Sammuva suku

by Kristian Elster

TOINEN OSA

17.

Etuhuoneen avonaisella ikkunalla nuokkui kaksi kirjuria, he ruokkivat kyyhkysiä, jotka kuherrellen astelivat edestakaisin ikkunalaudalla, ja samalla he hakkailivat pikkuista neiti Svendseniä, joka asetteli kirjoituskonetta käyttökuntoon, oli lämmintä, lomankaipuuta väreili ilmassa, kirjurit eivät voineet sivuuttaa toisiaan käytävissä kysymättä, "milloinka te pääsette lomalle?" Nuo kaksi kirjuria ruokkivat kyyhkysiä, hakkailivat ja ihmettelivät, että milloinkahan osastonpäällikkö Hage tänä vuonna lähtenee lomalle; heidän tätä aprikoidessaan saapui osastonpäällikkö.

Hän tervehti ystävällisesti, hänkin tuli ikkunan luo kyyhkysiä katselemaan, hänkin ruokki niitä; mutta sittenkin poistuivat kirjurit heti ja kyyhkyset lensivät tiehensä. Osastonpäällikkö Hage ei tuonut viihtymystä tullessaan, ja kun hänen piti ruokkia kyyhkysiä, kierähtelivät herneet kadulle.

Neiti Svendsen ihaili osastonpäällikkö Hagea, mutta pelosta pamppailevin sydämmin. "Hän on herrasmies", sanoi neiti Svendsen tuijottaen hurmaantuneena puhekumppaniinsa, "hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa eikä koskaan kieltänyt lomapäivää". "Mutta", lisäsi hän, "hauska hän ei ole — sellainen kuin esimerkiksi osastonpäällikkö Nekkelrud, Hellu."

Hage ei sulkenut ovea perässään, parisen kertaa kulki hän konttoristaan etuhuoneeseen ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut pakista hetkisen, ja neiti Svendsen odotti jännittyneenä, kuten joka päivä, sanoisiko hän jotakin, mutta Hage ei koskaan virkkanut ainoatakaan sanaa. Ja mieluummin olisi neiti Svendsen antanut verenhimoisten tiikerien repiä itsensä kappaleiksi kuin olisi itse sanonut jotakin - muuta kuin tuiki välttämätöntä, työtä koskevaa - vähemmällä ei häntä voitaisi pakoittaa puhumaan: "sillä minä pelkään häntä niin että", sanoi hän. Osastonpäällikkö Hagea kunnioitettiin koko virastossa, hänen ulkomuotonsa olikin kunnioitusta herättävä. Hän oli sangen kookas ja leveäharteinen, hieman etukumarainen, hänen parrattomat kasvonsa olivat pitkät ja kapeat, suu oli kaunis, hieman, tuskin huomattavasti, vino, "ei niin hituistakaan vino", sanoi neiti Svendsen. Nenä oli suuri ja kaunismuotoinen, silmät hyvin tummat, neiti Svendseniin vaikuttivat ennen kaikkea juuri silmät, ne säihkyivät. Niiden katsetta ei hän voinut kestää. Hagen korkeata ja leveätä otsaa reunustivat mustat hiukset, joissa siellä täällä oli suuria harmaita täpliä, ei harmaantuvia, mustaa ja valkosta oli rinnakkain. Hän oli komea mies.

Ryhdikkäänä ja komeana käveli hän etuhuoneessa ja omassa konttorissaan, kädet selän takana, katsahtaen silloin tällöin neiti Svendseniin ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta virkkamatta kuitenkaan mitään. "Yksinäinen kuin kuningaskotka", ajatteli neiti Svendsen ruveten naksuttelemaan kirjoituskoneellaan, "jos hän tahtoisi ryöstää minut, seuraisin häntä heti paikalla", ajatteli hän väristen, "se olisi minun kuolemani."

Yhtäkkiä sulki osastonpäällikkö oven, neiti Svendsen sävähti, kuten joka päivä ennenkin, hän huoahti pettyneenä ja jatkoi kirjoittamistaan.

Hage seisoi pöydän ääressä papereita tarkastellen, joka aamu valtasi hänet syvä vastenmielisyys päivän aherruksen aloittamista kohtaan, paperien penkomista, samojen kirjoitelmien lukemista kymmenenteentuhanteen kertaan, hänessä heräsi voimakas halu sivaltaa ne kaikki lattialle. Hän lysähti tuoliin ja rupesi tuijottamaan kattoon. Jumala ties, keksisikö kukaan mitään muutosta, vaikka minä istuisin tässä kattoon tuijottamassa koko vuoden, ajatteli hän. Eiköhän kaikki menisi yhtä hyvin entistä latuaan. Kuluisi ainakin kymmenen vuotta ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.

Suurella, voimakkaalla kädellään harasi hän tukkaansa, veti tuolin lähemmäksi pöytää ja kävi kiivaasti työhön käsiksi. —

— Osastonpäällikkö Hagen erinomainen kyvykkyys oli koko hallituksen tiedossa, hän olisi voinut päästä pitkälle, jos hänellä vain olisi ollut enemmän kunnianhimoa. Hänen virkauransa alku oli ollut enemmän kuin lupaava, aikoinaan oli hän ollut keskushallituksen nuorin osastonpäällikkö. Nyt hän oli neljänkymmenen ikäinen, hänestä olisi voinut tulla toimistonpäällikkö, jos hän olisi ollut hieman suositumpi. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin, mutta hänestä ei pidetty. Varsinkaan eivät valtioneuvokset häntä sietäneet, kuuluivatpa he sitten mihinkä puolueeseen tahansa, hän ei vähimmässäkään määrässä kunnioittanut heidän politiikkaansa ja hänen omavaltaisuutensa oli erittäin tunnettu.

Hän teki mitä hän tahtoi, sillä hänen työnsä oli aina virheetöntä, tahtonsa hän alati pani täytäntöön, mutta muotoon ei moite pystynyt. Vaikka pienenä, harmaana ja happamena tuolissaan istuva toimistonpäällikkö Trulsen oli itsepäisimmällä tuulellaan, vaikka oli kyseessä kummanko määräyksiä oli seurattava, osastonpäällikönkö vai hänen, ei koskaan syntynyt kiistaa, toimistonpäällikkö pelkäsi, hänkin pelkäsi noita silmiä, jotka säihkyivät, hänen täytyi tyytyä panettelemaan häntä hänen selkänsä takana.

Parisen vuotta sitten oli toimistonpäällikkö keksinyt oivallisen juonen: Hagesta tehtäisiin piirikunnan päällikkö. Hän keskusteli valtioneuvoksen kanssa, tämä suostui suunnitelmaan, he halusivat kumpikin kernaasti päästä Hagesta; jos Hage vain hakisi, olisi hän itseoikeutettu.

Mutta hakiko hän! Valtioneuvoksen hieman kömpelö into sai Hagen tekemään johtopäätöksiään, mitä innokkaammin valtioneuvos puhui, sitä vinommaksi tuli Hagen hymy, "ei, herra valtioneuvos", sanoi hän vihdoin, "en minä anna itseäni niin helpolla karkoittaa."

"Karkoittaa", hämmästyi valtioneuvos, hän luuli aina kykenevänsä salaamaan tarkoituksensa, hänhän oli politikko, "erittäin mielellämme me teidät pitäisimme."

"Teidän harras toivomuksenne täyttyköön siis", vastasi Hage, "jos minun kerran on oltava tarpeettomana ihmisenä, niin miksenpä olisi yhtä mielelläni osastonpäällikkönä kuin piirikunnan päällikkönä tai vaikkapa valtioneuvoksena?"

Valtioneuvoksen silmät tulivat pyöreiksi kuin napit, osastonpäällikkö näytti siltä kuin olisi hän sanonut soman kohteliaisuuden, mutta olipa tuo ennenkuulumattoman hävytöntä —?

"Tarpeetonko", sanoi valtioneuvos surkealla äänellä, "virkamies, jolla on aloitekykyä —"

Hage nosti suurta kättään.

"Juuri niin. Siinähän se pulma onkin. Minulla ei ole aloitekykyä ja siksipä minä en sovikaan piirikunnan päälliköksi."

"Te teeskentelette", sanoi valtioneuvos, "onhan teidän kyvykkäisyytenne tunnettu."

Hage kumarsi.

"Kiitän. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä olen erinomainen osastonpäällikkö. Mutta minulla ei ole aloitekykyä. Tästä voinee ehkä tehdä joitakin päätelmiä osastonpäällikönviroista — jätän päätelmät valtioneuvoksen tehtäväksi."

Ja Hage jäi osastonpäälliköksi.

Jääminen oli luonteenomaista koko hänen elämälleen. Hänellä ei todellakaan ollut aloitekykyä.

Sitä jo osoitti sekin, että hän oli asunut viisitoista vuotta samassa huoneustossa.

Muuttaessaan kerran eräästä epäkodikkaasta täysihoitolasta — kaikki täysihoitolat olivat hänen mielestään epäkodikkaita — oli hän keksinyt asunnon muutamasta vanhasta, puisesta huvilasta Briskebyssä, rappeutuneesta puutalosta, joka sijaitsi vielä rappeutuneemmassa, vanhassa puutarhassa. Talon omisti konttoristi Bisgaard, joka, asuen itse toisessa kerroksessa, oli vuokrannut ensimmäisen eräälle leskirouvalle, tämän leskirouvan luona asui Hage, hänen kuoltuaan oli Hage vuokrannut koko huoneuston, — hän oli hankkinut itselleen pienen omaisuuden, hän oli liikemies. Hänellä oli kolme huonetta, keittiö, palvelijattaren huone ja vanha taloudenhoitajatar, täällä oli hänen kotinsa.

Oli mahdotonta, että hän muuttaisi. Vaikka tuossa vanhanaikaisessa talossa oli paljon puutteita, ja aina ne vaan lisääntyvät, Bisgaardin lapsilauma kasvoi vuosi vuodelta, ei mikään maallinen mahti olisi voinut karkoittaa häntä tuosta vanhasta talosta ja vanhasta puutarhasta. Täällä oli kaikella vakituinen paikkansa, vanhoilla tuoleilla ja pöydillä, maalauksilla, hän oli vaatimaton taiteen kerääjä, kirjoilla ja pianolla. Nuo esineet muodostivat hänen maailmansa, jokaisessa niistä oli hieman häntä itseään, ne muistuttivat häntä, tyylikkäinä, erikoisina, jylhähköinä.

Hauska ei hän ollut, ei kotona eikä konttorissa. Kun osastonpäällikkö Nokkelrud, viraston humoristi, kohtasi Hagen käytävässä ja kertoa sujautti kaskun tai sukkeluuden, suhtautui Hage siihen aina sydämmellisellä ymmärtämyksellä, kykenipä hän sattuvalla sutkauksella jatkamaankin juttua. "Hän on, hitto vieköön, nokkelampi kuin minä itse", sanoi osastonpäällikkö Nekkelrud kirjuri Lassenille, "mutta nauratko sinä hänen sukkeluuksilleen, nauranko minä — piru vieköön, sitä me emme tee, ja sukkeluuksille pitäisi kai nauraa."

Joka päivä istui osastonpäällikkö Hage järkähtämättömästi työssään kello kolmeen asti. Kirjurit kulkivat huoneesta toiseen varpaillaan, kaikki työskentelivät ahkerasti hänen konttorissaan. Kirjuri Lassen, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, siirrettiin parisen vuotta sitten Hagen konttoriin, tämän pahaatarkoittavan kujeen oli toimistonpäällikkö keksinyt. Hage kutsui Lassenin luokseen, he olivat koulutovereita ja sinuja.

"Nyt sinä olet minun miehiäni", sanoi Hage, "on päivän selvää, ettei sinua voi miksikään muuttaa, laiskuriksi sinä jäät lopuksikin ikääsi, sinun luonteesi on semmoinen ja sitä vastaan sinä turhaan taistelet. Mutta minä vaadin sinulta, — että sinä olet ahkera laiskuri."

Tästä hetkestä alkaen istui Lassen järkähtämättömänä tuolillaan; tuijottaen jotakin paperia, koko virasto luuli, että hän työskenteli, vihdoin luuli hän niin itsekin.

"Käsittämätöntä", sanoi toimistonpäällikkö viheriäisenä kiukusta.

Kellon lyötyä kolme lähti Hage virastosta. "Haluaisin kernaasti neuvotella kanssanne iltapäivällä", sanoi toimistonpäällikkö kohdatessaan hänet portaissa. — "Huomenna", vastasi Hage hämmentymättä. Näin hän teki aina. Mikään mahti ei voinut pidättää häntä konttorissa iltapäivällä. Hän saattoi ottaa työtä kotiin, mutta virastossa hän ei näyttäytynyt kello kolmen jälkeen.

"Jumalaties, mitä hän puuhailee iltapäivisin", sanoi toimistonpäällikkö, joka itse harhaili virastossa aamusta iltaan, "ja kuinka hän ehtii saada aamupäivällä kaiken tehdyksi." —

— Hage poikkesi virastoväen virrasta, jonkun matkan päässä virastosta kääntyi hän eräälle sivukadulle, hänellä oli oma tiensä virastoon ja sieltä kotiin, se ei tosin ollut lyhin, mutta sillä ei hänen tarvinnut pelätä seuraa.

Hän kulki hitaasti antaen lämpimän suvi-ilman, jossa vielä oli keväistä raikkautta, hivellä pois konttorin ummehtuneisuuden. Heikot tuulahdukset toivat tullessaan syreenien tuoksua linnanmäeltä, suuri ja rauhallinen, valkoinen pilvi lepäsi suviuntaan Ekebergin yllä.

Ennen sisällemenoaan harhaili hän hetken vanhassa puutarhassa. Tummarunkoisten lehmusten vaimentamana ja siivilöimänä hiipi auringonvalo puutarhaan, auringon valaiseman lehvistön alla vallitsi sulotuoksuinen viileys. Hage pysähtyi mustalle, multaiselle käytävälle, tuo suloinen tuoksu toi hänen mieleensä kotoiset lehmukset, tuomarilan lehmukset siellä lännessä — —

Lännessä! Hän meni sisään odottelemaan päivällistä, hän harhaili edestakaisin huoneissa, lännessä, ajatteli hän, kevyt, suvinen ilma väreilee tunturien yllä, — niin, tunturien. Harmahtava polku soluu myrskyisen veden partaalla — lahden pohjukassa on pienoinen tupa — —

Hän hieroi voimakkaita käsiään toisiaan vasten, toinen käsi oli nyrkissä toisen sisässä, hän ei hieronut kämmeniään kuten äiti. Hän pysähtyi pienen maalauksen eteen, se esitti poikaa, joka rankkasateessa onki vähäisen joen rannalla, se oli pienoinen, sievä kuva, aiheen tähden hän sen oli ostanut. Siinä oli länsimaan tunnelmaa.

Vastaleivottuna lakimiehenä oli hän ollut vähällä asettua asianajajaksi kotiseudulleen länteen, mutta silloin olivat kaikki hänen tuttavansa käyneet hänen kimppuunsa, oliko hän ehkä päästään vialla, hänkö joka oli suorittanut näin loistavan tutkinnon, joka oli niin lahjakas, hänkö hautautuisi asianajajaksi johonkin etäiseen länsimaansopukkaan. Stipendin saaminen esti päätöksen toteutumisen.

Mutta usein seisoessaan katselemassa rankkasateessa onkivaa poikasta, kuten tänäänkin, ajatteli hän, että eiköhän hän olisi tehnyt yhtä viisaasti seuratessaan haluaan — tai yhtä tyhmästi — kuin jäädessään tänne, — tätä tyhjemmäksi ei elämä olisi voinut tulla.

Mutta rakkaimman keppihevosensa olisi hän silloin menettänyt, — kotiseudun kaipuun, matkan, virran, tunturien kaipuun. Suloisen ikävän, jonka synnyttää hämyiseen etäisyyteen haipunut todellisuus.

Hän katseli kuvaa ja katsellessaan hän ikäänkuin unohti, missä hän oli, mitä hän katseli, unohti itsensä, ajatuksettomana ja tunteettomana hän seisoi, salaperäinen, suloinen värinä karehti hänen ruumiissaan, jotain ihmeellistä, outoa virtasi hänen luokseen, virtasi hänen sisimpäänsä, kuiskaillen, hyräillen, hiljaa humisten. Hän sulki silmänsä, häntä pyörrytti.

Näin hän seisoi, tiedotonna. Mutta hetken kuluttua hän ikäänkuin heräsi, tietoisuus ikäänkuin kuiskaili hänelle hänestä itsestään, semmoista lienee seisoa puuna maan kamaralla, etäistä, onnellista; yhtäkkiä oli tunnelma poissa, tuskallisin tuntein palautui hän todellisuuteen, kipeä tempaisu irroitti hänet tunnelmasta.

Hän kulki peilin ohitse ja katseli kuvaansa hetkisen — voimakkaita kasvojaan, ne näyttivät kuvastavan ruumiillistunutta tarmoa, ja kuitenkin oli hänessä kaikki kuollutta.

Kävellessään huoneessaan koetti hän välttää peilin läheisyyttä, mutta nytpä hän sattuikin kulkemaan kirjoituspöytää kohden, hän muisti olevansa äidilleen velkaa kirjeen, saatana, sanoi hän, kuinka vaikeata on saada itseään pakoitetuksi kirjoittamaan. Päivällinen oli valmis. Syötyään asettui hän levolle, joka päivä nukkui hän tunnin ja hän oli niin piintynyt tapoihinsa, että ellei hän saanut nukkua päivällisuntaan, oli hän huonolla tuulella koko lopun päivää.

Hän nousi päivällislevoltaan, kiiskottelihen, pudisteli itseään, harhaili edestakaisin huoneessa, otti kirjan hyllyltä, lukaisi sitä, asetti sen takaisin paikoilleen, patsasteli jonkun maalauksen edessä, heläytti pianoa, — nousi taas — —

Vihdoin hän pysähtyi kirjoituspöytänsä eteen, katseli sitä hetken peukalot liivintaskuissa, aukaisi sitten erään laatikon, — lukko rasahti, kuullessaan lukon rasahduksen sulki hän toisen silmänsä. Hän otti laatikosta suuren, paksun, jäykkäkantisen vihon.

Hän piti päiväkirjaa.

Vihon kanteen oli painettu sanat acta diurna.

Hänenlaisensa pitkä miehenrumilas, neljänkymmenen ikäinen, piti vielä päiväkirjaa, — tuhlasi aikaansa panemalla paperille ajatuksiaan ja pieniä arveluitaan, — tapahtumista ei hän toki sentään kirjaa pitänyt.

Istuutuessaan kirjoittamaan tunsi hän aina olevansa hämillään, tuo rauhallinen huone juhlallisine kalustoineen näytti ikäänkuin häpeävän hänen puolestaan, ikäänkuin tuntevan kehystävänsä naurettavaa miestä. Varsinkin tuntuivat hänestä kirjat, seinää kiertävillä pitkillä hyllyillä olevat oikeat kirjat, tekeytyvän jäykkäniskaisiksi ja sokeiksi.

Niin, hän piti päiväkirjaa ja hän rakasti päiväkirjaansa, se oli hänen pienen pientä päihtymystään, hetkellistä itsensä unhoittamista, leppoisaa itsensä ihailua, saihan hän tästä hinnasta olla hieman naurettavakin.

Hän piirteli päiväkirjaansa poliittisia mietelmiä, niitäkin. Ja tämäkin teki hänet mielestään naurettavaksi. Hän oli anarkisti. Yhteiskunnankumooja. Mies, joka itsekkäästi sulkeutui huoneeseensa, vailla taloudellisia huolia, joka ei sietänyt odottamatonta vierasta, joka piti päivänsä turmeltuna, jollei kaikki mennyt kuin nuottien mukaan, joka ei koskaan syönyt muita kuin mieliruokiaan — oli anarkisti, teoreettisestipa tietenkin.

Kun kerran — ehkä jo piankin — köyhälistö alkaisi selvitellä välejään porvarien kanssa, saavuttaisiin tällekin tarpeettomalle puuhuvilalle, pahalta haisevia, veren tahraamia miehiä tunkeutuisi hänenkin asuntoonsa, he löytäisivät hänet kirjoituspöydän äärestä, horjumattomana ja loukkaamattomana, pitäen päiväkirjaa edessään kuin kilpeä ja todistuskappaletta; innostuneesti hän tervehtisi heitä sanoen: "veljet, minä olen anarkisti!"

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan, hän oli käynyt vakavaksi, tämä oli täyttä totta, hän oli syvästi kiintynyt työhönsä, vaikka hänellä olisi ollut yleisönään kokonainen kansakunta, ei hän olisi voinut olla sen hartaampi, ja hänellä oli vain yksi lukija, hän itse, mutta sittenkään ei hän kyennyt kirjoittamaan vain itseään ajatellen. Hän piti kirjallista aherteluaan suuressa arvossa. Hän oli ahkera taloudellisten ja yhteiskuntapoliittisten teosten lukija, mietelmiään luetun johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa, arvostelujaan ja teoriojaan, ehkäpä ne kerran tulevat päivänvaloon, ajatteli hän kirjoittaessaan ja lisäsi: senkin narri — ikäänkuin puolustaakseen itseään omilta hyökkäyksiltään.

Hän kirjoitti reippaasti, sivun toisensa perästä, sitten hän alkoi yhtäkkiä tuntea väsymystä ja voimattomuutta, sanat vitkastelivat tullessaan, hän suuttui ja lopetti, tarkasteli kirjoittamaansa, huokaisi, merkitsi päivämäärän, vetäisi paksun viivan ja nousi tuntien tyhjyyttä, entäs nyt?

Illastaessaan — välinpitämättömänä ja tietämättä, mitä söi, vastenmielisen ruoan olisi hän kyllä heti huomannut — tarkkasi hän yläkerrasta kuuluvaa heikkoa, lakkaamatonta hälinää. Siellä varmaankin aseteltiin pikkulapsia levolle. Sieltä kuului monen pienen jalan kopinaa, tirskahduksia ja naurua, nuori ääni lauloi, varmaankin Terese — —. Jumalaties, kuinka tuolla ylhäällä kyettiin keksimään tilaa kaikille lapsille, suurille ja pienille, tätä hän joka päivä ihmetteli.

