään piili salainen hehku, hän kaipasi naista, joka tulisi hänen luokseen rakkaudesta, nuoruutta jonka hän oli menettänyt, kuka tietää, ehkä oli jumala juuri siinä, rakkaudessa. Hän etsi aina jumalaa.

Hän tahtoi päästä pois siltä seudulta, jolla hän oli tappionsa kärsinyt, pois sieltä missä hänet liian hyvin tunnettiin, hän tahtoi olla yksin. Hän löysi itselleen uuden työmaan, hän valitsi sen siksi että oli kuullut virkatalon olevan rappiolla. Hän tahtoi panna sen kuntoon. Hän tahtoi mitellä voimiaan maan kanssa. Hän oli vain talonpoika. Papinpuku oli vain naamiaiskaapu. Hän oli menettämäisillään toivonsa löytää jumalan, ja kuitenkin ajatteli hän, jonakin päivänä ilmestyy jumala minulle, jonakin päivänä näen minä hänen kasvonsa. Jumalani, jumalani, miksi olet minut hyljännyt!

Täällä luuli hän saavansa elää rauhassa, täällä olivat ihmiset hänelle vieraita ja jäisivätkin vieraiksi, täällä saisi hän olla yksin. Hän eli työmiehen elämää, köyhinkään työmies ei olisi voinut elää tyytyväisempänä, minkä hän ansaitsi, sen hän käytti maanviljelykseen tai antoi salaisesti pois. Vain raskain työ väsytti häntä. Nyt tahtoi hän elää aivan yksin.

Ja sittenkin tunsi hän itsensä hyljätyksi ja orvoksi istuessaan kumartuneena pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, hän ajatteli, että tuolta vieraan talon ikkunasta vilkkuu kodikas valo.

6.

Pastori Stord ei päässyt ajattelemasta rouva Hagea, hän kyseli paikkakuntalaisilta hänestä, kuuli vain hyvää ja hämmästyi, hän oli odottanut jotakin rumaa piirrettä, johonka olisi voinut tarrautua.

Eräänä päivänä oli lähetettävä kuolinilmoitus tuomarille, lukkari tavallisesti vei sen, mutta nyt lähti pastori itse. Tuomari oli käräjillä, hän kohtasi vain kirjurin, kulkiessaan päärakennusta kohden ihmetteli hän itsekseen, etteikö hän oikeastaan tiennytkin tuomarin olevan poissa.

Hän tuli puutarhatietä, ketään ei ollut eteisessä. Menisiköhän hän eteenpäin? Hän astui huoneeseen, tyytymättömänä itseensä, hän katseli ympärilleen, huone oli kodikas, miksei hän koskaan saanut omaa huonettaan kodikkaaksi?

Katsellessaan ympärilleen kuuli hän ääniä, tytöt olivat tulossa, Anne Sofie edellä, Stord kävi rauhattomaksi, hän ei ollut ollenkaan muistanut tyttäriä, mitä hän sanoisi, hän tunsi jäykistyvänsä esittäessään pahinta osaansa, pappia vieraskäynnillä. Hänen ihoaan pisteli hänen mennessään heitä vastaan, hän tunsi olevansa kömpelö ja katkeroitui itselleen ja koko maailmalle. "Minä olen pastori Stord", tervehti hän, "etsin tuomaria."

"Isä on käräjähuoneella, tänään on tiistai", vastasi Anne Sofie.

"Onko pastori todellakin meillä", Charlotte ilmestyi ovelle ja tervehti, "se oli odottamatonta", sanoi hän suorasukaisesti, ja Stord oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen helähdyksen.

"Minäpä menen ilmoittamaan äidille", sanoi Anne Sofie.

Charlotte ja pastori olivat kahdenkesken, pastori katsahti nopeasti Charlottea, rauhattomuus, jota hän näinä päivinä oli aina tuntenut ajatellessaan tuomarilaa, palasi taas, ahdistava yksinäisyyden tuntu, kuinka ihmeellisen solakka hän onkaan, ajatteli pastori. Kaula oli pehmeä ja valkoinen, olkapäät hieman riippuvat, kädet pitkät ja kapeat, — hänen katseensa kiintyi käsiin ja jäi niihin.

"Tuliko niistä saarnista paljonkin puita", kysyi Charlotte, oleillen ovella. Pastori katsahti ylös ja hymyili. "Moititteko tekin niistä, ovatko ne olleet täällä katkerana puheenaiheena? Oletteko muuten huomanneet, että täältä on nyt vapaampi näköala, kun puut ovat poissa?"

"En, vainiin —", Charlotte meni ikkunan luo, polvi tuolilla ja nojaten kaksin käsin ikkunalautaan hän katseli ulos, "siksi kai te ne hakkautittekin."

"Meillä ei tavallisesti hakkauteta saarnipuita haloiksi", jatkoi pastori.

"Ne kai tuottavat muillakin tavoin", vastasi Charlotte kuivasti.

Hän seisoi edelleenkin ikkunan luona, ikäänkuin olisi mieluimmin ollut katsomatta pastoriin. Mutta pastori katseli häntä, hänen ylpeätä sivukuvaansa, hieman liian pitkää nenää ja kapeata suuta.

"Minua ei täällä katsota hyvin silmin niitten puitten tähden", sanoi pastori nöyrästi. "Oli niinkuin teidän äitinne sanoi, ne olivat pyhiä."

"Minun mielestäni puut ovat suuremman arvoisia kuin ihmiset", sanoi
Charlotte kääntymättä.

"Se johtuu kai siitä, ettette ole vielä oppinut tuntemaan ihmisiä."

"Minä olen luullut, ettei ihmisiä rakastaisi paljoakaan opittuaan heidät tuntemaan", nyt hän kääntyi pastoriin päin.

"En minä kai niin sanonutkaan", vastasi pastori, "ensiksi pidetään luonnosta, puista ja maista, ei ole vielä opittu tuntemaan ihmisiä. Kun on opittu tuntemaan ihmisiä, rakastetaan luontoa. Tarkoitin vain, ettette vielä ole päässyt ensimmäistä astetta kauemmaksi". Hän vaikeni hetken, sitten hän lisäsi lempeästi: "tehän olette nuori."

"Vaikka, mutta minä rakastan puita", sanoi Charlotte uhmaten, tuli hetken vaitiolo.

Sitten sanoi pastori äkkiä:

"Minä olen tottunut toimimaan nopeasti. Nyt olen pahoillani siitä, että hakkautin nuo puut."

Charlotte hämmästyi, suoristautui ja sanoi kylmästi:

"Ne eivät siitä kasva uudelleen."

Hämmästyneenä siitä, ettei kohdannutkaan suopeutta, kiiruhti pastori pelastautumaan:

"Ne eivät kasva. Mutta pelto kasvaa."

"Ei katuminen saa mitään ihmeitä aikaan", sanoi Charlotte ynseästi.

Pastori hymyili. "En minä kadukaan niin, että siitä voisi ihmettä syntyä."

Sitten he vaikenivat taas, he tunsivat kumpikin olevansa liian totisia, he olivat niin juhlallisen näköisiä kuin surisivat he yhdessä jotakin vainajaa. Kunpahan minä voisin nauraa jollekin, ajatteli Charlotte, ja tuli entistään vakavammaksi.

"Onpa hyvä, että on satanut", sanoi pastori rauhallisesti.

"Tavattoman hyvä", todisti Charlotte. "Täällä on kaunista", sanoi pastori ja jatkoi, pienoinen pilkahdus silmissään, "täällä on niin kauniita puita, semmoisiin en ole tottunut siellä, josta tulin."

"Sen kyllä huomaa", naurahti Charlotte lyhyesti ja vapautuneena.

Pastori tunsi, että pahin oli jo kestetty ja jutteli edelleen vilkkaasti, hieman katkonaisesti, naurussaan kimakka helähdys.

"Täällä on lauhkeampaa ja hiljaisempaa kuin siellä, mistä minä tulen. Sanotaan, että ken on kasvanut meren partailla, kaipaa aina sinne takaisin. Minä en ole varma siitä. Usein ihmettelen itsekseni, enkö olekin aina kaivannut pois meren luota, kauemmaksi vuonoihin, sinne missä on rauhallisempaa ja vehmaampaa. Niin, sitä minä nyt ihmettelen."

Hän seisoi ikäänkuin olisi keksinyt uuden, valaisevan ajatuksen.
Charlotte tarkasteli häntä uteliaana.

"Merenrantalaiset ovat mahtavia merellä ollessaan, mutta pieniä niin kauan kuin ovat maan kamaralla. Ja sillä, joka on tahallaan kavunnut maihin, täytyy olla jotakin muuta, mikä mielen täyttää tai hukkuu hän tyhjään ikävöimiseen tai tulee pieneksi siinä, minkä luulee olevan suurta."

"Ovatko ihmiset täällä teidän mielestänne mahtailevia", kysyi Charlotte.

"En minä ajatellut ihmisiä, minä ajattelin itseäni", sanoi pastori ihmetellen omaa avomielisyyttään. "Vaikka olisimme kuinka pieniä tahansa, etsimme aina jotakin suurempaa, joka täyttäisi mielemme, mikään pelko ei ole niin kauhea kuin se, jota tuntee huomatessaan tyhjyyden ammottavan sielussaan, jota tuntee toivottomasti tavoittaessaan jotakin millä sen täyttäisi, kun ei se enää itsestään täyty. Onko se sitä, mitä nimitetään vanhuudeksi? Kenties, mutta erehtyneelle ihmiselle voi se alkaa jo parinkymmenen ijässä. Elämä on kuin puut, ne eivät kasva uudelleen katumalla." Hän säikähti itseään, tässä hän seisoi selvittelemässä sisintään, ilmaisemassa salaisuuksia, joita hän tuskin itsekään tunsi, hän lopetti sanoen karusti:

"Olipa hyvä, että satoi."

"Erinomaisen hyvä", sanoi Charlotte, hän oli kuunnellut henkeään pidätellen, niin hämmästynyt hän oli.

"Rouva Hage tuli, vilkkaana ja eloisana — hänet oli haettu maantieltä, eräältä hänen tavanmukaisista keskusteluistaan.

"No, sepä oli hauskaa", sanoi hän.

"Mehän olemme naapureja", vastasi pastori pidättyväisesti.

He joivat teetä ja olivat iloisia, pastori oli naisten mielestä melkeinpä kuin tavallinen ihminen, ystävällinen, huvittava, välistä hieman koomillinen, äänessä soinnahti joskus juhlallinen messusävy, sehän on ominaista kaikille papeille, merkillinen, naurettava ristiriitaisuus oli miehekkyyden ja piipityksen välillä, aivan samanlainen kuin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten säärien sekä sipsuttavan käynnin. Mutta hän oli komea ja hänellä oli omat arvelunsa kaikista asioista, tuomarilaiset pitivät semmoisia hyveitä arvossa.

Charlotte tarkasteli häntä koko ajan, hän oli ikäänkuin päässyt pastorin salaisuuksien perille, hän oli onneton, heidän välillään vallitsi kätketty ymmärtämys, tuntui siltä kuin olisivat he koko ajan toisten kuulematta kuiskailleet keskenään. Jollei hän olisi ollut hieman naurettava, hieman talonpoikainen, vieraaseen piiriin kuuluvalta tuntuva, olisi Charlotte pitänyt häntä mielenkiintoisena.

— Ennen kotiamenoaan teki pastori pitkän kävelyretken Indredaliin päin, hän ei heti jaksanut mennä autioon pappilaan tai väentupaan Antin pakeille. Ei satanut enää, mutta ilmassa oli hienoa, hopeista sumua, tunturit näyttivät kohoavan kuin varjot harmaaseen avaruuteen. Tie oli kapea, ainoa tie tunturien ja virran välillä, joka kohisi tiheän pensaikon keskellä.

Pastori pysähtyi vasta kosken yli vievällä pienellä sillalla. Niin, niin, puheli hän itsekseen tuijottaen koskeen, vuodet vierivät, ihminen vanhentuu, herää kysymys, mihinkä on elämä kulunut, eikö elämä ole jumalan parhain lahja, kuinka sinä olet sen käyttänyt? Mutta, ajatteli hän edelleen, eikö ollutkin niin, että me elämme tulevaa elämää varten emmekä tätä, eikö Kristus sanonutkin niin, jumalan valtakunta on lähellä, siinähän on koko kristinuskon ydin. Miksikä jumala sitten olisi antanut meille tämän elämän, joka voisi olla niin ihana, jollei juuri siksi, että me sen eläisimme?

Eläisimme — eikö hän sitten koskaan ollut elänyt? Olihan hän ollut naimisissa — hänen kasvonsa vääntyivät. Ehkä hänen erehtymyksensä oli juuri se, ettei hän koskaan ollut elänyt? Ehkä oli jumala elämässä?

Hän tuli liikutetuksi, hän kulki edestakaisin sillalla, oliko tämä ilmestys, pilkahtiko tässä valoa? Hän ei ollut koskaan pitänyt kestään, koskaan rakastanut. Rakastanut, sopiko semmoinen sana vanhenevalle miehelle, mutta eihän elämä ollut ennen tarjonnut hänelle sitä lahjaa, täytyikö hänen hyljätä se sentähden, että se tuli niin myöhään?

Hitaasti, kuin mieluisan tuskallisena lämpönä, täytti tuon nuoren tytön muisto hänen mielensä, tuon niin nuoren tytön, pitkänä, pitkänä huokauksena valtasi uusi tunne hänen olemuksensa, hän nojasi raskaasti sillan kaidetta vasten, miksei hän ottaisi rakkautta vastaan lahjana, tapahtukoon niin jumalan nimeen.

Hän kulki kotiinpäin nopein sipsuttavin askelin. Oli alkanut kirkastua, ajelehtivien sumuharsojen välistä vilahti vaaleansininen taivas.

Hän kulki reippaasti, hänen mielensä oli iloinen ja kevyt, hän oli kummastuksissaan, tänään oli hän saanut merkin, jumalani, minä kiitän sinua, sanoi hän, elämä ei ollut enää yksinäistä.

Melkein juosten nousi hän pappilanmäen, pelloilta ja niityiltä nousi voimakas tuoksu, huomennahan hänen oli mentävä perunamaalle.

7.

"No, no, Ivar Botn", sanoi tuomari, oltiin käräjillä parin peninkulman päässä pääpitäjästä, "pitäkäähän mielessänne minun kehoitukseni, — puhukaa totta, mitään salaamatta. Mitä sanottiin rajankäynnin päätyttyä?"

Ivar Botn vääntelehti, ei siksi ettei hän olisi muistanut, eikä hän oikeastaan tahtonut mitään salatakaan. Mutta vaikeata oli tässä seisoa sanasta sanaan selvittämässä kaikkien kylänmiesten kuullen, ja kyllähän hän sen tiesi, mitä totuuden ilmitulo merkitsisi, — ettei tuo tuomarikaan ymmärtänyt puolinaista viittausta — —

Tuomari huokasi, hän epäili suuresti todistajain totuudenrakkautta. Sitten hän saneli pöytäkirjaan — Charlotte oli hänen mukanaan pöytäkirjurina -ja huusi hitaalla, väsyneellä äänellään:

"Kahdeksas todistaja. Talollinen Sakarias Sakariaanpoika Hestebeite."

Käräjähuone oli täynnä sinipukuista miesväkeä, he istuivat pitkin seiniä olevilla penkeillä suuret nyrkit polvien välissä, oleilivat ovella ja seisoskelivat tiheänä ryhmänä käytävässä. Pihalla vetelehti pari miestä hevosten luona.

Ilma oli kuuma ja tyven. Vesi kuulsi vaaleansiniseltä jäisenvihreitten tuntunen keskellä, jäätikköhuippu heloitti valkoisena, keltaisena ja sinisenä aurinkoista taivasta vasten.

Käräjätuvassa oli tukahuttavan kuuma, siniset puvut kärysivät, ilmaa olisi voinut kantaa ulos astioissa.

Sakarias Sakariaanpoika Hestebeiten ollessa todistamassa, syntyi käräjätuvassa levottomuutta, miehet kääntyivät varovaisesti kurkistamaan ikkunasta, ja he näkivät, että rannikkoa pitkin tuli rataskulkue, sen perässä leijaili valkoinen pölypilvi.

Hotellinomistaja Fonn tuli aika kyytiä hotellin leveitä portaita alas, juostessaan risti hän kätensä ikäänkuin pyytääkseen jumalalta, että vieraat olisivat tuottavia. Päästyään alas hän kääntyi, kiipesi takaisin pari porrasta, pysähtyi ja lähti alaspäin uudelleen.

"Sivert — Sivert", huusi hän rämeällä, kovalla äänellä eräälle pojalle, joka keikkui aidalla, "ota sinä vastaan hevoset. Hm. Niin. Mitä minun vielä pitikään?" Hän juoksi nopein, lyhyin askelin erään miehen luo, joka istui käräjätuvan portailla.

"Onko sinulla kaloja mukanasi, Johannes?" kuiskasi hän, "onko sinulla kaloja mukanasi. Mihinkä minun sitten piti mennä?"

Johannes katsahti ylös. Kalat oli pantu suolaan.

"Hyväjumala — kaikkea sitä tapahtuu", sanoi Fonn, risti kätensä ja juoksi portaita ylös jääden tuijottamaan. "Siellä tulee piiri-insinööri", sanoi hän kovaa ja lisäsi heti vaivaisella valittavalla äänellä, "hyväjumala, siellähän tulee piiri-insinöri seurueineen." Heidät arvosteltiin sangen hyviksi matkustajiksi.

Uudelleen hän nousi hotellin portaita, pysähtyi puolitiehen, levitti kätensä ja kuiskasi, "nyt ne tulevat."

Matkueessa oli kolmet rattaat, ensimmäisissä istui piiri-insinööri, pitkä, laiha mies, jolla oli pitkät hevosenkasvot ja suuri musta parta. Hitaasti astui hän alas rattailta. Kääntyi hitaasti kyytipoikaan päin. Puhui hänelle sanomattoman hitaasti. Kulki hitaasti hotellia kohden. Pysähtyi, ojenteli itseään hitaasti, yhä enemmän ja enemmän, kunpahan hän jo taukoaisi, mutta hän ojenteli itseään entistään enemmän, vihdoin natisivat kaikki hänen jäsenensä uhkaavasti, silloin antoi hän syvään huokaisten kätensä vaipua.

Fonn juoksi häntä vastaan, kierteli hänen ympärillään, nousi pari porrasta, laskeutui pari porrasta, "piiri-insinööri voi tietenkin hyvin? ja piiri-insinöörin rouvakin voi samoin hyvin? Kuinka kärsivällinen — kuinka kärsivällinen — voi hyväjumala, niin tilaako — tilaa — sesonki ei ole vielä alkanut, mutta vaikka täällä olisi vieraita jok’ainoassa sängyssä, hankittaisiin piiri-insinöörille sittenkin tilaa, tänään on käräjäpäiväkin, tuomarikin on täällä, voi hyväjumala."

Korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla sanoi hän kättään heilauttaen, "tehkää niin hyvin herrani, Sivert päästä hevoset hakaan."

Charlotte näki istuimeltaan pihamaalle, tulleista hän tunsi piiri-insinöörin, hänen kaksi apulaistaan sekä erään bergeniläisen insinöörin. Mutta viidettä, hyvin nuorta, punervanvaaleata, uuteen ruudukkaaseen urheilupukuun puettua miestä, hän ei tuntenut.

Oli syntynyt kiistaa, voitiinko kymmenennen todistajan Juljaana Juhanneksentytär Breien todistusta kuulla, hän oli syöttänyt sikojaan kysymyksessäolevalla rinteellä.

"Sitten me otamme riitakysymyksen harkittavaksemme", sanoi tuomari, "ja lopetamme täksi aamupäiväksi." Syntyi hiukan mutinaa, tuomarista ei pidetty, hän ei antanut ihmisten jaaritella niinkauan kuin niitä halutti. —

— Päivällispöydässä istui Charlotte nuoren, vieraan, vaaleaverisen miehen vieressä, hänen nimensä oli Melde — Sten Melde — hän oli piiri-insinöörin veljenpoika.

Oliko hauskaa olla mukana maantieretkellä?

Hauskinta mitä Sten Melde tiesi — vaikka oli kyseessä vain näin lyhyt aika.

Sitten heillä ei ollut sen enempää puhumista, Charlotte istui jäykkänä ja luoksepääsemättömänä, hän oli hämillään.