Hän nousi kärsimättömänä. Tänä iltana tuo hiljainen sipsuttava hälinä teki hänet levottomaksi. Tuo hiljainen tohina oli voimakkaana pulppuavan elämän ilmaus, vihdoin tuntui hänestä siltä kuin olisivat kaikki nuo pienet jalat sipsutelleet hänen sisimmässään. Jos hän joskus lähtisi — mutta niin ei hän kai koskaan tekisi — rakentaisi hän itselleen talon, jossa ei mikään, vähäisinkään melu kantautuisi hänen kuuluviinsa, jossa hän rauhassa ja häiritsemättä ja noiden pienten askelten pilkkaamatta saisi elellä sinä varjona, joka hän oli.

Pienten askelten — laulun — tuon nuoren äänen pilkkaamatta —

Tuon nuoren äänen, joka aina iltaisin hyräili, jossa oli pehmeyttä ja lämpöä.

Kuinka se kiusasikaan häntä.

Hän tiesi, ettei se taukoaisi, ettei hyräily koko iltana lakkaisi, ja ettei hän voisi olla sitä kuuntelematta. Hän tahtoi paeta sitä. Hän lähtisi retkelleen, ei tavalliselle iltakävelylleen puutarhaan, vaan kauaksi pois.

Salaiselle retkelleen —

18.

Osastonpäällikkö Hage tapasi joka ilta pistäytyä kävelyllä. Kesällä hän, harhailtuaan hetken aikaa puutarhassa, kiersi kotikorttelin; tätä latua seurasi hän talvellakin. Mutta toisinaan, melkeinpä kerran viikossa, hän lähti pitemmälle kävelyretkelle, salaiselle retkelleen, hän lähti ikäänkuin sisäisestä pakoituksesta, silloin kun jokin oli häntä häirinnyt, turmellut hänen hyvän tuulensa, ja hän käveli kunnes oli saavuttanut tasapainon.

Hän seisoi portailla, sisäinen käsky piti häntä vallassaan, hän katseli taivasta, se oli pilviharsojen peitossa, hämärsi hieman. Hänellä ei ollut tavanmukaista korkeata hattuaan, vaan leveälierinen, pehmeä, sininen hattu, vierailutakkinsa oli hän vaihtanut jokapäiväiseen nuttuun, kepin hän jätti kotiin.

Minne hän matkasi?

Hän kulki hiljaisia, ihmistyhjiä katuja, seuratessaan niitä ei hän oikoteistä välittänyt, saavuttuaan St. Hans-kummulle, nousi hän raitiovaunuun. Hän seisoi etusillalla. Kaasutehtaan kohdalla hän poistui vaunusta.

Pilviharsot olivat tihentyneet, ne sivukadut, joita Johannes Hage vaelsi Akersjoelle, olivat harmaan hämärän peitossa. Pimeni yhä, sinertävissä taloissa mustottivat portinnielut, ikkunanruudut olivat kalmanharmaat. Erään elävienkuviennäyttämön edustalla, jonka punertava ristikkovalaistus loi hentoja valoneliöitä katukäytävälle, seisoi vähäinen parvi lapsia ja keskenkasvuista nuorisoa. Hage katseli heitä, hän olisi helposti voinut kiertää, mutta hän alkoi hitaasti tunkeutua joukon lävitse, väistyttiin hieman, tarkasteltiin pitkää miestä, manailtiin, muristiin hyvänsävyisesti, lasketeltiin kokkapuheita ja päästettiin hänet lävitse. Voimakas, paha haju, hapan kuin kadun haju, oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, uteliain mielihyvän tuntein hän sitä haisteli.

Hän kulki edelleen, virtaa seuraten, mutta pian hän jo pysähtyi ja katsahti ympärilleen; kuinka täällä olikaan kaunista ja alakuloista tänä iltana. Maisemalla oli maalauksen tunnelma — ikäänkuin inhimillinen olento olisi värein etsinyt vapautusta surumielisyydestään. Hän katseli harmaata taivasta, jonka kätköistä valo loisti, öljynhimmeätä, monivivahteista virtaa, talorivejä, joiden murtoviiva pyrki pienistä puutaloista suuriin kasarmeihin, mutta joiden värit sulautuivat yhteen, vaalean kellervästä vaalean harmaaseen vaihdellen, punertavine tai himmeän sametinvihreine kujapimentoineen. Ja kaikissa näissä kalvenneissa väreissä ja tuossa yksinäisessä harmaata taivasta kohden kiipeävässä murtoviivassa ilmeni hiljainen tuska, kaino, äänetön, sisäinen tuska, sydämmen kätketty murhe, suru, joka oli katsojalle salaisuus.

Juuri tätä salaisuutta Johannes Hage ihaili ja etsi, se oli niin sanomattoman etäällä hänen piiristään, se tuntui sisältävän rajattomia mahdollisuuksia, siinä oli jännitystä. Mitä syntyykään, kun salaisuus paljastuu! Täällä ei ollut kuollutta. Tästä harmaasta hämärästä saattoi kerran kirkaisuna vyöryä tapahtumia.

Hän jatkoi kulkuaan katua pitkin. Kaikki elollinen, mikä hänen silmiinsä hämärästä häämöitti, kannusti hänen mielikuvitustaan. Rauhallinen konstaapeli, jonka hän kohtasi, oli kuin räikeän jokapäiväisyyden lähetti, kaksi ratsupoliisia, jotka liikkumattomina istuivat tummien hevostensa selässä, kuvastuen aukiota vasten, tuntuivat hänestä tarunomaisilta, heidän järkähtämättömyytensä tuntui kohtalokkaalta. Sivuuttaessaan heidät selvisi hänelle heidän rauhallisuutensa syy: he olivat nuuskaamispuuhissa.

Kaikki oli täällä aina yhtä ihmeellisen uutta, yhtä kevyttä, mieluista ja huvittavaa, aina kohtasi hän täällä saman tuntemattoman maailman, josta hän ei mitään tiennyt ja josta hän ei koskaan saisikaan mitään tietää. Uteliaisuuden kuume tykytti hänessä, heikosti, mutta herättävästi. Pieni lapsi kulki hänen ohitseen, lapsi jolla oli keltaiset, vanhat, paheiden merkitsemät kasvot, mutta lapsi se sittenkin oli, lapsellisine liikkeineen, se pysähtyi hetkeksi katselemaan häntä ja jatkoi sitten taas vetelehtien matkaansa. Hage katseli lapsen kulkua, vailla sääliä, mutta ihmettelyn täyttämänä; käsittämätöntä oli, että tuo aivan muitten lasten kaltainen lapsi oli jo paheitten, kurjuuden ja liian varhain heränneen ymmärryksen jäytämä. Semmoista oli tapahtuva vastakin, satakertaisesti oli tuon lapsen kohtalo uudistuva; vuosi nousee vuoden päästä, sataluvut täyttyvät, mutta kaikki on jäänyt ennalleen, ikuisiksi ajoiksi ennalleen, ehkäpä pahe ja kurjuus ovatkin tämän maailman harvoja järkkymättömiä totuuksia — —

Hän jatkoi matkaansa, päätään pudistaen. Silloin tällöin heilautti hän kättään mutisten pari sanaa, hän järkeili. Hän ei koettanut keksiä, kuinka kaikki tämä saataisiin korjatuksi, sitäkin hän oli aikoinaan aprikoinut, ehkäpä hiljan istuessaan päiväkirjansa ääressä, mutta täällä ei hänen aivoissaan enää risteillyt semmoisia ajatuksia. Vain uteliaisuuden filosofia askarrutti nyt hänen aivojaan. Hän arveli, että koska kaikki täällä on moisessa lahoamistilassa, niin kaipa siten syntyy kasvupohjaa, — tai onko ehkä kyseessä pelkkä kuolema, ei, maa lannoittuu, tapahtumat itävät siinä, käyskennellessäni täällä jonakin iltana ne purkautuvat esiin, tuli leimahtaa.

Oliko tapahtunut jotakin? Ei niin mitään. Pari katukahakkaa oli hän nähnyt, muutaman tappelun, poliisi oli korjannut humalaisia naisia; tuo kaikki oli niin tavattoman tyhjänpäiväistä. Hiljaisuudessa oli enemmän jännitystä kuin tappelun melskeessä.

Hiljaisuus herätti hänessä joskus pelkoa. Keskellä hiljaista katua, ahdasta kujaa, jossa talot olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät kuiskailevan toisilleen, saattoi hän yhtäkkiä keksiä olevansa aivan yksin. Hiljaisuus ympäröi häntä, ja hiljaisuudessa piili tuo talojen kuulumaton kuiske. Hänestä tuntui siltä kuin olisi joku häntä vaaninut. Eikö tuossa lähimmässä kulmauksessa seisonutkin joku väijymässä? Eikö hänen takaansa kuulunutkin askeleita, varmaankin joku seurasi häntä. Kunpahan uskaltaisi juosta, pysähtyä ja katsella ympärilleen, jatkaa matkaansa. Hänen ihonsa värisi, silmäluomet jäykistyivät, pelko jyskytti hänen sydäntään. Kulmauksen vaiheilta kajahteli rauhallisia askeleita, muuan konstaapeli ilmestyi kaduille, pysähtyi, haukotteli, haukotteli totisesti, luonnollisesti ja välinpitämättömästi, häntä ikävystytti, konstaapelia ikävystytti, Hage ei olisi koskaan uskonut, että haukotus voi vaikuttaa niin viehättävän rauhoittavasti.

Nyttemmin hiipi pelko hänen kimppuunsa vain aniharvoin, rauhallisia olivat hänen iltaretkensä, miksi, ehkäpä sekin riippui tottumuksesta. Kerran oli hän kuvitellut pääsevänsä köyhyyden, paheen ja kurjuuden salaisuuksien perille, hän oli tahtonut tehdä tutkimuksia; siitä oli jo aikoja kulunut. Nyt hän ei enää uskonut kykenevänsä raoittamaan verhoa, puute ja pahe ovat vain niihin vihittyjä varten, niitä varten, jotka kokevat puutteen, kokevat paheen, syntyvät puutteeseen ja paheeseen. Ja ehkeipä hän oikeastaan ollut koskaan halunnutkaan tietää siitä mitään, täyttä totuutta ei ainakaan.

Retkeillessään näitä katuja, jotka aina saivat hänet värisemään uteliaisuudesta, jotka aina vienosti jännittivät hänen mieltään, kerranhan saattoi jotakin tapahtua, johtui hän muistelemaan ensimmäisiä tänne tekemiään retkiä; monta pitkää vuotta oli niistä kulunut. Hän oli silloin nuori, hänen sydämmessään liekehti viha yhteiskuntaa vastaan, kumousinto, kirjoista opittu. Käyskennellessään nyt täällä virtasi hänen sydämmeensä vähän, ah niin vähän, entistä intoa, nuoruuden kajastus valaisi hänen mielikuvitustaan. Kuinka lähtemättömästi kaikki syöpyykään mieleemme, ajatteli hän, kunhan vain mitättömän, ahtaan jokapäiväisen elämän hälinä haipuu kuulumattomiin, nousee entisyys hämyisistä syvyyksistään. Hän harhaili katuja pitkin tuntien samantapaista jokapäiväisestä itsestään vapautumista, ajatusten ja aistimusten hämäryyttä kuin unhoituksen hetkinään kotona, seistessään jonkun maalauksen edessä tai tuijottaessaan, mitään näkemättä, avonaisesta ikkunasta; leppoisin hellyyden värähdyksin tunsi hän vanhojen, unohtuneitten unien ja kuvitelmien hiipivän mieleensä, hitaasti, kuin pohjasta vedenpinnalle pulpahtelevina kuplina, nuorten unien, joilla jokaisella oli oma, erikoinen värinsä, tämä on sininen, tuo syvän punasinervä, tuo taas loistavan keltainen, ajatteli hän katsellessaan muistojen kuplehtimista syvyydestä. — — — Purppuranpunainen merkitsi romahdusta, taistelua, suurta vainoa; melkein musta köyhälistön kostoa, porvariston pakoa, sekasortoa, kaiken häviötä — — —

Hänen hetkensä — hän oli johtava taistelun voittoon, johtava eteenpäin, kehitystä, järjestystä kohden — hänen hetkensä heloitti keltaisena, ja tuo keltainen kirkkaus valaisi tuhansia häntä kohden kääntyneitä kasvoja.

Hän kulkee katua ylös, toista alas, häntä tervehditään, tervehditään, vapautettu maailma osoittaa hänelle suosiotaan, ja tuolta ylhäältä, tuolta korkealta parvekkeelta, huudetaan hänen nimeään, se on hän, kaikki on valkoista, kirkkaan, rauhallisen valkoista, liina liehahtaa, hän tervehtii. — — —

Kiihtyneenä tuijottaa Hage harmaata talonseinää, hattu kädessään, hän seisoo aivan seinän vieressä ja mutisee itsekseen; onko todellakin mahdollista, onko hän todellakin kerran, nuorena ylioppilaana, kuvitellut tämmöisiä näillä kaduilla harhaillessaan, ja saattaako entisyys todellakin nousta pohjasta pinnalle, yhtä huumaavana — — —

Olikohan ehkä kaiken salaisuus siinä, että hän etsi näistä hämäristä köyhälistön kortteleista kadotettua nuoruuttaan? Kaksinkerroin turhaa oli hänen etsiskelynsä.

Hänen nuoruudestaan ei ollut jälellä edes pientä, parvekkeelta hänen nimeään huutavaa, nenäliinaa heiluttavaa tyttöstä.

Sensijaan hän kyllä huomasi, että ilma oli kosteata ja että oli aika mennä kotiin.

Hän kulki samoja teitä, joita oli tullutkin — välttääkseen tuttavia.

Hattunsa ja takkinsa hän ripusti komeroon, ne täyttivät sen tuskin tuntuvalla, epäpuhtaalla hajulla.

Hän peseytyi huolellisesti, harjasi itsensä ja pukeutui kotitakkiin. Sytytettyään sikaarinsa, meni hän ikkunan luo ja katseli taivasta, heikko hohde tunkeutui harmaan harson lävitse, kuu kai siellä paistoi. Hän puhalsi sikarinsavua salaista kumotusta kohden; se oli kuin huokaus —

Sitten hänen mieleensä juolahti, että hän oli päättänyt hieman työskennellä; hän oli ottanut virastosta mukaansa erään tehtävän.

Osastonpäällikkö Johannes Hage istui työpöytänsä ääressä ahkerasti kirjoittaen pikkutunneille asti. Silloin tällöin katsahti hän kattoa kohden, kuunteli hetken ja hymähti rauhallisesti, — merkillistä, ajatteli hän, missä on lapsia, siellä ei ole koskaan aivan hiljaista. Aina kuuluu suloinen, salaperäisenä sykkivän elämän tykytys.

19.

Kirjanpitäjä Bisgaardin ja rouva Trinen avioliittoa Herra valvoi ja siunasi. Vähäpätöisinkään hairahdus ei jäänyt seurauksitta. Niin monena iltana, rouva Trinen huokaisten laskettua päivän menot ja kirjanpitäjä Bisgaardin lopetettua rasittavan, huonopalkkaisen ylityönsä, olivat aviopuolisot ankarasti teroittaneet toisilleen, että nyt eivät heidän varansa enää sallineet uusia parkusuisia seurauksia, ja sitten he koettivat lohduttaa ja rohkaista toisiaan, sillä tuloksella, että luku kasvoi säännöllisesti.

Nyt niitä oli jo yksitoista. Ja kahdettatoista odotettiin joka päivä.

Ja kaikki ne elivät ja kostuivat. Missä on vain yksi lapsi, siellä sekin ainoa kuolla kupsahtaa kouristukseen. Tai kuukahtaa ikkunasta kadulle tai karkaa raitiovaunun alle. Bisgaardin yhdellätoista oli myöskin ollut kouristus, nekin olivat kuukahdelleet ikkunasta ja niitäkin oli uhannut ja uhkasi joka päivä tuhannet turmat. Mutta ne selviytyivät aina hengissä. Mistä ne saivat ruokaa, vaatetta, hoitoa ja huolenpitoa? Herra sen tietäköön, joka ei ottanut heitä luokseen.

Mutta ennen kaikkea — missä se joukko asusti, Bisgaardeilla oli virallisesti kolme huonetta ja keittiö, mutta epävirallista tilaa oli paljon enemmän, vaatekomeroita oli muovailtu makuukamareiksi, Bisgaard oli kätevä, hän löi läven seinään, asetti siihen ikkunan ja, kas, siitä sukeutui huone. Aidattiin ullakkohuone ja rouva Bisgaard peitti sen seinät sanomalehdillä, hän teki käytännöllisiä keksintöjä, rumaahan siellä oli, mutta tarkeni toki. Mutta sittenkin -montako neliömetriä lattiapinta-alasta kukin saa haltuunsa, riippuu tietenkin perheenjäsenten lukumäärästä ja perhettä oli kaksi täysikasvuista ja yksitoista lasta, kaikensukuista ja ikäistä ja yhtä vielä odotettiin. Tilaa ei voinut mitenkään riittää kaikille? Riittipä sitä sittenkin.

Tilaako ei riittäisi? Kello kaksitoista yöllä soitettiin rajusti perheen ovikelloa, ja Bisgaardin alushoususillaan, kalpeana ja hämmentyneenä aukaistessa ovea oletetuille palosotilaille, seisoikin portailla täti Nikoline ja serkku Petra Skienistä käsilaukkuineen ja kantohihnoineen, he eivät olleet saaneet huonetta. Heidät vedettiin sisään ja rouva Trine nousi syleilemään heitä ja sängyistä, matrasseilta, sohvilta, peräkkäin asetetuilta tuoleilta ja telttavuoteilta putkahteli perheen kaiken kokoisia vesoja tervehtimään; minnekä ikinä katsoi, näki lapsenkasvoja, syvän unen jäykistämiä, hämmästyneitä katseita, pörröisiä palmikoita ja törröttäviä hiustupsuja. Juotiin kahvia, pikku Lotta, joka sillä kertaa oli nuorin, istui äidin sylissä juomassa maitokahvia kello kahden aikaan yöllä, epäterveellistä muka, lasta se ei vähääkään vahingoittanut. Sitten työnnettiin pari sattumalta uhriksi joutunutta yhteen sänkyyn, ja täti Nikoline sekä serkku Petra sijoitettiin tyhjiksi tulleisiin, päivän kajastaessa pääsi rouva Trine rauhaan, kääntäessään särkevää kylkeään kuiskasi hän Bisgaardille: sepä oli hauskaa.

Tilaako — tottakai sitä oli. Tilaa kuhisi kaikkialla. Se oli mieletöntä perhe-elämää, ja yksitoista lasta kukoisti siinä, ja yhtä odotettiin.

Bisgaardilaisten perhe-elämässä oli tietenkin synkkiä, jopa aivan epätoivoisiakin hetkiä. Ei ole leikintekoa maata lapsivuoteessa — ja koskapa ei rouva Trine sitä tehnyt — viiden lapsen potiessa tuhkarokkoa ja neljän seikkaillessa vailla silmälläpitoa. Semmoisina päivinä sai hento Bisgaard lakkaamatta laukata konttorista kotiin ja kotoa konttoriin, sairasvuoteelta sairasvuoteelle ja kadulle poimimaan talteen jotakin terveistä; hänen kasvonsa kutistuivat entistään pienemmiksi, hänen suuret korvansa venyivät entistään suuremmiksi ja hänen silmänsä pyörivät entistään ympyriäisempinä. Hän muistutti laihtunutta jänistä, hypähdellen hän liikkuikin kuin jänis.

Yksitoista lasta — ne ovat kaikki kotona, ne tappelevat ja sopivat, pienet kuukertuvat portaista, pienemmät leikkivät tulella, pienin nielee äidin sormuksen, on lähetettävä hakemaan lääkäriä, mutta muuan vanhemmista sisaruksista onkin jo kumonnut puolen pulloa oikeata öljyä — sattumalta — oikeaan kurkkuun, tohtori tulee ja sanoo, että niin on tehty kuin pitikin, ja kärsivällisyyttä kysyneen odotusajan kuluttua, joka oli pitänyt lapsia hirveässä jännityksessä, ilmestyykin sormus päivänvaloon. Aina ne ovat vaarassa, mutta suoriutuvat aina hengissä onnettomuuksista. Ja kun kaikki on pahimmillaan, kun rahat ovat loppuneet kassasta, kun eräs lapsista on kaatanut öljykannun pyykin sekaan, suurempi tyrkännyt kukkaruukun pienemmän päähän, kun yksi valittaa vatsakipua, toinen päänsärkyä, kolmas parkuu hampaan kolotusta, neljäs likistynyttä sormeaan, kun kaksi pienintä on yhtaikaa tuhertanut housuihinsa, — silloin hyrähtää rouva Trine yhtäkkiä lyhyeen, kaiuttomaan nauruun, joka on viimeisiä jätteitä helisevästä nuoruudennaurusta, ja sanoo: "rakas Bisgaard, tästä eivät päivät enää pahene". — Ja Bisgaardin silmät kyyneltyvät, niin kauan hän kestää kuin rouva Trinellä on jälellä rahtunenkaan aikoja sitten kadonneen nuoruutensa naurua, tuhannet muistot se herättää, hänen kasvonsa saavat vauhkon päättäväisyyden ilmeen, ja palatessaan konttorista on hänellä mukanaan paljon enemmän ylityötä kuin mitä hän kykenee suorittamaan.

Mutta onpa pitkiä mukiinkin meneviä aikoja, jopa oivallisiakin. Tosin jokainen hetki, oivallinenkin, hieman kuluttaa rouva Trinen elämänlankaa, syö hänen kestävyyttään ja voimiaan, sitä ei voi kieltää, jokainen päivä on pieni ilmeinen työnnähdys hautaa kohden. Mutta samalla häntä aina ympäröi valonhohde, ihmeellinen kajastus, joka vuotten vieriessä kirkastuu; mistä se on lähtöisin? Lapsista — ne kasvavat ja kostuvat, vanhimmat ovat jo kuin täysi-ikäisiä, käyvät työssä, lapset viittaavat tulevaisuutta kohden.

Terese on vanhin, hän on hyvin vanha, kohta kahdenkymmenen ikäinen. Ensimmäisenä hän nousee aamuisin, hän nukkuu kahden sisarensa kanssa keittiössä, valmistaa aamiaisen, pukee pari pikkusiskoa ja syöksyy syötyään konttoriin. Palatessaan päivälliselle poikkeaa hän ostoksille ja vihdoin kotiin saavuttuaan syö kuin hevonen. Kaikki bisgaardilaiset syövät suunnattoman paljon, mistä he mahtanevatkaan saada ruokaa?

Terese ei nukahda päivällisunta, sen huvin suo hän alakerran vuokralaiselle. Varpaillaan kulkee Terese hänen ovensa ohitse; kerran, ollessaan keittiössä neiti Stefferudin, hänen taloudenhoitajattarensa, luona, oli hän kuullut hänen kuorsaavan, vain vähäisen, hyvin hiljaa; tuo inhimillinen ominaisuus teki keventävän vaikutuksen. Terese on täynnään kunnioitusta Johannes Hagea kohtaan, Terese ehkä hieman pelkääkin häntä, mutta hymähtää kuitenkin, silloin tällöin, hänen tavoilleen. Hänkin on huomannut Johannes Hagen silmien säihkyvän; hänellä ei yleensä ole paljonkaan aikaa silmien tarkkailemiseen. Kun päivällinen on syöty, alkaa astiain pesu, ja niin jatkuu päivä taukoamattomana touhuna: on neulottava ja paikattava, pidettävä huolta että läksyt tulevat luetuiksi, kiistoja on ratkaistava, murheellisia sieluja lohduteltava. Tuhansiin kysymyksiin on vastattava, vanhempien siskojen maallisista arvailuista alkaen pikku Joonaan uskonnollisiin mietelmiin, kumpiko on pitempi jumala vai piru. Pienokaiset on toimitettava vuoteeseen; joku heistä pyytää, että häntä pestäisiin vain hyvin vähäisen, toisen kipeä sormi ei mitenkään saisi kastua. Ja kun ne kaikki vihdoin ovat vuoteissaan, ja illallinen on syöty, istuu hän hetken silmiään siristellen ja syöksyy sitten itsekin vuoteeseen ja nukkuu jo ennenkuin on ehtinyt kunnolleen pukeutua yöpaitaan.

Kuihtuuko hän? Hän uhkuu voimaa. Hän on terve ja vaalea, puna lehahtelee hänen kasvoilleen, hänen suunsa on suuri ja hymyilevä, ihana suu, hänen vartalonsa on rikas ja nuori, pieni, solakka, mutta täyteläinen ja kypsä. Hänen käyntinsä on suloinen, hidas, aavisteleva, hänellä on aikaa kaikkeen ja sittenkin on hän niin rauhallinen. Konttorissa hän kirjoittelee koneella ja hoitaa kirjanpitoa, jos joku sattuu kysymään väsyttääkö ja ikävystyttääkö työ häntä, vastaa hän ettei hän ole tullut sitä ajatelleeksi. Hän tietää kyllä, mikä häntä paljon enemmän miellyttäisi, siitä hän ei puhu, hän ei edes ajattelekaan sitä varsin paljon, odotuksena ja varmuutena on se hänen veressään. Ja odottaessaan työskentelee hän siis konttorissa, jossa kaikki hakkailevat häntä, hänessä herää onnellinen itsetietoisuuden tunne, joka pitää häntä pystyssä silloin kun hän on väsynyt, joka saa hänet hymyilemään niin, että on kuin aurinko paistaisi konttorihuoneisiin. Hän saattaa yhtäkkiä vaipua ajatuksiin ja ruveta tuijottamaan ikkunasta, huomaamatta kuitenkaan siitä näkyvää takapihaa, kauas kantaa hänen kaipauksesta raskas katseensa. Hänellä on salaisuus, toivoton, mahdoton salaisuus, mutta se on vielä tuskaton ja suloinen.

Teresekin puolestaan avustaa perhettään, mutta hän ei ole ainoa. Torgrim on seitsemäntoista ikäinen, maailman vastainen kehitys on uskottu hänen huolekseen. Hän on suuri ja voimakas ja aika ajoin torailunhaluinen. Hänen kasvonsa ovat täynnään pisamia ja viime toukokuun seitsemäntenätoista päivänä tuli hän kotiin aikamoisessa humalassa ja kompuroi vaivoin ullakkokamariin, jonka hän on itselleen järjestänyt omatakseen hänkin erikoisen huoneen, mutta jossa häntä palelee melkein liian paljon. Hän on anarkisti, mutta aivan tietämätön siitä, että hänellä on aatetoveri talossa, vuokralainen on hänen mielestään päinvastoin vastenmielinen yläluokan mies. Torgrim on jotakin eräässä konttorissa, itse hän sanoo olevansa päällysmies ja kertoo silmiään vilkuttaen, että tänään oli johtajan täytynyt kutsua hänet luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa. Sättiessään nimittää Terese häntä varastopojaksi. Terese on hänen uskottunsa, hänen ainoa ystävänsä maailmassa, hänellä on syvästi pessimistinen käsitys elämästä, varsinkin kärsittyään tänä keväänä suuren sydänsurun, uutta rakkautta ei hän vielä ole kohdannut.

Mutta on vielä toisiakin tukemassa perheen toimeentuloa: kuusitoistavuotias Harald, poikainhuoneen käskynhaltija, jossa hän itse nukkuu neljäntenä, on uudesta vuodesta alkaen ansainnut eräässä pankissa 80 kruunua kuussa. Hän on hiljainen, ihailee vanhempaa veljeään ja halveksii nuorempia, Eemeliä, joka on kahdentoista ikäinen, Sigurdia ja Joonasta, jotka ovat yhdeksännellä ja seitsemännellä. Harald on perheen arvoitus. Hänellä on sitkeitä suunnitelmia, kukaan ei niitä tunne, koko vuoden hän itsekseen aprikoi ja puhkeaa sitten jonakin päivänä päivällispöydässä puhumaan, ei suinkaan suunnitelmasta, vaan täytetystä päätöksestä. "Aloitin tänään pankkityöni", sanoo hän, eikä kukaan ole aavistanutkaan, että hän on sanoutunut irti entisestä paikastaan ja etsinyt uuden. Vapaa-aikoinaan lukee hän kieliä. Hänellä on pankkikirja, mutta kukaan ei tiedä hänen omaisuutensa suuruutta. Hän hankkii itselleen tilapäisansiota ja panee kaiken kokoamansa pankkiin. Eräänä heikkouden hetken uskoi hän Trinelle aikovansa jäädä naimattomaksi.

Perheen surunlapsi on Lovisa, hän on jo hyvinkin viidentoista ikäinen. Hän käyttää hieman liian ahkerasti Teresen hansikkaita ja äidin puuhkaa. Hänellä on hieman liian säännöllisesti uusi ystävä, joka odottelee lähimmässä kulmauksessa, hän nojuu ikkunassa kuuntelemassa annettaisiinko kadulta jotakin merkkiä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen epämääräiset, suulla ja nenällä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hänen pyörivät silmänsä kärkkyvät aina jotakin. Hän käy elävissäkuvissa ystäviensä kanssa ja kertoo kotiin tultuaan, viattomin ilmein, olleensa parhaimman ystävättärensä, Bennyn, luona, vaikka juuri tämä samainen Benny on istunut koko iltapäivän Bisgaardilla häntä odottelemassa. Hänet lähetetään keittiöön astioita pesemään, on hänen viikkonsa, mutta hänpä pujahtaa ulos keittiöportaista piittaamatta vähääkään astiainpesusta. Nauraa kihertäen tervehtii hän alakerran vuokralaista. Hän on vakavien iltakeskustelujen aiheena.

Niin ei ole Annan laita, seuraavan parvessa, neljäntoistavuotisen, hyväpäisen tutkintoihmisen, joka jo on loistavasti suoriutunut keskikoulusta ja nyt vapaaoppilaana lukee ylioppilaaksi. Hänellä on pieni suunsupukka, litteä nenä, hiirenhäntäpalmikot ja suuret kädet. Tahtoessaan nolata Tereseä, siteeraa hän Goethea; Terese ei ole lukenut Goethea.

Tyttäriä on vielä kolme — Bisgaard huokaa ja hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyy ryppyjä, "tyttäriä on vielä kolme", on Regine, Lotta ja Pikki on viimeisen ristimänimi — kyllä moisen joukon kastattamisessa ja nimittelemisessä on ollut puuhaa — -kokenut sen tietää. Viimeksimainitut kuuluvat kaikki niihin, jotka tarpeen vaatiessa työnnetään yhteen sänkyyn. Kun Bisgaardille tulee vieraita, sanoo Regine huolestuneena: "menemmekö me yhteen sänkyyn täksi yöksi, äiti?"

Regine on ottanut kantaakseen perheen surut, hän on aina alakuloinen. Kun hänet lähetetään asialle, asioita ovat he juosseet siitä asti kuin kävelemään pääsivät, sanoo hän, "eikö se tule hirmuisen kalliiksi, äiti." ja päivällispöydässä seuraavat hänen harmaat silmänsä kaikkia sisaruksia, hän huoahtaa huomatessaan, kuinka paljon he syövät. Hän syntyi kauhean tuhkarokkopuhdin aikana, jolloin kaikki tulot hupenivat lääkärinpalkkioihin ja lääkkeisiin.

Tuossa vanhassa rasiassa elelee siis yksitoista lasta vaiherikasta elämäänsä, ja heidän parissaan hyörii Trine rouva kahdettatoistaan odotellen. Viimeistä, lisää hän hyvin päättäväisesti. Hän on kulunut, kukaan ei ole oikeastaan tullut kuvitelleeksikaan, kuinka kulunut hän on, hän ei ole vielä niinkään vanha, hän saattaisi olla rehevä, nuorekas ja iloinen, hän on vain kulunut. Mutta hän ei ole loppuunkulunut, hänen tehtävänsä ei ole vielä suoritettu, elämä on käyttänyt häntä suunnattomasti hyväkseen, se ei ole vielä häntä jättänyt eikä hän elämää. Mutta hänen ruumiinsa värisee aina tuskasta, hän kävelee vaivaloisesti, hänen jalkojaan ja kylkiään kiusaavat pienet kouristukset ja monenlaiset kivut. Hän oli kerran räiskyvän iloinen pieni vaimo, kuumaverinen; masentunut ei hän vieläkään ole, vastuksien kohdatessa hän sanoo, "kyllä tästäkin taas päästään", taistelusta ei hän ole luopunut, vaikka hän onkin kulunut. Hymyä on vielä hieman säästössä, hieman voimia ja nauruakin. Hän on loppumattoman kärsivällinen. Muuten hän olisikin jo kuollut.

Hänen päähänsä kerääntyvät kaikki surut. Bisgaard raukalla on niin paljon puuhaa, hän vain hypähtelee kodin ja konttorin väliä ja kotona on hänellä aina ylityötä. Saadakseen olla rauhassa kyyröttää hän kokoonkäpertyneenä eräässä nurkassa, kulkiessaan hänen paikkansa ohitse, hipaisee Trine rouva kädellään hänen hiuksiaan, vanhasta tottumuksesta hän sen tekee, mutta koskettaessaan Bisgaardin hiuksia huomaa hän tekonsa, vavahtelevin kasvoin katsahtaa Bisgaard ylöspäin ja hymyilee, "kohta saan valmiiksi, äitiseni, kohta saan", sanoo hän. Hipaistessaan kädellään on rouva Trine tuntenut hänen liiaksi rasitetun päänsä poltteen, hän etsii piipun, täyttää sen ja työntää hänen suuhunsa, ja hetken leijailee näiden kahden kuluneen ihmisen yllä kuin kultapilvi.

Keskellä elämän telmettä kamppailee Bisgaardin perhe. Heidän ympärillään kuohuu pikkuseikkoja, konttori, läksyjä, riitoja, rahahuolia, työtä ja aherrusta, mutta kaikki nuo ovat vain pikkuseikkoja, elämä on aalto, sen se nostaa korkealle, joka sitä rakastaa. Heitä on niin monta, he ovat nuoria, kullakin heistä on omat tuumansa, kellä suuremmat, kellä pienemmät, Torgrimin, anarkistin, mieltä kiinnittää maailmanpolitiikka ja filosofia, hän aavistelee kauheita tapahtumia, Lovisella on punainen nauharuusu, sen hän on ostanut kouluvihkoihin pyytämillään rahoilla, hänkään ei anna elämän kulkea ohitseen, häntä olisi pidettävä hieman enemmän silmällä, mutta heitä on niin monta.

Niin, heitä on monta ja koko päivän oleilevat he mikä missäkin. Mutta iltaisin he kokoontuvat, portaissa kolisee, pojat tulevat koulusta, konttorista, leikkimästä, potkupalloa pelaamasta, Eemeli on juuri tulossa urheiluhulluksi. Portaista kuuluu sipsutusta, nyt palaavat pikkutytöt leikkimästä, koulusta, kävelyretkiltä. Meluten he tulevat sisään, täyttävät joka sopukan, torailevat, kuljettelevat kaikkialle saappaita ja kirjoja, epätoivoisena kohottaa Bisgaard kätensä ilmaan ja pyytää edes hetken vaitioloa, hänen piti muistaa jotakin, "hys", sanoo Trine rouva, "ajatelkaahan toki vuokralaista", mutta yhtä helppoa olisi heidän ollut koettaa vaimentaa Niagaran kohinaa. Melua ei saa millään hillityksi, on juuri illallisen aika, ja he ovat kaikki nälkäisiä, pienimmät, jotka jo nukkuivat, tulevat herätetyiksi, eräs heistä sipsuttaa pitkässä paidassaan ja paljain jaloin äidin luo, hän tahtoo syödä sylissä istuen.

Terese tulee keittiöstä, hyräilevänä, iloisena rauhanhengettärenä kulkee hän huoneissa, tietämättään tottelevat häntä kaikki, hän saa melun talttumaan. Ja katso: taas hän tulee keittiöstä, tällä kertaa on hänellä mukanaan jotakin yllättävää, valtava vadillinen perunoita, hauskana pilvenä ympäröi höyry hänen hymyään, ja katselijoiden piiristä suhahtaa hiljainen "ah".

He istuutuvat pöytään, se ei ole mikään äänetön tapahtuma, Torgrim, anarkisti, polkee permantoa mahtavilla saappaillaan kuin juoksisi hän murtomaata. Terese tokaisee, hieman punehtuneena hymyillen:

"Hiljaa — varastopoika — muista miestä."

Mies on vuokralainen, osastonpäällikkö Johannes Hage.

20.

Herätessään aamulla tuntui osastonpäällikkö Hagesta siltä kuin olisi talossa ollut yöllä rauhatonta. Hän oli sangen raskasuninen, mutta hän oli muistavinaan heränneensä useita kertoja ja kuulleensa melua yläkerrasta.

Tästä johtui hänen, mieleensä, että tänään oli vuokranmaksupäivä, hän tapasi käväistä maksamassa sen aamuisin, ennen virastoonmenoaan, yläkerrassa oli silloin vain harvoja kotona ja hän saattoi hetkisen jaaritella Trine rouvan kanssa. Hän piti Trine rouvaa ilmiönä, jonka kanssa hyvinkin kannatti keskustella, olihan hänellä yksitoista elävää lasta ja kahdettatoista hän odotti.

"Teille se on tukalinta", tapaa rouva Trine sanoa, "kyllä täältä häiriötä lähtee."

"Olen siihen niin tottunut", vastaa hän, "kaikkihan ne ovat kasvaneet minun täällä ollessani. Taloon tullessani oli Terese vain viisivuotias".

Tuota asiaa täytyi hänen pukeutuessaan ajatella, — hän oli todellakin viisivuotias — Terese. Ensimmäinen kesä muistui hänen mieleensä, silloin tällöin oli hän käyskennellyt Teresen kanssa puutarhassa -käsi kädessä — pienen, neliskulmaisen kakaran.

Ja nyt hän siis on kohta kahdenkymmenen. — Hage söi aamiaista, mutta hänen ajatuksensa askartelivat yhä saman asian kimpussa, silloin oli hän vain viisivuotias ja nyt kohta kahdenkymmenen. Täysikasvuinen! Ja hän oli nyt neljänkymmenen ikäinen, toisin sanoen kaksikymmentä vuotta vanhempi.

Tämän huomion yllättämänä nousi hän aamiaispöydästä ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Mennyt oli hänen nuoruutensa, auttamattomasti, vieläpä hänen parhaimmat miehuusvuotensakin. Oliko hän koskaan ollutkaan nuori? Kenties parina lyhyenä ylioppilasvuotena, — ollessaan kerran kesälomalla kotona. Senkö verran vain? Ehkä enemmänkin — mutta vuodet vierivät niin nopeasti, äänettöminä. Hän ei muistanut koskaan olleensa toisenlainen kuin nyt. Ainakaan niinä viitenätoista vuotena, jotka hän oli asunut täällä. Teresen viidennestä ikävuodesta alkaen. Hänet valtasi levottomuus — minkä tähden - auttamattomasti, korjaamattomasti kadonneet vuodet sen aiheuttivat. Se, mitä hän ei ollut elänyt. Se, mikä oli hiipinyt hänen ohitseen, kaikki se, lukematon, mikä oli hiipinyt hänen ohitseen.

Teresen ollessa viisivuotias käyskentelivät he puutarhassa, käsi kädessä. Kymmenvuotiaana sai Terese luvan soittaa hänen pianoaan, olipa hän auttanutkin Tereseä hieman. Teresen ollessa viisitoistavuotias olivat he aina jutelleet kohdatessaan toisensa puutarhassa tai portaissa. Nyt he vain tervehtivät toisiaan. Oliko hän ehkä menettänyt jotakin, josta olisi tullut pitää kiinni?

Kuinka vuodet vierivätkään, ajatteli hän katsellen ulos; oli hiljainen, kimaltavan raikas ja neitseellinen suviaamu. Kuinka vuodet vierivätkään, huoahti hän kääntyen pois ikkunasta. —

Löydettyään vuokrakirjan ja rahat, lähti hän yläkertaan.

Eteisovi oli avoinna, sisällä oli ihmetyttävän hiljaista, hän koputti, mutta kun ei kukaan vastannut, astui hän sisään.

Aamuaurinko paistoi huoneeseen. Lähellä ikkunaa oli lapsenvasu, ja sen vieressä polvillaan Terese, kasvot patjoihin painuneina.

Liikkumatonna seisoi Hage ovella, kuinka hiljaista täällä olikaan. Ja kaikki näytti — näytti -hiljan pestyltä, ajatteli hän, — ikäänkuin olisi juhlat tulossa. Mitähän Terese mahtoi etsiskellä tuosta vanhasta vaatevasusta?

Hän läheni askeleen, nousi varpailleen ja katsoi - vasussa oli pieni, pikkuruinen lapsi. Untuvaista, punervaa hän näki, pienen rusottavan kätösen pistävän esiin paidanhihan palteesta.

Hage katseli. Terese oli yhä polvillaan, aavistamatta vieraan läsnäoloa, pää patjoihin painuneena hän imi lapsen suloista, lämmintä tuoksua, Hage ei uskaltanut Tereseä häiritä. Hän vain katseli: Terese, vasu, hiljaisuus, ikkunasta loistava aurinko värähdyttivät ihmeellisesti hänen mieltään. Hänen katseensa lämpeni, liikkumattomana hän seisoi, kädet selän takana, hänen jalkansa jäykistyivät paikallaanolosta. Hän tuli henkäisseeksi syvään, Terese katsahti ylöspäin.

Hän punastui, nousi hyvin varovaisesti ja tuli varpaisillaan Hagen luo. Heikko lapsen tuoksu seurasi häntä, tuo vieno tuoksu, tuskin tuntuva, sai Hagen hämmentymään. Hän katseli Tereseä tietämättä, mitä sanoisi.

He kuulivat voimattoman äänen puhuvan viereisestä huoneesta, Trine rouva siellä tiedusteli, oliko tullut vieraita.

"Minä tulin vain maksaakseni vuokran, — en todellakaan tiennyt". — Hage seurasi varovaisesti Tereseä, joka varpaisillaan hiipi ovea kohden, Hage oli vakuutettu näyttävänsä liian suurelta, kömpelöltä. Hän pysähtyi puoliavoimelle ovelle, hän ei ollut tottunut käymään lapsivuodevierailuilla.

Väsyneenä ja voimatonna lepäsi rouva Trine vuoteellaan, mutta vieno punerrus, joka oli kuin henkäisty valkoiselle iholle, antoi hänen kasvoilleen omituisen nuoruuden tunnun, hän hymyili, tai paremmin sanoen, himmeä hohde, hymyn kajastus väreili hänen sisäänpainuneen suunsa ympärillä.

Terese oli mennyt äidin luo ja siveli hiljaa hänen otsaansa, koko ajan
Hagea katsellen.

"Minä onnittelen", sanoi Hage hillitysti, "nythän on tusina täysi."

"Te kai tulitte häirityksi viime yönä", sanoi rouva Trine ohuella, vienolla äänellä.

"En ollenkaan", vastasi hän, "en kuullut niin mitään, kun minä nukun, niin minä nukun."

"Niin tekivät lapsetkin", hymyili Terese, "me kannoimme heidät kaikki arkihuoneeseen ja asettelimme heidät pitkin, missä vain tilaa oli, ja häiriintymättä he jatkoivat nukkumistaan."

Niin, lapset. Hage kauhistui, kuinka olikaan mahdollista synnyttää kahdettatoista lasta yhdentoista keskellä, — se oli jo ehdottomasti liikaa. Ja tuo kaikki tuntui hänestä yhtäkkiä typerältä sattumukselta, mauttomalta, rajattomalta liikatuotannolta, hän mutisi jotakin uudestaan tulemisesta ja vetäytyi pois.

"Isä on kamarissa", kuuli hän Teresen sanovan, ja kääntyessään uudelleen häntä kohden, huomasi hän että Terese oli punainen ja hänen katseensa murheellinen.

Varjelkoon, hänhän näkee, mitä minä ajattelen, todisti Hage itselleen ja hämmentyi. Hiipiessään varpaisillaan ruokasalin lävitse, ihmetteli hän uudelleen, — hänhän näkee, mitä minä ajattelen — kuinka se on mahdollista?