Piiri-insinööri jutteli pitkäveteiseen tapaansa, osoitellen ilmaan pitkällä, jäntevällä, luisella sormellaan: he olivat tulleet viitoittamaan tunturin yli uutta tietä, kesemmällä tehtäisiin päätös ja arviolaskelma.

"Silloin on tuomarin maja Laakajärven rannalla vaarassa", sanoi hän.

Tuomari tuli levottomaksi, pienestä tunturimajastaan hän piti eniten tässä maailmassa.

"Niin, minä koetan estää, minä koetan estää", sanoi piiri-insinööri, "mutta hittoko sen tietää, kuinka käy, talonpojat tahtovat välttämättömästi saada tien kulkemaan majanpuoleista rantaa, vaikka se siten tulee sekä pitemmäksi että kalliimmaksi." Hän alkoi laskea lukuja ja matkoja, niin että pöytäkunnalta pääsi ikäänkuin hiljainen huokaus.

Kirjuri piti pöytäkirjaa iltapäivällä, Charlotte oli vapaa, päivän kallistuessa iltaa kohden harhaili hän kylätietä rantaa pitkin. Eräällä niemekkeellä istui Sten Melde onkimassa.

"Syökö kala?" kysyi Charlotte.

"Ei. Tiedättekö te, mistä se johtuu?"

"On vielä liian aikaista kalastaa vuonossa", vastasi Charlotte.

"Vai niin, vai siitä se johtuu, hitto tässä sitten seisokoon", sanoi hän hypäten alas kiveltä, jolla oli seisonut, "en ole koskaan ennen onkinut, se on tuskastuttavan pitkäveteistä."

"Isän mielestä se on huvittavinta työtä, luullakseni. Veljeni
Johanneksen mielestä myöskin."

"Hänet minä tunnen, Kristianiasta, kadulta siis. Tiedättekö te, että hän on kaupungin komeimpia miehiä? Hän näyttää englantilaiselta — hienolta englantilaiselta." Hän katseli Charlottea suurilla kirkkailla silmillään. "Teistäkin tulisi englantilainen. Te olette melkein saman näköinen."

Hän asteli vikkelästi Charlotten rinnalla, väliin toisella, väliin toisella puolella, puhuen koko ajan.

"Rakas ystävä", Charlotte pysähtyi, "etteköhän voisi kulkea rauhallisesti yhdellä puolella?"

"Kyllä vallan," nauroi hän, "se johtuu siitä, että minä olen aina rauhaton. Sanoo eno. Tunnetteko te enon? Kauhean hidas eno. Mutta hyvä. Siksi minä juuri olenkin tällä retkellä. Rauhoittuakseni hiukan, sanoo isä. Minusta tulee rautatieinsinööri, niin, ei täällä kotona, minulla on eno Amerikassa — sinne minä lähden. Siksi piti minun tänä kesänä hieman harjoitella. Arveli äiti."

"Vai niin, te aiotte lähteä Amerikaan?"

"Niin, jos minä vaan voin lähteä Kristianiasta. Sillä Kristiania on maailman ihanin kaupunki, eikö teidänkin mielestänne?" Hän hypähti taas. "Ettekö te ole ollut Kristianiassa? Voi teitä raukkaa - minä en ole koskaan ollut muualla. Amerika on vielä parempi. Sanoo eno, Minä olen sanonut enolle, etten voi olla hänen kanssaan kauempaa kuin kesäkuun, heinäkuun minä purjehdin. Jollen jo silloin lähde Amerikaan." Hän hypähti taas toiselle puolelle.

He olivat saapuneet takaisin hotellin luo, käräjät olivat päättyneet, rattaat toistensa jälkeen lähtivät kolisten, tomupilven peittäminä. Tuomari seisoi pihalla keskustellen erään miehen kanssa, perin väsyneeltä hän näytti, mutta aina tapasi moni häneltä jälkeenpäin kysyä neuvoa eikä tuomari koskaan kieltäytynyt.

Charlotte ja Sten Melde istuutuivat hotellin portaille. Vesi muuttui syvän siniseksi, ohutta sumua laskeutui tuntureille, hiljaisuudessa alkoi eroittaa kosken kohinaa.

"Minä en ole koskaan ennen ollut täällä lännessä", sanoi Sten Melde, "täällä on tavattoman kaunista, mutta asua en täällä tahtoisi."

"Miksette? Onhan täällä teidän mielestänne kaunista. Mutta ehkä teidän enonnekin arvelee niin?"

"Enoko? Hänen mielestään on tämä ainoa ihmisasunnoksi sopiva paikka. Sanoo eno. Mutta ei -tuntureita vain, vettä ja pienen pieniä taloja, täällä ei varmaankaan tapahdu kerrassaan mitään, ja minun mielestäni täytyy joka päivä aina sattua jotakin."

"Täällä ei kylläkään paljoa tapahdu", sanoi Charlotte heikko, katkera värähdys äänessään, "minä iloitsen, jos tapahtuu jotakin edes kerran vuodessa."

"Tulkaa", sanoi Sten Melde, "menkäämme soutelemaan."

Charlotte katsoi häneen ihmetellen.

"Sitä emme voi tehdä."

Mutta Sten Melde tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan, "tulkaa nyt vaan", nauroi hän.

Talaitten luona oli vene, hän työnsi sen arkailematta vesille.

"Mutta emmehän me voi ottaa tätä venettä ilman muuta."

"Emmehän me toki karkaa", sanoi Sten Melde nauraen ja hyppäsi veneeseen, "jos joku tätä tarvitsee, niin kyllä hän huutaa meille."

Charlotte hymyili. "Ei ihmisten täällä ole tapana seisoa rannalla luikkaamassa", hänkin astui veneeseen.

"Se on totta, täällä ihmiset vain kuiskailevat, oletteko huomanneet sen? Se johtuu siitä, että kaikki muu puhuu niin voimakkaasti. Tunturit. Virta. Sanoo eno."

He soutivat hitaasti, rantaa seuraten, Sten Melde kastoi airoja varovaisesti veteen, joka syvällä näytti olevan mustaa. He soutivat pienen puron ohi, joka pulppusi rantakivien keskellä.

Sten Melde piti venettä paikoillaan.

"Kuulkaa", sanoi hän.

"Mitä te kuuntelette", kuiskasi Charlotte.

"Puroa, — on niin ihmeellistä kuunnella sitä."

He kuuntelivat molemmat heikkoa puronsolinaa.

Sitten he soutivat edelleen, erään niemen rantaa, vesi oli kirkasta ja mustaa, siellä täällä väreili pinta kalojen liikkeistä. Vääristynyt koivu kuvastelihe veden kalvoon, etäämpänä olevan tunturin juurella yhtyi vesi ja ranta tummaksi varjoksi, kirkkaalla taivaalla loisti valkoinen uusikuu.

Sten Melde kasteli vain airojen kärkiä veteen. "Täällä vasta oikein näkee, kuinka korkealla taivas on", sanoi hän.

Charlotte ei vastannut, hän istui veneen perässä katsellen Sten Melden ohi eteenpäin, hän oli vielä kuulevinaan puron solinaa.

"Maailma on niin suuri", sanoi Sten Melde vetäisten airoillaan, "on niin paljon, jota tekisi mieli nähdä, jossa tekisi mieli olla mukana. Kaikessa, mitä tapahtuu, — minun mielestäni me elämme suunnattoman suurena aikakautena. Minäkin varmasti saan kokea paljon, — en vaan tiedä mistä aloittaisin."

"Älkää puhuko semmoisia", sanoi Charlotte ravistaen itseään, "on niin vaikeata kestää."

"Onko jotakin, jota ette voi kestää", sanoi Sten Melde kumartuen ihmetellen Charlotteen päin.

"Täällä olemista."

"Täällä — veneessäkö olemista?" kysyi Sten Melde tuijottaen suu auki
Charlottea.

"Ei", Charlotte naurahti lyhyesti, "kotona olemista — alituista kotonaoloa. Koskaan ei pääse maailmalle, koskaan ei näe mitään, ei elä mitään, semmoista ei voi kestää."

"Ei, semmoinen on surullista", sanoi Sten Melde ajattelevaisena, "mutta ei se mitään tee", jatkoi hän innokkaasti, "kaikki muuttuu, jos vain itse sitä tahtoo, eikö niin, sitä sanoo minun amerikkalainen enonikin. Ja tehän olette niin kaunis."

Charlotte heitti päätään.

"Älkää puhuko moisia typeryyksiä."

"Enpähän puhu", sanoi hän kasvot punaisina, "en minä sitä kehuakseni sanonut, ei minun tapanani ole puhua — typeryyksiä." Hän souti muutamia aironvetoja. "Täällä on sittenkin kauniimpaa kuin missään muualla. Vaikka Kristianiankin vuono on niin hirmuisen kaunis."

He olivat nyt hotellin edustalla, — suuri rakennus kuvastui vaaleansinisenä veteen, kosken kohinan kuulivat he selvästi.

"Ajatelkaahan, ensi vuonna minä ehkä olen soutelemassa Michiganilla", sanoi Sten Melde, "sinnepäin minä lähden. Luullakseni."

"Niin — ja minä ehkä olen taas täällä soutelemassa."

"Soutelemassa jonkun uuden tuttavan kanssa", sanoi Sten Melde tunteellisesta.

"Täällä ei saa montaakaan uutta tuttavaa vuosikausina —"

"Te ehkä muistatte minuakin silloin", sanoi Sten Melde nopeasti, "minä ajattelen teitä kovasti."

"Michiganillako?"

"Niin, Michiganilla! Sillä siellä ei voi olla kauniimpaa kuin täällä, sanokoon eno mitä tahansa. Tätä iltaa minä en koskaan unhoita.

"Koetan uskoa", sanoi Charlotte pitäen kättään vedessä.

"En koskaan", vakuutti Sten Melde. Charlotte katsahti ylöspäin, sininen iltavalaistus teki hänen silmänsä tummiksi ja syviksi. "En koskaan", toisti Sten Melde juhlallisesti.

Tuomari seisoi rannalla ja huusi heitä hiljaa.

Hitaasti souti Sten Melde venettä rantaa kohden, Charlotte piti kättään vedessä — siitä jäi veteen valkoinen poreileva juova. Sten Melde tuskin liikutti airojaan, mutta ranta läheni sittenkin.

"Koskaan en unhoita tätä iltaa", sanoi hän, "eikä missään ole näin kaunista."

"Eikö edes Michiganjärvellä", Charlotte koetti hymyillä, mutta hänen suupielensä vain värähtivät.

"Ei edes Michiganjärvellä", vastasi Sten Melde tarttuen hänen märkään käteensä.

Tuomari tuli auttamaan venettä maihin.

8.

Rouva Hage tuli eteiseen.

"Charlotte — juoksehan pastorille kysymään eikö hän tulisi meille syömään illallista. Sano, että Niilo toi forelleja Laakajärveltä, — ei se raukkanen taida arkipäivinä liian komeasti elellä."

Iltapäivällä oli sataa tihuuttanut ja ruoho oli märkää Charlotten juostessa polkua pitkin pappilaa kohden, hän nosti hameensa korkealle ja hyppi lätäkköjen keskellä, hänen juostessaan pudistivat koivut vihmaa hänen päällensä, hänen hiuksissaan ja paljailla käsivarsillaan kimalteli. Hän hymyili juostessaan.

Pastori katseli kanslian ikkunasta hänen tuloaan, liikutettuna hän tuijotti, punainen ilta-aurinko paistoi niitylle, kimalteli ruohikossa, vesilätäköissä, koivujen lehdillä, ja tämän loiston ja kimalluksen keskellä tuli hän kevyenä, solakkana, hymyilevänä, onni itse tuli juosten hänen luokseen. Hän tunsi vavahduksen ruumiissaan ja painoi kättään sydäntä vasten, onnellisena ja peljäten, sitten hän meni Charlottea vastaan. Hän tarttui Charlotten käteen, — piti sitä hieman liian kauan kädessään, päästi sen nopeasti ja pyysi Charlottea käymään sisään, ensimmäistä kertaa oltiin tuomarilasta hänen luonaan, sanoi hän ja hän kuuli äänensä tärisevän.

Charlotte seisoi suuressa alastomassa huoneessa, oliko tämä se sama huone, joka pastori Langen aikana oli ollut niin viehättävä, hänen katseensa synkkeni.

"Niin, täällä on tyhjää ja rumaa", sanoi pastori, "Pernilla — Antin eukko — on täällä järjestellyt", vastenmielisyydellä hän ajatteli pientä, kyttyräselkäistä, lenkosääristä Pernillaa.

"Mutta, kuinka te", — sanoi Charlotte.

"Minä en koskaan oleskele täällä", sanoi pastori lyhyesti, "menkäämme kansliaan". Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että Charlotte luulee kai hänen pitävän kansliaa siistimpänä ja hän kiiruhti lisäämään, "vaikkei siellä tämän parempaa ole, kaikkialta näkyy, että täällä asuu yksinäinen mies tyhjyyden ympäröimänä."

He menivät kansliaan, heitä vastaan tulvahti väkevä tupakankatku, pastori aukaisi ikkunan -päästääkseen suven sisään, sanoi hän, ja ajatteli, missä on nyt sinun ylpeytesi.

"Täällä on niin outoa", sanoi Charlotte, "sallitteko", hän aukaisi erään oven, "vai niin, kabinetti onkin tyhjänä."

"Niin — täällä on tyhjää", sanoi pastori ikäänkuin nyt vasta huomaisi sen ensimmäisen kerran, "mutta miksipä minä yrittäisinkään, — eihän minulla ole edes ainoatakaan tuolia, jolla olisi minulle jotakin merkitystä."

Charlotte katseli tyhjiä seiniä.

"Täällä ei ole ainoatakaan kuvaa, ei edes minun vaimoni valokuvaa. Semmoista ei ole olemassakaan, me talonpojat emme valokuvauta itseämme — niin usein kuin te muut."

"Mutta kerranhan teillä kuitenkin oli —?"

"Koti, aioitte sanoa? Jäätyäni yksin möin kaiken, mitä minulla oli. Kotia ei minulla ollutkaan, vain tuoleja ja pöytiä. Lapsuudenkodissani tunsin minä jokaisen esineen, kaikella oli nimensä ja merkityksensä, se on nyt minun vanhimmalla veljelläni —" hän keskeytti, miksikä hän täten parjasi omaansa, — kyllä kiitos, kernaasti hän tulee illalliselle.

Charlotte lähti, pastori unohtui seisomaan, hän oli tuntevinaan hienoa, lämmintä tuoksua, varovaisesti hän sulki ikkunan. —

— Illallisen jälkeen istuivat he puutarhaportailla, rouva Hagella oli leivoksia ja lasillinen karviaismarjaviiniä.

Oli lämmintä, korkeat saarnit suhisivat hiljaa, ruusuista levisi voimakas tuoksu, joen seutuvilla olivat maat sinisenään kellokukkia. Kuka tuolla virran rannalla kalasteli, Anne Sofie tunsi hänet, siellä oli Ole, — saadakseen olla tuomarilan läheisyydessä, ajatteli Anne Sofie.

Pastori ja tuomari istuivat penkillä, rouva Hage tyttärineen portailla, keskustelu oli hidasta, pastori ja tuomari olivat ikävystyneitä toistensa seurassa. He keskustelivat virran yli suunnitellusta uudesta sillasta, tuomari oli aikoinaan pannut kunnanvaltuustossa asian vireille, nyt riideltiin sillan paikasta, ja niin kai jäisi taas tämäkin suunnitelma lepäämään ihmisiäksi. Pastori vastaili innottomasti.

Pihan poikki tuli nuori, urheilupukuun puettu mies, hän pysähtyi katsellen ympärilleen. Charlotte nousi. Pastorikin tuli tarkkaavaiseksi.

"Minä voisin vallan hyvin mennä tuomaria tervehtimään", tulija oli Sten Melde, hän tervehteli hymyillen valoisinta hymyään, "sanoi eno. Hyvää päivää, päivää", hän puristi pastorinkin kättä.

"Kaikki uudet kasvot ilahduttavat meitä — vallankin nuoret", rouva Hage otti Sten Melden käden molempien käsiensä väliin.

Pastori vetäytyi ikävystyneenä takaisin penkilleen, — sieltäkin hän näki Charlotten.

Charlotte seisoi portailla, hieman kumartuneena, liikkumattomana, hän ikäänkuin kuunteli jotakin, hymyillen tuota hymyään, joka oli täyttänyt pappilan tyhjät suojat, — tuota samaa, salaperäistä hymyä, ajatteli pastori. Nuo tummat silmät hän tunsi. Pastori tarttui lujasti penkkiin ja puristi sitä kaikin voimin, kohtelias, väsynyt hymy karehti yhä hänen huulillaan, hän tuijotti eteensä, merkitsikö Charlotten hymy, että hän ajatteli jotakin — jotakin toista?

"Teillä on tavattoman sievää täällä maalla", sanoi Sten, kädessään viinilasi istuutui hän portaille.

"Niin voitte te sanoa, jotka käytte meillä näin kesäisin", vastasi rouva Hage, "teidän pitäisi kokea talvista yksinäisyyttä."

"Yksinäisyyttä?" pastori katsahti ylöspäin, "voiko väkirikkaalla seudulla olla yksinäistä?"

Rouva Hage hymyili ystävällistä, suopeaa hymyään: "minusta meikäläiset virkamiestalot ovat kuin metsämajoja, kesällä ympäröi ne lintujen tirskutus ja laulu, syksyllä ja talvella ovat ne elottomia ja autioita. Jälelle ovat jääneet vain varikset ja närhit, jotka eivät mieltä ilahduta."

"Onneksi eivät pitäjäläiset ole teitä kuulemassa", sanoi pastori.

"Mutta rakas pastori, — enhän minä tarkoita pitäjäläisiä. Tarkoitan isää ja itseäni, — eihän meistä vanhoista enää ole laulajiksi — eikö niin, pastori."

Pastori kumartui. Meistä vanhoista, ajatteli hän. Varis laululintujen parissa. Hän nousi ja jätti lyhyesti hyvästi.

"Pastori ei pitänyt siitä, että sanoit häntä vanhaksi", sanoi Anne
Sofie.

"Mutta onhan hän hirmuisen vanha — jollei juuri hirmuisen — niin ainakin yli viidenkymmenen", sanoi Sten Melde.

Charlotte nauroi ääneen.

"Kysykää äidiltä, onko sen ikäinen vanha", sanoi hän.

"Meidän ikämme riippuu meidän mielentilastamme", vastasi rouva Hage, "nyt oli pastori hyvin vanha, hän ei ollutkaan niin huvittava kuin olin luullut. Hän hämmästytti minua."

Anne Sofie näki kalastajan hitain askelin palaavan virralta.

"Hän ei tullutkaan kai sinua huvittamaan", sanoi hän.

Rouva Hagen kulmakarvat kohosivat, aiheuttaisiko pastori talonpoikain ihailua, Anne Sofie oli niin käsittämätön. Sitten vaipui hän toisiin ajatuksiin, — oliko pastorilla ehkä jotakin muuta mielessä, -ajattelevaisena hän imeskeli sukkapuikkoaan.

— Illemmalla saattoivat molemmat nuoret tytöt Sten Meldeä hotellille.

Hämärä kattoi harmaan tien, joka vielä tuoksui, sateelta, suuret, kirkkomaan aitaa reunustavat koivut sinersivät.

Sisarukset kulkivat käsikädessä ja lauloivat hiljaa: "Me hiljan purjehdimme…" Sten asteli kuunnellen, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaiken maailman teillä.

Aivan hotellin lähistöllä kohtasivat he Ole Bergeimin, Anne Sofie pysähtyi:

"No, saitko sinä kaloja?"

Ole näytti saaliinsa. "Sinä näit minut", sanoi hän.

Toiset kaksi jatkoivat matkaansa, Charlotte lauloi vielä, hiljempaa, kuin hyräillen.

"Niin — minä näin, että olit virralla."

"Siinä tuomarilan vaiheilla on mainio kalapaikka."

Anne Sofie hymyili haluttomasti, "kai niitä kaloja muualtakin saa", sanoi hän.

"Sinäpä sen sanoit", vastasi Ole sävyisästi ja lisäsi karsaasti hymyillen: "sinä et kai piakkoin pistäytyne Bergeimissä, — sinä puhuit siitä vasikasta."

"Mäki on niin pitkä", vastasi Anne Sofie.