"Herttainen pikkutyttö tämä on, sen saatte uskoa", kuiskasi Terese vasun luota.

"Tyttökö se on?" kuiskasi Hage sormellaan osoittaen.

"Tyttöpä tietenkin", hymyili Terese, "en minä tarkoittanut, että te tulisitte katsomaan."

"Tottakai minä tulen katsomaan —", Hage hiipi vasun luokse ja tarkasteli patjojen keskellä lepäävää rusottavaa olentoa.

"Eikö hän olekin ihana", sanoi Terese.

— "Onpa kyllä", vastasi Hage lakaten vasua katselemasta, omituisesti värähdytti häntä se, että he molemmat, Terese ja hän, näin, lähekkäin, seisoivat tuon pienen lapsen vieressä. Pitikö nyt mokomankin vielä häntä hämmennyttää —?

Yhtäkkiä hänen huomionsa irroittumattomasti kiintyi Tereseen, hänen tutkiva katseensa ympäröi Teresen, joka hiljaisena ja hellänä katseli vastasyntynyttä. Tietenkin, sitähän hän kaipaa, ajatteli Hage tullen niin liikutetuksi, että oli pakoitettu poistumaan ikkunan luo.

"Niin, vuokra", sanoi hän ollen yhä jostakin syystä hämmennyksissä — itsekään tietämättä mistä.

"Isä on kamarissa", sanoi Terese rauhallisesti, siirtymättä vasun luota.

Onnellinen isä istui eräässä nurkassa tilikirja polvillaan. Niin — nyt on ukonkäppyrällä yksi huolehdittava lisää, ajatteli Hage sulkiessaan varovaisesti ovea perässään. "Onnittelen tusinan täyttymisestä", sanoi hän, mutta hän kuuli sanojensa kajahtavan aivan toisilta kuin äidin luona.

Bisgaard kavahti onnettomana seisomaan, täällä oli kaikki niin sekaista, osastonpäällikkö suo nyt anteeksi.

Kaikki oli todellakin sekaista, jumalaties, montako täällä oli yöllä nukkunut. Eikö osastonpäällikkö istuutuisi, kiitos ei, — ja minnekäpä täällä istuutuisi, ajatteli hän, tuolilleko, jolla oli voileipätarjotin tai ehkä sohvaan, joka oli ahdettu täyteen vuodevaatteita. "Iloinen tapaushan se oli, mutta totta siinä on toinen puoli", hymyili Hage.

"On, on", täydellisesti sen Bisgaard ymmärsi, totta oli hyvinkin toinen puoli. Mutta olihan selviydytty yhdentoista kanssa, tottapa selviydyttäisiin kahdenkintoista. Ja viimeinenhän se oli, — ja sehän oli niin hiljainenkin, toivottavasti ei osastonpäällikköä entistä enemmän häirittäisi.

Osastonpäällikkö Hage kätki hymynsä seteleitä laskiessaan, eikä se ollutkaan mikään hyvä hymy. Äidin luona oli vallinnut omituinen juhlatunnelma, täällä ikäänkuin ilveiltiin. Hän vakuutti Bisgaardille, ettei ollut syytä suruun, melu ei häntä häirinnyt, olipa sitä jo kuultu, kyllä yhdestäkintoista ääntä lähtee, mutta viatonta melua — naapurien kohinoita — hän ei edes huomannut.

No, sepä oli hyvä — Bisgaardin jäniksenkasvot vavahtivat.

Ja kuitenkin — onhan tuommoinen pikkuolento niin herttainen — ihmistaimi — joka kerran on suureksi sukeutuva, — ajattelevaisena pudisti Bisgaard päätään.

Hage katseli häntä tarkkaavaisesti. Merkitsivätkö hänen sanansa, että tapahtuma häntä ilahdutti, oliko hän liikutettu, teeskentelikö hän? Olihan hänellä jo ennestäänkin vaivoja ja vastuksia riittämiin, puolusteliko hän ehkä itseään — kuin puhuisi hän pitäjänsä papille —?

Hage kääntyi äkkiä ja aikoi mennä. Mutta taas hänet valtasi hämmennys. Hänen oli kuljettava tuon ihmeellisen huoneen lävitse — vieläköhän Terese mahtoi seistä vasun ääressä? Varpaillaan oli hänen hiivittävä — mitä hittoa tämä kaikki oikeastaan häntä liikutti, kahdettatoistako hän nyt sitten rupeaisi varpaillaankulkemisella kunnioittamaan?

Varovaisesti aukaisi hän oven. Kas niin — tuolla hän oli — polvillaan vasun vieressä, kasvot siihen kätkettyinä, niska vain näkyi, kullanhohtoinen niska tummankeltaisten hiusten alta. Katsahtaisikohan hän ylöspäin? Hage hiipi lattian poikki ovelle, mutta hän ei hetkeksikään päästänyt silmistään tuota kumartunutta kullanhohtoista niskaa.

Hänen pitäessään ovenrivasta havahtui Terese vihdoin, he katselivat toisiaan. Aivan liikkumatonna seisoen vastasi Hage Teresen katseeseen. Miksikä he näin toisiaan katselivat, miksei hän mennyt, miksikä tuntui niin oudolta — niin ihmeelliseltä — katsella lapsenvasun ääreen polvistunutta Tereseä?

Nyt minä menen, sanoi hän itselleen, mutta tunsikin samassa kuuman verivirran tulvahtavan sydämmeensä, varovaisesti kulki hän lattian yli vasun luo, kosketti Teresen olkapäätä, kyynelistä kostein silmin katsahti Terese häntä, — miksikä olivat hänen silmänsä kyyneleiset? Hän oli aikonut sanoa jotakin, mutta ei enää muistanut mitä, äkkiä hän kääntyi, palasi ovelle naurettavan pitkin askelin ja meni, tällä kertaa taakseen katsomatta.

Parilla äänettömällä harppauksella selviytyi hän portaista. Alhaalla rupesi hän innokkaasti etsimään kaikkea, mitä hänen piti ottaa mukanaan konttoriin — kirjoituspöydältään hän sitten etsittävänsä löysi. Taukoamatta tepasteli hän lattialla, hattua hakien, sikaaria — samalla piipunnysää täytellen.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Keskelle lattiaa. Sekö hänen mieltään hämmensi? Mahdotonta. Nuori, soma tyttökö — sangen soma — mutta aivan liian nuori, tyttö, jonka hän oli nähnyt kehkeytyvän naiseksi viisivuotiaasta lapsesta — ja vain siksi, että hän oli sattunut näkemään hänet lapsenvasun ääressä. Mitä vielä? Vanhapoikako —?

Hän rupesi taas ravaamaan lattialla, huitoi käsillään ja mutisi, suussaan sytyttämätön piippu. Hänellä oli hallussaan kolme huonetta ja hän eli aivan oman mielensä mukaan, hän ei voinut kuvitellakaan, että vastoin hänen tahtoaan muutettaisiin edes kynän asentoa hänen kirjoituspöydällään, että minuuttikaan päivässä muodostuisi toisenlaiseksi kuin hän oli päättänyt. Ja nyt saattoi — nuori tyttö — hänet hämilleen — — —

Hän otti salkun kainaloonsa ja syöksyi ulos, vasta pitkän matkan päässä tasaantui hänen käyntinsä entiselleen.

Myöhästyneenä tuli hän virastoon. Tässä sitä nyt ollaan, ajatteli hän, yläkertaan ilmestyy muuan kahdestoista ja koko päiväjärjestys on sekaisin. Ja miehen mieli hämmentynyt.

Kulovalkeana levisi konttorissa tieto, että osastonpäällikkö on pahalla tuulella, maltittomana ja hajamielisenä kaikui hänen tumma, syvä äänensä koko aamupäivän. Kirjurit juoksivat, neiti Svendsen vapisi kirjoituskoneensa ääressä. Hyvä jumala, kuinka hänen silmänsä tänään säihkyvät!

Erään piirikunnanvaltuuston lähetystö tuli neuvottelemaan osastonpäällikön kanssa jostakin kiinteimistökaupasta, keskustelun pohjaksi oli lähetystö laatinut pitkän, tarpeettoman selostuksen. Hagen periaatteisiin kuului, ettei koskaan saanut käydä kärsimättömäksi — puhukootpa ihmiset kuinka kauan tahansa. Tänään hänen ruumiinsa nytkähteli, hän siirtelihen tuolillaan, hän kesti, mutta kohtelias ei hän ollut.

Lähetystön mentyä pääsi häneltä helpoituksen huokaus, hän nousi tuoliltaan, aukaisi ikkunan ja kiintyi katselemaan vuonoa. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja tyytymättömäksi, — kuinka mitätöntä ja tyhjänpäiväistä elämä olikaan — ja jotakin se muka oli merkitsevinään.

Pikkuseikat saattoivat siis vielä järkyttää hänen tasapainoaan, sen pitemmälle ei hän ollut päässyt. Hän oli luullut päässeensä sen rajan ylitse, jonka takaa eivät mitkään sattumien maailman häilähdykset häntä tapaisi. Hän oli luullut päässeensä tarkastelun piiriin, luullut piirtäneensä ympärilleen aukottomat kaaret, luullut voivansa sanoa elämälle: älä koske minun ympyröihini.

Ja sittenkin hän hämmentyi ja niin helposti. Hän ei ollut vielä läheskään piirien keskustassa, pitemmälle täytyi hänen tunkeutua.

Ehkäpä hän oli hieman, sanoisiko, liiaksi rasittunut tai henkisen askartelun puutteesta hermostunut. Vuosikausia oli hän yhtämittaa ahertanut samassa työssä, ehkäpä hän sittenkin oli liiaksi rasittunut, sydän sitä todisti: jo kauan oli hän tuntenut pientä ahdistusta, itsepintaista, heikkoa ahdistusta, varsinkin valvottuaan myöhäiseen yöhön, sydämenahdistusta, joka herätti kaukaisen kuolemanajatuksen. Hermostuneisuutta hän poti, yksitoikkoisuudesta johtunutta hermostuneisuutta. Hänen täytyi lähteä lomalle.

Lomalle — pelkkä ajatuskin lomasta, matkasta, herätti hänen mielessään uusia ailahduksia. Hän katseli vuonoa, vaaleansinistä, kesäistä vuonoa,-hohtavia, auringossa sinertäviä tuntureja, hän katseli ja hänen katseensa kulkeutui tunturien tuolle puolen, lännen kesää hän katseli: valkeakuorisia, voimakastuoksuisia koivuja, ruusuja, joita kasvoi kaikissa puutarhoissa, pehmeitä, sametinvihreitä niittyjä, suurta ja kirkasta virtaa —

Hänen näkynsä päättyivät pitkään huokaukseen, lomalle hän lähtisi. Hän ei ollut luotu hämmentymään, — hänetkö, ikämiehen, saisi villitä tytönletukka, jota hän oli katsellut jo viisivuotiaana — ei koskaan.

Hänkö kahlehtisi elämänsä toiseen ihmiseen, rakastaisi rauhattomuutta, melua ja sekamelskaa - etsisi sukulaisuuksia, kaipaisi perhettä.

Äh — narriksi hän alentui, arkoja naimisajatuksia parveili hänen päässään, puolesta ja vastaan hän todisteli.

Kaikkeen oli syynä hänen sydämmensä — aavistamatonta tulevaisuutta se sykki. Oli todellakin aika lähteä lomalle. —

— Nuori tyttö — joka valkoisena seisoi korkealla parvekkeella viittoillen hänelle, — mitä olikaan hän uneksinut viime yönä?

Ei, vain lomaansa hän tahtoi ajatella.

Näin päätellen lähti hän kotiin. Siellä odotti häntä äidin kirje.

21.

Hage luki kirjeen — laski sen kädestään ja luki uudelleen, siinä puhuttiin Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä, Charlottesta, Sten Meldestä ja papista.

Sitten hän istuutui suureen, pehmeään, nahallapäällystettyyn nojatuoliinsa, ojentautuen mukavaan lepoasentoon.

Niin, olikohan jotakin tehtävissä — kykenikö hän auttamaan?

Toinen hänen sisaristaan aikoo mennä naimisiin talonpojan kanssa, seudun hauturin, Ole Bergeimin kanssa, jolla hän tapasi kannattaa kalavasuaan, toisella oli ollut sydänsuru, mutta juoksenteli nyt pitkin mäkiä pitäjän vanhahkon talonpoikaispapin kintereillä; olikohan jotakin tehtävissä?

Ei — ei niin mitään.

Hän tiesi niin hyvin, minkä taistelun hänen sisarensa olivat taistelleet, olihan hän itsekin sen tuoksinassa temmeltänyt, varjojen taistelun elämisen onnesta. He eivät jaksaneet pysyä pystyssä yltyvän autiuden ympäröiminä. He masentuivat ja tarttuivat yksinäisyydestä pelastavaan oljenkorteen. Uljasta katseltavaa ei se ollut eikä kaunistakaan, mutta inhimillistä se oli, ja eihän sille mitään mahtanut.

Häntä ainakaan ei mikään velvoittanut sekaantumaan tapahtumien kulkuun. Toisten kohtaloiden puoskaroiminen on typerintä, mitä ihminen saattaa tehdä, hyvää ei semmoisesta koskaan koidu.

Elämän saatosta vaipui aina sukuja varjojen valtakuntaan. Sukuja, jotka olivat kaikkensa antaneet, jotka elämä tuomitsi takaisin oppihuoneeseen, neitsyydentilaan ja yksinäisyyteen, elämän takapihoille ja hiljaisiin, hämäriin puutarhoihin, joissa myöskin oli hyvä olla. Varjoihinkin saattoi kuulua arvokkaalla tavalla. Oli kyettävä irroittautumaan elämän telmeestä.

Hän nousi ja meni lattian poikki sille seinälle, jolla perhekuvat riippuivat. He kuuluivat vanhaan, holsteiniläistä alkuperää olevaan virkamiessukuun, monen polven aikana olivat he näytelleet huomattavaa osaa pappeina, tuomareina ja upseereina. Samanlainen oli äidinkin suku.

Hän oli ylpeä suvustaan, hänen esi-isänsä olivat jättäneet jälkeä, he olivat olleet velvollisuudentuntoisia, sivistyneitä ja isänmaataan rakastavia. Mutta — nykyhetki ei heitä enää tarvinnut eikä tulevaisuudestakaan mitään uutta kangastanut. Pysytelköön meidän köyhä virkamiehistömme siivosti varjossa, naurettavaa on nähdä sen koettavan puolustaa entistä asemaansa ja vielä naurettavampaa nähdä sen pyörivän uuden tanssin tahdissa. Täyttäköön se viimeisen velvollisuutensa hiljaisuudessa. Kuolkoot vanhat suvut arvokkaassa yksinäisyydessä. Oliko se, mitä jälkeen tuli, parempaa, ei, ei ainakaan hänen mielestään. Mutta se ei olekaan tärkeintä, ei se mitään merkitse onko uudella jotakin parempaa tarjottavana kuin vanhalla, kaikki riippuu siitä, että se on uutta, virkeätä, elinvoimaista. Uuden, elinvoimaisen ilmenemismuodot ovat aina siloittelemattomia.

Uusi suku valtasi vanhat virkamiestalot, kaadatti lehtokäytävät, antoi vanhojen, arvokkaitten rakennusten rappeutua, sillä ei ollut kirjoja hyllyillään, ei maalauksia, ei musiikkia. Se ei pitänyt musiikista. Mutta kaipa silläkin oli omansa. Sillä oli ensipolven uhkuvat voimat. Kerran oli sekin elinaikanaan luova itselleen oman perimätiedon, eikä sitä haitannut, että hänen sukunsa olemassaolo päättyi yhdessä ihmisiässä.

Hän ei pyrkinyt pitkittämään veretöntä olemassaoloaan menemällä naimisiin — pelastuakseen oli sisar ottanut talonpojan. Hän jaksoi hävitä hiljaisuudessa. Mutta hänen sisarensa pelastautui tuhosta talonpoikaissukuun, meni naimisiin köyhän länsinorjalaisen talonpojan, vaatimattoman hauturin kanssa. Hänen lapsistaan tulisi talonpoikia tai kenties — ja se olisi kaikkein pahinta — miehiä, jotka eivät olleet mitään, jotka olivat matkalla ylöspäin, maattomia talonpoikia, joilla ei ollut talonpoikaissivistystä, eikä säätyläissivistystä.

Ehkäpä Anne Sofie menetteli oikein, mutta hänen mielipiteensä oli muuttumaton. Saihan ihminen juosta onnensa perässä — kuin mies hattunsa, jonka tuuli on vienyt — ei siitä ole mitään sanomista, omanhan hattunsa perässä kukin juoksee, mutta naurettavaa se on kiistämättömästi.

No niin — naurettaviahan me olemme kaikessa tapauksessa, mikään luoduista ei ole niin kuvittelujen vallassa kuin ihminen, aina hän jotakin luulottelee, aina on laukkaamassa tätä tai tuota etäistä tavoitellen, takertuneena omaan hämmennykseensä, jota hän nimittää syvämielisyydeksi. Sopihan rauhallisesti istua kotonakin, vaikkapa naurettavankin rauhallisesti, ja antaa asiain mennä menoaan.

Mutta vaikeata on pysyä omassa osassaan, virheettömästi näytellä, olla eksymättä vääriin otteisiin. Mietiskelijän ei pidä tavoitella rakastajanosia. Eivät kaikki sovi näyttelemään suurta tragediaa, kunniallisempaa on silloin pysytellä omalla, porvarillisella erikoisalallaan. Kolmannen luokan näyttelijä on tarpeellinen, jopa välttämätönkin mies, hän palvelee kokonaisuutta, suurta, ihmeellistä kokonaisuutta, ja hän voi sen tehdä kelvollisella, kunnioitettavalla tavalla, naurettavat oliot, typerät tolvanat ovat kuvailleet hänet tavallista porvaria, vaikkapa esimerkiksi osastonpäällikköä, vähäpätöisemmäksi. Hänen täytyy vain tietää rajoittuneisuutensa, hän on luotu astumaan oikealla hetkellä sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu, tuo repliikki täytyy tulla sanotuksi muuten ihana kokonaisuus särkyy säpäleiksi. Hänpä onkin ottanut urakakseen tuon repliikin sanomisen, Romeon osaa hän ei tavoittelekaan.

Onko vaikeata tyytyä yhteen ainoaan repliikkiin? Onpa niinkin — jos hän olisi syntynyt 40—50 vuotta aikaisemmin, olisivat suuret sankariosat ehkä kuuluneet hänelle. Mutta niitä osia olivat hänen esi-isänsä näytelleet ja näytelleet hyvin. Eihän hallitus voinut sallia, että sama suku aina näytteli samoja osia, ja vanha ohjelmisto oli sitäpaitsi joutunut pois muodista, uuteen ei hän sopinut, lukuunottamatta sitä, että hän kelpasi kyllä tulemaan sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu. Niin — hänen sukunsa oli kerran näytellyt, ja hän oli ylpeä suvustaan. Uljas on ensimmäisen osa, sen, jonka tehtävänä on uuden suvun luominen, mutta jolleivät lastenlapset uskalla tunnustaa sukuylpeyttään, niin mitä silloin on väliä, vaikka suku polveutuisi länsinorjalaisesta jäärästä.

Hän poistui perhekuvien luota ja pysähtyi erästä maalausta katselemaan, se oli nykyaikaista taidetta. Hän rakasti sen sydämmellisyyttä, sen värien voimaa, sen nuorekasta, reipasta tunnelmaa. Tuo ei ole minun sukuani, ajatteli hän, mutta tulee vielä sekin hetki, jolloin joku tätä esi-isäinsä aikaista kuvaa katsellessaan sanoo: tuo on vanhaa, hyvää taidetta.

Eikö koko elämän salaisuus olekin juuri siinä -sen hekuma, sen murhe — että se mikä on uutta ja rohkeata kerran muuttuu vasta ilmestyvän hienoksi, kalpeaksi, ylhäiseksi taustaksi.

Minä olen siis sukuni viimeinen, ajatteli hän, ja minuun sen elämä päättyköön. Ainakin suorassa linjassa, kuten typerästi sanotaan. Minä en aio ylläpitää minkäänlaista sukulaisuutta hauturin lasten kanssa.

22.

Bisgaardilaiset nukkuivat — kukin omassa vuoteessaan, välistä kaksikin yhdessä. Aamu aikoi jo heikosti hämärtää, Teresen vuode oli äidin huoneessa, hän oli hereillä ja katseli ikkunan kajastusta, himmeätä valokaistaa lattialla, kuunteli äidin pitkää, rauhallista hengitystä, hentoa huokumista vasusta. Hän katsahti kelloaan — kohta oli pienokaisen ruoka-aika.

Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisia, sipsuttavia askeleita ja näki ovessa valkoisen olennon, nopeasti ja äänettömästi hypähti hän vuoteestaan, tuon reippaan hypähdyksen olivat hänelle opettaneet monet tuhkarokko- ja hinkuyskäkohtaukset sekä muut lastentaudit.

Pikku Regine siellä tuli, pelosta ja väsymyksestä nikottaen, Lotta oli huono, hän on niin sairas, että varmasti hän kuolee, sanoi Regine.

Varovaisesti, äitiä herättämättä, hiipi Terese huoneitten lävitse, mielihyväkseen huomasi hän, että kaikkialla kuorsattiin rauhallisesti. "Kylläpä meitä on monta", ajatteli hän kiiruhtaen kamariin, jossa Lotta lepäsi, niin, sairas hän oli, punaisena ja kuumeisena heittelehti hän vuoteellaan, lyhyesti ja kuivasti hengittäen. Terese polvistui hänen vuoteensa viereen, "pikku Lotta, rakas pikku Lotta, tunnethan sinä minut", kuiskasi hän, mutta pikku Lotta vain vääntäytyi poispäin, valitti surullisesti ja tuijotti villiytynein katsein, mitään näkemättä.

"Meidän täytyy herättää isä", sanoi Terese ja hiipi samoin varovaisin askelin huoneitten lävitse, kuuli saman rauhallisen kuorsauksen kaikkialta. Varoen sulki hän äidin huoneen oven ja herätti isän.

Bisgaard oli tullut niin useasti herätetyksi yöllä, että pelkkä kuiskaus hänen korvaansa riitti synnyttämään hänen aivoissaan määrätynlaisen kuvasarjan: sairas, lääkäri, apteekki olivat siinä julkisimmalla sijalla. Tietämättä mitä oli tekeillä, vetäisi hän housut ylleen, pisti jalkansa tohveleihin ja hiipi, olkaimista käsin pidellen, sairaan luo. Hän tunnusteli pientä, polttavaa kätöstä ja katseli Tereseä säikähtynein silmin.

"Meidän täytyy lähettää hakemaan lääkäriä."

Terese tahtoi odottaa hetkisen, tarkastella taudin kulkua, mutta pikku Lotta tuli vain huonommaksi, hän kohottautui vuoteestaan ja huusi äitiä, kirkkaina ja suurina pyörivät silmät hänen päässään, äitiä ei olisi saanut häiritä.

Terese teki päätöksen.

"Minä menen herättämään neiti Stefferudin, hän on niin kiltti, minä koputan hänen ikkunaansa ja pyydän saada käyttää puhelinta."

"Mutta ajattelehan osastonpäällikköä", sanoi Bisgaard säikähtyneenä, hän pelkäsi kovasti vuokralaistaan.

"Ei hän herää", sanoi Terese, mutta pelkäsi itsekin. "Ja enhän minä toki voi antaa pikku Lotan sentähden kuolla, että pelkään hänen herättämistään." Hän kietaisi aamunutun ylleen, vetäisi kengät jalkoihinsa ja hiipi alas. Hän pelkäsi, pelkäsi pikku Lotan tähden, ihmisten herättäminen, vaikkapa vain yhden ainoankin, peloitti häntä, ja puutarhan suurten puitten alla oli niin hiljaista ja hämärää. Hän juoksi pitkin talon seinämää, lehvistön keskeltä kajasti sinertävää valoa, lintu, vain yksi ainoa lintu, vihelsi pitkän säveleen, taukosi, vihelsi taas. —

Hän koputti neiti Stefferudin ikkunaan, ensin varovaisesti, sitten kovempaa, neiti Stefferud ei herännyt, Terese kietoi aamunutun tiukasti ylleen, hän värisi vilusta. Mitä hän tekisi, hän koetti huutaa, mutta ääni petti, "mitä minä teen", sanoi hän ja katseli säikähtyneenä ympärilleen hiljaisessa puutarhassa. Silloin aukeni muuan etäämpänä oleva ikkuna ja muuan paitahihasillaan oleva mies katsahti ulos tiedustellen kovalla ja ankaralla äänellä, mitä oli tekeillä, tuo mies oli osastonpäällikkö Hage.

Terese säikähti niin kovasti, että koetti kätkeytyä painautumalla seinää vasten, mutta kun Hage vielä kerran kysyi, kuka siellä koputteli, vastasi hän: "minä vain".

"Kuka se semmoinen minä vain on?"

"Minä — Terese Bisgaard."

"Jumala varjelkoon", sanottiin ikkunasta ja valkoinen paita hävisi, mutta ikkuna jäi avoimeksi.

Hetken kuluttua ilmestyi taas pää ikkunaan.

"Mitä on tekeillä, lapseni?"

Teresen ääni värisi.

"Minun piti vain herättää neiti Stefferud, pikku Lotta on sairas ja minä aioin pyytää saada käyttää puhelinta" —

"Neiti Stefferudia täytyy olla kokonainen rykmentti herättämässä, silloin kun hänellä on oikeus nukkua", muristiin ikkunasta, "minä tulen aukaisemaan teille oven."

Terese aikoi kieltää, hän lähettäisi jonkun veljistään hakemaan, mutta Hage oli jo hävinnyt ikkunasta. Ja sitten hän ajatteli, että oli typerää olla hämillään ja peloissaan, kun pikku Lotta oli sairas.

Hage aukaisi hänelle oven, viittasi puhelinta, joka riippui eteisessä, Terese ei katsahtanut häneen, kietaisi vain aamunuttua tiukemmin ympärilleen ja soitti. Hage aikoi mennä, mutta pysähtyikin ovelle, ehkäpä Terese tarvitsi apua, hänen oli jäätävä. Hänellä oli yllään housut ja takki, paljaat jalat tohveleissa, paljasta, voimakasta kaulaa ei ylös nostettu takinkaulus riittänyt peittämään. Häntä palelsi, kyllä hän sittenkin menisi, mutta lähtemisestä ei tullut mitään, nojaten ovea vasten katseli hän Tereseä, hänen vaaleata palmikkoaan, hänen puhelinluettelon yli kumartunutta päätään. Hänen soittaessaan valahti aamunuttu hänen toiselta olkapäältään, Hage näki vilauksen pyöreätä olkapäätä peittävästä yöpaidasta, hän saattoi seurata hänen ruumiinsa pehmeästi aaltoilevaa viivaa ja hänestä tuntui siltä kuin olisi hän salaa tarkistelemassa, kuin olisi hänen pitänyt lähteä, mutta yhä seisoi hän ovea vasten nojaten, kädet taskussa.

Hän sävähti kuullessaan Teresen äänen, heikon ja epätoivoisen, "minä en pääse minnekään", voivotti hän, "kukaan ei vastaa."

Hage sukaisi nopeasti hiuksiaan, koetti piristäytyä ja olla huomaavainen, "minä autan teitä", sanoi hän, "eräs minun tuttavistani on lastenlääkäri — hänet me kyllä saamme hereille."

Hän kävi käsiksi puhelimeen ja seisoi nyt aivan lähellä Tereseä, hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa ja kuuli hänen lyhyen, pelokkaan hengityksensä. Suuttuen huomasi hän kättensä vapisevan puhelinluetteloa selaillessaan, hän puri hampaansa yhteen ja katseli, Teresen ylitse, eteisoven ikkunasta harmaaseen, aamuiseen puutarhaan ja kuuli selvästi yksinäisen linnun visertävän.

Hän soitti ja pääsikin perille, lääkäri lupasi heti tulla. "Minä soitan auton sinua noutamaan", sanoi Hage puhelimeen, — "lääkäri tulee kohta", sanoi hän Tereselle etsiessään autojen puhelinnumeroa.

Hän kuuli Teresen itkevän. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään, aamunuttu oli paljastanut käsivarret.

"Lakatkaa jumalan tähden heti itkemästä", sanoi hän suuttuneena, "taikka minulta jää ikipäiviksi numero löytämättä."

Terese säikähti niin kovasti, että itku todellakin tyrehtyi. Silmänräpäyksen hän katseli Hagea silmiin ja näki pelästyen, kuinka ne hämärässä liekehtivät.

"Minä vaan tulin niin iloiseksi", kuiskasi hän eikä uskaltanut liikahtaakaan.

Hage puhui puhelimeen niin kiukkuisella ja synkällä äänellä kuin olisi ollut rikos kyseessä, ja raivostui kun ei heti päässyt oikeaan numeroon, soitettuaan vihdoin loppusoiton jyrisi hän ikäänkuin olisi tahtonut herättää koko korttelin.

"Puhelin on kiusankappale", sanoi hän katsoen konetta julmistuneena, "mutta kohta on lääkäri täällä."

"Monet kiitokset — teitte kovin ystävällisesti -ja minä kun herätin teidät keskellä yötä. Mutta nyt minä menen Lotan luokse."

"Niin, kiiruhtakaahan", sanoi Hage karusti, "onnea matkalle."

"Kiitos", Terese koetti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujahtaa hänen selkänsä taitse, mutta silloin Hage kääntyi ja loi häneen liikutetun, tulisen katseen, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli Hage laskenut molemmat kätensä hänen olkapäilleen, kumartunut ja suudellut häntä otsalle.

Hänen kätensä painosta notkahtivat Teresen polvet, suudelma ei polttanut vain hänen otsaansa, vaan koko hänen ruumistaan, häntä pyörrytti ja hän sulki silmänsä.

"Mene, lapsi — mene", kuiskasi Hage hänen otsaansa vasten.

Hage päästi hänet, mutta liikkumattomana seisoi Terese hänen edessään, Hage puhui, mutisi tietämättä, mitä sanoi, "lääkäri tulee kohta, nyt täytyy Teresen mennä". Nöyränä ja pienenä kumartui Terese, "niin, nyt hän menee, tuhannet kiitokset avusta." Mutta kun hän todella aikoi lähteä, ojensi Hage kätensä häntä kohden:

"Yhden kerran — vain yhden ainoan kerran —"

Hän kietoi kätensä Teresen ympärille ja Terese painautui häntä vasten, hän taivutti Tereseä taaksepäin ja suuteli häntä, hänen otsaansa, silmiään, suutaan, kaulaansa, hänen ruumiinsa lämpö virtasi hänen käsiinsä, Terese tunsi kuinka lujasti hänen kätensä kiertyivät hänen ympärilleen, se teki kipeätäkin ja hän puristautui häntä vasten.

"Sinun täytyy mennä", kuiskasi Hage uudelleen ja yhä uudelleen, pitäen häntä sylissään ja hyväillen häntä, "muista, että pikku Lotta odottaa".

Terese vihdoin varovaisesti irroittautui ja päästyään vapaaksi loi Hageen nopean, hämmästyneen katseen. Varovaisesti hipaisi hän Hagen käsivartta, kuiskasi kuulumattomasti hyvää yötä, kääntyi ja meni, mutta ovella hän kääntyi uudelleen ja katsahti Hageen pelokkaasti, ihmetellen, lähti sitten, juoksi nopein, epävarmoin askelin portaita ylös.

Hage seisoi liikkumattomana, seinään nojaten, kädet riippuen, hän ei uskaltanut liikauttaa niitä, sillä hän tunsi, että niissä oli vielä hänen ruumiinsa lämpöä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään. Jos hän liikahtaisi, selviäisi hänelle heti, mitä oli tapahtunut, ja juuri sitä hän ei tahtonut.

Hän seisoi liikkumatonna vielä auton tullessa. Mennessään aukaisemaan, tunsi hän palelevansa, kas, aamu oli jo tulossa, taloa valaisi kellervä hohde. Heikko tuulahdus pani puut hiljaa kohisemaan. Mutta vieläkään ei laulanut muuta kuin yksi lintu.

"Oletko sinä hankkinut itsellesi pikkulapsia", sanoi lääkäri portaita noustessaan, "mitä peijakasta tämä juttu merkitsee."

Hage selitti perusteellisesti: perhe ei ollut saanut tavatuksi omaa lääkäriään ja lapsi oli hyvin sairas. "On tehtävä kaikki, mitä voidaan — he ovat minun erittäin hyviä ystäviäni — minun isäntäväkeäni - tämä tapaus huolestuttaa minua suuresti — mutta tiedänhän minä, että sinä teet kaiken, mitä pitääkin —"

Lääkäri katseli innokkaasti haastelevaa miestä, hän oli tottunut näkemään Hagen moitteettomana, jäykkänä, ja nyt hän näki hänen astelevan paljaat jalat tohveleissa, puolipukeissa, silmissä villiytynyt ilme —

"Mene levolle, äläkä suotta kiihoitu, lapset sairastuvat ja paranevat, ei sen tarvitse mitään erikoista merkitä. Polta piipullinen sängyssä, Hage, ja lue jotakin, niin saat muuta ajateltavaa. Tästäkö minä menen ylös?"

Mutta Hage ei mennytkään levolle, hän meni omaan eteiseensä, mutta ehdittyään puhelimen luo hän pysähtyi. Hän tuijotti sitä kuin jotakin suurta ihmettä. Täällä — täällä — oli se tapahtunut, täällä oli kaikki tapahtunut, tuo selittämätön, odottamaton. Samana iltana, jona hän — ei, nyt hän ei ajattelisi, juuri nyt ei hän ajattelisi. Mitä olikaan hänelle tapahtunut, paljonkohan siinä oli totta, tuntuisiko se ehkä huomenna vain lapsen sairaudesta johtuneelta kiihoittuneisuudelta — ja muuten olisi kaikki unhossa?

Hän meni avonaisen ikkunan luo ja katseli ulos. Tuntui siltä kuin olisi valo hetki hetkeltä lisääntynyt, muuan seinä hohti, ikkuna kimalsi, eräs puu alkoi kirkkaasti vihertää. Ja koko ajan lauloi tuo yksinäinen lintu. Kylläpä se lintu laulaa, ajatteli hän.

Hän seisoi liikkumattomana ikkunan ääressä ja katseli aamun valkenemista, vilu värisytti häntä. Kuinka ihmeellistä onkaan aamun, päivän nousun, valon varttumisen katseleminen, linnun laulun kuunteleminen, linnun, joka laulaa vain sinulle yksin ja ehkäpä eräälle toisellekin.

Hän kuuli lääkärin laskeutuvan portaita ja meni ulos.

"Täälläkö sinä yhä seisot — aiotko todellakin kylmetyttää itsesi. Niinpä niin — lapsi ei kylläkään ole terve, mutta onhan se voimakas. Tuolla yläkerrassa oli uskomattoman paljon väkeä — ansaitsisivat urhoollisuusmitaliin." Hän katseli Hagea, häntä olisi haluttanut sanoa pari sanaa eräästä peijakkaan sievästä tytöstä, mutta jätti sen kuitenkin sikseen, ei ollut leikkimistä Hagen kanssa. "Pistäydyn täällä huomenna, tai oikeammin tänään", sanoi hän.

"Tee niin", sanoi Hage ja seurasi häntä ulos, puutarhassa he pysähtyivät. "Kuinka ihmeellisen ihana onkaan tämmöinen aamu — me kaupunkilaiset nautimme siitä liian harvoin."

"Sinullekin tekisi nukkuminen parempaa", sanoi lääkäri, piru ties, mikä Hagea riivasi. "Ja jos sinä välttämättä tahdot täällä haaveilla, niin mene ensiksi sisään pukemaan hieman enemmän vaatetta yllesi. Hyvää yötä — äläkä suotta ole huolissasi lapsesta."

Hage kulki hitaasti puutarhan lävitse, niin, mitähän tohtori oikein mahtoi ajatella, täällä hän, vakava mies, haaveili aamukylmässä —

Eräs yläkerran ikkuna aukeni, Terese kumartui ulos.

"Hyvää yötä", kuiskasi hän.

Hage pysähtyi. Hän vain katseli ylöspäin, Teresen kasvot loistivat, niin ihmeellisesti ne loistivat, "hyvää yötä", kuiskasi Terese uudelleen, ja sitten ikkuna sulkeutui.

Hage meni sisään. Syvä ihmettely värähteli hänessä, Terese oli aukaissut ikkunan, kuiskannut hänelle hyvää yötä, — se oli siis totta, tuo ihmeellinen tapahtuma oli siis todellisuutta.

23.

Seuraavana päivänä soitti Hage virastoon ja ilmoitti tulevansa vasta myöhemmin päivällä. Mentyään yöllä vihdoinkin levolle, oli hän valmistautunut valvomaan lopun yötä, nyt hän suuresti ihmetteli sitä, että hän olikin nukkunut kuin kivi myöhäiseen aamuun asti. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen päälleen, minnekä oli hävinnyt aamuinen kalpea kajastus — ja tuo yksinäinen laululintu — puutarhassa viserteli nyt koko lintukuoro.

Hän nousi ylös ja pukeutui hitaasti. Oliko hän nyt sitten muka kihloissa? Kävikö laatuun mennä illalla vuoteeseen vannoen, ettei niin koskaan tapahtuisi, ja nousta seuraavana aamuna kihloissa olevana miehenä. Hän muisti tuon hiljaisen kuiskauksen, "hyvää yötä", ja hänen sydämensä värähti, se oli sittenkin totta.

Astellessaan ruokasalissa aamiaista odotellen ajatteli hän, että mahtoikohan se nyt sitten olla niin varmaa? Niin välttämätöntä? Olikohan yöllinen yllätys niin vakavaa laatua? Mitään ei oikeastaan oltu sanottu.

Hän pysähtyi ja katseli kuunnellen kattoa, yläkerrassa käveli joku, olivatko nuo hänen askeleensa? Tai kävelikö siellä joku lukemattomista kälyistä tai lankomiehistä? Tai ehkäpä appiukko siellä asteli, -anoppi ei päässyt kävelemään — kahdestoista esti.

Mihinkä hän olikaan sotkeutunut?

Eihän se — hitto vieköön — voinut olla ihan peruuttamatonta. Mutta — pitihän hän Teresestä, yhtäkkiä hän tunsi olevansa aivan pyörällä päästään, hän oli taas yöllisen huumauksen vallassa, peittäen käsillään silmänsä kiiruhti hän ikkunan luo.

Piti, niin, se sana oli aivan liian lievä tai oikeammin sanoen: se sana ei hänelle sopinut, mitä se sitten oli, niin, mitä se oli? "Jos se on elämää, niin minä pelkään sitä", sanoi hän yhtäkkiä ääneen. Mitä minä nyt teen, menenkö yläkertaan ja sanon: tässä on teidän vävypoikanne ja antaudun koko perheen syleiltäväksi? Paljon hän antaisi saadakseen elää Teresen kanssa autiolla saarella, puolen kuningaskuntaani minä annan autiosta saaresta, jossa on nykyajan mukavuudet.

Menisikö hän yläkertaan tiedustelemaan, kuinka sairas lapsi jaksoi, sehän olisi vain tavallinen kohteliaisuuden osoitus, inhimillisen myötätunnon ilmaus, sen hän tekisikin, hän menisi katsomaan, kuinka Terese suhtautui yölliseen tapahtumaan. Kylmänä ja kohteliaana tiedustelisi hän lapsen tilaa ja koettaisi samalla tarkkailla Teresen silmiä, ehkäpä hän huomaisikin turhia kuvitelleensa.

Hän söi aamiaista ja hämmästyi taas omaa itseään, hänhän söi kuin kyntömies, hän ei muistanut syöneensä aamiaista pitkään aikaan niin hyvällä ruokahalulla. Söikö kihloissa oleva tai puoliksi kihloissa oleva tai kenties kihloissa oleva tavallista enemmän? Rakkausko sen teki?

Hän otti hattunsa ja salkkunsa, näyttääkseen pikipäin pistäytyvältä, ulkonaisesti tunsi hän olevansa moitteeton, mutta hänen sisimmässään piili epävarmuus ja pelko. Eräs pienokaisista aukaisi oven, vain raolleen, "äiti on makuulla ja pikku Lotta on sairas", sanoi hän.

"Minä tiedän sen", sanoi Hage ajatellen menisikö hän sittenkin sisään.

"Isä on mennyt, mutta Terese on arkihuoneessa", sanoi pienokainen.

Hage koputti ovelle ja odotti hetkisen ennenkuin astui sisään, hänen koputukseensa ei vastattu.

Terese seisoi ikkunan luona, hän oli tuntenut Hagen äänen, hän seisoi liikkumattomana Hagen tullessa sisään, hän vain katseli häntä, pitkään ja vakavasti.

Hage hämmentyi niin, että pysähtyi ovelle, mitä hänen pitikään sanoa, muisteli hän, mutta hän näki vain Teresen, vain että he olivat kahden, ja hän tunsi taas käsissään Teresen ruumiin herttaisen lämmön, tunsi kuumeisen värähdyksen. Minun täytyy sanoa jotakin, ajatteli hän, ja kysyi, "mitä kuuluu?" - "Kiitos kysymästä, Lotta voi hieman paremmin - luullakseni", vastasi Terese liikkumattomana, "täällä on niin siivotonta", lisäsi hän. — "Sehän on luonnollista", sanoi Hage. Ja sitten he vaikenivat.

Hage koetti rohkaista itseään, nyt sinun täytyy saada selville se, mitä haluat, ajatteli hän, mutta hänpä ei saanutkaan siitä selkoa. Ja katsahtaessaan uudestaan Tereseen, sävähti hän: jotain outoa värisi Teresen katseessa, pelkoa, odotusta, kiihkeätä odotusta. Yhtäkkiä hän hymähti, vain hiukkasen, ehkeipä hän siitä itse tietänytkään, mutta Hageen teki tuo hymähdys syvän ja voimakkaan vaikutuksen, se pani huoneen heilahtamaan, pyörähtämään ihmisineen päivineen; heilahtelevaa lattiaa pitkin koetti Hage pyrkiä Tereseä kohden, hattu ja salkku olivat hänen käsissään, hän ojensi ne, hattuineen ja salkkuineen, Tereseä kohden ja otti hänet syliinsä. Seistessään hänen vieressään kuiskasi Terese, "onko se totta", ja Hage kysyi, "mitä sinä tarkoitat", ja ihmetteli, että oliko muka olemassa jotakin, joka ei ollut totta. — "Minä olen pitänyt sinusta jo pienestä asti", hymyili Terese.

— "Pienestä asti", toisti Hage tuntien tuskallisen pistoksen, Terese oli nuori ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa, "sinä olet vielä lapsi ja minä —"

"Minäpä tiedän paremmin kuin sinä, mikä ja mitä sinä olet", sanoi
Terese ja suuteli häntä hymyillen — —

– – –

— Mennessään konttoriin vaivasi häntä ajatus, että kaikki huomaavat hänen ulkomuodostaan, että hän on hiljan mennyt kihloihin, mahtoikohan hän näyttää hullunkuriselta? Saapuessaan virastoon ajatteli hän, että jos joku kysyy, olenko minä ollut sairas, kun tulen näin myöhään, niin minä vastaan, että en kiitos, minua ei vaivaa yhtään mikään, jollei se, että olen mennyt kihloihin. Tuskin oli hän saanut näin ajatelluksi, kun hän jo kohtasi erään kirjurin, joka kohteliaasti tiedusteli, "onko osastonpäällikkö ollut sairas?" — "Minä poden aasialaista paiseruttoa", vastasi Hage karusti ja meni menoaan. Hän tervehti tuskin ollenkaan neiti Svendseniä, meni suoraapäätä konttoriinsa, vetäisi oven kiinni ja antoi tuon pikku neitosen tuijotella suljettua ovea. —

Mutta konttorissaan tarkasteli osastonpäällikkö itseään peilistä — miltähän hän mahtoi näyttää hiljan kihloihin menneenä? —

24.