"Niin — sinäpä sen sanoit, mäki on pitkä", toisti Ole vakavasti, sanoi hyvää yötä ja jatkoi matkaansa — hartiat hieman kumarassa. Anne Sofie kiiruhti toisten luo.

He olivat kulkeneet hotellin ohitse sillalle, katselivat nyt kaidetta vasten nojaten tummaa virtaa, joka raskaasti vyöryi tukipylväitten lomitse.

"Minä olen täällä kaksi viikkoa. Sanoo eno", sanoi Sten.

"Kaksi viikkoa", sanoi Charlotte hitaasti, "olin vähällä kysyä, kuinka kauan on kaksi viikkoa?"

"Kaksi viikkoa on sangen kauan — ainakin joskus."

"Näettekö", Charlotte osoitti sormellaan, "tuolla on lohi."

Sten kumartui innokkaasti eteenpäin, heidän päänsä koskettivat toisiinsa. "Tuolla se on", osoitteli Charlotte tietämättä enää, missä lohi oli.

"Minä en näe mitään", sanoi Sten kiiveten kaiteelle.

"Varokaa", sanoi Charlotte, hän ei olisi suonut Stenin siirtyvän pois luotaan.

"Eihän minulle muuta voi tapahtua kuin että putoan virtaan", nauroi
Sten, "ja kyllä minä maihin uin. Sillä uida minä osaan. Sanovat kaikki.
Ja vaikka minä hukkuisinkin — —"

"Älkää puhuko tuommoisia — lapsellisuuksia."

"Mitäpä sillä olisi väliä vaikka minä hukkuisinkin", sanoi hän kiusoitellen, hiljaisella äänellä, juhlalliseksi tekeytyen, "ei siinä olisi mitään suremista, surisitteko te?"

"En", vastasi Charlotte.

"Ettekö te surisi", sanoi hän pehmeästi ja pyytäen ja pudottautui takaisin sillalle, "ettekö te todellakaan surisi?"

"Surisin", vastasi Charlotte hätäisesti, hänen silmänsä olivat kyyneltyneet. "Ettekö tekin surisi, jos minä yhtäkkiä kuolisin", hän siirtyi pari askelta.

"Semmoista ei voisi edes ajatellakaan. Se olisi yhtä mahdotonta kuin että jonakin vuonna kesä jäisi tulematta."

"Niin kyllä voisi ajatella käyvän", sanoi Charlotte hitaasti; "mistä me eläisimme, jos kesä kerran jäisi tulematta. — Me katselemme täällä lohia", huusi hän hiljaa Anne Sofielle, joka oli tullut sillalle.

"Tuolla on aikamoinen lohi, Melde aikoo hypätä virtaan sitä kiinniottamaan. Tehkääpäs se — tehkääpäs todellakin se, tehän uitte niin hyvin — sanoo eno", hän kiersi kätensä sisarensa vyötäisille.

Sten Melde löi kätensä yhteen.

"Minä tanssisin niin hirmuisen mielelläni", sanoi hän.

"Se ei käy päinsä — ajatelkaahan, jos joku näkee teidät", sanoi Anne
Sofie.

"Tuleeko paha-pappi viemään meidät", naurahti Sten.

Charlottekin nauroi, "laula meille", huudahti hän Anne Sofielle laskien kätensä Sten Melden olkapäille.

"Aina te vain kujeilette", sanoi Anne Sofie vastahakoisena, iloon yhtymättä.

Mutta Charlotte vain hymyili sisarelleen, kuumaa, outoa hymyä, "laula meille", sanoi hän kovaa, hänen äänessään oli käskevä kajahdus ja Anne Sofie lauloi, kaiteella istuen ja katsellen virtaan. Toiset tanssivat. Hän katsahti tunturille, se oli tumman varjon peitossa, ei edes Bergeimissäkään ollut valoa, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, että hän olisi voinut itkeä, hän luisui alas kaiteelta ja lakkasi laulamasta.

Tanssijat taukosivat, he seisoivat käsikädessä, ihan lähekkäin,
Charlotte katseli harmahtavaa taivasta.

"On niin hiljaista", sanoi Sten, "enpä olisi uskonut, että voi olla näin hiljaista."

"Tunnetteko —", kuiskasi Charlotte.

"Mitä minun pitäisi tuntea?"

"Tuoksua. Lehtien tuoksua. Koivunlehtien. Tuntuu siltä kuin tulisi se ylhäältä. Taivaasta. Toisinaan se taas tuntuu tulevan virrasta. Ja kun haistan käsiäni, niin nekin tuoksuvat koivulta. Eikö se ole ihmeellistä?"

Hän vaikeni hetken, hymyili itsekseen ja kuiskasi hyvin hiljaa:

"Kuinka ihanaa tänä iltana onkaan."

Hän päästi Sten Melden käden ja meni sisarensa luo. "Mikset sinä enää laula", sanoi hän.

Hitaasti he palasivat hotellille, tien molemmin puolin kasvoi korkeita puita, oli pilkkosen pimeätä.

"Täällä on aina rapakkoista, — katsokaa mihinkä astutte", sanoi
Charlotte.

"Parasta on, että käyn kiinni kädestänne", vastasi Sten, "niin voitte auttaa minua", hän pisti kätensä Charlotten kainaloon.

Anne Sofie kulki edellä, pahantuulisena, — tulisipas nyt kyläläisiä.

"Tulkaahan nyt", huusi hän taakseen tyytymättömänä.

Charlotte ja Sten seisoivat hotellin veräjällä, hyvästiksi pitivät he toisiaan kädestä, Charlotte seisoi pää taaksepäin taivutettuna, hän tunsi kuinka Sten katseli häntä. Puitten lomitse vilahti valo hotellin ikkunoista.

"Tulkaa nyt", huusi Anne Sofie niin terävästi, että he hätkähtivät.

Hotellin portaille tuli joku, Charlotte kumartui ja alkoi juosta.

Sisarukset kulkivat nopeasti kotiinpäin, kumpikin omalla puolellaan maantietä, — tuntureilla alkoi valjeta — huipuilla näkyi kalpea, heikko kajastus.

Rouva Hage istui vielä kutomassa puutarhaportailla, Charlotte suuteli hyvää yötä ja nojasi hetken päätään äidin päätä vasten.

"Tänä kesänä on niin ihanaa", kuiskasi hän.

Onnellisena hymyili rouva Hage hänen jälkeensä, kuultuaan Anne Sofien kävelevän arkihuoneessa, kutsui hän hänet luokseen.

"Miellyttävä nuori mies — tuo Sten Melde — luulenpa todellakin", hän muisti yhtäkkiä Charlotten huoneen avoimen ikkunan.

"Mutta eihän Charlotte tunne häntä, äiti", sanoi Anne Sofie.

"Rakas lapseni, — eihän Charlotte sitä ajattele — enempää kuin minunkaan nuoruudessani ajateltiin, juuri lyhyitä, täysin onnellisia, empimättömiä hetkiä me saamme kiittää siitä, että kestämme pitkän elämän. Enkä tiedä, mitä sen hartaammin toivoisin kuin —", hän nyökkäsi avonaista ikkunaa kohden. "Ja sinä myöskin Anne Sofie".

— "Minäkö" — sanoi Anne Sofie jäykistyen, "minä olen syntynyt vanhaksi piiaksi."

"Jumala vapahtakoon ja varjelkoon sinua, lapseni — älä puhu tuommoisia. Älä vaan jää naimattomaksi. Minä en ajattele toimeentuloa, — sitä huolta ei teillä enää ole — minä tarkoitan elämän suurimman kokemuksen kadottamista, — ajattelehan sitä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, niin lapseni, minä sanon niinkuin on, ajattelehan minkälaista olisi elää tuntematta oman olemuksensa salaisuutta, sitä joka on jokaiseen naiseen kätkettynä ja jonka voi vain se mies, jolleka kuulut, paljastaa sinulle. Ajattelehan täti Lovisea! Hän oli rakastunut tohtori Reinhardtiin, joka joi, niin, hän joikin vallan määrättömästi. Mutta hän oli komea mies ja teräväpäinen. Onnelliseksi ei täti ehkä olisi hänen kanssaan tullut, — mutta tuhannesti onnellisempi olisi hän kuitenkin ollut kuin nyt, yksinään — vailla elämyksiä, lapsettomana.

"Niin, olisipa hänellä edes ollut lapsi, mutta sitä hän kai olisi hävennyt. Jumalani, kuinka me ihmiset olemme raukkoja, me emme uskalla elää sitä elämää, jonka olemme saaneet. Minäpä jaarittelen, - hyvää yötä, lapseni — kohta jo aamu valkenee."

Anne Sofie nousi hiljaa portaita, olisipa hänellä ollut edes lapsi, sanoi äiti, — mutta hän ei ollut niitä, jotka uskaltavat. Huoneessaan meni hän avoimen ikkunan luo, jumalani, miksikä on tämä niin tuskallista, hän katseli laaksoa ympäröiviä tuntureita, ne vaalenivat aamun sarastaissa, Bergeimin mäki hohti valkoisena kaistana lehtimetsässä, joka suhisi pientä taukoamatonta säveltä. Miksikä on tämä niin tuskallista, niin tuskallista. — —

Rouva Hage kääri kutimensa kokoon, oli todellakin jo levollemenon aika, hän oli hieman levoton siitä mitä oli tullut sanoneeksi Anne Sofielle, tämmöisinä öisinä hetkinä seuraavat sanat ajatuksia hieman liian liukkaasti. Pysyisikö hän sanoissaan, jos jotakin tapahtuisi hänen omille tyttärilleen, jumala vapahtakoon ja varjelkoon, jospa todellisuus pitääkin hänen sanojaan sitovina. Ei, nyt hänen täytyi mennä levolle. Mutta aikoessaan mennä sisään, huomasi hän että pappilan kanslianikkunasta loisti tuli.

Rouva Hage vaipui ajatuksiin katsellessaan tuota keltaista, öistä valoa. Selvästi näki hän taas papin kasvot — kalpeat ja kovat, mustan tukan varjostamat. —

9.

Charlotte istui täti Lovisen tuvassa, se oli pieni ja valkoinen, sen ainoa ikkuna oli puutarhaan päin, jossa kasvoi viinimarjapensaita ja vanha, sammaltunut omenapuu, omenapuun alla odotteli Sten Melde tupakoiden aikansa kuluksi.

Täti Lovisen mustapukuinen vartalo oli käyristynyt mitä ihmeellisimmistä kohdista, se oli laiha ja terävä joka kolkasta. Oikean, sinertävän, suurisuonisen, vapisevan kätensä sormenpäillä siveli hän pöytää, vasen oli halvattuna helmassa, kasvot olivat kuin vaaleankeltaista, vanhaa norsunluuta, mutta teräväin ruskeitten silmien tulta eivät vuodet eikä sairaus vielä olleet voineet sammuttaa. Hänen suuri suunsa lerpatti terävän leuan yllä.

"Kas vaan — kas vaan — ettehän te ole minua tykkänään unhoittaneet", sanoi hän laahustavalla, pahansuovalla äänellään, "eilen ei täällä käynyt ketään teikäläistä, mutta sinun äidilläsi on kai, jumala paratkoon, niin paljon puuhaa. Ja kyllä minä voin vallan hyvin kuolla häntä näkemättä, en minä sitä häpeä — sano hänelle niin."

"Sinulla on, täti Lovise, täällä todellakin liian yksinäistä", sanoi Charlotte, tänään hänen sydämensä oli tulvillaan myötätuntoa tätiä kohtaan, jota hän ei tavallisesti voinut ollenkaan sietää.

"Yksinäistä! Minullako! Siksikö, ettei minulla ole miestä kiusaamassa itseäni kuoliaaksi. Ja kahta pitkää tytärtä harminani. Ei, lapseni. Sinun äitisi oli aivan naurettavan naimahaluinen — mutta hän saikin siitä palkkansa. Minä kiitän kohtaloani!"

Hän tuljutti tuoliaan ja työnsi alahuulensa esiin.

"Niin se on — ihmisiin olen päivinäni kyllästynyt — miehiin vallankin. En minä teeskentele. En minä hellyydestä pyydä teitä käymään luonani. Eihän se voi teitä huvittaa. Mutta minä en tahdo kuolla istuen", hän katseli levottomasti ympärilleen, "minä tahdon päästä vuoteeseen kuolemaan, se on minusta sopivinta. Enkä minä luota piikaan."

Terveellä kädellään tavoitteli hän suurta kirjaa.

"Toivoisin teidän tuovan minulle useammin uutta lukemista, — aloitin tämän taas toiseen kertaan. Kyllä tämä hyvä kirja on. En tahdo sanoa että sitä ymmärrän, mutta minun heikkoutenani on aina ollut pyrkiä lukemaan semmoista, jota en ymmärrä."

Charlotte kurkisti kirjaa, se oli uskonnonfilosofiaa.

"Romaaneista en ole koskaan pitänyt", sanoi vanhus katsellen tyytymättömänä ympärilleen, "en edes nuoruudessani. Kuvataan kohtaloja — ne ovat liikuttavia tai surullisia tai miksi ikinä niitä tahdot nimittää — mutta ne eivät ole todellisia. Minä sanon sinulle, lapseni, toisin käy kirjoissa, toisin elämässä.

"Nykyaikaiset kirjat eivät ole rahtuistakaan parempia kuin entiset. Nykyaikaisissa kirjoissa eivät rakastavaiset saa toisiaan, elämässä he saavat toisensa ja tulevat onnettomiksi, semmoinen on ero", hän naurahti lyhyesti.

"Niin — en tahdo sinua kauempaa pidättää, näenhän että tuolla puun alla on miespahanen sinua odottelemassa. Älä punastu, ei se pue sinua. Ja se tyhmyys on meidän kaikkien koettava. Pidä vain varasi, ettet jää riippumaan. Älä tee niinkuin äitisi teki, älä hanki itsellesi isäsi laista kiusankappaletta, laahataksesi sitten sitä mukanasi halki elämän. Niin, niin, ei isäsi ole sen pahempi kuin monet muutkaan, mutta parempi ei hän myöskään ole, ei, parempi ei hän ole. Sinun äitisi äly ei ole edes parin killingin arvoinen. Sinun äitisi mielestä on olemassa vain yksi kelvollinen tehtävä, lapsien maailmaan laittaminen, kurjuuteen. Tyhmyys, lapseni, on aina ylinnä. No, älähän nyt anna seuralaisesi odottaa, älä anna hänen odottaa, joudut sen hänelle vielä maksamaan. Mutta älä usko häneen. Ja paina mieleesi, että tyhmä hän on joka tapauksessa. Hyvästi, lapseni — kiitos siitä, että poikkesit katsomaan". —

— "Voi, jos tulisi täti Lovisen laiseksi", sanoi Charlotte, hän ja Sten laskeutuivat pientä mäkeä, he näkivät vanhuksen ikkunassa katselemassa heitä.

"Siitä ei ole mitään pelkoa", vastasi Sten kiepsahdellen Charlotten ympärillä, milloin toiselle milloin toiselle puolelle.

"Mutta terävä hän on", sanoi Charlotte; "pysykäähän toki rauhallisesti jollakin puolella, niin olette kiltti", nauroi Charlotte katsellen Sten Meldeä, hän tuli ajatelleeksi täti Lovisen sanoja, — tyhmä hän on joka tapauksessa.

"Äiti sanoo, että minä olen samannäköinen kuin täti Lovise oli nuorena."

"Kylläpä täti Lovise sitten oli kaunis", Sten oli vallan ihmeissään. —

Sten söi päivällistä tuomarilassa, he istuivat puutarhahuoneessa.

"Charlotte pelkää tulevansa täti Lovisen kaltaiseksi, — onkohan syytä pelkoon, rouva Hage?" kysäsi Sten iloisesti.

"Toivoakseni ei", vastasi rouva Hage, "mutta voitte uskoa, että täti Lovisekin oli kerran kaunis ja viehättävä. Te tunnette hänet vain vanhuksena, joka yksinäisenä elelee Päivölässä."

"Teidän täytyy luvata minulle", rouva Hagen ääni muuttui juhlalliseksi, "— jos minä joskus jäisin yksin — jos isä menisi pois ennen minua —, jumala siitä varjelkoon, — niin älkää antako minun elää yksinäisyydessä Päivölässä, ilman että minun luonani on ketään omaisistani." Charlotte tarttui äidin käteen. "Ei äiti, sen me sinulle vakuutamme ja lupaamme, sinä saat aina olla meidän luonamme — meidän lastemme, lastenlastemme ja lastemme lastenlasten luona —"

"Sinäpä lupasit", sanoi rouva Hage. Charlotte katsoi Sten Meldeä ikäänkuin tahtoen liittää hänetkin lupaukseen. Sten istui hyristen laulunpätkää.

"Te hyrisette aina samaa laulua, — ettekö te osaa mitään muuta", tokasi Charlotte äkkiä. "Se on viimeisin kristianialainen sävel, jonka minä muistan", nauroi hän, "enkä voi siitä päästä. Sisareni kirjoittaa, että nyt on ilmestynyt uusi."

Anne Sofie katsahti ylöspäin: "kaipaatteko te takaisin Kristianiaan?"

"Tottakai — tavattomasti —", hän keikautti tuoliaan ja sai kristiania-ikävän, sielläkin oli nyt kesäkuu — kaikissa puutarhoissa kukoistivat syreenit, kesäinen lämpö väreili vuonolla — — —. "Se on maailman parhain kaupunki."

"Mutta kyllähän täälläkin on hyvä olla", lisäsi hän. — Charlotte saattoi Sten Meldeä hotellille päin. "Etkö sinäkin lähde", kysyi äiti Anne Sofielta. Anne Sofie ei vastannut, hän seisoi käsi ojennettuna.

"Rupeaa satamaan. Saatpahan nähdä, että sittenkin riittävästi sataa juhannukseen mennessä, Bergeimistä päin on hyvä sade tulossa." Yhtäkkiä kääntyi hän äitiinsä päin. "En usko, että Sten Melde edes vähääkään välittää Charlottesta, eikä niin kuin Charlotte luulee, semmoinen ei kai hänen päähänsä edes pälkähtäisikään."

"Mitä sinä sanotkaan, lapseni", hämmästyi rouva Hage, "näethän toki, kuinka Sten Melde on häneen rakastunut."

"Niin, ehkä hiukkasen rakastunut, kaikki jotka ovat meillä kesäisin käyneet ovat olleet hieman rakastuneita — milloin Charlotteen, milloin minuun. Sehän kuuluu asiaan. Mutta hän ei aavistakaan, että Charlotte saattaisi luulla hänen tarkoittavan jotakin enempää, vakuutan sen sinulle, äiti, semmoista se on. Jos hän huomenna lähtisi, niin tuntureille tultuaan hän ei enää ollenkaan muistaisi Charlottea."

"Sinä puhut joutavia — sinä näet kaiken niin synkässä valossa", rouva Hage oli vallan säikähtyneen näköinen, "rukoilkaamme siis jumalalta, ettei Charlotte kiintyisi häneen."

"Mahtaakohan jumala auttaa meitä tuommoisissa asioissa. Me olemme täällä yksinäisyydessä tottuneet pitämään kaikkea niin suuremmoisena, me olemme niin vakavia, niin syviä — niinhän on tapana sanoa", hän ojensi jälleen kätensä ja tunsi että viileä tihkusade oli alkanut. "Köyhälle ovat pienetkin lahjat kovin suuren arvoisia, jokapäiväisyyksistä tulee elämän suuria tapauksia, sillä me emme ole mitään kokeneet", karttaen äitiään sanoi hän, "näyttääkin syntyvän oikea yösade", ja kiipesi kamariinsa.

— Charlotte ja Sten eivät olleet ehtineet kauemmaksi kuin Hakalan veräjälle, kun jo alkoi sataa. "Tunnetteko, kuinka ihanan pehmeätä sade on", sanoi Charlotte taivuttaen päätään taaksepäin.

"Nyt te kastutte", sanoi Sten, "ottakaa minun takkini yllenne, minä saatan teidät takaisin."

Charlotte vain ravisti päätään seisoen kasvot ylöspäin käännettyinä. "Kuinka ihmeelliseksi kaikki muuttuukaan tämmöisessä sateessa, huomaatteko te kuinka kaikki näyttää etääntyvän ja suurentuvan."