Tuli päiviä, joina Johannes Hage oppi tuntemaan monenkaltaisia uusia elämänilmiöitä, pieniä ja suuria. Palatessaan virastosta keksi hän kirjoituspöydällään, loukkaamattomalla kirjoituspöydällään, valtavan syreenikimpun, jota hän ei uskaltanut siirtää pois, vaikkei hän sen tuoksua sietänytkään, hän kierteli kirjoituspöydän ja kukkakimpun ympärillä ja hänen tunteensa heilahtelivat suuttumuksesta hellään ihastukseen ja pelkoon. Näin kaarrellessaan huomasi hän, että joku oli selaillut hänen kirjahyllyään — muuan kirja oli asetettu väärin paikoilleen. Ja se sama joku oli katsellut hänen valokuviaankin, sormiellut hänen nuottejaan, tuon tuntemattoman jälkiä näkyi kaikkialla, koko hänen pyhä, viileä huoneensa oli täynnä tuota tuntematonta, täynnä uutta ja vaarallista tuoksua, levottomuutta, liikuntoa, joka peloitti.

Hänen vielä seistessään, oudon tuoksun ja levottomuuden hämmentämiä ajatuksiaan kooten, aukeni ovi, hän kuuli reippaita, keveitä askeleita ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo täydessä syleilemisen ja suutelemisen touhussa. Selviydyttyään temmellyksestä, oli hänen kaulahuivinsa kohonnut korvien tasalle, tukka törrötti pörröisenä, koetettuaan siivoutua ihmiselliseen kuntoon, kysyi hän, pieneen, vakavaan puheeseen valmistautuen:

"Oletko sinä ollut täällä tänään jo ennenkin?"

"Ennenkinkö?" vastasi Terese ihmetellen, "minä olen ollut täällä koko päivän".

"Koko päivänkö?"

"Tietysti. Saatuani aamutyöt tehdyiksi, syöksyin minä tänne. Minulla on lomaa konttorista kokonainen viikko, otin sen nyt, koska tarvitsin sitä, ja nyt minä olen auttanut neiti Stefferudia. Minä olen pannut kaiken kuntoon, järjestänyt sängyn, pölyttänyt —"

"Oletko sinä siivonnut makuuhuonettakin", huudahti Hage vilpittömästi säikähtyen.

"Olenpa niinkin. Ja sitten minä olen vain lojuillut jollakin tuolilla ja oleillut sinun huoneessasi."

Hage ei kuunnellut kauempaa, hän rupesi astelemaan edestakaisin lattialla, makuuhuoneenkin oli hän siivonnut, — ei, se soti hänen käsitystään vastaan nuoresta tytöstä. Yhtäkkiä hän pysähtyi:

"Mutta kun sinä oleilet täällä koko päivän, niin yläkertalaiset varmaankin huomaavat —", hän osoitti kattoa.

Terese katseli häntä kimaltelevin silmin: "he ovat sitä jo aikoja aavistelleet."

"Entäs neiti Stefferud?"

"Hänelle minun täytyi kertoa se jo ensimmäisenä päivänä."

Johannes asteli niin, että takinhelmat heiluivat, ainakin puolen vuoden kihlausaikaa, syvimmässä salaisuudessa vietettyä, oli hän mielessään kuvitellut, yllättävää, hiljaista vihkimistilaisuutta, ja nyt, nyt rakoili hänen rakennuksensa joka nurkalta.

"Eikö sinun päähäsi pälkähtänyt, että minullakin kenties olisi voinut olla jotakin sanottavaa", kysyi hän näyttäen sangen uhkaavalta.

Terese punastui, hänen silmänsä kyyneltyivät, mutta hymyilemättä ei hän voinut olla.

"En minä niin pitkälle ajatellut —"

— Naisten kyyneliä — ajatteli Hage kiivastuneena ja jatkoi ravaamistaan. Mutta kun hänen piti kääntyä, olikin Terese hiipinyt hänen perässään ja sulki nyt häneltä tien.

"Et suinkaan sinä ole vihoissasi", sanoi hän valmiina katumaan, ja sittenkin tuntui Hagesta siltä, että Terese nauroi häntä, todentotta, hän nauraa minua, "älä ole vihoissasi", sanoi Terese, "minä en todellakaan oikein tiennyt, mitä tein, minusta tuntui siltä kuin olisivat jalkani olleet taivaassa ja —"

"— Älä luulekaan, että pääsi oli maan päällä", sanoi Hage lyhyesti.

Silloin rupesi Terese nauramaan, nauramaan niin, että helisi, naurua tulvi hänen ympärillään, Hage pysähtyi pahoilla mielin, ja heti oli Terese hänen luonaan ja painautui hellästi hänen syliinsä, hänen siinä seistessään ilmestyi hänen katseeseensa syvää, ihmeellistä vakavuutta, Hagea rupesi pyörryttämään, ja juuri nyt tahtoi hän pitää päänsä selvänä, hän lähti Teresen luota, joka jäi murheellisena seisomaan.

Hage kulki edestakaisin lattialla, arvokkaasti, ja selitteli, kuinka hän oli aikonut kaiken järjestää, hän ei ollut mikään nuorukainen, hän ei voinut päistikkaa kaikkeen tähän uuteen ryhtyä, ja niin paljon oli hän eläessään kokenut, että tiesi ettei avioliitto ollut mikään pila, josta kaksi ihmistä selviytyi nauramalla, pila se ei ollut. Hän puhui kovalla ja itsetietoisella äänellä.

Hän tuli katsahtaneeksi Tereseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä, totisesti, eikö hän seisonutkin tuossa naureskellen, salaperäisesti, jopa — siitä ei ollut epäilystäkään — hieman pilkatenkin. Silloinko tuo hymy oli herännyt, kun hän oli puhunut kokemuksistaan, hän aavisteli sitä, vaikka hän juuri silloin oli kääntynyt selin. Hän tunsi olevansa loukattu, hän oli katkeroitunut tuolle — tuolle vieraalle — joka nauroi häntä, sitä ei todellakaan moni olisi uskaltanut tehdä.

Silloin sanoi Terese rauhallisella, syvällä äänellä:

"Mutta Johannes — eivätkö nuo kaikki ole vain pikkuseikkoja, minä ajattelen todellakin niin — vain mitättömyyksiä sen rinnalla, että me pidämme toisistamme."

Hage tuijotti häneen, vai niin, vai pikkuseikkoja - mitättömyyksiä —

"Niin, sillä pidäthän sinä minusta", sanoi Terese, sanat tulivat hiljaa, pelokkaina, tuo arkuus koski Hagen sydämmeen.

Terese hiipi hänen luokseen ja laski, varpailleen nousten, kätensä hänen olkapäilleen, "oletko varma siitä, että pidät minusta", kysyi hän.

Hage kumartui häntä kohden ja tunsi hänen hengityksensä sivelevän kasvojaan, lämpimän, pehmeän, suloisen hengityksensä, joka sai hänet yhtäkkiä ajattelemaan pienen lapsen tuoksuvaa huountaa; myytynä, hävinneenä ja hämmentyneenä sanoi hän katkeralla äänellä:

"Tarvinneeko sinun sitä kysyä minunlaiseltani vanhalta narrilta."

Silloin naurahti Terese lyhyesti ja onnellisena, luoden Hagen silmiin syvän, tumman katseen, tarttui hänen käteensä, painoi sitä poveaan vasten, joka pehmeänä, kiinteänä ja lämpöisenä myötäsi, ja kuiskasi: "juuri tuommoisena minä sinua rakastan."

Hage tunsi ikäänkuin nyyhkytyksen vavahduttavan ruumistaan, suloinen tuska poltti hänen suonissaan, hän puristi Tereseä itseään vasten niin kovasti, että tämä pyysi, "älä tapa minua", sitten he seisoivat kauan vain toisiaan katsellen. Vihdoin kolkutettiin lujasti ovelle ja muuan ääni sanoi, "eikö tässä talossa enää aiota syödä."

Mutta istuessaan yksinään päivällispöydässä, painui hänen päänsä käsien varaan. Minä luulin ottaneeni käteeni aran, pienen linnun, ajatteli hän, ja nyt minua ympäröikin kesä, joka laulaa ja kukkii aivan liian kerkeästi. Hän nousi, ruokiin hän ei ollut koskenut, ja sanoi ääneen: "ihmislapsi, tiedätkö mitä olet tehnyt", ja meni ikkunan luo, se oli auki, hän katseli ulos, kuuma kesäkuun aurinko paistoi puutarhaan, syreenit tuoksuivat. Minnekä olivat vilpoiset varjot kadonneet?

Seisottuaan näin hetken, rupesi hän kuuntelemaan, hänenkö askeleensa kuuluivat yläkerrasta, hänenkö askeleensa kaikuivat kaikkialta? Eikö hänen huoneessaan kävellytkin joku — ja puutarhassa? Hänen hyräilynsäkin, tuo virkeä, suloinen hyräily, soi kaikkialta, hänkö hyräili, missä hän oli, eikö hän ollut täälläkin? Vai kesäkö vain kaikkialta uhosi — kesä kukkivine syreeneineen.

Hän aikoi lähteä, mutta muistikin, ettei ollut syönyt päivällistä, hän oli nälkäinen, hirveän nälkäinen. Huokaisten istuutui hän pöytään ja rupesi syömään jäähtynyttä hiilospaistia. —

— Joka päivä, heti illallisen jälkeen, kuuli hän ovikellon soivan, "tuo on hänen soittonsa", sanoi hän itselleen, "senkin sinä jo tunnet", hänen sydämmensä rupesi jyskyttämään, "vanha narri", sanoi hän ja meni avaamaan.

"Missä sinä retkeilet iltaisin", oli Terese kysäissyt, "kyllä minä tiedän, että sinulla on semmoinen tapa ja minä tahdon tulla sinun mukaasi."

"En todellakaan tiedä, missä tapaan kävellä", valehteli Hage, hän ei olisi mitenkään uskaltanut hiiskahtaa retkistään syrjäkaduilla, ne tuntuivat yhtäkkiä niin mahdottomilta.

"Sitten me kuljemme minun reittejäni", sanoi Terese, ja he kulkivat hänen reittejään, Kirkeveieniä Vestre Akerille, jota hän vihasi.

"Kaikki Vestre Akerin kulkijat ovat toistensa näköisiä, naamaltaan yhtä ikävystyttäviä", yritti Hage.

"Meidän on oltava sen pirteämpiä", laverteli Terese hymyillen.

Mutta sinä iltana oli Hagella vakavaa puhuttavaa, hänen täytyi matkustaa kotiin, monet syyt sitä vaativat, äiti tarvitsi häntä, lomasta oli jo päätetty - kotona oli vakavia kyseessä. Mutta siitä hän ei puhunut mitään, että hänen täytyi lähteä matkalle päästäkseen hetkeksi rauhaan.

Hage selitteli syitään kauniisti ja monin koukeroin, mutta Terese keskeytti hänet.

"Tottakai sinä lähdet, rakkaani".

Hage tunsi pettymystä, "eikö sinun tule minua ikävä", kysyi hän.

"Minä en ole elossa niinä päivinä, jotka sinä olet poissa", vastasi
Terese avomielisesti.

Tulinen, suloisentuskallinen onnentunne läikähti hänen povessaan, tämä oli hänelle vielä niin uutta, mutta samassa puhkesi Terese puhumaan:

"Mutta ensi sunnuntaina on sinun syötävä päivällistä meillä."

Hage säikähti niin, että oli astua ojaan, hän harppaili hetkisen niin pitkin askelin, että Teresen täytyi juosta hänen perässään.

"Eihän siitä nyt noin kannata säikähtyä", hymyili hän, "emmehän me toki aio sinua syödä."

Silloin kääntyi Hage häntä kohden ja sanoa paukautti keskellä Sognsveileä kovalla ja uhkaavalla äänellä: "sinä et kunnioita minua vähääkään."

Ja sitten hän taas jatkoi harppailemistaan, pyrkien pois Teresen lähettyviltä, hatun hän sieppasi käteensä ja raivosi itsekseen, kuinka saattoikaan vanha ihminen päästää suustaan moisia typeryyksiä — tykkänään häväistä itsensä.

"Menemmekö pelloille kävelemään", huusi hän taakseen Tereselle, rypistäen katkeroituneena kasvojaan.

"Menkäämme jumalan nimessä", luikkasi Terese hengästyneenä, — Hage ei voinut eikä uskaltanut katsoa, itkikö hän vai nauroi.

Hän rauhoittui vasta noustessaan erästä pientä mäkeä ja kävellessään pitkin peltopolkua. Terese ilmestyi hänen viereensä, hän pisti kätensä Teresen kainaloon; he istuutuivat mäen rinteelle, he istuivat hiljaa, he kuulivat vienoa solinaa kuivan, savisen ojan pohjukasta, siellä virtasi pienoinen puro, tummana ja tiheänä mustotti pensaikko, orapihlaja kukki, peltojen yllä oli lämmintä, sinistä auerta, ja leivonen lauloi vielä, vaikka jo oli ilta.

Terese istui leikkien hänen kädellään, hetken kuluttua kuiskasi hän hiljaa:

"Pitäisikö minun sitten kunnioittaa sinua?"

"Ei — lapseni — ei, minä vain puhuin tyhmyyksiä."

Terese hypisteli hänen sormiaan, toista toisensa perästä:

"Minä kyllä kunnioitan sinua. Ja minä pelkäänkin sinua hieman, jos siitä tietoa tahdot. En kuitenkaan vielä niin paljon, että se mitään tekisi, mutta sinun juhlallisuuttasi minä en pelkää, sitä minä todellakin vähän naureskelen, niin minä teen. Mutta sinä voisit saattaa minut todella pelkäämään — jos vetäisit viivan meidän välillemme, minun ja itsesi välille, sen välille mikä on sinun ja mikä on minun. Minä tuon syreenejä huoneeseesi, mutta sinä et siitä pidä, minä kosken sinun kirjoihisi, mutta sinä et salli kenenkään koskevan kirjoihisi, minä peitän sinun vuoteesi, se tuntuu sinusta sopimattomalta, — jos tuo kaikki on pelkkää häveliäisyyttä ja juhlallisuutta, niin en minä siitä välitä. Mutta jos sinä tarkoitat, että minun on sinua pelättävä — että meidän on pysyttäydyttävä etäällä toisistamme — niin enpä tiedä, kuinka meidän kahden käy. Jollet sinä tahdo minun tuovan kukkasia huoneeseesi tai koskevan sinun kirjoihisi tai kiskovan sinun sormiasi sijoiltaan — niin sinä voit kyllä peloittaa minut sitä tekemästä, mutta samalla peloitat sinä minun rakkauttanikin."

Hiljaa ja hartaana kuunteli Hage hänen sanojaan, Terese tuntee minut perinpohjin, ajatteli hän, hän näkee minun lävitseni, ihmeellistä: hänen äänensä soi kaikkialta, puron solinasta, leivosen laulusta, sinisen autereen seasta, tummasta, väräjävästä pensaikosta. Vielä kauan Teresen tauottua puhumasta, kuunteli Hage hänen ääntään.

Sitten hän sanoi: "sinä ymmärrät, mitä minä en ymmärrä, minä olen vain vanha narri. Mutta on jotakin, mitä sinä et koskaan opi käsittämään."

"Mitä se on?" kysyi Terese ristien kätensä hänen käsivartensa ympäri, "sano minulle se, ehkäpä minä sen sittenkin ymmärrän."

"Minusta tuntuu joskus — usein — kenties aina - siltä, etten minä ole oikea ihminen, että minä olen vain ihmisen varjo, sinun aurinkosi paisteessa varjo ehkä katoaa, huomaatko sinä sitä, lapsukaiseni", sanoi Hage ja hymyili pilaillen Tereselle, mutta hänen katseessaan piili salaista pelkoa.

"Enhän minä", sanoi Terese ja siirtyi säikähtyneenä lähemmäksi Hagea.

"Ei se tee mitään", sanoi Hage lempeästi ja suuteli hänen käsiään.

"Johannes — täällä kulkee ihmisiä".

"Pelkäätkö sinä?"

Terese tuijotti alakuloisena eteensä:

"Sitä minä ajattelen hirmuisesti sinun poissaollessasi."

"Mitä"?

"Sitä varjojuttua — se oli niin merkillistä. Ja niin alakuloista. Mutta siinä ei ole sanaakaan totta."

Ja sitten hän kysyi — ikäänkuin lapsi olisi kysäissyt:

"Minnekä joutuu varjo auringon paistaessa?"

"Tiedäthän sinä toki, että se katoaa."

"Mutta sinä et katoakaan, sinä pysyt minun luonani. Saatpa nähdä, että minä kykenen pitämään sinut aina luonani."

"Niinkö luulet — ehkäpä", sanoi Hage, mutta hän ajatteli, että oli sittenkin jotakin, mitä Terese ei nähnyt eikä ymmärtänyt.

Yhtäkkiä Terese naurahti ja keikautti päätään: "Tyhmyyksiä! Ja sunnuntaina sinä sitten tulet meille. Ruokalista on seuraava: lientä, vasikanpaistia ja jotakin kotonatehtyä jälkiruokaa, ei rippuistakaan muuta."

"Sinun on siis ilmoitettava asiasta vanhemmillesi ja niille toisille", sanoi Hage kohtaloonsa alistuneena.

"Niin, jumalan kiitos — nyt he utelevat minut hengiltä."

Gaustadiin vievää polkua kulki kaksi keskenkasvuista poikaa, he lauloivat särkynein, murrosiän äänin

Jos lailla kuninkaan ma linnan rakentaisin, niin kullastani saisin ma linnaan valtiaan.

Teresen silmät kyyneltyivät: "voi, tuota laulua - en tiedä miksi minä tunnen itseni niin onnelliseksi sitä kuunnellessani. Oletko sinä sitä poikana laulanut?"

Johannes ei muistanut laulaneensa.

"Ennenvanhaan — haaveillessani 13—14 vuotiaana kesäiltaisin St. Hanshaugella, oli vanhassa huvimajassa aina joitakin poikia, jotka lauloivat 'jos lailla kuninkaan. Sitä lauloi varsinkin muuan pitkä, punatukkainen poika, jota minä kovasti ihailin, hyvä jumala, kuinka ne suvi-illat olivat ihania. Rakennatko sinä minulle linnan?"

"Minä koetan", vastasi Hage ja työnsi keppinsä maahan. Hän tukahutti huokauksen, joka pyrki esiin hänen muistellessaan kadottamiaan vuosia, vuosia, jotka tekivät sen, ettei hän koskaan kykenisi laulamaan Teresen lapsuuden laulua niinkuin tämä oli uneksinut.

25.

Sunnuntaina oli Johannes Hagen mentävä päivällisille appivanhempainsa luo ja maanantai-iltana aikoi hän aloittaa matkansa länttä kohden. Noustessaan yläkerran portaita ennen päivällisiä, tunsi hän mielensä niin juhlalliseksi kuin olisi hän menossa hautajaisiin ja niin alakuloiseksi kuin olisivat nuo hautajaiset olleet hänen omansa. Hän ei tahtonut myöntää itselleen olevansa hämillään, hänkö hämillään — osastonpäällikkö Johannes Hage — mikä naurettava ajatus!

Terese oli eteisessä häntä vastassa ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, Hage tunsi hänen käsivartensa vapisevan, vai niin, vai oli hänkin levoton, se auttoi Hagea. Täydessä komeudessaan hän astui sisään, käskevine ryhteineen, itsetietoisine ilmeineen, jota sekä hänen ylempiinsä että alempansa kauhistuivat.

Perhe oli koolla arkihuoneessa, kylläpä heitä on, ajatteli Hage tervehdellessään kylmin, jäykin hymyin. Bisgaard astahti pari askelta eteenpäin, pari taaksepäin, kumarsi ja mutisi jotakin suuresta onnesta ja ilosta, Trine rouva oli rauhallisempi, arvokkaampi, mutta hämillään oli hänkin. Pojat kumarsivat, tyttöset niiasivat, mutta pikku Lotta, joka oli ollut sairas, ei tahtonut tervehtiä, ja pienin, joka oli makuuhuoneessa, rupesi parkumaan, rouva Trinen oli kiirehdittävä apuun, alku ainakin oli hankala.

Huoneessa oli sangen lämmintä, ja niinpä he keskustelevatkin hetkisen helteisestä suvi-ilmasta. Sitten he vaikenevat, vaikenevat kunnes rupeavat selittelemään, kuinka ihanan hiljaisessa talossa he asuvat. Ja kun helteestä ja hiljaisuudesta on puhuttu, ei kenelläkään ole enää mitään sanomista.

Mutta Hage oli rauhoittunut, tämä muistutti ikävää neuvottelukokousta, oli koetettava selviytyä, kyllä hän sen taidon osasi: mukavinta oli jättää typeryyksien puhuminen toisten huoleksi.

Silloin avasi suunsa Torgrim, anarkisti, hän ei, hitto vieköön, antanut rikkaan yläluokkalaislankonsa vaikuttaa itseensä, Torgrim vihasi häntä. Vihasi monestakin syystä, tietenkin myöskin yhteiskunnallisista ja poliittisista, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että hän vei Teresen heiltä, ja mitä oli koti ilman Tereseä. Terese peitteli Torgrimin liian myöhäisiä kotiintuloja, haasteli hänen kanssaan filosofiasta ja politiikasta, eihän se mitään merkinnyt, että Terese hymyili tai vastaili päin hongikkoa, saihan hän puhua suunsa puhtaaksi.

Mutta tuolle uudelle tulokkaalle hän näyttäisi, ettei häneen vähät vaikuta, Torgrim päätti nolata hänet niin, ettei hän siitä notkosta nousisi. Hage on virastossa, Torgrim palvelee yksityistä yritteliäisyyttä, siispä Torgrim haastelee hänelle virastojen kaavamaisuudesta ja jäykkyydestä, rennosti nojaten istuu hän tuolillaan, liian suuret jalkansa onhan ojentanut liian pitkälle pieneen huoneeseen, hänen silmänsä ovat puoliavoimet, hänen kesakkoiset kasvonsa retkottavat taaksepäin. Hänen kätensä ovat rinnalla ristissä.

Koko perhe on kauhun vallassa, se käy hänen kimppuunsa, "nouse ylös ja istu kunnolla", sanoo Trine rouva, joka on palannut takaisin, "älä puhu asioista, joista et mitään tiedä", sanoo Bisgaard punoittavin päin. Ja Lovise ja Anna kihertävät kiukuissaan, he ihailevat kumpikin hurjasti lankoaan, ja pikku Lotta sanoo: "ole siivolla."

Torgrim nousee ja sanoo, että jollei hän sovi tähän kotoiseen piiriin, niin voihan hän poistuakin, ja hän poistuu, ruokasalissa kolistelee hän niinkuin hänellä olisi viisikolmatta jalkaa ja joka jalassa rautakorkoinen saapas.

Anteeksipyydellen sanoo Bisgaard vieraalleen, "kun ne ovat murrosiässä", ja vieras hymyilee ymmärtäväisesti, tyytyväinen ei hän kylläkään ole, hän laskee ajan kulumista, kello on nyt kolme, jumala ties, kuinka monta tuntia hänen vielä on kestettävä. Terese tulee — hänenkin poskilleen on puna kihonnut — hän on pyydystänyt loukatun ja keskustellut hänen kanssaan kahdenkesken keittiössä, minun tähteni, on hän pyydellyt, ja sisaren rukoukset ja paistin käry ovat taltuttaneet Torgrimin. Mutta Terese on hermostunut, tämä on minun kotini, on hän moneen kertaan sanonut itselleen, miksikä pelkäisin näyttää sitä hänelle — mutta hän pelkää sittenkin.

Käydään pöytään, on hieman ahdasta, mutta perhe on puristautunut yhteen myttyyn, jotta vieraalla olisi riittävästi tilaa. Anna on loukkaantunut, hänen näet täytyy syödä pienemmän pöydän ääressä ja auttaa pienimpiä, hän murjottaa ja saa monta varoittavaa katsetta.

Liemi syödään vaieten, Terese on tullut mykäksi, yhtäkkiä hän muistaa neiti Stefferudin kertoneen, ettei Hage pidä liemistä, hän on onneton, hän ei uskalla katsahtaakaan Hageen.

Paistivatia vieraalle johdatettaessa hairahtuu Torgrim, hän on siinä määrin anarkisti, että hän ehättää ensimmäisenä varaamaan itselleen annoksen, hänellä on mahtava ruokahalu ja hän täyttää lautasensa parhailla viipaleilla. Hillitysti, mutta tarmokkaasti sekaannutaan ylimmältä taholta asiaan, nuoremmat sisarukset tirskuvat, anarkisti on tulipunainen, raivostunut ja kiukuissaan.

Terese vapisee tuolillaan, anna hyvä jumala tämän pian päättyä, pyytelee hän, mitä tästä on hyötyä, hän ja me, me ja hän, emmehän me sovi yhteen. Ehkäpä en minäkään sovi hänelle, ehkäpä tästä kaikesta on vain onnettomuutta seurauksena.

Ei Hagekaan tunne sopivansa seuraan, hän kohmettuu kohmettumistaan. Liemi maistuu pahalta, hän kauhistuu lankonsa siivoamattomia tapoja. Tuskastuneena ajattelee hän, että annahan kun tästä selviydytään, niin kyllä seuraavaan kertaan aikaa kuluu. Hänen ajatuksensa jatkavat harhailujaan, ne kiintyvät Tereseen, tämmöistä on siis hänen jokapäiväinen elämänsä —

- Hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin — hänen on vastaanotettava jotakin — ja huomaa toisella puolen pöytää istuvan Teresen. Hän istuu aivan hiljaa ja katselee lautastaan, hän on hyvin onneton ja hyvin kaunis. Ja yhtäkkiä tuntee Hage povessaan taas tuon odottamattoman, oudon läikähdyksen, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän näkee itsensä.

Hän johtuu ajattelemaan äitiään — itsekään tietämättä kuinka. Jos äiti nyt olisi täällä, ajattelee hän, olisi hän kaikkein kanssa puheissa, kaikkia kohtaan osoittaisi hän mielenkiintoa, kaikille olisi hänellä sana varattuna, hän olisi saanut heidät puhumaan, hymyilemään, iloitsemaan, ja liemestä olisi hän sanonut — hänkään ei olisi siitä pitänyt — että se oli parhainta, mitä hän koskaan oli syönyt.

Mutta hänelle itselleen olisi äiti kahdenkesken sanonut, että sinä käyttäydyt sangen sopimattomasti, Johannes, ja minä kun olen aina pitänyt sinua sivistyneenä miehenä.

Hage hämmentyi kuullessaan nämä sanat — hän oli luullut olevansa sivistynyt mies — ja siirrähteli rauhattomana tuolillaan. Terese katsahti häneen, Teresen silmät olivat kyyneleiset — hänen tähtensä — ja hänestä tuntui kuin olisi Terese pyydellyt - vältä jumalan tähden ylimielisyyttä, armollisuutta ja muuta semmoista — onhan hän sivistynyt mies?

Ja ennenkuin hän itse huomaakaan, on hän kilauttanut lasinsa reunaan ja ruvennut pitämään pientä puhetta, hän kiittää siitä, että perhe on ottanut hänet niin ystävällisesti vastaan ja pyytää appivanhempiaan osoittamaan suvaitsevaisuutta uutta, vierasta ja hieman liian vanhaa poikaansa kohtaan, joka tahtoo tehdä kaikkensa ollakseen iloksi ja hyödyksi — vaikka hän, yksinään elelleenä, onkin hieman outo jäsen näin suuressa perheessä.

Pöydän ympärillä ollaan liikutuksen vallassa, ja Hage itsekin on sanomastaan hieman hämmentynyt. Terese näyttää olevan hyvin kaukana, kyyneleet juoksevat nyt valtoimenaan, mutta ne ovat varmaankin ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä. Bisgaardkin yrittää pientä puhetta, hän sotkeutuu sanoissaan, mutta tarkoitus on hyvä, eikä kukaan kiinnitä huomiota hänen kompasteluihinsa.

Kahvia juotaessa ollaan jo hyvällä tuulella. Hage polttaa Bisgaardin sikaareja, hyviä ne eivät ole, mutta hän on kärsivällinen. Hän keskustelee ystävällisesti politiikasta anarkistin kanssa, he keksivät omaavansa yhtäläisen maailmankatsomuksen, se hämmennyttää anarkistia, hän mykistyy. Hage on jutuissa kaikkien kanssa ja loppujen lopuksi saa hän, suureksi kauhukseen, Lotan syliinsä. Kun pienin rupeaa parkumaan, hymyilee hän ymmärtäväisesti. Onneksi saa hän luvan mennä päivällislevolle omaan asuntoonsa, Terese sitä ehdottaa, hän seuraa Hagea portaille, painautuu hänen syliinsä ja kiittää häntä.

Mutta päästyään onnellisesti alakertaan, on hän sittenkin mitä suurimmassa määrin tyytymätön. Bisgaardin sikaarin heittää hän pesään ja sytyttää erään omiaan, harppaillen ympäri huonetta itsekseen mutisten. Nyt on hänestä siis tullut perheenjäsen, sekin. Hän on tuttavallisissa väleissä koko liudan kanssa. Piru ties, mihinkä sinä olet sotkeutunut, tokaisee hän kovalla äänellä.

Mutta vielä tyytymättömämpi on hän johonkin muuhun, jota hän vain epävarmasti aavistelee, hän on tyytymätön vanhaan, harmaaseen erakonmieleen, joka ei koskaan tahdo oikein sulaa. — — –

– – –

Seuraavana päivänä on hänen lähdettävä matkalle. Terese saattaa häntä asemalle.

Terese on hiljainen ja kalpea, hän innostunut ja matkatuulella, hän rakastaa matkustamista, jopa aseman meluakin, kupoolien kajahtelua, ihmispaljoutta, raskaita, jykeviä vetureita, iltavalaistusta ja hehkulamppuja, junanhajua, täyttyviä vaunuosastoja, ikkunan vieressä olevaa paikkaa, joka on hänen, kaikesta tästä tulee hän loistavalle tuulelle.

Hän seisoo vaununportaalla ja hymyilee Tereselle: "nyt saa juna minun puolestani lähteä". — "Niin, nyt sinä olet iloinen", vastaa Terese.

Hage hymyilee ja nyökkää. Hän odottaa junan ensimmäistä nytkähdystä, sen hidasta liukumista asemalta, sinisestä, hämyisestä suviyöstä kasvavaa maisemaa, ikkunan alati vaihtuvia näköaloja, kaupunkimaisuuden häipymistä, maitten ja metsien lisääntymistä, virtoja, joiden yli juna kulkee, siltojen kumeata, odottamatonta pauhua, reippaasta menosta hän iloitsee.

"Niin, matkustaminen on hauskaa", sanoo hän.

Terese nyökkää mitään vastaamatta.

"Sehän kestää vain neljä viikkoa", sanoo Hage jotakin sanoakseen.

Terese katsoo häntä pitkään, "vain neljä viikkoa", sanoo hän.

Samassa juna lähtee.

Hage nyökkää, hän tuntee sydämmensä tykkivän nopeammin, nyt se lähtee, ajattelee hän.

Junan liukuessa asemalta näkee hän Teresen seisovan sillalla, yksinäisenä monien ihmisten keskellä, hänen ilmeessään on jotakin, joka koskee Hageen, pieneltä hän näyttää ja hyljätyltä, ja ensimmäistä kertaa kirkastuu Hagelle, että hänen on oltava poissa Teresen luota neljä viikkoa, kokonaista neljä viikkoa, ja hän kumartuu eteenpäin ja viittoo voimainsa takaa.

Mutta juna kääntyy, kevyesti heilahtaen, toisille raiteille, ja Terese on kadonnut näkyvistä. Pettyneenä tuijottaa Hage taaksepäin liukuvaa kiviseinää.

Hän näytti siltä kuin olisi hän luullut, etten minä koskaan palaa, ajatteli Hage.

26.

Iloisten lomatunteitten vallassa käveli Hage seuraavana aamuna Bergenin laitureja.

Ilma oli harmaa, mutta sateeton, pehmeätuntuinen, tunturit häämöttivät tummahkoina varjoina ohuen sumun seasta. Tämä on länttä, ajatteli hän. Hänen tavaransa olivat jo vuonolaivassa, jonka piti lähteä puolen tunnin kuluttua. Hän oli jo melkein kuin kotona seisoessaan kannella ja tuntiessaan tuon pienen, likaisen laivan hajun, nähdessään kokassa olevat tynnyrit ja kurkistaessaan kolmannen luokan kajuuttaan, jonka ilma oli raskas ja ummehtunut, jonka likaisilla penkeillä hän oli poikana maannut matkustaessaan kotiin lomalle. Tuossa seisoi joukko talonpoikia tirkistellen aatoksissaan lastiruumaan, kaksi vanhaa eukkoa istui kirstuillaan tuijottaen eteensä jäykin kärsivällisin matka-katsein, - eiköhän tuo mies, jolla oli ruosteenpunainen parta ja leveät punapilkulliset kasvot mahtanutkin olla kotiseutulaisia? Ja kapteeni, suurine nenineen ja keltaisenvihreine partoineen, oli ihan ilmeinen hänen kouluaikojensa kapteeni.

Tupakkasalongissa kirjoitti hän kortin Tereselle, ilmoittaen muutamin sanoin olevansa jo melkein kotona, sitten hän taas kiirehti kannelle.

Hän katseli tuntureja: rinteillä oli taloja ja puutarhoja, harmaina ja alastomina häämöttivät ylimmät huiput sumun seasta. Vuonon suullapäin kiiti sadekuuro, mutta pohjoisesta pilkotti sinistä taivasta.

Hän sytytti piippunsa ja puhalteli onnellisena savuja. Loma — —

Laiva lähti. Uoma umpeutui hänen takanaan, maataloja liukui ohi, veneitä keinui höyrylaivan aallokossa, muutamat poikaset heiluttelivat lakkejaan… Sitten näkyi molemmilta puolilta vain harmaata tunturia — silloin tällöin keksi pilkahduksen merestä ja saaristosta tai viheriöitsevistä lahdelmista pikkutaloineen, olipa eräässä niemenkärjessä suuri huvilakin, lippu paukkui aamutuulessa, se oli tienviittana.

Monena vuonna oli Hage matkustanut maitse kotiin — niin, hän ei ollut kulkenut laivalla sittenkuin ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Mutta kaikki tuntui hänestä tutulta. Täällä oli muuttumaton maailma. Tunturia, harmaata tunturia, välipalana mereen ulottuva koivikkorinne, sen takana korkeampia tuntureja, etäisyydessä vaalea selänne… Mereltä tullut lokkiparvi seurasi laivaa, rauhallisesti ja tasaisesti se nousi ja painui, pysytellen aina yhtä etäällä laivasta, Hage tuijotti tuota valkoista saattuetta, eiköhän tuo sama parvi ollut seurannut häntä jo hänen poikavuosinaan?

Hän seisoi laivan kokassa, täällä oli hän oleillut matkustaessaan kotiin lomalle. Noilla touviläjillä oli hän lepäillyt ja nukkunut, kun ilma kajuutassa oli käynyt liian raskaaksi, jäykkänä ja vilustuneena oli hän herännyt, mutta iloiten matkan joutumisesta. Ja tuolla alhaalla, välikannella, oli hän pujottautunut rahvaan sekaan saadakseen tuntea kotoista tuoksua ja kuulla kotiseudun hitaastilaulavaa murretta. Ja kajuutassa oli istunut vaimoväkeä lapsineen, joilla oli ollut käsissään vesirinkilöitä, ja laivan sivuutettua Stav-vuonon oli kajuutan ilma saonnut sanoin kuvaamattomaksi hajuksi…

— Ei oltu suinkaan millään pikaretkellä, matka kesti melkein koko vuorokauden, lukemattomiin laitureihin poikkeiltiin, ja jokaista tarkasteli Hage yhtä suurella mielenkiinnolla. Mikään ei ollut muuttunut, ei ainakaan ollut muutosta havaittavissa, ja kuitenkin oli kulunut niin monta vuotta, hyvähän oli, että elämä edes jossakin pysyi entisellään. Kaikki oli ennallaan: pienet laiturit, syvä, mustanvihreä vesi, jauhosäkkien keskellä odottelevat liikkumattomat miehet, tytöt valkoisine huiveineen, musta hevonen työrattaineen tiellä. Hagen täytyi parissa kohden mennä maihin tarkastamaan tuota mustaa hevosta, katsomaan tietä, joka kapeana, koivujen varjossa, nousi jyrkän tunturin kuvetta. —

— Ilta tuli tehden kaiken salaperäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi. Mustina kohosivat tunturit mustasta merestä, alkoi sataa, hienon hienosti tihuuttaen, ilmassa oli vain kuin sumua. Pimeässä tulivat kaikki tuoksut ja hajut voimakkaammiksi, tunturin rinteiltä levisi merelle suloista koivuntuoksua, se sekaantui tervanhajuun, laivanhajuun, merenhajuun… Hiljaisuus hiipi kaikkialle, tunturien varjossa vallitsi ihmeellinen äänettömyys, koti… koti…

Matkustajat olivat menneet levolle, välikannella seisoskeli pieni, äänetön parvi miehiä ja naisia, jotka aikoivat nousta seuraavalle laiturille, muuan piippu hehkui, merimiehet järjestelivät tynnyreitä, härkä mylvähteli lastiruumassa, mutta öinen hiljaisuus vaimensi kaiken melun.

Hage meni peräkeulaan. Nyt kuljettiin niin lähellä tunturiseinää, että hän kuuli, kuinka aallot koskena kohisten murtuivat tunturia vasten. Jyrkän seinämän juurella oli muutamia harmaita talaita, pari miestä puuhaili verkkoineen. Jyrkänteen laelta pilkahti valoa jostakin mökistä. Leppien peittämään halkeamaan oli koski uurtanut vaahtoisen uomansa. Vuonon pimennoista kuului merilintujen hiljaista räkätystä, kova käheä ääni kirahti, siipiä havahtui unesta, ne havisivat hetken ja asettuivat sitten taas lepoon…

Tämä muuttumattomuus juuri on onnea, ajatteli hän. Muuttumattoman ja kadottamattoman omistaminen, käväisyt entisyydessä, olivat hänen salaisia aarteitaan. Mutta tuota muuttumatonta oli vain hänen mielessään. Satoja pettymyksiä olisi hän kohdannut, jos hän olisi noussut maihin, tältä laiturilta, seuraavalta, miltä tahansa, tai sekaantunut ihmisjoukkoon. Mutta hänpä ei noussutkaan maihin, hänpä ei sekaantunutkaan ihmisjoukkoon, yhä vaan jatkoi hän matkaansa, yhä kauemmaksi hän kulki, yhä lähemmäksi kotia, vain harhaa ja silmänlumetta oli, että hän vihdoin nousi maihin eräälle laiturille, matkaansa hän yhä jatkoi, aatostensa salaisia, muuttumattomia tienoita kohden. Kaikki, mitä hän näki oli sielun heijastusta, muuttumattoman sielun heijastusta, tunturit, tuoksuva koivikkorinne, koskenkohina, ihmiset talaan luona, lintujen räkätys pimeässä, — kaikki oli saman sielun harhakuvaa. Kerran ilmestyy sielu meille, silloin kun kaikki vasta on tulossa, ja sitä sielun kuvaa on onnekasta palata katselemaan. Sitä juuri me nimitämme kotiseudun kaipuuksi, nuoruuden kaipuuksi, se on sielumme ensimmäisen kuvan kaipuuta, niitten tienoitten kaipuuta, joista me luulemme sen löytävämme.

Voi, niitä päiviä, jolloin kaikki vasta oli tulossa! Niiden suloisuutta, niiden tuskaa, kalleinta ehkä on niiden tuska. Kadonneita nuoruusvuosia, joiden menettäminen on meidän suurimman murheemme syynä, tuska elättää niiden muistoa, niiden suloisuus on painunut lähtemättömästi mieleemme. Me emme tiedä sitä, me voimme yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan; mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme: tuossa on polku, meidät valtaa poikuusaikojemme polun tunnelma, lahdelman tunnelma, jossa me olemme uineet, pensaikon, johon me haaveinemme kätkeydyimme valoisien suviöitten vietellessä meitä yksinäisyyteen, — mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme, — omaa sieluamme — nuorta, kirkasta sieluamme…

… Sateensuojassa, kyyristyneenä erään touvikäärön päälle, vaipuneena muisteloihin, jotka itsestään hiipivät hänen mieleensä, muita maailmoja eläen, kuunteli hän höyrylaivan kohinaa ja etäistä aaltojen murtumista tuntureja vasten, seurasi harmaalle taivaalle mustina kuvastuvien tunturien ääriviivojen leikkiä. Hän kuunteli kosken pauhua, odottamatonta aironloisketta erään talaan edustalta, tuijotti suurin silmin laiturilyhdyn kellervänpunaista loistetta, jota musta vesi kuvasteli. Mitä oli hän muuta kuin kappale kappaleiden joukossa, joissa yö humisi, joissa kaikki säveleet värisivät, joita vasten kaikki öiset, pehmeät aallot särkyivät…

Ja aina kun tietoisuus hänessä hitaasti heräsi, ja hän näki itsensä, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän pyhiinvaeltaja, joka on käymässä pyhillä paikoilla ennenkuin ryhtyy suureen ja vaaralliseen tekoon. Hän olisi mieluimmin jäänyt pyhään maahan, salaperäiselle retkelleen, kadonnut ja unhoittunut niiden hautojen sekaan, joita hän kunnioitti, mutta hänellä oli velvollisuus täytettävänään…

Toivoiko hän, että maa sulkisi hänet syliinsä? Hän ei tiennyt, mitä hän toivoi, hän ei tahtonut sitä ajatellakaan, ajatteleehan hurskas pyhiinvaeltaja vain pyhiä paikkoja ja pyhiä tapauksia …

Hiljaa liikkumattomana hän istui, katsellen pimeydessä hitaasti ohiliukuvia tuntureja. Kerran heräsi hänessä ajatus, että tästä ei Terese pitäisi, tätä ei hän ymmärtäisi, hänelle ei nuoruus merkinnyt päiviä, joiden piti tuleman, hänen päivänsä tulivat varmasti, olivat tulleet, hänen elämänsä oli lakkaamatonta nuoruutta. Mutta sitten haipui Teresen kuva hänen mielestään, hän istui pimeyteen kätkeytyneenä, katsellen tuntureja, kuunnellen huminaa…

Vihdoin tuli hänen vilu, tuuli oli kääntynyt ja pirskoitteli sadetta hänen päälleen, hän nousi, meni tupakkahyttiin ja asettui levolle. —

— Hän heräsi siihen, että laiva oli pysähtynyt, avoimesta ovesta tiedusteli muuan mies, oliko hän Jonassen, "olettenks tee Jonassen", Hage hypähti ylös ja vastasi kiukkuisesti; hän tunsi olevansa nälkäinen, likainen, kurja.

Oli päivä. Oltiin pysähdytty eräälle pienelle laiturille, mäellä, kappaleen matkaa laiturista, oli pari kolme taloa, kapea tie kiipesi vaivaloisesti tunturin rinnettä, ylempänä oli kirkko, lähellä sitä valkoinen talo ja matalia puita. Aurinko paistoi alastomille tuntureille.

Pappila — ajatteli Hage ja pudistelihen, kunpahan saisi peseytyä ja hieman aamiaista.

Hän meni välikannelle. Isossa kajuutassa nukkui ihmisiä kylki kylessä, piika käveli käytävässä pukeutumispuuhissa.

"Pestäkö? Eikös teitillä ole hyttiä? No, sitten saatte pestä ittenne olutpuolikkaassa."

Piika niisti nenäänsä alushameeseensa. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi tuijottamaan.

"Mutta näänkös minä oikeen, sehän on tuomarin Johannes. No, sepä se. Ettenkös tee muista minua ja minä kun muistan teitin niin hyvin, minä palvelin hotellissa, Nielsenin väillä. Joo — kyllä tee saatten pesinvettä. Kahveetako, tottakai, mitäs tee sanoisitten pihvistä, minun täytyy kumminkin paistaa laivurille, ja suuruspihvihän on elämän suola." —

— Peseytyneenä, tyytyväisenä ja kylläisenä seisoskeli Hage kannella ja poltteli piippuaan. Kalvakka aamuaurinko kimmelsi, vuonon pinnalla väreili aamuviri, korkeat tunturit, lumihuippuiset, harmaansinertävät, sulkivat näköalan etelään, vuonon pohjukasta siinsi aivan vedenrajaan ulottuva koivikkorinne ja pieni joki. Kohta saapuisi hän kotiin.