"Niin", sanoi Sten, katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että kaikki oli entisellään. "Täällä on todellakin liian paljon tuntureita, minun niskani aivan väsyy siitä, että minun täytyy niin paljon nostaa leukaani nähdäkseni taivaan. Hyvää yötä ja kiitos tästä päivästä, kiitos saattamisesta ja kiitos — jumalan avulla — huomisestakin", hän kumartui suutelemaan Charlotten kättä, joka oli veräjällä, ja lähti juoksemaan tietä pitkin.

Charlotte kiiruhti sateessa takaisin, hän juoksi navetantakaista polkua päästäkseen pikemmin. Kääntyessään pimeässä nurkkauksessa oli hän juosta erään miehen päälle, joka seisoi saarnipuun varjoon kätkeytyneenä, selin häneen, hän säikähti niin että kirkaisi, mies kumartui, katosi huvimajan taakse, ilmestyi taas peltojen yli vievälle polulle ja kiiruhti sitä pitkin nopein sipsuttavin askelin.

Hän muistutti pappia — —

— "Minä säikähdyin niin kovasti", Charlotte seisoi eteisessä ravistellen sadetta vaatteistaan, "puutarhassa oli muuan mies — enkä minä ollenkaan tiedä, kuka hän oli."

"Kai se oli joku, joka oli pyrkimässä piikojen luokse", rouva Hage ei nostanut katsettaan tilikirjasta, "hyvää yötä, lapseni."

— Rouva Hage huokasi tilikirjaa tarkastellessaan, muitten surujen lisäksi tuli vielä rahahuolia, hän ei koskaan saanut rahoja riittämään — ne hupenivat jumalaties mihin.

Mutta enemmän huolissaan oli hän sittenkin lapsistaan, — raukeaisivatko Charlotten toiveet tyhjäin, — ja Anne Sofie se aina ensimmäisenä onnettomuutta julisti. Voi, nämä lasten aiheuttamat surut ne särkevät vielä hänen sydämmensä, ne eivät koskaan lakkaa, ne ovat joka päivä yhtä vaimentumattomia ja kalvavia. Olkoot lapset sitten kotona tai muualla. Johanneksen hän lähetti, viisaimman kaikista lapsistaan, lähetti kotoa pois jo koulupoikana, vuosikausia oli hän poissa, lukuunottamatta lyhyitä lomaviikkoja, jolloin kotona aina oli lomatunnelma, hän oli poissa kunnes hän tuli heille kaikille vieraaksi. Mitä tiesi hän nyt Johanneksesta? Ja Hagbart, nuorena, kauniina, elämänhaluisena oli hän lähtenyt, hienona ja hyvänä, ilomielin oli hän Hagbartin lähettänyt; vaikka tuska oli hänen sydäntään kouristanut, oli hän ilolla hänet lähettänyt, jotta hänen elämänsä olisi tullut rikkaaksi ja kauniiksi. Ja minkälaisena oli hän saanut Hagbartin takaisin - tuhottuna — ajattelemattomuuden uhrina, tuhansien muitten nuorten miesten päästessä vahingoittumattomina — tuhottuna, epätoivoisena, arkana kuin eläin ja auttamattomasti kadotettuna. Ja sitten hän harhaili täällä, hänen rakas poikansa, kuolevana ei, ruumiina, jota he eivät vielä olleet haudanneet.

Rouva Hage kätki kasvonsa käsiin, elämä oli kovaa, julmaa ja kauheata, — että ihmissydän voikaan kestää niin paljon onnettomuutta ja tuskaa, että se voikaan kärsiä niin paljon särkymättä, kärsiä omien lastensa tähden. Niin, hän oli taistellut, että heidän ympärillään olisi ollut valoisaa ja onnellista, kuinka naurettavan turhaa oli kaikki se taistelu ollut, he olisivat olleet yhtä onnellisia tai yhtä onnettomia, vaikkei hän olisi tehnyt mitään heidän puolestaan, vaikkei hän olisi koskaan koettanut suojella heitä, koskaan kärsinyt heidän tähtensä. Kukaan äiti, ei parhainkaan voinut auttaa lapsiaan, yksinään täytyi heidän, heidänkin, taistella elämisen ankara taistelu.

Yhtäkkiä löi hän lujasti pöytään. Ei — kuinka olikaan hän antautunut moisten ajatusten valtaan, kyllä hän jo niiden synnyn ymmärsi, hän oli ruvennut aprikoimaan talousasioita, harhautunut rahahuoliin ja rahahuolet olivat tuhoavia, turhanpäiväisiä, likaisia, rahahuolet eivät totisesti saisi pilata hänen hyvää tuultaan.

Voimakkailla sormillaan rutisti hän tilikirjan jäykät kannet ja heitti sen hymyillen pesään, hänestä tuntui siltä kuin olisi hän saanut kynsiinsä ilkeän vihollisen. Sitten meni hän eteiseen, aukaisi yöhön molemmat ovet, nyt satoi aivan kaatamalla, ilma kohisi ja maa läiskyi, se teki hyvää pelloille ja niityille.

"Rohkeuttaan ei saa kadottaa", sanoi hän lujasti, käsiään ojentaen.

10.

Seuraavanakin päivänä ja sitäkin seuraavana satoi yhä, tiheinä kattoivat harmaat pilvet laakson, ei sade koskena kohissut, roiskunut tuulen repimänä, taukoamattomana, tasaisesti yltyen se valui, tuntureilla syntyi alinomaa uusia puroja, ruskeita, valkoisena vaahtoavia, koski kasvoi, sen ääni syveni täyttäen pauhullaan koko laakson, voittaen purojen kiivaan kohinan. Virta paisui hetki hetkeltä yhä mahtavammaksi, peitti rannat muodostaen pensaikkoisia saaria, paisui yhä, kuohahteli uhkaavasti ja syöksi ruskeanharmaan vuonsa vavahtelevaa siltaa vasten.

Sten Melde oli tulossa tuntureilta päin, oli iltapäivä, hän oli aikonut oikotietä pyrkiä kylään. Hän oli käynyt eräässä tunturitalossa pyytämässä kyytiä hotellille, tuvassa, johonka hän tuli, istui pieni punervanruskea mies töllistelemässä ikkunasta sadetta, hän kääntyi vierasta kohden, katseli häntä kauan, muttei vastannut mitään. Kärsimättömänä pyysi Sten uudelleen kyytiä, mies kaivoi taskustaan piippunysän, etsi tupakkaa, löytämättä, meni vanhaan tupaan katsomaan olisiko pötky kukaties siellä. Hetkisen kuluttua hän palasi kourassaan tupakkapötky ja kintereillään pieni poika ja musta, märkä narttu, poika istuutui sängynreunalle ja tuijotti silmät suurina Sten Meldeä, koira pyöri hänen ympärillään ja nuuski hänen koipiaan. Mies itse istuutui ikkunan ääreen ja alkoi täyttää piippuaan, kun se oli ladattu, olikin se umpihenkinen, kaikki kaivettiin jälleen ulos, koottiin keltaiselle sanomalehtipaperin palaselle ja piippu puhallettiin puhtaaksi. Poika tuijotteli. Koira nuuski. Piippu ladattiin uudelleen.

Sten mainitsi jotakin kyydistä, koira alkoi murista, mies tarkasteli ilmaa, "senkin koiranrakki", sanoi hän ja alkoi etsiä tulitikkuja. Muurinpankolla oli tulitikkulaatikko, mies katseli sitä kauan, katseli sitten poikaa, osoitti koukkuisella sormellaan laatikkoa, poika ei liikahtanutkaan, tuijotti vain, raskaasti huokaisten nousi ukko itse tulitikkuja hakemaan.

Sitten hän taas asteli ikkunan ääreen istumaan, kestitsi matkalla koiraa pienellä potkulla, sytytti tulitikun ja imi niin että sininen liekki vilahteli hänen hyppystensä vaiheilla, huokasi, puhalsi savua ja katseli kauan sadetta. Imaistuaan pari tukevaa haikua kääntyi hän Sten Meldeen päin, "mistäs kaukaa te sitten olette", kysäsi hän. Sten otti hattunsa ja meni.

Hän oli likomärkä kulkiessaan tunturia alaspäin, sade valui hatunreunalta kasvoille, kaulaan ja selkään, hän ei ollut edes uneksinutkaan, että voisi näin sataa. Ei ollut edes polkua, jota olisi seurannut, korkea pajukko kiertyi kosteana hänen jalkojensa ympäri, hän kompasteli yllättäviin kumpareisiin ja vajosi suonsilmiin, jotka kurlahtaen maiskauttivat hänen kiskoessaan niistä väsyneitä jalkojaan, oliko tunturi noiduttu? Hän kiroili, kompasteli, kiroili taas, sade sakeni harmaana hänen ympärillään, aika ajoin hän ei nähnyt edes lähintä mäntyäkään, vetinen verho tiheni, hälveni, tiheni uudelleen. Matalat puut alkoivat elää, ne tanssivat hänen ympärillään, muuan käyrä koivu nyökkäeli sateen painosta, jota tulvi taukoamatta.

Hän kuuli hiljaista kohinaa, joka pian vaimeni vienoksi solinaksi, mutta yltyi taas kohinaksi, hän seisoi matalan joen rannalla, pienin pyörtein juoksi sen kirkas vesi, se poreili sateen ja oman vauhtinsa vaikutuksesta. Hänen täytyi kulkea sen ylitse. Se oli pitkälle matala, mutta muuttui toisella puolella odottamatta syväksi ja tummanruskeaksi, hän kauhistui ja karkasi takaisinpäin niin että vesi kuohui hänen ympärillään. Päästyään maalle näytti joki taas viattoman matalalta.

Hän löysi uuden kahlauspaikan ja uskaltautui retkelle, varovaisesti hän kulki, askel askeleelta, huomasi joen taas syvenevän, tunnusteli varovaisesti, vettä oli vain polviin. Syvään huokaisten kulki hän ylitse.

Lopen uupuneena, manaten vastuksia, jotka häntä kiusasivat, hoiperteli hän eteenpäin, mättäitä oli yhä tiheämmin, suonsilmät syvenivät, koivunvesat tihenivät pensaikoksi, hän työntäytyi lävitse veden pärskyessä hänen ympärillään, ihmeellisen raskaspisaraisen veden, joka oli aivan toisenlaista kuin sade, ikäänkuin ei hän jo ennestään olisi ollut tarpeeksi märkä. Päästyään onnellisesti koivuviidakosta, harhautui hän pienen lammikon rannalle, se oli kuin maan uumeniin johtava musta läpi, jota ympäröi vajottava turve. Lammen rantoja seuraten lenteli piipittäen outo lintu, se häilähti siipiään sävähyttäen hänen ylitseen ja palasi taas kierrokselleen. Lammikko oli aivan pieni, hän alkoi reippaasti kiertää sitä, mutta lammikko suurenikin, se kasvoi, hän kulki kulkemistaan, mutta lammikosta ei vaan tullut loppua, lammikko tekeytyi pitkulaiseksi ja vihdoin siitä erkani kapea ruohikkoinen lahti esteeksi hänen tielleen. Poukaman ympärillä kasvoi tiheätä, harmaata pajukkoa, koettaessaan työntyä lävitse vajosi hänen jalkansa polvea myöten, pajut kasvoivatkin vedessä. Hän säikähtyi niin, että alkoi juosta takaisinpäin, kompastui ja kaatui, haparoi sitten varovaisesti edelleen. Saatuaan lammikon sivuutetuksi tuli hän harmaille kallioille, taivaltaminen oli nyt kevyttä, poljettavana oli luja pohja. Kallioilta joutui hän matalaan, tiheään hongikkoon, jossa oli pehmeätä, rasittavaa sammalta, hongikosta kuului hiljainen kohina, oliko täällä jossakin ehkä virta tai koski, ei, metsähän siellä vain humisee, jokainen askel pehmeässä sammalistossa oli niin väsyttävä, nyt en minä jaksa enää, ajatteli hän, tuohon minä istuudun enkä enää edes yritäkään, käyköön kuinka tahansa, minä en enää mistään välitä.

Hän huomasi jotakin vaaleata vilahtavan, näki harmaan juovan sateen lomitse, oliko siellä taas joki? Hän hoiperteli jyrkkää rinnettä alaspäin, luiskahti, koetti nousta, luisui edelleen ja havaitsi vihdoin olevansa ikäänkuin ojan pohjassa.

Oja olikin kylätie syvine veden täyttämine pyöränraiteineen, aivan lähellä, toisella puolen tietä, oli perunamaa. Sen takana oli jyrkkä rinne, mäen laella oli lato, harmaa ja luhistunut, kaukaa, laakson pohjasta kuului kumeata virran pauhua, laakson toisesta reunasta häämöttivät sateen lomitse tunturit. Haukka kaarteli korkealla kuilun yllä.

Sten makasi kauan ojassaan katsellen eteensä avautuvaa näkyä, hän oli niin iloinen että olisi voinut ruveta itkemään. Hän katseli perunamaata kuin rakasta ystävää, että pelkkä perunamaa voikin olla niin ihanan näköinen, ja latoa, harmaata latoa, täälläpäin asui ihmisiä. Tuossa oli tie.

Maatessaan ojassa vilusta kankeana vannoi hän kalliin valan, tässä kirotussa sateenpesässä, harmaine tuntureineen ja suonsilmineen, hän ei viipyisi enää päivääkään. Tämä ei ollut sopiva ihmisten olinpaikka — ei ainakaan hänenlaistensa ihmisten.

Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan, hän oli eroittavinaan uuden äänen — ihmeellisen tutulta ja mieluisalta kuulosti tuo ääni tässä sateen ja sumun tyyssijassa — hän oli eroittavinaan rattaitten kolinaa. Tai oliko se ehkä vain joen kohinaa? Ei — nyt se kuului taas — kuului hypähtelevien rattaitten kolinaa.

Vaikka siellä tulisi piru itse, kiipeisi Sten sittenkin rattaille. Hän ei pelännyt pirua. Hän kapusi tienreunalle.

Tuota jyrkkää mäkeä tuli musta, likomärkä, pieni hevonen, rattaat ja rattailla öljypukuun puettu tukeva mies, päässään sadehattu. Sten asettui keskelle tietä, hevonen pysähtyi niin äkkiä että se luiskahti takajaloilleen, rattailla istuva mies kumartui eteenpäin. Rattailla ei istunutkaan piru, vaan pappi.

Sten tuli niin iloiseksi kuin olisi kohdannut parhaimman ystävänsä, ehtimättä selitystään lopettaa kiipesi hän rattaille. Pappi teki vaieten tilaa.

Sten kotiutui pian rattaille, pani tupakaksi lainattuaan papilta tulitikkuja ja oli mitä loistavimmalla tuulella, huolimatta siitä että paleli kuin kastunut kissa.

Pappi ajoi alamäkeä hyvää kyytiä, hän piteli ohjaksista molemmin käsin, alahuuli oli työntynyt eteenpäin ja ripset olivat painuneet sinisten silmien peitoksi. Silloin tällöin tirkisti hän naapuriaan, -ja näki aina samat tyytyväiset pojankasvot, hänen mielensä pahoittui, mutta hän ei voinut olla katsomatta uudelleen, — eikö noissa piirteissä ollut mitään kevytmieliselle, turmeltuneelle kaupunkilaisnuorisolle ominaista? Ei — niistä puhui vain nuoruus, onnellinen nuoruus! Ja pappi ajatteli katkeran vihan vallassa omaa nuoruuttaan, harvoja vallattomia vuosiaan ja monia kovia, yksinäisiä, ilottomia, epäillen ja taistellen elettyjä, mihinkä oli ilo ollut kätkeytyneenä? Ja tuossa aivan hänen vieressään istui nuori poika, jonka mielestä yksinkertaisin asia tässä maailmassa oli eläminen ja onnellisena oleminen. Ehkä arvoitus olikin ratkaistava juuri näin? Ehkä kaikki raskas ja monimutkainen olikin vain aivojen harhaa, synkkien, ilottomien ihmisten turhanpäiväisiä ajatuksia, ehkä luonnolliset, onnelliset, yksinkertaiset ja viisastelematta iloitsevat olivatkin jumalan lapsia? Uskovaiset puhuvat kieltäymyksestä, mutta miksikä olisi jumala oikeastaan niin mielistynyt ikävyyteen, eikö sittenkin vain pyritty lohduttautumaan, kätkemään omaa sieluntyhjyyttä? Olivatko onnelliset, yksinkertaiset, ilomieliset jumalan valittuja? Olivat, todentotta, jumala ei siis ollut valinnut häntä, oliko jumala ottanut häneltä nuoruuden siksi ettei hänen synkkä mielensä ollut jumalalle otollinen, kuinka hän nyt saisi kadotetun nuoruutensa takaisin, voisiko hän vaatia jumalaa siitä tilille?

"Anteeksi", sanoi Sten yhtäkkiä, "tiedättekö te, pastori, että te astuessanne kiristelette hampaitanne? Se johtuu huonosta ruuansulatuksesta. Sanoo enoni — minulla on eno, joka on lääkäri."

Pappi katsahti katkeroituneena naapuriaan, - mutta Stenin valoisissa kasvoissa ei näkynyt varjoakaan siitä, että hän olisi puhunut pahaa tarkoittaen, pappi läimäytti hevosta, rattaat vierivät rämisten erään talon nurkatse ja alas viimeistä mäkeä. Tienkäänteessä vilahti kylä, vuono ja laituri etäisyydestä, kirkko mäeltään, sitten taas kaikki katosi, he saapuivat valtatielle ja ajoivat mustan, tyynen lammen rantaa pitkin.

"Täällä on ikävää", sanoi Sten, "ennenkuin asuisin täällä, lähtisin vaikka pohjoisnaparetkelle. Jumalankiitos, että täältä pian pääsen."

"Niinkö — aiotteko jättää — meidät", viimeinen sana venähti pitkäksi.

"Tottakai, — anteeksi, en aikonut olla epäkohtelias, mutta täällä sataa niin hurjasti."

"Ehkäpä kyllä", sanoi pappi ja katseli raskaita, harmaita pilviä, "mutta kai te pian taas palaatte takaisin luoksemme?"

"Minäkö? Takaisinko tänne? En koskaan. Minä lähden Amerikaan, mieluimmin jo tänä kesänä. Sanoo eno — minulla on Amerikassa eno, joka on insinööri."

"Amerikaanko — hm", pappi kumartui ja heilutti ruoskaa hevosen selän päällä, "minä luulin, että jokin sitoisi teitä tänne."

"Minua — tänne?" pappia töllisteli syvästi hämmästynyt silmäpari.

"Niin — tieasiat — suunnittelu", sanoi pappi katkonaisesti.

"Sekö", nauroi Sten, "kyllä se luistaa ilman minuakin. Eno sanoo, etten minä täällä paljoakaan hyödy, minulta puuttuu kestävyyttä, juuri sitä on minun Amerikassa opittava, sanoo eno."

He ajoivat käyden sillan ylitse. "Te olette kai vilustunut", sanoi pappi lempeästi, melkeinpä hellästi, pitäen kättään Stenin märällä olkapäällä, hän tunsi myötätuntoa vierasta poikaa kohtaan. "No, nyt me olemme perillä. Muuttakaa vaatteita ja juokaa jotakin lämmintä. Hyvästi ja kiitos seurasta ja jollen minä näkisi teitä ennen lähtöänne — niin voikaa hyvin."

Pappi jatkoi matkaansa. Hän ajoi käyden. Hän kääntyi katsomaan hotellia. "Vain hotellivieras", mutisi hän, otti öljyhatun päästään ja ravisti sitä, sade oli lakannut.

Hitaasti hän ajoi tuomarilan ohitse. Nuori tyttö juoksi aitasta pihan poikki keittiöön, — se ei ollut hän, vaan sisar. Keittiöstä loisti oven käydessä punainen, kodikas tuli, hän tahtoi pitää sitä hyvänä merkkinä. Hänelläkin saisi nyt olla hiukan kodin ja onnen vaatimuksia, ei vaatimuksia, mutta hän tahtoi uskoa, että jumala häntä armahtaisi. Hän katsahti taivaalle, sininen avaruus loisti ajelehtivien pilvien lomitse.

11.

Anne Sofie juoksi aitasta pitkin hyppäyksin, sade oli synnyttänyt pihamaalle suuria lammikolta.

"Pastori ajoi ohitse", sanoi hän Charlottelle, joka oli ruokakammiossa, "pidätkö sinä pastorista?"

"En uskalla vastata ennenkuin tiedän, aiotko mennä naimisiin hänen kanssaan", vastasi Charlotte.

"Ei hän aiokaan mennä naimisiin minun kanssani", sanoi Anne Sofie, "mutta oletko varma siitä, ettei hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi?"

"En ole vielä kysynyt sitä häneltä. Enkä kysykään ennenkuin olen ruvennut iltarukouksena lukemaan, hyvä jumala anna kuka tahansa, sitten hän saa olla tuo kuka tahansa, ei ennen."

"Ei", sanoi Anne Sofie ikäänkuin olisi vastannut johonkin kysymykseen.

"Tuolla tulee Ole", Charlotte katseli ulos. "Nyt on liian märkää mennä kirkkomaalle", sanoi hän Olen astuessa sisään.

"Minä kävin siellä jo", Ole laski kädestään puutarhaharavan. "Minulla olisi hiukan puhumista rouvalle, kysyisin haluaisiko äitisi ostaa Ketolasta vasikanpuolikkaan", Ole istuutui keittiötuolille.

"Äiti tulee kohta", Anne Sofie kulki puuhaillen paikasta paikkaan. Ole tervehteli piikoja, Anne Sofie ajatteli, hän tervehtii meitä aivan samalla tavalla kuin piikojakin. Karjapiika oli kotoisin Indredalista, jossa Olen äiti asui, hän kyseli kuulumisia, Ole oli kuullut, että Mäenpään Antti oli kuolemaisillaan. "Se koskee äitiin", sanoi Anne Sofie. — "Se koskee meihin kaikkiin", sanoi Ole, — "jaa — jaa", sanoi piika, Antti oli hänelle sukua.

Anne Sofie olisi kernaimmin juossut tiehensä, mutta tuli sittenkin jääneeksi, hän seisoi lieden ääressä kuunnellen Olen rauhallista ääntä, hän puhui yhä Antista, kuinka tyynenä hän odotti kuolemaa, kuinka iloinen hän oli. "Hänen elämänsä on ollut onnellinen", sanoi Ole.

Piiat ihmettelivät — mokomassakin talopahasessa — jossa aina sai olla lujilla —

"Hän sai sen, jota halusi", sanoi Ole; hän istui etukumarassa. "Neljäkymmentä vuotta olivat he yhdessä, eikä heidän keskensä puhuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Siitä hetkestä asti, jolloin Siina meni pois, on Anttikin kaivaten odottanut lähtöhetkeä."

Charlotte tuli ruokasalista, hän oli kattanut pöydän, "suostutteletko sinä täällä tyttöjä, Ole", sanoi hän.

Ole nauroi ja piiat tirskuivat.

Miksen minä voi olla yhtä luonnollinen, ajatteli Anne Sofie, miksen minä pidä siitä, että Ole istuu ovensuussa ja juttelee piikojen kanssa, hehän ovat hänen heimoaan.

"Joko sinun maasi piankin käyvät liian kosteiksi, Ole", kysyi hän kääntymättä.

Ole katsahti ylöspäin.

"Minä olen kaivanut ojan", sanoi hän, "joka johtaa veden pois."

Anne Sofie tuli uteliaaksi, hänen täytyi saada tietää, minnekä oja oli kaivettu, kuinka syvä se oli. Hän tuli aivan tuolin viereen, jolla Ole istui — molemmat piiat olivat ulkona.

Ole katsahti ylöspäin karsaasti hymyillen. "Ei sinun tarvitse olla tuommoisia kyselevinäsi, — enhän minä mikään kerjäläinen ole."

Anne Sofie kääntyi äkkiä, tulipunaisena, kuinka pahasti tuo olikaan sanottu.

"Te olette käyneet niin hiljaisiksi", puhui Charlotte ruokakammiosta, "mitä nuuskaa te nyt olette saaneet nokkaanne?"

Samassa kävi ovi, "täälläkö tuomari asuu", kysyi kirkas ääni, joka koetti tekeytyä matalaksi ja käheäksi, Sten Melde pilkisti ovesta. "Täällä tulee muuan, joka on ollut Norjan kastunein mies", sanoi hän hankkiutuen lieden vaiheille.

"Silloin te varmaankin näytitte perusteellisesti pestyltä", sanoi
Charlotte puuhaillen innokkaasti.

"Niin, ja tuntiessani ettette te minua ollenkaan muistellut, oli minun kovin paha olla."

"Ettenkö minä muka olisi teitä ajatellut", Charlotte pysähtyi hänen eteensä, "minä olen sekä ajatellut että puhunut teistä. Pölyttäessäni tänään arkihuonetta ja löytäessäni eräästä kukkaruukusta läjän poltettuja tulitikkuja sanoin minä, että tässä on Sten Melde istunut, tuo porsas, — enkö sanonutkin niin Anne Sofie?"

Olea nauratti niin, että häntä rupesi nikottamaan.

Piiat olivat palanneet. Sten istui kyökkipenkillä, näpisteli lihaviipaleita ja jutteli niin, että sanat kirmasivat nurinniskoin hänen suustaan, Charlotte asteli suorana ja ylväänä, tummina ja suurina loistivat hänen silmänsä, hän hymyili, pientä salaperäistä, herttaista hymyä. Kylläpä hän on kaunis, ajatteli Ole katsellen Charlottea.

Anne Sofie ei liikahtanutkaan lieden äärestä, hän kuuli Stenin juttelevan ja Olen nauravan — paikaltaan ovensuusta.

Rouva Hage tuli aika kyytiä konttorihuoneesta, "kuulin, että sinä, Ole, olet hankkinut minulle puolen vasikkaa", sanoi hän.

"Osaatteko sanoa leveällä itämurteella: virta vie vajaata vasikkaa", kysyi Sten.

Kaikki kokeilivat länsimurrettaan, rouva Hage oli paras, mutta Olea ei enää naurattanut, "tuo voi ajanmittaan olla jollekin epämieluista kuunneltavaa", sanoi hän ja nousi lähteäkseen.

"Älähän lähde, jää meille illalliselle", sanoi rouva Hage, Charlotte yhtyi hänen pyyntöönsä, "jää sinäkin kerran meille."

Ole odotti hetken, — jos Anne Sofiekin olisi pyytänyt häntä, olisi hän lähtenyt. Mutta kun ei Anne Sofie pyytänytkään, heräsi hänessä uhma, hän kiitti ja jäi.

Illalliseksi oli lihaleikkelystä, munakasta ja lämpimiä perunoita, tuomarikin vilkastui, vaikkei hän ollut edes tervekään, sydän vaivasi. Anne Sofie istui tarkastellen Olea, hän huomasi sen vihdoin itsekin, tarkasteliko hän todellakin kuinka Ole söi, iloitsiko hän siitä että se kävi hyvin. Hän ei uskaltanut enää ollenkaan nostaa katsettaan.

Mutta kun oli kiitetty ruoasta ja oltiin menossa arkihuoneeseen, asettautui hän ovenpieleen ja Olen mennessä ohi hän kuiskasi, "en minä äskeisellä mitään pahaa tarkoittanut, Ole."

Ole katsahti nopeasti häneen, punastui hitaasti, astui askeleen häntä kohden ja sanoi vapisevin äänin:

"No — no — en mä siit' sitt' perust.'"

Anne Sofieta nauratti, Ole oli niin odottamatta käyttänyt paikkakunnan murretta, hän kääntyi poispäin Olesta, mutta hymyili taakseen, hän oli tullut yhtäkkiä niin iloiseksi. "Joku saattaisi luulla minun iloitsevan siitä, että Ole käyttäytyi niin siivosti pöydässä", ajatteli hän, tietäen hyvin, ettei hänen ilonsa siitä johtunut.

Tuomari pyysi Anne Sofieta laulamaan, hän lauloi tummalla, pienellä linnunäänellään. Vaikka rouva Hage oli sangen epämusikaalinen, kesti hän kuitenkin kiusan ja toivoi, että soitto pian taukoaisi. Ole istui ikkunain välissä olevalla tuolilla; nojaten kyynärpäitä polviin, kasvot käsiin kätkettyinä, vavisten hän kuunteli.

Charlotte ja Sten olivat portailla, avoimista ovista kuulivat he laulun. Ilma oli kirkastunut, sumu kiipesi hiljalleen tunturin kuvetta hälveten öisen sinistä taivasta kohden.

Kosteista maista, puista, kukista, ruusuista, väkevästi tuoksuvista ruusuista, jotka vielä olivat täynnä sadepisaroita, nousi voimakas, imelä tuoksu, johon sekoittui märän mullan hajua. Halki sinertävän hämärän, halki tuoksun ja laulun kohahti silloin tällöin, viileän tuulenhenkäyksen kantamana, etäinen kosken pauhu villinä, surullisena säveleenä.

He kaksi istuivat hiljaa, Charlotte pää taaksepäin taivutettuna, kädet niskan takana, Sten nojaten kaiteeseen ja katsellen Charlottea.

Sisällä lauloi Anne Sofie Vilhelm Kragin laulua:

"Yö kentille, teille jo varjonsa loi, yö vaitelias, vaan sentään soi kuin helkkyis kuun heljimmät säteet…"

Sten oli tekemästään retkestä vielä levoton, öiset tuoksut pyörryttivät häntä, tuntureilla aaltoileva, virran yllä hentona, harmaana seittinä leijuva sumu, koskenkohina, joka milloin loittoni milloin läheni, laulu, joka hyrisi kaiken keskeltä, saivat hänen sydämmensä vavahtelemaan, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, yössä oli noituutta, joka häntä peloitti. Niin, yön taika peloitti häntä, hän ei siitä pitänyt, hän katseli Charlottea, kaunis hän oli, hänestäköhän tuo ihmeellinen minuun säteilee, ajatteli hän, — ja kuitenkaan —.

"Yö kentille teille jo varjonsa loi, mun luokseni tuulonen laulun toi, min säveltä itse en tapaa —"

lauloi Anne Sofie arkihuoneessa. Peijakas, ajatteli Sten, toisin lauletaan, toisin kuuluu tänne, kaikki on nurinkurista, ihmeellistä, ihanaa, mutta minulle ei tämmöinen oikein todenteolla sovi.

Hän tahtoi riistäytyä irti, nousta seisomaan, sanoa jotakin, mutta hän oli sidottu, hänen täytyi istua ja katsella Charlottea, se kävi vaaralliseksi, hänen ajatuksensa etsivät jotakin pelastavaa. Hän keksi ruveta laskemaan, kuinka paljon rahaa hänellä oli hotellissa, jos ne riittivät kyytirahoiksi tunturin yli, pääsi hän odottamasta enon avustusta.

Anne Sofien laulaessa:

"Ah, kuinka ma kirkkaan keväisen yön näin orpona surra jaksan!"

sai Sten laskutehtävänsä kunnialla päättymään. Ja siitä tuli hän erinomaiselle tuulelle, yön vaarat eivät hänelle enää mitään merkinneet, nythän oli aivan tavallinen kesäkuinen yö, oli satanut ja ruoho oli märkää, täällä olikin itse asiassa liian märkää, mutta pääsihän täältä lähtemään. Hän kumartui eteenpäin ja katseli Charlottea, lystikkäästi hymyillen sai hän Charlottenkin katseen kääntymään itseensä. Charlotten silmät aukenivat suuriksi, hän katsoi Steniä silmiin ja kyyneleet täyttivät hänen tummat, syvät silmänsä, ja tuntiessaan, henkeään pidättäen, tunnustavansa kaiken Stenille, sulki hän silmänsä ja antoi Stenin suudella itseään, tai suuteliko hän ehkä itse Steniä, kevyesti, melkein huomaamattomasti, vavisten ja peläten sisällä olevia.

12.

Eräänä aamuna, muutaman päivän kuluttua, seisoi Charlotte puutarhassa, ilmassa oli lämmin tuntu, suvea säteili sininen, aurinkoinen taivas, kirkkaasti kiiltelivät koivunlehdet tunturilla. Hän ajatteli Steniä, sinä iltana he eivät olleet saaneet puhua kahdenkesken, toiset olivat tulleet, ja hotellillekkin saattamassa oli ollut useita. Seuraavana päivänä oli Sten lähtenyt tuntureille, tietarkastukselle sanottiin, pian olisi hän taas täällä, Charlotte kuuli jonkun kulkevan pihan poikki, ehkä se oli hän, ei, kirjuri vain, joka toi postia. Hänellekin oli kortti, Balestrandin värillinen ilmoituskortti. Sten kirjoitti, että enon lähettämä sähkösanoma oli pakoittanut hänet matkustamaan Sogniin, saatuaan tilaisuuden kirjoittaisi hän kunnollisen kirjeen, tämä oli vain ikäänkuin tervehdys ja reipas kiitos vietetystä kesästä.

Charlotte seisoi katsellen korttia, ruohikossa ja koivuissa kimmelsi, niityllä asteli pari miestä, ympäröivässä hiljaisuudessa eroitti äänet aivan selvästi, he kinastelivat.

Kunnollinenkin kirje tulisi. Mutta hän oli lähtenyt —

Alakuloisena katseli hän värillistä Balestrandin kuvaa. Se ei voinut mitään merkitä — — siinä ei ollut sanaakaan pikaisesta paluusta, se kai tarkoitti, että hän pian palaisi? Vain kiitos vietetystä kesästä. Kiitos? Mutta kunnollinenkin kirje tulisi — ja silloin olisi kai kaikki parhain päin?

Kulkiessaan ruokasalin lävitse, huomasi rouva Hage Charlotten puutarhassa, hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hän oli unohtanut Anne Sotien sanat, elänyt onnellisena Charlotten tähden, hänen aatoksensa harhailivat iloisessa tulevaisuudessa, lastenlasten luo olivat ne jo ehtineet, arvailemaan heidän nimiään. Nyt hän näki Charlotten seisovan puutarhassa, vain seisovan, ja oitis pälkähti hänen päähänsä, että jotakin onnetonta on tapahtunut.

Charlotte kuuli äidin tulevan, kääntyi häntä vastaan, "terveisiä Sten Meldeltä", sanoi hän rauhallisella, kovahkolla äänellä. — "Terveisiäkö?" — "Niin, hänen täytyi matkustaa, enolta tuli sähkösanoma, -minä saan kohta kirjeen", lisäsi hän ja tarkasteli hetkisen pelokkaana äitiään. — "Saatko sinä kohta kirjeen, — sepä on hauskaa", rouva Hage istuutui portaille.

Charlotte meni kansliaan, rouva Hage jäi istumaan ja tuijottamaan eteensä, siinä hän istui Anne Sofien tullessa kysymään, eikö tänään ollenkaan syötäisi aamiaista. "Sten Melde on matkustanut enonsa luo", sanoi rouva Hage koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi kuin suinkin, "Charlotte on saanut kortin ja saa kirjeenkin huomenna." — — "Sten on siis jättänyt hänet", sanoi Anne Sofie. — —

"Aina sinä uskot pahinta", suutahti äiti, "huomenna hän saa kirjeen, sanoin minä."

He söivät aamiaista. Charlotte koetti saada keskustelua käyntiin, mutta äiti takertui jokaiseen aiheeseen niin kiivaasti, että juttu pian lakkasi juoksemasta, vihdoin he eivät uskaltaneet katsoakaan toisiinsa.

Aamiaisen päätyttyä heitti rouva Hage huivin hartioilleen ja lähti astelemaan tietä pitkin, hän kulki pitkin askelin ja puheli itsekseen, kohdatessaan tuttuja unohti hän tervehtiä tai tervehti hän niin pontevasti, että vastaantulijat jäivät pitkäksi aikaa katselemaan hänen menoaan.

Hän suuntasi kulkunsa lennätinasemalle ja tapasi sähköttäjättären yksinään. Rouva Hage hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa, etteivät hänen kysymyksensä mitään erikoisempaa merkinneet.

"Täällähän on sähkösanoma Sten Meldelle?" kysyi hän, "hän sanoi odottavansa sähkösanomaa ja pyysi meitä hakemaan sen." — Ei, sähkösanomaa ei ollut. — "Mutta juuri hiljanhan tuli muuan?" — Ei. —. "Tulipa kylläkin, parisen päivää sitten." — Neitonen hämmentyi, hän tarkasteli kirjojaan, "Sten Meldelle ei ole koko kesänä tullut sähkösanomaa", sanoi hän. — "Kai tässä sitten on jonkinlainen väärinkäsitys", sanoi rouva Hage ja meni, hymy karehti yhä hänen huulillaan.

Tultuaan ulos kietaisi hän kiukkuisena huivia ympärilleen, "pötyä koko puhe sähkösanomasta", sanoi hän ääneen, Sten oli yksinkertaisesti karannut, rouva Hage otti pari pitkää askelta ikäänkuin matkiakseen pakenemista. "Hän on matkustanut", sanoi hän taas ääneen, tuli niin murheelliseksi, että olisi voinut ruveta vaikka itkeä kollottamaan ja rupesi hitaasti astelemaan kotia kohden. Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitikin ostaa jotakin maakauppiaalta, hän muutti suuntaa, äskeinen äkäisyys palasi, pitkin harppauksin hän taivalsi, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään.

Hän tuli hämärään puotiin ja asettui myymäpöydän ääreen. Voi, voi, ajatteli hän, onnettomuudet alkavat, onnettomuudet alkavat taas, — yksi tulee ja heti on sen kintereillä monia, kuinka minä niitä vastaan taistelisin? Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien puodista apua, eräässä loukossa seisoi pastori ohjaksia ostellen. Rouva Hage nyökkäili innokkaasti — paljon innokkaammin kuin hän aavistikaan — pastori jätti ohjakset ja tuli häntä tervehtimään. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi rouva Hage. — "Ei", vastasi pastori ihmetellen, "olisiko sitten tekeillä jotakin?" — "Ei, tietystikään ei. Kai se tiesuunnittelukin jo on valmiina". — "Niinkö — sitä en olisi uskonut", pastori tiedusteli asiaa maakauppiaalta, "joko tiesuunnittelu on valmiina?" — "Ei." — "Minä luulin", sanoi rouva Hage hämmentyneenä, "kun Sten Meldekin jo lähti."

— "Onko Sten Melde lähtenyt?" kysyi pastori hitaasti. — "On", sanoi maakauppias, hän omisti hotellinkin, "hän matkusti sunnuntaina, hänen täytyi lähteä kotiin, niin, tiesuunnittelu ei ole valmiina", hän katsoi kysyvästi rouva Hagea, — mitä hän halusikaan? Rouva Hage tarttui päähänsä, "antakaaha minulle hieman vihreätä suopaa, sitä me aina tarvitsemme". Maakauppias kätki ihmettelynsä ja punnitsi suopaa.

Pitkin askelin kulki rouva Hage kotiinpäin, hän näki tiellä pastorinkin, mutta ei halunnut seuraa. Hän puristi kääröä, niin että suopa pursui ulos, -hän oli lähtenyt — muitta mutkitta matkustanut kotiinsa, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut ravistaa. Mutta olihan Sten luvannut kirjoittaa. "Pötyä", sanoi rouva Hage kovalla, vihaisella äänellä, "kyllä minä semmoiset kirjoittelemiset tunnen", hän löi suopakäärön kädestä toiseen niin että läiskähti. Hakalan Lassi puuhaili pihallaan haravoineen, hän näki rouva Hagen ja säikähti niin, että pujahti heti tupaansa ja istuutui.

Rajuilmana ryntäsi rouva Hage keittiöön, Anne Sofie ja molemmat palvelijattaret olivat siellä. "Olkaa hyvä", sanoi hän laskien käärön keittiöpöydälle. — "Mitä siinä on?" kysyi Anne Sofie. — "Suopaa." -"Suopaako? Oletko sinä ostanut suopaa, mehän saimme sitä eilen kokonaisen nelikon". — "Niinpä niin", vastasi äiti vilkkaasti, "siksipä tietenkin minun päähäni pälkähti suovan ostaminen". Mutta sitten hänen silmänsä kyyneltyivät, "aina on jotakin vinossa, hyväjumala, mitä sillä on väliä, vaikka meillä onkin suopaa liikaa naulan verta". — "Tulehan äiti", kuiskasi Anne Sofie vetäen hänet arkihuoneeseen.

Siellä pettivät rouva Hagen voimat. "Sinä olet oikeassa, hän on jättänyt Charlotten", sanoi hän purskahtaen itkuun.

— "Vaiti, äiti, Charlotte istuu portailla, hän voi kuulla." — Rouva Hage niisti nenänsä ja hillitsi itkuaan. "Hän on karannut kuin lurjus". — Kalpeana seisoi Anne Sofie keittiön ovella, "Sten ei ole koskaan pitänytkään hänestä", sanoi hän. — "Mutta Charlotte?" — "Minkäs Sten sille voi." — "Aiotko sinä ruveta häntä puolustamaan; jollei sinulla ole parempaa puhuttavaa, niin pidä suusi kiinni". — "Pidänhän minä.", — "Mutta Charlotte", aloitti rouva Hage uudelleen, "kuinka käy hänen." — "Rakas äiti — tuskallista se kyllä on — mutta ei hän siihen kuole." — "Kuole!" rouva Hage suuttui niin ettei saanut ääntäkään, -"kuole, siitä sinä et tiedä mitään. Tahdotko sinä, että minun pitäisi iloita, kun tiedän sen menevän ohitse? Sinä et kai edes säälikään häntä." — Anne Sofie katsahti äitiinsä, ja äiti tuli heti hänen luokseen. "En minä sitä tarkoittanut, mutta minä olen niin onneton ja sinä olet niin järkevä." — "Luuletko sinä, äiti, etten minä tiedä sen olevan tuskallista. Mutta eläminen on tuskallista." — "Eläminenkö tuskallista?" rouva Hage päästi Anne Sofien syleilystään, hän vaipui ajatuksiin ja istuutui. "Eläminenkö tuskallista, olisiko se todellakin tuskallista? Tuskallista — niin, tuskallista. Pettymyksiä — niitä olemme me kaikki saaneet kokea. Tiedätkö, mitä minä eniten pelkään, sitä että kaikki kulkee meidän ohitsemme ja me jäämme, te jäätte. Suruja — niinpä kyllä, mutta -suruja emme me voi välttää, kunhan ei vaan surunamme ole, että elämä kulkee meidän ohitsemme. Muut surut tulkoot, niitten keralla tulee iloakin." Hän nousi kiihkeänä. "Meidän tehtävänämme on auttaa häntä kestämään tämä, ohjata hänen ajatuksiaan tulevaisuuteen, ettei hän surussaan väsyisi. Onni ei ole tämän takia ikuiseksi kadonnut."

"Ei — on osattava unohtaa", sanoi Anne Sofie.

Rouva Hage pudisti päätään. "Mitään ei unohdeta", sanoi hän, "me vain kuvittelemme unohtavamme. Kaikki haavat aukenevat sittenkin kerran, vaikka ne olisivat kuinka hyvin arpeutuneet. Joskus me sen huomaamme — nyt tuo haava taas vuotaa verta —. Joskus taas me emme tiedä, mikä meitä vaivaa, meidän mielemme on aivan odottamatta käynyt murheelliseksi, meitä ahdistaa jokin ohimennyt, ennemmin eletty, — niin, me emme tiedä mikä meidän on. Vanhat haavat ovat auenneet ja vuotavat verta."

Hän aikoi mennä, mutta palasi ja veti Anne Sofien syliinsä. "Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta", kuiskasi hän, päästi hänet ja meni Charlotten luo, joka istui portailla.

"Älä siinä auringonpaisteessa laiskottele, lapseni", sanoi hän, "tule auttamaan minua, minä rupean vastaamaan taikinaa."

13.

Charlotte seisoi kuunnellen ikkunan ääressä, oli varhainen aamuhetki, tuulahduksen lehahtaessa sopivalta suunnalta saattoi kuulla postimiehen puhaltavan torveen ajaessaan tunturin rinnettä alaspäin. Charlotte puri hampaitaan yhteen, niin että suun ympärystät tulivat valkoisiksi, tänään sinä et itse mene postia hakemaan, sanoi hän, kaikista ikkunoista tirkistellään sinua, kuiskaillaan, tuo raukka odottelee turhaan kirjettä armaaltaan. Jos postimestari itse on antamassa, katselee hän sinua hyväntahtoisesti vanhoilla silmillään, tänäänkään ei ole kirjettä rakastetulta, ajattelee hän. Mutta tänään sinä et mene. Ehdittyään tuskin pukeutua, kiiruhti hän kansliaan, "minä menen hakemaan postin, isä", sanoi hän, "niin tulen hieman kävelleeksi." Hän hiipi navetantakaista polkua, jottei häntä olisi nähty keittiöstä. Sillalla hänen täytyi istuutua, hän oli niin jännittynyt, mutta yhtäkkiä hän muisti, että tuolla kivellä olivat Sten ja hän istuneet ja hän kiiruhti eteenpäin. Saatuaan, postin selaili hän vapisevin sormin kirjeitä — hänelle ei ollut koskaan mitään.

Mutta ehkä huomenna — — —

Huomenna. Hitaasti kulki hän kotiinpäin, hänen sydämmessään vallitsi tyhjyys ja kuolema, hänen sisimmässään värähteli ihmettely, hiljan oli hän niin onnellinen ja nyt on tapahtunut tämmöinen muutos. Hän näki erään palvelijattarista olevan matkalla maakauppiaalle, nyt hän ei tahtonut kohdata ketään, hän nousi kirkkomäkeä ja harhaili hautojen keskellä, kunnes valkoinen huivi oli varmasti hänet sivuuttanut. Hautojen keskellä — hän pysähtyi tuntemattoman haudan ääreen, jolla ruusupensas kasvoi, se oli nyt täydessä kukassa, ihanina ja tuoksuvina keinuivat sen lukemattomat, punakeltaiset kukat vienossa tuulessa. Charlotte unohtui tuijottamaan hautaa, hän ei voinut lähteä sieltä, missä ruusut tuoksuivat rakkaudesta kuolleen yllä, neito ei ollut saanut sitä, jonka halusi, oliko hän hyljännyt neidon, rakastivatko he toisiaan, mutta kohtalo eroitti, — kunpahan he vain rakastivat toisiaan. — —

— — — Mutta eräänä aamuna oli posti Charlotten alas tullessa jo haettu, rouva Hage seisoi aamiaispöydän ääressä katsellen korttia, jonka hän nopeasti iaski kädestään. Kortti oli tällä kertaa Myrdalin ilmoituskortti, "tällä viimeisellä silmäyksellä Flaamiaaksoon jätän jäähyväiset lännen maille, samalla lähetän myöskin teille tervehdykseni", kirjoitti Sten. Charlotte käänsi kortin, se oli leimattu Kristianiassa, kirjoitettu nähtävästi junassa tai ostettu jostakin kristianialaisesta paperikaupasta. Hän pisti kortin taskuunsa, "emmekö syö aamiaista?" -"Minä tuon kahvia", sanoi äiti, "etkö sinä söisi yhtä munaa?" — "En kiitos." — "Minäpä keitän sinulle sittenkin munan." — "En minä huoli siitä — älä kiusaa minua." — "No, en, en, lapseni."

Rouva Hage meni keittiöön, hän kertoi kortista Anne Sofielle.

"Älä sinä kiusaa häntä", sanoi Anne Sofie, "anna sinä hänen olla rauhassa."

"Kiusaanko minä? Olet ehkä oikeassa", rouva Hage katseli ulos ikkunasta, kyyneleet valuivat hänen silmistään.

"Äiti rakas, en minä pahaa tarkoittanut, ethän sinä toki sentähden itke?"

"Mitä vielä", rouva Hage työnsi hänet luotaan, "minä olen jo tottunut siihen, että minun lapseni opettavat minua. Minä itken sitä, jota sinäkin kerran olet itkevä, äiti ei muuta ajattele kuin lapsiaan, öin ja päivin, pitkinä sairasvuoteen ääressä valvottuina öinä ja pitkinä päivinä, jolloin tiellä on ollut kompastuskivi, äidin sydän on kuin avoin haava -eikä se kuitenkaan mitään auta, lapset eivät tule sen onnellisemmiksi, he eivät pelastu ainoastakaan pettymyksestä, vältä ainoatakaan iskua, turhaa on äidin huolenpito, sentähden minä itken…"

Aamiaispöydässä oli tuomari huonolla tuulella, jumalankiitos, onhan meillä edes jotakin kuuntelemista, ajatteli rouva Hage. Ja tuomari jänkytti, vaivaloisesti paukkui suu parran peitossa, "ne nylkevät minua verotuksessa", sanoi hän, "minä maksan enemmän kuin neljä pitäjän rikkainta maanviljelijää yhteensä, vaikkei minulla ole tuloja edes niin paljon kuin yhdellä heistä, eivätkä he sittenkään osoita minua kohtaan alkeellisintakaan kohteliaisuutta. Nyt tarvitaan uusi nimismies Ulkovuonolle, ja kun minä asetan ehdokkaan, ilmoittavat he, etteivät he halua minun ehdokastani ja näin he tekevät vaikka kihlakunnanhallitus ja minä kannatamme samaa miestä. He eivät tahdo ketään, joka on asemastaan kiitollisuudenvelassa virkamiehille, sanovat he, he tahtovat saada pitäjäläisten valitseman. Eikä minua valita siltakomiteaankaan, vaikka juuri minä olen tuon kysymyksen herättänyt, tahdotaan osoittaa ettei minua tarvita mihinkään. Mutta puuhailkoot minun puolestani yksinään, ei siitä kuitenkaan muuta synny kuin nurkkariitoja ja koko siltahomma menee päin helvettiä."

— "Niin, anna sinä vaan heidän korjata kylvöstään hedelmät", sanoi rouva Hage yllyttäen. —

— Illallisen jälkeen lähti Charlotte kävelemään. Indredaliin päin, siellä oli varjoisaa ja rauhallista. Hän kulki hitaasti, täällä ei hän ollut koskaan Stenin kera kävellyt, mutta sittenkin, täällä tuntui Sten olevan niin lähellä, hän kuuli Stenin nauravan, milloin tällä milloin tuolla puolen, nauravan aivan kuuluvasti.

Jos Sten olisikin kuollut, ajatteli hän ja outo viileys hiipi hänen sydämmeensä, jos hän olisikin kuollut, niin voisin surra häntä, kuolema ei merkinnyt suurinta onnettomuutta. Mutta Sten ei ollutkaan kuollut, Sten oli lähtenyt hänen luotaan, Sten ei muistellut häntä, hän oli unohdettu. Ei, itkeä ei hän tahtonut, hän tahtoi kätkeä häpeänsä.

Hän saapui kosken yli johtavalle pienelle sillalle, hän nojasi kaidetta vasten, tuntui niin hyvältä painaa rintaa kovaan kaiteeseen. Hän katseli valkoista, jyrkkää, kuohuvaa putousta, olisi sangen liikuttavaa jos hänkin heittäytyisi koskeen, kuten tuo tuntematon vainaja, niin, jos Sten olisi kuollut, olisi hän ilolla tehnyt sen, mutta nyt ei.

Kulkiessaan kotiinpäin hän ajatteli, jospa Sten onkin tullut tänä iltana, yllättäen, jospa Sten nyt istuukin kotona tuomarilassa odottelemassa häntä, tai ehkä on Sten lähtenyt häntä etsimään, ehkä hän jo tuolta tienkäänteestä ilmestyy.

Charlotten sydän sykki kiihkeästi, hän tunsi voimainsa vähenevän, — tuolla tuli todellakin joku, eräs mies, hän tunsi nuo nopeat, sipsuttavat askeleet, siellä tuli pastori.

Pastori tunsi hänet heti, hitaasti tuli Charlotte häntä vastaan, painunein päin, ja pastorin mieleen muistui, minkälaisena hän oli juossut pappilan polkua, valoisana, hymyilevänä, toisin ajatuksin kuin nyt, ihmeellistä, ajatteli pastori, luulenpa että hänellä on nytkin tuo sama vaalea puku ja kuitenkin – – –

Charlotte aikoi mennä ohitse, mutta pastori pysähtyi, he seisoivat toisiaan katsellen.

"Tekin kuljette täällä", sanoi pastori hiljaisella äänellä, "täällä, jossa voi olla varma siitä, ettei kohtaa toisia ihmisiä, miksipä muuten tällä tiellä kuljettaisiin, joka on niin pimeä ja surullinen, täällä kulkevat vain ne, jotka etsivät yksinäisyyttä. Ja täällä me toisemme kohtaamme."

Charlotte taivutti päätään ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta pastori kääntyi ja seurasi.

"En tahdo olla tunkeilevainen", sanoi hän, — — "tunkeilla en tahdo. Mutta te olette tällä retkellä ensimmäistä kertaa, kuinka useasti luulette te minun tänä kesänä kävelleen tässä laaksossa, onko se ajatus koskaan teidän mieleenne juolahtanut?"

Tie oli kapea, he kulkivat lähekkäin, mutta pastori ei kääntänyt katsettaan Charlotteen. "Minä olen päivinäni nähnyt paljon surua", sanoi hän, "viran tähden, kuten sanotaan, ja minun on täytynyt lohduttaa, mutta vaikka minun sydämmeni on ollut tulvillaan todellista osanottoa, on halla aina vienyt minun sanoiltani elämän. Sillä minä olen sanonut itselleni, tämä suru ei vielä ole raskain, nuori vaimo itkee miesvainajaansa, niin, mutta mitä onkaan hän omistanut, äiti suree kuolleita pienokaisiaan, murheen päivät ovat raskaat, mutta minä ajattelin niitä, jotka ovat kadottaneet ennenkuin ovat mitään omistaneetkaan, köyhiä, joilla ei ollut mitään kadotettavaa. Se suru on raskain, tyhjyyden tuska. Siksi minä niin kernaasti kuljen tässä laaksossa, tuntuu siltä kuin ei täällä olisi aurinko koskaan paistanut, kuin olisi tämä tyhjyyden tyyssija."

Charlotte kuunteli ihmetellen hänen sanojaan, aaltoilevaa saarnanuottia, tuntui siltä kuin hämärän henget olisivat puhuneet, mitä hän tiesikään?

"Minä puhun itsestäni, — enkä aiokaan sekaantua teidän asioihinne", sanoi hän katkonaisesti, "minä tiedän, ettei minulla ole ihmisenä eikä pappina siihen oikeutta, enkä minä koskaan saakaan siihen oikeutta, niistä en koskaan mainitse, ne olkoot pyhiä", sanoi hän lujasti. "Mutta me kohtasimme toisemme täällä ja minä tunsin päässeeni teitä lähelle, — niin, teitä lähelle". Hän eksyi taas äskeiseen saarnanuottiinsa. "Olen täällä käyskennellessäni tuntenut semmoista ennenkin, minulla on ollut ikäänkuin näkymätön seuralainen, olen kysynyt itseltäni, mikä sinua seuraa, nyt sen tiedän, teidän sielunne on seurannut minua ja nyt minä tiedän, että jumala on tänä iltana lähettänyt minut kohtaamaan teitä. Niin — uskokaa minua, älkää käskekö minua luotanne, jumala tahtoi että kohtaisin teidät. Sillä minä olen ainoa ihminen, joka voi teitä ymmärtää. Ei - en minä aio puhua teidän asioistanne." Ja lujasti, ikäänkuin antaen tulevaisuudestakin lupauksen, sanoi hän: "koskaan en sanallakaan niistä mainitse, olkoot ne tykkänään teidän salaisuutenanne."

Noustessaan jyrkkää pappilanmäkeä, puhui pastori hengästyneenä:

"Kun ihmisillä on surua, etsivät he yksinäisyyttä. Mutta he tahtovat olla yksin siellä, missä he voivat eroittaa surunsa äänen, he tahtovat kuunnella sen kaikua. Sentähden sallii jumala joskus kahden yksinäisen ihmisen kohdata toisensa, että suru kulkisi sydämmestä sydämmeen, että he ymmärtäisivät toisiaan. Tajuaisivat toistensa yksinäisyyden.

"Eikö niin — nyt tekin tiedätte, että elämä on kuin kirren peittämä tie, jolla teidän yksinäiset askeleenne orpoina kajahtelevat. Jolla kuljetaan aavistellen sitä, mitä elämä ei ole antanut. Nyt tekin tiedätte, kuinka suuresti elämä voi pettää, te olette nuori, te olette kohdannut ensimmäisen surunne, ei, ei, en minä teidän salaisuuteenne koske, mutta ensimmäinen suru on kuin musta verho, joka laskeutuu eteemme ja peittää kaiken katseeltamme, tulevaisuuttakaan ei enää ole. Mutta tästä ensimmäisestä surusta kasvaa uusi elämänkaipuu, minä sen tiedän, joka olen elänyt, jos vain kohdataan ihminen, joka voi ymmärtää, surukin voi yhdistää, ehkäpä syvemminkin kuin ilo, niin, ehkä syvemminkin."

He olivat saapuneet tuomarilan vaiheille ja pysähtyivät kumpikin.

"Älkää harmitelko sitä, että kohtasitte minut tänään", sanoi hän, "älkää ajatelko, että minä olen pappi, minä olen ihminen, joka salassa tahtoo kuunnella teidän surunne ääntä, se soinnahtaa minusta takaisin, tuo soinnahdus virvoittaa teitä, ja te suotte yksinäiselle ihmiselle suuren ilon, ajatelkaahan tätä, on ihminen, jolleka te vielä voitte suoda suuren ilon."

Pastori jätti hänet, yhtäkkiä, ikäänkuin peläten sanovansa liikaa,
Charlotte näki hänen lyhyin, nopein askelin etenevän tietä pitkin. —

Charlotte kuuli äidin ja Anne Sofien vielä valvovan, murheellisina he nyt keskustelevat minusta, ajatteli hän hiipien hiljaa portaita ylös.

Hän riisuutui ja meni vuoteeseen, hän lepäsi kattoon tuijottaen, kummallista, tämänkin päivän perästä tulisi aamu ja sitten vielä monta aamua, eikä Sten koskaan tulisi takaisin. Hän ei koskaan toipuisi hyljätyn tuskasta ja häpeästä, yksinäisyyteen oli hänet jätetty, Sten ei edes ajatellut häntä. Mutta etäisyydestä hän kuuli pastorin saarnanuotin, se väreili ilmassa kuin kaukainen virran kohina, tähän, säveleeseen, tähän kohinaan hän nukkui.

15.

Charlotte heräsi seuraavana aamuna — hänen ajatuksensa koettivat tavoittaa jotakin, — jotakin, joka vielä humisi hänen mielessään, josta hän oli uneksinut. Unen tunnelmaa oli hänessä, hänen ympärillään, kaikkialla, mutta tietoisuus ei kyennyt sitä vangitsemaan.

Hän lepäsi aivan hiljaa, silmät suljettuina. Vähitellen palasi uni, kalpeina kaarina laskeutui se valon halki, asettuen hänen silmäluomilleen, ihmettelevänä vavistuksena tuntui sen läsnäolo hänen ruumiissaan. Hän istui veneessä suurella vuonolla, vene lähestyi tunturia, joka loi veteen mustia varjoja. Häntä paleli, mutta hän ei pelännyt. Veneen hitaasti lähestyessä varjoja näki hän, että venettä souti joku, se oli pastori, eikä häntä vähääkään ihmetyttänyt, että se oli pastori eikä tuo toinen. Soutaessaan katseli pastori koko ajan vakavasti häntä, ja veneen lipuessa pimentoon kumartui pastori eteenpäin ja sanoi hänelle jotakin. Mutta hän ei voinut muistaa noita sanoja. Hän kuuli äänen helähdyksen, hän kuuli sanatkin, hän ymmärsi niiden merkityksen, ne olivat tuossa hänen edessään, hän näki ne, mutta sittenkään ei hän voinut niitä toistaa, aina kun hän oli sanomaisillaan ne ääneen, katosivat ne. Mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa nuo sanat, kuulla oman äänensä ne toistavan.

Charlotte pukeutui hitaasti, unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään. Hän meni alas, auttoi äitiään, kävi asioilla, — se ei vaan väistynyt. Hän meni isän luo kansliaan, etsi itselleen jäljennöstyötä, — unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään, kesken työtään täytyi hänen pysähtyä kuuntelemaan, tuossa olivat nyt sanat, nyt hän ne tavoitti. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat ne taas kadoksissa.

Päivälliselle saivat he harvinaisen vieraan, piirilääkärin Ytredalista. Hän oli hyvänahkainen, yksinäinen kujeilija, hänessä oli hieman narria ja paljon hienoa, hyvää miestä, hän ja Charlotte olivat hyviä ystäviä. Päivällispöydässä kertoi hän jutun eräästä bodalilaisesta miehestä, joka uskonnollisten mietiskelyjen hämmennyttämänä oli hirttäytynyt, "ihmiset väittävät, että rakkaussurut olivat lisäsyynä", sanoi tohtori. Ja yhtäkkiä kuuli Charlotte taas unen sanat, ne värisivät hänen tajunnassaan, hän nousi ja kiirehti ulos huolimatta siitä, että näki toisten ihmettelevän. Mutta päästyään yksinäisyyteen ei hän enää kuullutkaan unen sanoja. Ne jättivät tulena polttavan jäljen hänen mieleensä.

Hän kulki pitkin virran rantaa päätyen sillalle, hän muisteli iltaa, jolloin hän ja Sten olivat sillä tanssineet, nyt oli virta kesäisen kirkas. Hän kumartui katselemaan virran kalvoon, noissa pienissä tukipylväitten takaisissa pyörteissä kisailivat sanat, hän kumartui syvälle kuuntelemaan, mutta sanat jäivät sinne alas, hymyilivät sieltä, eivätkä tahtoneet tulla ylös hänen luokseen.

Täytyykö minun koko ikäni ihmetellä, mitkä ne sanat olivat, enkö minä saa niitä koskaan tietää, ajatteli hän.

Illalla istui hän yksinään portailla, piirilääkäri, isä, äiti ja Anne Sofie pelasivat wistiä. Ilma oli sumuista. Hän istui kuunnellen — avoimin suin, tuijottavin silmin. Sanat näyttivät kisailevan kaikkialla, ruohikon äänettömässä huojunnassa, saarnien vienossa kuiskeessa, hyönteisten hennossa hyrinässä kukkien yllä, salaisuutta kuiskailtiin korvasta korvaan, oliko sen ilmitulon hetki hänellä?

Yhtäkkiä näki hän — niin selvästi, että kolea pelon puistatus vavahdutti hänen ruumistaan — näki hän papin kasvot, samanlaisina kuin unessa, tuossa aivan edessään, kalpeina, vakavina, silmät ihmeellisesti loistaen, pappi kumartui häntä kohden, kuiskasi jotakin, hän kuuli eikä kuullut, pappi näytti ikäänkuin suuresti vihastuvan, näytti tahtovan huutaa, mustana aukeni suu, Charlotte tunsi sanojen kuumottavan kasvojaan, — sitten ne haihtuivat, kaikki katosi, hän näki edessään enää vain puutarhan ja pellot, ne näyttivät keinuvan, hän kuuli enää vain kuiskeitten hiljaisen hyminän — —

Hän hiipi huoneeseensa ja meni levolle, ehkäpä uni taas tulisi, hiljaa makasi hän vuoteessaan antaen unen tunnelman tuuditella, ehkäpä hänelle ilmaistaisiin hänen elämänsä arvoitus, mitä tarkoittikaan se salaperäinen, joka häneltä kätkeytyi? Hän lepäsi odottaen, etäisyydessä näki hän unen maiseman häämöittävän, suuren vuonon, tunturin, veneen, joka lipui pimentoa kohden, nyt uni tulee ajatteli hän ja nukkui.

Herätessään aamulla tiesi hän nähneensä unta ja hän muistikin unensa: äiti seisoi keittiössä, oli tapettu sika, hän laitteli paraillaan sisälmyksiä. "Rakas äiti — joko sinä nyt aloitat jouluteurastuksen?" oli hän kysynyt, ja äiti oli vastannut: "ei voi koskaan aloittaa liian aikaisin sitä, joka on tehtävä."

Edellisen yön uni, tunnelma ja sanat olivat poissa, kaukana poissa, ainiaaksi saavuttamattomissa.

15.

Piirilääkäri oli jäänyt yöksi. Hän oli pieni, pyöreä, ahavoitunut mies, hänellä oli pienet, uteliaat silmät, pieni käyrä nenä ja pieni, pyöreä suu, hän piti itseään sievähkönä. Hän oli leskimies ja hän tähyili itselleen kaikkialta nuorta vaimoa, — Ytredalissa oli sangen yksinäistä, eikä ollut ketään, joka olisi huolehtinut hänen kahdesta pienestä lapsestaan. Maailmassa oli kyllä monta suloista nuorta tyttöä, mutta hän olisi kernaasti halunnut saada sellaisen, jolla oli hieman rahojakin. Usein hän ajatteli tuomarilan tyttöjä -milloin vanhinta, joka varmasti kykeni johtamaan suurtakin taloutta, milloin nuorinta, joka oli niin kaunis, mutta valitseminen oli kovin vaikeata, eikä heillä ollut rahojakaan. Ja niinpä hän tyytyikin vain hakkailemaan, "käykäähän minua kesällä katsomassa", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni", nämä olivat hienoja viittauksia, ikäänkuin johdantoja, hän muistutti paksua, pientä, pyrstötöntä maatiaiskukkoa.

Tällä kertaa hän omistautui Charlottelle, joka tuntui hänestä mielenkiintoiselta. Kalvakka ja ylpeä hän oli, hän muistutti naisia, joita kuvattiin sadoissa tohtorin lukemissa kruununkirjoissa, hekin olivat kalpeita ja mielenkiintoisia. Ja Charlottekin, joka edellisenä päivänä ei ollut häntä edes huomaavinaan, seurusteli nyt vain hänen kanssaan, käveli hänen kanssaan, antoi hänelle ruusun napinreikään, kuunteli hänen juttujaan ja nauroi hänen pilojaan. Piirilääkäri pyörähteli hänen ympärillään, hermostuneena, hän näet huomasi lähestyvänsä päätöksentekoa, "tuhat tulimmaista, neiti Charlotte", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni Ytredalissa." Eikä hän voinut olla hieman hypistämättä Charlottea.

Anne Sofie pysyttäytyi syrjässä. Äiti oli kiukkuinen. Isäkin näki sen ja murisi tyytymättömänä. Charlotte huomasi kyllä kaiken, mutta yllytti yhä tohtoria, tämän kuume nousi nousemistaan, vihdoin hän hullaantui haaveilemaan. Käsikoukkua he kävelivät mennessään maisemaa ihailemaan, tohtori tepasteli ja nyökkäili rouva Hagelle, joka katseli heidän menoaan, että komealtahan tämä näyttää. "Tuhat tulimmaista, neiti Charlotte, kyllä Ytredalinkin maisemia kelpaa katsella, teidän pitäisi tulla katsomaan minun uutta taloani."

Rakkaus ei estänyt tohtoria kuorsaamasta päivällisuntaan niin että jyrisi. Hänen tullessaan alas kahville, istui Charlotte ikkunan ääressä katsellen ulos, tohtorin tullessa hän ei edes liikahtanutkaan, tohtori jutteli ja koetti olla sukkela, Charlotte ei kuullut mitään. Levottomana asteli tohtori edestakaisin lattialla. Väsyneenä ja välinpitämättömänä katseli Charlotte puutarhaan. Tohtori kertoi erään parhaimmista kaskuistaan, sillä oli ollut aamupäivällä suuri menestys, nyt ei sille edes hymyilty. "Tänä kesänä valmistuu talooni vesijohto — sekä ensimmäiseen että toiseen kerrokseen", sanoi tohtori masentuneena. "Vai niin", vastasi Charlotte. Silloin siirtyi tohtori rouva Hagen luo keskustelemaan nousevista lihanhinnoista.

Aurinko oli laskeutumassa, pian se lakkasi näkymästä tuomarilaan, tunturi tummeni punasinerväksi, tuntui heikko tuulenhenkäys, se kaiutti kaukaista, heläjävää säveltä — iltaposti tuli. Tuota etäistä torven säveltä kuuntelisi hän koko ikänsä, se soisi hänelle sitä, mitä hän oli menettänyt.

"Ettekö ole terve", kysyi tohtori hyvästijättäessään Charlottelta. —
"Kiitos — voin erinomaisesti", vastasi hän.

Äiti saattoi tohtoria rattaille, palattuaan rupesi hän kulkemaan edestakaisin lattialla ja hieromaan käsiään niin että nivelet naksahtelivat, sitten hän puhkesi puhumaan:

"Sinä voisit sentään käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka sinulla onkin hiukan sydänsuruja."

Charlotte nousi nopeasti:

"Taisin sanoa pahasti", sanoi äiti pysähtyen.

Charlotte kumartui ja juoksi ulos. Anne Sofie nosti katseensa työstään.

"Kuinka sinä saatoitkaan", sanoi hän äidilleen.

"Niin, kuinka minä saatoinkaan", vastasi äiti onnettomana. Mutta sitten hän lisäsi: "voisipa hän sentään hieman hillitä itseään."

"Helppo on niin sanoa", sanoi Anne Sofie.

He istuivat neuloen, kumpikaan ei sanonut mitään, äiti työskenteli kuin henkensä edestä. Hetken kuluttua huokasi hän syvään, hän oli johtunut ajattelemaan talvea, — pitkä talvi kummitteli jo hänen mielessään: Anne Sofie istui aina mykkänä, Charlotte oli ehkä poissa tai kenties kotonakin, mutta pahantuulisena, tuomari nukkumassa jo puoli kymmeneltä, kiivaasti käännähtäen sanoi hän Anne Sofielle:

"Miksikä sinäkin aina noin mykkänä istut."

"Mitä hyötyä puhumisesta sitten on", vastasi Anne Sofie rauhallisesti.

"Alituisella vaikenemisella ainakin on pahat seuraukset. Jos aina vain ajattelee, ajattelee vihdoin kaikkein pahinta, puhumalla saa edes jonkunverran pahaa itsestään poistumaan."

Anne Sofie ei vastannut mitään.

"Tulehan auttamaan minua illallisen laitossa."

"Tarvitaanko siinä meitä molempia? Anna se minun huolekseni."

"Hyväjumala — siksihän minä sinua pyysin, ettei minun olisi tarvinnut olla yksinäni. Istu sinä vaan rauhassa", sanoi äiti ja meni.

Charlotte ei ollut tullut kotiin illalliselle. Aterian päätyttyä alkoi tuomari latoa pasianssia, rouva Hage ryhtyi innokkaasti auttamaan häntä, se kiusasi tuomaria, peli ei tietenkään päättynyt tasan, tuomari toivotti hyvääyötä ja meni levolle.

Rouva Hage etsi kutimensa ja erään kirjan, silloin tällöin tirkisti hän Anne Sofieta, joka istui ikkunan ääressä tuijottaen tunturille, Bergeimistä loisti tuli.

"Emmekö menisi etsimään Charlottea", kysäsi äiti.

"Kyllä hän tulee", sanoi Anne Sofie.

Äiti huokasi, kutoi ja luki. Yhtäkkiä palautui hänen mieleensä jotakin nuoruudenaikaista, jotakin niiltä päiviltä, jolloinka pelättiin sisaren, täti Lovisen, menevän kihloihin juopon tohtori Reinhardtin kanssa. Hän ja Lovise olivat seisoneet pappilan veräjällä, silloin oli tohtori ajanut ohitse, humalaisena ja hurjana, hänen tuttu, suuri punaisenruskea tammansa tanssi tietä pitkin. Hän oli silloin — hän muisti sen niin selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut — hän oli kääntynyt sisarensa puoleen ja sanonut, "sinä et tee sitä, Lise". Monen monta sanaa oli hän iässään sanonut, vaieta olisi hänen pitänyt, ehkä olivat nuokin sanat merkinneet paljon Loviselle, tehneet lopun hänen epäröimisestään.

Voi, voi, monta sanaa olisi saanut jäädä sanomatta.

Jos Charlotteakin nyt kohtaa onnettomuus, -yksinäisenä ja murheellisena hän harhaili, äidin kovat sanat mielessään, — jos hän menee ja heittäytyy virtaan — —

Rouva Hage syöksähti ylös, heitti huivin hartioilleen, "minä menen etsimään Charlottea", huusi hän.

Tultuaan pihalle pysähtyi hän neuvotonna, mistä hän alkaisi etsiä. Silloin kuuli hän veräjältä hiljaista puhetta, hän tunsi Charlotten äänen. Rouva Hage tuli niin iloiseksi, että oli vähällä heti huutaa Charlottea, mutta uteliaisuus voitti, kenenkä kanssa Charlotte puhui. Hän ei tietenkään tahtonut vakoilla, mutta sittenkin läheni hän, leveästi hymyillen, parisen askelta. Tuttu oli varmasti tuo toinenkin ääni.

Mutta sitten hän pysähtyi, "sinä kuuntelet", sanoi hän puoliääneen ja palasi pitkin askelin huoneeseen.

"Nyt Charlotte tulee", sanoi hän.

"Tiesinhän minä sen", sanoi Anne Sofie.

"Niin, sinä olet viisas", sanoi äiti kulkien hyväntuulisena edestakaisin.

"Jumalaties, mitä sinäkin tuijotat. — Nyt me syömme kaakkua ja maistamme viiniä", lisäsi hän iloisin äänin.

Charlotte tuli, äiti näki hänen solakan olemuksensa portailla, "voi, hyväjumala", sanoi hän silmät kyynelissä. "Tule sisään saamaan viiniä ja kaakkua", huusi hän.

"Kiitos, en minä tahdo", vastasi Charlotte.

"Mutta ethän sinä ole syönyt illallistakaan, enkö minä laittaisi sinulle jotakin?"

"Ei, minä en tahdo mitään."

Rouva Hage ei voinut enää kauempaa hillitä itseään. —

"Missä sinä olet ollut, lapseni", kysyi hän.

"Olin kävelemässä pastorin kanssa."

"Pastorinko kanssa?" — Niin, olihan rouva Hage tuon toisen äänen tuntenut — "sepä oli hauskaa —".

Charlotte meni levolle, rouva Hage kaatoi ajatuksiin vaipuneena laseihin, vai pastorin kanssa, ja se oli pitkä kävelyretki, — sepä oli ihmeellistä, vai pastorin kanssa.

"Kyllä minä nuo lohdutteluretket tunnen", sanoi, hän ääneen, "surevaiset sydämmet avautuvat toisilleen", lisäsi hän syvällä vastenmielisyydellä. "Etkö sinä tahtoisi yhtä lasia viiniä, Anne Sofie?"

Anne Sofie istui liikkumattomana, hän tuijotti tunturilta loistavaa yksinäistä valoa, ainokaista valonpilkahdusta sieltä ylhäältä. Hän ymmärsi täydellisesti sen merkityksen itselleen, — vielä talvi - täällä kotona, — ja hän olisi taas vuotta vanhempi.

"Tulehan nyt juomaan", sanoi äiti.

Nyt sammui valo Bergeimistä. Niin äkkiä. Se puhallettiin sammuksiin. Se hukkui kuin huokaus yöhön. Anne Sofie nousi — ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen.

"Sinäkin näytät niin kalpealta", sanoi rouva Hage.

"Olenko minä kalpea? Ei se mitään merkitse. Hyvää yötä, äiti."

”Mutta etkö sinä huolisi –?”

Anne Sofie pudisti päätään, suuteli äitiään ja meni.

Rouva Hage jäi yksikseen istumaan, hän tuijotti kolmea täytettyä viinilasia. Hänen alahuulensa työntyi eteenpäin, surullista on olla vanha ja yksinäinen, ajatteli hän, mutta nuoren yksinäisyys on onnettomuutta.

Talossa oli aivan hiljaista, varovaisesti kaatoi hän nuo kolme lasillista viiniä takaisin pulloon. Tässä talossa säästetään viiniä, ajatteli hän kaataessaan.

16.

Rouva Hage oli vierailulla täti Lovisen luona, hänellä oli mukanaan tuliaisia ja hänen kasvoillaan karehti alituisesti imelä hymy, tänään ei riideltäisi ollenkaan.

"Etkö sinä voisi istuutua mukavampaan tuoliin", sanoi täti Lovise. "Mutta sinulla on kai niin kiire. Sinä olet niitä, jotka luulevat jaksavansa juosta koko ikänsä. Rauhoituhan hiukan, äitiseni, — joko juokset tai kävelet, kuolema ei kolkastaan väisty."

"Ei minulla ole mitään kiirettä", sanoi rouva Hage, mutta jäi entiseen paikkaansa istumaan..

"Sinä tarvitsisit hieman kestitystäkin, mutta sinultapa minä melkein kaiken saan, kyllä sinä omasi maun tiedät. No — kuuluuko muuten mitään uutta? Olen kuullut, ettei lankoa huolita siltakomiteaan. Peijakas olkoon semmoisen roskajoukon virkamiehenä, joka nyt näillä seuduin määräilee, silloin kun me olimme nuoria — muistatko — istuivat he vielä ovensuussa ja siellä olikin heidän paikkansa. Mutta lankomies onkin aina ollut lallukka ja vasemmistolainen on hän myöskin ollut, nyt hän itsekin näkee, mihinkä semmoinen johtaa."

Rouva Hage ei tahtonut ruveta kiistelemään.

"Niin, kuuluuko mitään uutta? Sinun tyttäresi kiusaavat itseään silloin tällöin käymällä minua katsomassa, sitä eivät he suinkaan tee huvikseen. Tuleeko kullanmurusi, Johannes, kohdakkoin kotiin, eikö hänestä koskaan tulekaan enempää kuin osastonpäällikkö? Niin — virkamiesten lapsista ei nykyään enää tule mitään, olen sen huomannut. Nyt tulee jotakin vain talonpojista, tietämättömän ja lahjattoman tie on kyllä sileä. Virkamiesten pojista tulee alaluokkalaisia, ja tyttäret jäävät vanhoiksipiioiksi, on sekin onnettomuus. Sekin on kuulemina puikkinut tiehensä, — se, josta luulit saavasi vävypojan?"

Rouva Hage punastui. "En ymmärrä, mitä tarkoitat."

"Etpä tietenkään, siksihän sinä punastutkin. Minä näin hänestä vain vilauksen, hän istui puutarhassa, mutta tytärtäsi minä katselin, ja hän näytti olevan vallan kypsä. Pahat kielet kertovat muuten sinusta, että sinä pyydystelet kaikkialta vävypoikia, milloin puhutaan tuosta kristianialaisesta vetelyksestä, milloin papista, tuosta keltaisesta talonpojankummituksesta, milloin koreasta, nautamaisesta piirilääkäristä."

"Kylläpä sinulla on suuta, Lise", sanoi rouva Hage, "jumalankiitos, että vain minä olen kuulemassa."

"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise torjuen terveellä kädellään. "Kotia tultuasi sanot kuitenkin, kasvoillasi happamenimelä ilmeesi, että kylläpä tuolla täti Lovisella on paha suu, se johtuu siitä, että hän on naimaton."

"Jollet sinä, Lovise, eläisi erakkona, et puhuisi niin paljon pahaa ihmisistä."

"En — tietenkään", täti Lovise naurahti, "sinähän olet kokenut muutakin, sinä. Olethan saanut miehen, joka ei liikoja suutaan soita, niin että voit hyvällä syyllä suositella avioliittoa." Rouva Hage otti vasunsa.

"Oli aika, jolloin ei avioliitto sinuakaan niin kovin peloittanut", sanoi hän. "Eihän se ollut minun syyni, ettei siitä tullut mitään."

Täti Lovisen linnunsilmät levisivät, hänen keltaiset sormensa käyristyivät.

"Sinä olet mielestäsi valinnut paremman osan, sinä", sanoi hän värisevin äänin, "enkä minä sinun mielestäsi ole minkään arvoinen tämmöisenä — yksinäisenä ja lapsettomana. Mutta muistanpa hyvin erään päivän, jolloin seisoit tässä samassa huoneessa, Hagbart oli tullut kotiin, silloin sinä sanoit, että lasten synnyttäminen tämmöiseen maailmaan oli rikos." Rouva Hage oli noussut ja katseli ulos ikkunasta. "Epätoivoisena sanoo ihminen paljon, mitä sitten katuu. Siksipä kai sinäkin sanot niin monta pahaa sanaa — mutta ikävää on, ettei kahdella sisaruksella ole toisilleen muuta kuin pahaa sanottavana."

"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise, "älä suotta pidä korkealentoisia puheita, kyllä se sinulle hyvää tekee, että saat silloin tällöin kuulla totuuden sanoja sinäkin. Pitäisit parempaa huolta nukketyttäristäsi, parhaillaan kuhertelee Charlotte papin kanssa ja Anne Sofie on talonpoikiin menevä, hän kuuluu naivan Bergeimin hauturin."

"En voi käsittää, kuka sinulle juoruaa", sanoi rouva Hage suuttuneena, "nyt minä menen", ja hän meni.

Olisikohan tuossa juorussa Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä todellakin jotakin perää?

Olihan Anne Sofie niin ylpeä. Saisiko hänkin nähdä lapsistaan tulevan talonpoikia, semmoista tapahtui nykyään kaikissa muissa säätyläistaloissa, mutta minun lapsistani ei tule, oli hän aina ajatellut. Ole Bergeim — hän oli yhtä hyvä mies kuin joku toinenkin. Mutta — sittenkin oli se mahdotonta. Hän tuli katsahtaneeksi mäkeä ylöspäin, tuolla, kunnailla, tuomarilan takana, he kulkivat kahden. Kahden!

Hän aikoi huutaa heille, — huutaa Anne Sofieta luokseen, mutta hän jätti sen tekemättä, eihän tuon kyläjuorun tarvinnut mitään merkitä, juoruista ei hän ollut koskaan välittänyt.

Hän katseli ylöspäin kunnes hänen silmänsä kyyneltyivät, ei siitäkään olisi mitään hyötyä, että hän puhuisi heille, puhuminen ei koskaan auttanut. Hän muisteli Hagbartia — sitä kertaa, jolloin hänelle oli selvinnyt, että hänen lapsensa, lapsi jota hän oli rintansa alla kantanut, oli tullut kotiin kuollakseen inhoittavan, hitaan kuoleman.

Hän ei olisi koskaan luullut, että hän kiittäisi jumalaa saadessaan vihdoinkin haudata yhden lapsistaan.

Mutta vähitellen oli hän saanut lapsensa takaisin — toisella tavoin. Hän unohti sairaan, tuhotun nuoren miehen, joka oli niin kevytmielisesti leikkinyt elämällään, ja muisteli vain pientä poikaa, joka tummatukkaisena ja suurisilmäisenä aina oli juossut hänen perässään, leperrellen ja jutellen ja hyppien innoissaan yhdellä jalalla. Hänet oli hän saanut takaisin — häntä uskalsi hän aina ajatella.

Ja tänään muistutti Lovise taas hänestä — hänen sydämmessään soi tuskanhuuto, hurja ja katkeroitunut, suojella hänen täytyi lapsiaan, suojella vaikka henkensä hinnalla. Mutta miten, päästämälläkö maailmalle vai pidättämälläkö luonansa, yhtä vähän oli kummastakaan hyötyä.

Mutta koskaan ei hän antautuisi. Jollei hän uskoisi, että hän joskus — joinakin raskaina hetkinä - on merkinnyt jotakin lapsilleen, on ollut heidän tukenaan, olisi hän valmis laskeutumaan kuolinvuoteelle. Tai ehkä oli hänen taistelunsa sittenkin turhaa, ehkä mustotti heidän yllään kohtalo, varjo, jota ei mikään rakkaus voinut hälventää? Hänet valtasi pelko, mutta yhtäkkiä hän muisti, että Hagbart oli kerran pienenä sanonut, "sinun luonasi, äiti, on aina turvallista", — ah niin, silloin olivat he pieniä, silloin tulivat he hänen luokseen. Ja ehkäpä he kerran vieläkin tarvitsevat häntä. —

Nyt hän kuitenkin kaikitenkin menisi kotiin valmistamaan päivällistä. —

– – –

— Anne Sofie ja Ole Bergeim kiipesivät mäen rinnettä, Anne Sofie edellä, Ole hyräillen perässä.

Anne Sofie pysähtyi, hän katseli alaspäin, hänen silmäluomiaan kirvelsi, häntä väsytti niinkuin hän olisi valvonut monta yötä, mutta hän ei ollut valvonut, hänen mieltään oli lakkaamatta ahdistanut hänen nukkuessaan — —

"Laulatko sinä aina", kysyi hän Olelta.

"Laulan", sanoi Ole, "olen perinyt sen taipumuksen, äitinikin laulaa aina".

"Kaipa sinä laulaessasi jostakin iloitset, ethän sinä toki vain laulamisen tähden laula?"

"En tiedä, joskus on kai mielessäni jotakin, josta koetan päästä laulamalla, äitini on melkeinpä raskasmielinen, mutta hän laulaa kuitenkin, minun mielestäni laulu päästää monesta murheellisesta ajatuksesta."

He istuutuivat mäen rinteelle. "Miksei äitisi muuta luoksesi asumaan?" "Luokseniko" — sanoi Ole venyttäen, "hän ei ole tahtonut tulla peloittamaan ihmisiä, — jos nimittäin sattuisi olemaan joku, joka voisi ajatella Bergeimiin muuttamista. Mutta ei hänen olisi tarvinnut semmoista pelätä, Bergeimiin nouseva tie on kovin jyrkkä, ei sinne kukaan muuta."

"Niinkö luulet", Anne Sofie tunsi veren takovan kaulavaltimoissaan, hänen henkeään ahdisti, "miksikä sinä niin luulet?"

Ole nousi kalpeana.

"Siksi, että hän, jolta haluaisin kysyä — ei tahdo tulla", vastasi hän hiljaa. "Tiedätkö sen — oletko kysynyt — häneltä?"

"Hän on sanonut sen minulle — kysymättä."

Anne Sofie katseli kylää, ahdistava tunne oli kadonnut, hän oli rauhallinen, hän tunsi muuttuneensa aivan toiseksi ihmiseksi, tuolta alhaalta hohti tuomarila valkoisena ja viehättävänä suurten puitten lomitse ja tuolla ylhäällä, tunturin jyrkällä rinteellä, oli Bergeim.

"Kuulehan Ole", sanoi hän hitaasti, rauhallisesti kuin kertoisi hän kaskua ja sisimmässään ihmetellen ja peläten omaa rauhallisuuttaan, "eräänä iltana katselin minä Bergeimiä. Tie sinne on jyrkkä, se on totta, muttei niin jyrkkä, ettei sitä voisi kulkea. Minä katselin Bergeimiä, tuvasta loisti tuli, ja kun se sammutettiin päätin minä — päätin minä kulkea tuota tietä, päätin minä tulla."

Sanottuaan tämän heittäytyi hän pitkälleen maahan, hän ei itkenyt, jospa hän olisikin saanut itkeä, koko hänen ruumiinsa vavahteli, hän painoi kasvonsa maahan, kanervat repivät häntä.

Kalpeana polvistui Ole hänen viereensä, hän kumartui eteenpäin ja tarttui hänen olkapäihinsä, hän koetti nostaa, mutta Anne Sofie tempautui irti. Ole nousi ja seisoi katsellen häntä, antoi hänen olla rauhassa kunnes hän oli tyyntynyt. Anne Sofie nousi vihdoin istumaan ja ojensi kätensä Oleile.

"Minun ei pitäisi nyt olla tämmöinen", sanoi hän koettaen hymyillä, "en tiedä, mikä minuun tuli, - älä ole pahoillasi —"

"Tarkoitatko sinä — täyttä totta?"

"Tarkoitan tietenkin", vastasi hän naurahtaen lyhyesti.

"Ja — ja noin vähän sinä siitä iloitset", sanoi Ole, kasvot kalpeina, poispäin katsoen.

"Ei, ei", hän hypähti seisomaan, "minä olen iloinen, Ole, minä olen iloinen, älä käsitä minua väärin". Hän tarttui Olen käteen, mutta päästi sen heti. "Meidät voidaan nähdä tieltä, sitten — —", väristys kulki kautta hänen ruumiinsa. "Älä muistele, minkälainen minä nyt olen. Teetkö, mitä minä pyydän? Annatko minun mennä kotiin — yksinäni?" Hätäisesti hipaisi hän Olen otsaa. — "Illalla sinä tulet minua tapaamaan. Mutta nyt minun täytyy mennä kotiin yksinäni."

Anne Sofie kulki polkua alaspäin, kerran hän kääntyi viittomaan taakseen, Ole seisoi yhä, liikkumattomana, hän ei edes nyökännyt vastaukseksi.

Veräjällä pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti ylöspäin, Ole oli istuutunut, hänestä tuntui, että kaikki oli nyt ratkaistu, peruuttamattomasti, katuiko hän?

Hän löysi äidin arkihuoneesta, rouva Hage istui lukemassa, Anne Sofie asettui äidin tuolin taakse ja siveli hitaasti hänen hiuksiaan.

"Äiti — minulla on sinulle jotakin sanottavaa", sanoi hän, "ja minä pyydän sinua ilmoittamaan sen isällekin."

Rouva Hage laski kirjan kädestään.

"Onko se jotakin pahaa", kysyi hän pelokkaana.

"Minä olen mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa", sanoi Anne Sofie.

Äiti tuijotti noita sanoja, häntä halutti huutaa, tuo ei ole totta, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt, sinä olet elänyt murheessa ja yksinäisyydessä, sinä et ole tahtonut tuota.

Mutta katsahdettuaan Anne Sofieta, nähtyään hänen kalpeana seisovan, silmissään ihmeellinen, suljettu ilme, painoi hän kätensä sydämmelleen ja sanoi itselleen, nyt ei ole sinusta kysymys, ja nousi ja veti kiivaasti tyttären syliinsä.

"Olkoon se sinulle onneksi, lapseni."

Kuuma aalto läikähti kautta Anne Sofien ruumiin, kaikkea muuta oli hän odottanut, varoituksia, huokauksia, surua, ensimmäistä kertaa hän täysin tunsi äidin hellyyden ja lämmön, hän purskahti itkuun.

"Kiitos, äiti", nyyhkytti hän.

"Älkäämme nyt itkekö", sanoi äiti itkien hänkin, "vaan olkaamme iloisia. Vaikka meidän täytyykin erota ja vaikka kaikenlaisia vaikeuksia syntyy, kuten itsekin arvaat, niin elämässä on sittenkin vain yksi asia, joka tuottaa onnea: rakastaminen ja rakastettuna oleminen."

Hän meni heti kertomaan uutista tuomarille. "Isä ei saa luulla, että salaamme häneltä jotakin", oli hän sanonut, kulkiessaan pihan poikki hieroi hän tarmokkaasti käsiään ja ajatteli, että nyt minä sanon hänelle tämän niin, ettei se hänestä tunnu onnettomuudelta, joka on meitä kohdannut.

Tuskastuneena nosti tuomari katseensa työstään, rouva Hagen tullessa kanslia-aikana aavisti hän aina rahojen olevan kyseessä. "En minä nyt tullut rahan tähden", sanoi rouva Hage koettaen tehdä äänensä iloiseksi. Sitten on jotakin muuta pahaa odotettavissa, koska hän tuolla äänellä puhuu, ajatteli tuomari.

"Minulla on sinulle jotakin mieluista kerrottavana", sanoi hän, "Anne
Sofie on mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa".

"Ole Bergeimin", ähkäisi tuomari, "hauturinko kanssa?"

"Niin —", sanoi rouva Hage hieroen käsiään.

Tuomari nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, hänen suunsa mutuili parran peitossa.

"Talonpojan kanssa", sanoi hän hiljaa ja pysähtyi ikkunan ääreen, "köyhyyteen —"

"Minä luulen, että lapsi on onnellinen", sanoi rouva Hage, "olkaamme mekin hänen kanssaan. Ole on hyvä poika, enpä tiedä ketä pitäisin näillä seuduin häntä parempana."

Tuomari loi häneen raskaan katseen. "Minusta tuntuu joka päivä siltä kuin olisi minulla täällä vain vihamiehiä", sanoi hän, "ystäviä ei minulla ainakaan ole. Jos minua kohtaa vastoinkäyminen, iloitsevat he, vain pahansuopaisuutta on heillä meitä kohtaan, he tahtovat työntää meidät syrjään, — ja nyt — nyt on Anne Sofie mennyt kihloihin talonpojan kanssa."

Hän huoahti raskaasti.

"Älkäämme suotta näytelkö komediaa ja puhuko niinkuin olisimme hyvinkin tyytyväisiä, eihän sille mitään mahda, mutta surullista se on."

"Meidän ei pitäisi ajatella itseämme."

Mutta tuomari ei kuunnellut.

"He kuristavat meitä kurkusta. Vallan ovat he ottaneet meiltä jo aikoja sitten, kunnioituksen unohtaneet, köyhyydellä he meitä uhkaavat, ja nyt he vievät meidän lapsemmekin."

"Sano mieluummin, että me saamme uuden lapsen, — että me tulemme heitä lähemmäksi", sanoi rouva Hage urhoollisesti.

Tuomarin kasvot vääntyivät.

"Vanha, arvossapidetty suku. Niin — minä tiedän, mitä sinä tahdot sanoa — enkä minä pidäkään meitä talonpoikia parempina. Parempina", hän puhalsi. "Ole Bergeimin suku on myöskin vanha ja arvossapidetty, en minä sitä tähtää, mutta sinä tiedät vallan hyvin, että ero on sittenkin liian suuri. Ajatustapa ja tuntemistapa ovat erilaiset, — jokapäiväisessä elämässä ilmenee kiusallisia eroavaisuuksia — elintavassa, käytöksessä, työskentelyssä. Ei, ystäväni, me juuri olemme hänet kadottaneet, kadottaneet pienen talon raskaaseen elämään. Heidän piiriinsä tulee hän kuulumaan — eikä Ole meidän."

"Et suinkaan sinä aio lapselle sanoa kaikkea tuota?"

"En. Ei se ole tarpeellista. Eikä se mitään hyödyttäisi."

Katkeroituneena kohautti hän raskaita olkapäitään.

"Ja — mikä hän sitten on! Norjalaisen virkamiehen tytärraukka.
Kuuluuhan hän siihen säätyyn, jota kaikki halveksivat ja pilkkaavat.
Eihän hänellä ollut muuta menetettävää kuin mitä sivistys ja kasvatus
olisi voinut suoda, se ei ole siis hänelle riittänyt."

"Me elämme toista aikaa, Hage."

"Aika kuin aika, ihmiset ovat aina samanlaisia. Vaikka aika olisi kuinka toinen, vie Bergeimin elämä hänen nuoruutensa parissa vuodessa. Vaikka aika olisi kuinka uusi, on häntä kiusaava aterioiminen ihmisten kanssa, jotka eivät käytä veistä eikä haarukkaa, niin, niin, ehkäpä Ole käyttääkin, mutta vanha Mari ei käytä eikä Lassi, velimies, hehän ovat nyt hänen lähintä sukuaan. Heidän piiriinsä hän kuuluu. Meikäläisiin — ei hän enää kuulu."

"Mutta Hage — onhan hän meidän lapsemme."

Tuomari repi partaansa.

"Hän on tehnyt valintansa. Eikä perheen lapsena oleminen merkitse vain sitä, että jollakin on kirkonkirjoissa vissit vanhemmat. Niin, niin — en minä tahdo lisätä kiveä kuormaan, toivotan lapselle onnea. Sekä hänelle että Olelle."

Ja terävästi hän lisäsi:

"Onko Ole Bergeim se vävypoika, jota sinä olet toivonut?"

"Ei — jumalanähköön."

"Hyvä. Me olemme siis yhtä mieltä. Mutta aina kun on jotakin, josta me emme kumpikaan pidä, täytyy minun sanoa totuus, sinä koetat koristella, ja sitten käyn minä kovasydämmisestä. No niin — minulla on paljon työtä." Rouva Hage meni. Mutta ei sisään, häntä ei haluttanut nyt heti tavata Anne Sofieta, hänen mielensä kaipasi virkistystä, hän lähti hetkeksi maantielle kävelemään, kävellessään palautti hän mieleensä kaiken, mitä oli kuullut tuonlaisista avioliitoista, niin, olivathan ne joskus hyvinkin menestyneet, jopa erittäinkin hyvin.

Hän pysähtyi. Tuolta tienkäänteestä tuli Charlotte ja pastori.

Ei — tänään —

Pastori tervehti, "teidän tyttärenne ja minä olemme tehneet pienen kävelyretken."

"Näen sen", sanoi rouva Hage kuivasti. "Isä on kysellyt sinua, sinä olet varmaankin luvannut valmistaa jonkun työn tänään. Mutta oletkin kai, kuten Maria, valinnut paremman osan", kiukkuisena sähisi rouva Hagen ääni.

Pastori kiiruhti hyvästelemään, hän kiirehti peltojen poikki tavallista pitemmin askelin, taisipa hän pistää juoksuksikin, rouva Hagea nauratti.

Mutta pian hänen kiukkunsa taas palasi, "missä sinä vetelehditkään", sanoi hän tarttuen Charlotten käsivarteen, "juokset pitkin maantietä vanhan papin perässä. Etkö sinä häpeä? Eikö sinulla ole ollenkaan itsekunnioitusta?"

Charlotte pakeni huoneeseensa, äidin sanat eivät häneen sattuneet, hänellä oli muuta ajateltavana.

Siinä ei enää ollut epäilemistä — hänen tarvitsi vain kulkea pappilan ohitse laaksoon päin, niin hän tuli heti, semmoinen valta oli hänellä todellakin pastoriin. Ja aina puhui hän siitä, kuinka tuska yhdisti ja kuinka hän koko ikänsä oli kaivannut iloa ja kohdannut vain pimeyttä, katkeraa murhetta. Mutta kun hän oli vastannut, ettei hän usko iloon elämässä, oli pastori heti kääntänyt kelkkansa ja puhunut siitä, kuinka kaksi surua etsii lohdutusta toisistaan — —

Charlotte istui kokoonkyyristyneenä sängyssään, kuinka se tuntuikaan ihmeelliseltä, houkuttelevalta, ja sittenkään, ei, menneinä päivinä olisi se tuntunut hänestä naurettavalta, — vaikka hänessä olikin jotakin suurta, syvää, jotakin kaikista muista eroavaa. Jollei hän vaan olisi sipsuttanut ja jollei hänellä olisi ollut tuota saarnanuottia, — koko ikänsä sanoi hän etsineensä jumalaa, tuo ihmeellinen vakavuus, tuo intohimoisuus melkein peloitti.

Luuliko hän ehkä, ettei hän voisi unhoittaa tuota toista, ettei mikään voisi hävittää hänen muistoaan? Hän nousi ylös vuoteelta ja aukaisi erään lipaston laatikon, josta hän löysi pienen käärön, se sisälsi muutamia pikkuesineitä, kaksi korttia, oljesta punotun onnensormuksen, kolme forelliperhosta, jotka hän aikoinaan oli kätkenyt ja joita Sten ei ollut muistanut pyytää takaisin, enempää ei käärössä ollut. Parasta oli, että hän ne hävitti, muistojen jumaloiminen on vaarallista, oli pastori sanonut, haudatkoot kuolleet vainajansa —

Unohtaa —. Ylpeä hän olisi, niin ettei kukaan ymmärtäisi, kukaan aavistaisi —

Hän kumartui aarteensa ylitse ja itki.

– – –

Illallinen oli syöty. Tuomari oli mennyt levolle, rouva Hage istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittaen Johannekselle, hartaasti pyysi hän Johannesta tulemaan kotiin, hänen täytyi saada hieman neuvotella jonkun kanssa.

Anne Sofie oli mennyt puutarhaan tapaamaan Olea, taivas oli pilvessä, puuskauksittain kohahteli tuuli saarnipuissa. Hän oli väsynyt ja iloton.

Hän kuuli Olen tulevan — hitaasti ja varovaisesti — hän tuli pelloilta päin.

"Sieltäkö sinä tulet", kysyi Anne Sofie ihmetellen.

Niin — sieltä hän tuli. Hän olikin, totta puhuen, jäänyt mäenrinteelle, eikä ollutkaan mennyt kotiin, kävellyt hän oli ja odotellut, — arvellen, ettei se sittenkään ollut täyttä totta, lisäsi hän ääni värähtäen.

"Poika raukka", sanoi Anne Sofie hipaisten hänen olkapäätään. "Tule —"

He istuutuivat huvimajaan, puut valittivat vienosti tuulessa.

Anne Sofie otti Olen käden kättensä väliin, suuri se oli ja karkea, mutta se oli hänen. Hän kumartui ja suuteli sitä.

Ole vavahti. Niin rajusti, että Anne Sofie oli vetäytyä takaisinpäin. Silloin, odottamatta, kietoi Ole kätensä hänen ympärilleen, veti häntä luokseen niin että teki kipeätä, Olen sormet puristivat hänen käsivarttansa, Olen käsi kiertyi hänen povensa ympäri, hän tunsi että Olen kasvot olivat lähellä hänen kasvojaan, hän tunsi vieraan hengityksen huokuvan suutaan vasten, ja uuden, ihanan, voimakkaan tunteen valtaamana, jonka synnytti antamisen ja saamisen, toisen omana olemisen ja omistamisen ilo, kietoi hän kätensä Olen kaulaan, suuteli häntä ja painautui hänen rintaansa vasten.