Katsellessaan keksi hän tuttuja piirteitä, tuttuja pikkupiirteitä, öinen seikkailutunnelma oli kadonnut. Hän tuli liikutetuksi, jälleennäkeminen koski häneen, mutta aamun kätköissä ei ollut mitään salaisuuksia.

Laivan kierrettyä erään kärjen ympäri, siinsivät kotoiset tunturit hänen silmiinsä, tuon laakson takaa ne häämöittivät, kunhan vielä yhdestä kärjestä selviydyttäisiin, näkyisi kotikylä, hän eroitti jo tunturisyvennyksen, jossa koski virtasi.

Nyt — nyt hän näki kylän.

Leveänä ja rauhallisena työntäytyi virta hiekkasärkän sivuitse vuonoon, tuossa oli laituri aittoineen, katse seurasi tien nousua, korkealla, mäen laella, oli kirkko ja sen ympärillä kaikki nuo tutut rakennukset.

Laituri oli täynnä väkeä, ylempänä olevaan aitaukseen oli kiinnitetty hevosia, hän keksi tuomarilan rillat. Hän näki isän ja äidin — hän meni laivan partaalle ja rupesi viittomaan, äiti vastasi huiviaan heiluttaen.

Kaikki on ihan entisellään, ajatteli hän kyyneleet silmissä.

27.

Äiti ja poika istuivat illalla kahdenkesken isossa tuvassa…

He tarkastelivat toisiaan, salaa, nopein silmäyksin, mikähän sinusta on sitten viimenäkemän tullut, mitähän sinä olet kokenut, ajatteli äiti. Minkähänlaiseksi minä olen mielestäsi muuttunut, ajatteli poika. He olivat samaa verta, huolimatta suurista eroavaisuuksista niin toistensa kaltaisia, niin samansyisiä, että se nyt, ensimmäisenä iltana, tuntui melkein tuskalliselta.

"Ole Bergeim ei ole tullut tänään", sanoi äiti kutoen, "hän ei tahdo heti esiintyä lankomiehenä. Hän on hienotunteinen". Hetken kuluttua hän jatkoi: "mitä meidän sinun mielestäsi olisi tehtävä?"

"Tehtäväkö — mitä sinä haluat: pidettävä heille häät ja iloittava. Virkamiehen tyttärellä on syytä iloita moisesta puolisosta — meidän päivinämme. Voisihan hän, jumalaparatkoon, palata takaisin kaupunkiin ja saada uuden konttoripaikan: liittyä uudeksi jäseneksi todelliseen naisköyhälistöön. Meidän vanha virkamiessäätymme taantuu, tai miksikä sanoisimme, että se taantuu, sanokaamme, että talonpoikaissääty valtaa sen asemat, talonpoikaissäädystä tulee uusi virkamiessääty. Yhteiskunta työntää sitä eteenpäin, ylimenoaika kirveltää, mutta minkäpäs me sille mahdamme?"

"Niin, sinä olet järkevä", sanoi rouva Hage ja sanoi sen ikäänkuin moittien, "sinä et katkeroidu, sinä et raivoa. Eikö sinua koskaan pakahduta, Johannes?"

Johannes Hage nousi, kulki ikkunan luo ja katseli ulos.

"Minussa ei ole tulta", sanoi hän hiljaa, "eikä ole koskaan ollutkaan."

Hän käveli hetken.

"Jos minä vihaisin sitä, että olen syntyisin hyvästä, vanhasta virkamiesperheestä, jos minua aina kiusaisi ja häiritsisi se, että olen porvari, niin kaipa viha ja tuska olisi minua pahemmin polttanut. Mutta minä kunnioitan sitä, mistä olen syntyisin, minun mielestäni meidän vanhat virkamiehemme, suurista virheistään huolimatta, kaikesta huolimatta, omalla tavallaan olivat hienon ja arvokkaan kulttuurin edustajia, jota ei mitenkään voi halveksua. Me kumarramme vanhaa talonpoikaiskulttuuria, mutta kuka peijakas tahansa saa estämättä solvaista meidän vanhaa virkamieskulttuuriamme. Siitä minä en pidä. Minusta yhdenvertaisuus on köyhä ilo. Kaunis ja suuri on vapaus, veljeys mieluinen kuvitelma, mutta yhdenvertaisuudesta jää minun suuhuni vain tympeä maku. Jollei tarkoiteta niin mitätöntä asiaa kuin yhdenvertaisuutta lain edessä ja muuta porvarillista silmäinlumetta."

Hän meni avoimelle ovelle ja katseli ulos. "Niin, niin, meidän aikamme on mennyt. Vanhojen virkatalojemme, puistojemme, huoneittemme aika on mennyt. Tämä puisto raivataan pois, sen paikalla on ehkä kerran uusi puisto tai pelto. Mutta sinun ääntäsi tai minun ääntäni ei kukaan kuule, me emme voi edes kummitella täällä. Meidän kulttuurityömme on tehty, me olemme pahinta kaikesta, me olemme tarpeettomia, sillä, hyväjumala, eihän tuo tuomitsemis-, kuulustelemis- ja ristimispuuha ole niin välttämätöntä, ja jos sitä tarvitaan, niin voihan sen kuka tahansa opetella, mutta vanha virkamieskulttuuri, sukukulttuuri merkitsi kerran jotakin. Se, joka nyt ei enää merkitse mitään. Isälle se on surullista, onpa se minullekin, sillä minä en kelpaa muuhun kuin sitä kulttuuria palvelemaan, mutta eihän siitä enää kukaan välitä. Niin — minä lörpöttelen."

"Jumalankiitos", sanoi rouva Hage, "kyllä täällä jo on vaiettukin riittämiin."

"Minä olen tullut kotiin katselemaan, nauttimaan jokaisesta täälläoloni hetkestä. Ja minä ratkeankin jaarittelemaan", hän istuutui keinutuoliin, "on vain yksi paikka maailmassa, jossa minä jaarittelen: täällä, tässä huoneessa. Kaikkialla muualla minä mykistyn. En täällä, tässä huoneessa, joka kohta ei ole meidän. Puhukaamme taas perheasioista. Kerrohan."

Rouva Hage kertoi monin säästynein sanoin Anne Sofiesta ja Olesta, Charlottesta ja papista. "Minä sanon sinulle, Johannes", hän läimäytti kädellään pöytään, "että jos kirkonmiehen ja Charlotten suhteesta tulee jotakin, niin — minä en heidän häitään pidä."

Johannes hymyili.

"Äitiseni — sinä olet yhtä päättäväinen etukäteen kuin ennenkin ja yhtä pitkämielinen, kun on tosi kysymyksessä. Olen sitäpaitsi aikonut lähtiessäni ottaa Charlotten mukaani."

"Kunpahan sen tekisit! Mutta puhukaamme nyt nyt sinusta itsestäsi — eikö sinulla ole mitään kerrottavaa itsestäsi?"

Johannes nousi ja meni ovelle.

"Itsestänikö — ei — ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni."

"Kellohan on jo kohta kolme", sanoi rouva Hage haukoitellen, "sinä lienet matkasta väsynyt, menkäämme levolle."

Johannes katseli seutua, hienoa sumua ajelehti kenttien yllä, tuntureilta kajasti jo heikko, kellervänharmaa sarastus.

Itsestänikö? Minkätähden hänellä ei ollut mitään kerrottavaa itsestään?

28.

Mäkien nouseminen oli raskasta, aurinko paistoi täydeltä terältä, valkoiset kivet ja matalat purot välkkyivät valoa, vasta kaadettu heinä tuoksui voimakkaasti, Johannes Hagen täytyi pysähtyä hengähtämään. Hän oli matkalla Bergeimiin Olea tervehtimään ja ajatteli lakkaamatta takaisinpalaamista.

Hän saapui pihalle, ihmisiä ei näkynyt missään. Hän istuutui hakkuutukille katselemaan. Niin, kauaksi täältä Bergeimistä näki, sen hän muisti poikuusajoiltaan, täällä oli yksinäistä, mutta ei ahdistavaa. Täällä mahtoi olla hyvä asua.

Hän käveli pihamaalla, — jokainen kaupunkilainen, jolla on suonissaan maaseudun virkamiesverta, uneksii maalle, maan pariin palaamista, niinpä niin, hänkin oli sitä unelmoinut, mutta toisinaan oli hänestä tuntunut siltä, että neljä kesäistä viikkoa riitti. Hän katseli ympärilleen; kuinka siistiä täällä oli - kuin puhaltamalla puhdistettua. Väet olivat ulkotöissä — hän huomasi heidän olevan heiniä hajoittelemassa. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Talonpoikaistuvan haju tulvahti häntä vastaan.

Hän palasi takaisin pihalle ja istuutui tukille. On oikeastaan ihmeellistä, ajatteli hän, että talonpojan tuvassa on niin erikoinen haju, ja että tuo haju on niin suurimerkityksellinen. Se on seuraava Anne Sofietakin, takertuva hänen vaatteisiinsa, käsiinsä.

Muuan mies oli tulossa niityiltä päin, se oli Ole, - hän oli kai huomannut, että talossa oli vieraita.

He tervehtivät toisiaan. "Sinä työskentelet niitylläsi", sanoi Johannes. — Niin, niin Ole teki. -"Nyt on sopivat ilmat sitä työtä varten." — Ei ollut valittamisen syytä. Eikö Hage kävisi sisään? Ei, Johannes ei halunnut, hän oli vain kävelyllä ja aikoi kohta jatkaa matkaansa.

"Syyskuussa sinä sitten pidät häitä?"

Niin, mitäpä olisi odottamisesta hyötyä, vastasi Ole, ja Hage oli yhtä mieltä.

Mutta yhtäkkiä keikautti Johannes päätään taaksepäin ja puistelihen.

"Kuulehan, Ole", sanoi hän hymyillen, "älkäämme kyräilkö toisiamme sentähden, että meistä tulee langokset. Me tiedämme kumpikin, mikä on vaikeata, mikä helppoa, minulla ei ole asiaan muuta sanottavaa kuin mikä on totta, ja hyvällä tahdolla kyllä kaikesta selviydytään. Vai mitä arvelet, Ole?"

Ole vetäytyi taaksepäin ja katseli maahan, hän ei ollut tottunut käymään päätäpahkaa asioihin käsiksi — sanoin.

"Sinä pidät minua suurimpana vaikeutenasi", sanoi Johannes.

Ole hymyili karsaasti. "Et sinä helpoinkaan ole", sanoi hän. — "Älä joutavoitse", sanoi Johannes.

Ole nauroi. Mutta jatkoi kohta vakavana: "sanotaan, että sinusta tulee tämän piirikunnan päällikkö."

"Minustako — piirikunnan päällikkö — jumala minua siitä vapahtakoon ja varjelkoon — mistä sinä olet semmoista kuullut?"

Niin, semmoista oli puhuttu. Piirikunnan päällikkö eroaa ja Johannes on tästä piiristä. "Ja sinähän olet sen näköinen kuin piirikunnan päällikön tuleekin olla", sanoi hän hymyillen taas.

"Täydessä juhla-asussako — ei se minulle sovi". Hän tarkasteli terävästi Olea. "Sinä et juuri näytä toivovan minua tänne piirikunnan päälliköksi, Ole."

Ole ei vastannut, hän katseli sivullepäin ja hymyili salaperäistä hymyään.

"Sinä et näy välittävän piirikunnan päälliköstä langoksesi, Ole", sanoi Johannes hitaasti, "sinulla ei ole sitä kunnianhimoa, onpa hyvä, ettei minullakaan ole. Saatte etsiä itsellenne jonkun epäonnistuneen poliitikon."

"Olisit sanonut talonpoikaispoliitikon", hymyili Ole.

Johannes katseli häntä terävästi, mutta ei vastannut. —

— Hetkistä myöhemmin oli Johannes matkalla alaspäin. Hän näki Olen palaavan työhön — pienenä ja kevyenä. Ole on tuolla, ajatteli hän, tuolla on hänen talonsa, hänen maansa, kukaan ei hänen rauhaansa häiritse. Mutta — mutta — Johanneksen mieleen johtui kotimatkalla vietetty yö, ihmeellisine, salaperäisine tunnelmineen, — yön ja päivän välillä on sittenkin suuri ero…

Hän meni postitoimistoon, siellä oli kirje Tereseltä: pieni, sininen kuori, pieniä, sinisiä, viivoitettuja arkkeja, käsiala koulutytön käsialaa, moista kirjoittavat kaikki neitoseni virastossa, ajatteli hän; hitaasti, kirjettä lukien, kulki hän sillan yli. Niin kaukaa, niin kaukaa, — pikkusanoja, jotka polttivat mieltä. Kipunoita ansaitsemattomasta hellyydestä, nuoruuden lämpöä, joka teki hänet köyhäksi. Teresen sanat olivat niin avomielisiä, niin sydämmellisen helliä; hän muisteli omia kirjeitään: niiden sanat ikäänkuin pelkäsivät ja häpesivät ilmituloaan. Terese ei pelkää aatostensa ilmituloa, ajatteli hän nojautuen sillan kaidetta vasten, hänen mielensä oli tuskasta raskas, hän ei tiennyt kaipasiko hän Tereseä vai iloitsiko hän yksinolosta. Hän repi kirjeen pienen pieniksi palasiksi, antoi niiden pudota virtaan, joka kuljetti ne pois — — —

29.

Ilta oli vasta tulossa, mutta sinertävää hämyä oli jo lehvistön alla, joka nyt näytti tummalta ja tiheältä, jyrkkäpiirteisinä ja värikkäinä kohousivat tunturit, pellot ja niittykaistat eroittautuivat selvästi sinisestä koivikosta, auringonlaskun valaistus värisi vielä taivaalla, mutta nopeasti hiipuen se sammui, niinkuin tuli olisi hiipunut; ja tulen hiipumista seuraa sininen, vieno hämärä. Eroitti vielä tarkasti pienenkin: harmaan aidan, punaisen portin, tien pyöränraitioineen, tuomarilan, tuomarilan valkoisen portin, rakennukset, puut, pensaat; terävästi ja selvästi eroittautuivat esineet vielä toisistaan, mutta vähitellen häivytti vaimeneva valaistus kaiken pelkiksi ääriviivoiksi, vihdoin ääriviivojenkin kajastus sammui, kaikki sulautui yhdeksi, pimeys, joka salaa oli noussut maan uumenista, näytti sulkevan kaiken syliinsä, se ei ollut valoisaa suviyön hämyä, vaan alkavaa yöpimeätä; oltiin heinäkuussa, heinäkuun loppupuolella.

Tätä katseli pastori, hän istui tienposkessa veräjän vaiheilla ja odotteli Charlottea. Leveää hattuaan piti hän käsiensä välissä, hän oli vaipunut ajatuksiin. Kesä loppuu ennenkuin sitä aavistaakaan, ja tältä kesältä oli hän toivonut niin paljon. Tuomarilassa oli uusi vieras, veli, uusi este oli hänen tiellään. Mutta näin hän ei voinut kauempaa odotella, hän ei enää jaksanut odottaa, hän oli pyytänyt jumalalta voimaa, armoa, ja hän luuli saaneensa sitä. Turvallisin mielin tunsi hän, että jumala oli antanut suostumuksensa, mutta häneltä oli puuttunut uskallusta, — jospa hän tälläkin kertaa joutuu tappiolle!

Ja kaiken lisäksi he iltaretkillään valehtelivat toisilleen, jumala antakoon anteeksi, hän sen oli aloittanut. He retkeilivät muka yhteisesti surren, mutta heidän ajatuksensa olivat aivan toisenkarvaisia. Hän tahtoi tästä kaikesta päästä, lopettaa tuosta toisesta puhumisen, nyt oli puhuttava hänestä itsestään.

Ja hänen maineensakin kärsi, olihan hän pappi, ja nyt juorusi koko seutu hänestä, se ei ollut hyvän merkki. Ympäristön taloissa oli monia naimahaluisia tyttäriä, jotka niin hyvin olisivat sopineet talonpoikaispapille, mutta hän ei huolinut ketään naimahaluisista, hän tahtoi saada hänet, hänet, joka oli toisenlainen kuin muut.

Hän näki Charlotten tulevan tuomarilasta johtavaa polkua, — hän käveli nopeasti, valoisana kajastuksena tuli Charlotte häntä kohden. Ja sittenkin: ylpeä oli hänen päänsä, kaulansa, ruumiinsa asento; hän tunsi raskaitten verien pakoittavan ja hänessä heräsi kiivas viha. Hän nousi ylös vasta Charlotten ehdittyä aivan hänen lähelleen.

"Sinä annat minun odottaa hieman liian kauan", sanoi hän matalalla äänellä.

Charlotte kohautti päätään ja katseli häntä teeskennellyn välinpitämättömästi, ihmetellen ja hieman peloissaan, odottamaton "sinä" ja äänen tumma sävy säikähdytti häntä.

"Niin, sinä annat minun odottaa, tänään kuten ennenkin", sanoi hän lähestyen Charlottea, Charlotten kepeä välinpitämättömyys raivostutti häntä, "sinä tulet, milloin sinun päähäsi pälkähtää. Sinä lähdet milloinka sinua haluttaa. Luuletko sinä voivasi pitää minua leikkikalunasi?"

"En minä ole pyytänyt teitä odottamaan", vastasi Charlotte käännähtäen sukkelasti, "en minä teitä etsi." Mutta silloin tarttui pappi hänen ranteeseensa ja puristi niin, että teki kipeätä.

"Hyvä, siispä minä etsin sinua. Ja sinä tiedät minkätähden minä sinua etsin. Tahdotko vai etkö? Tätä — tätä minä en kestä kauempaa. Yön toisensa perästä olen seisonut sinun ikkunasi edessä, vain sinua, sinua, sinua yksin minä etsin, sinut minä tahdon omistaa. Vastaa nyt, tahdotko?"

"En tiedä", vastasi Charlotte; häntä pyörrytti, hän koetti tempautua irti.

"Kyllä sinä tiedät", sanoi pappi pidättäen Charlottea luonaan, hänen suuripartaiset kasvonsa olivat lähellä Charlotten kasvoja. "Sinä tiedät kaiken", hänen äänensä muuttui pehmeäksi, pyytäväksi, "sinä tiedät, että minä olen siitä hetkestä, jolloin sinut ensi kerran näin, ajatellut vain sinua, on synti, että jollakin ihmisellä on niin suuri valta toiseen, sinä voit tuon synnin sovittaa tulemalla omakseni, minä pyydän, minä pyydän sinua", hän painoi päätään Charlotten povea vasten. "Minä olen kaivannut niin sanomattomasti", kuiskasi hän. "Kuuletko sinä, mitä minä sanon?"

Charlotte koetti tarmottomasti vapautua, peläten katseli hän pappia, maa keinui hänen ympärillään, työnsi häntä pappia kohden, hän yritti poispäin, mutta läheni yhä, "minä kuulen, mitä te sanotte", kuiskasi hän.

"Tule — täällä voi joku nähdä meidät", hän veti hänet mukaansa, he kompastuivat kanervikkoon, hän kiersi kätensä Charlotten ympärille, tuki häntä, nosti häntä.

"Tule tänne", mutisi hän suu hänen olkapäätään vasten painautuneena; he pysähtyivät erään puun alle, hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen. "Tahdotko sinä — tulla omakseni, lupaatko minulle sen?"

"Lupaan — lupaan", kuiskasi Charlotte koettaen riistäytyä irti, "minä lupaan — sanonhan minä lupaavani."

Huudahdus, voihkaus värisytti hänen ruumistaan, hän painoi kasvonsa Charlotten povea vasten. "Jumala olkoon kiitetty", kuiskasi hän. Charlotte tarttui hänen päähänsä ikäänkuin tahtoen työntää sen pois, mutta luopuikin aikeestaan, väkivalloin tempautui hän irti, luiskahti toiselle polvelleen, mutta kavahti nopeasti ylös.

"Minä pelkään", sanoi hän.

"Älä pelkää", sanoi pappi koettaen tavoittaa häntä.

"Minä pelkään", huudahti Charlotte ja syöksyi pois kanervikosta, luullen itseään seurattavan huusi hän taakseen: "olenhan minä sen luvannut", syöksähti vielä kerran ja pääsi maantielle. Pappi seurasi, häntä ympäröi kuuma hehku, häntä peloitti, "olenhan minä sen luvannut", huudahti Charlotte taas ja alkoi juosta tietä pitkin. Pappi ei seurannut. Hän seisoi vain ja tuijotti.

Charlotte juoksi kunnes pääsi arkihuoneeseen. Siellä istuivat äiti ja Johannes. Hän pysähtyi hengästyneenä ja tuijotti toisesta toiseen, — näki lampunvalossa heidän huolestuneet kasvonsa — nyt he taas olivat huolissaan hänen tähtensä.

"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi hän käyden kalmankalpeaksi, "ettekö iloitse?"

"Mitä sinä sanot, lapseni", rouva Hage nojautui taaksepäin tuolissaan, "oletko sinä suunniltasi?"

"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi Charlotte ja tarttui pöytään, jotta ei kaatuisi, "onko siinä mitään ihmeellistä?"

"Äiti — äiti", huudahti hän yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen äidin eteen.

Äiti kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen, toisella hän viittasi
Johannesta menemään, pitkin, hiipivin harppauksin poistui hän huoneesta.

Kauan istui rouva Hage hyväillen Charlotten hartioita, sitten hän sanoi rauhallisesti, viileähkösti:

"Maltahan nyt lapseni — eihän se niin vaarallista ole." Ja kun
Charlotte vain yhä tiiviimmin painautui hänen syliinsä, jatkoi hän:
"Rauhoituhan nyt toki, Kyllä siitä selviydytään, minä autan sinua."

"Minua ei voi kukaan, kukaan auttaa."

"Sitäpä varten sinulla on vanha äiti." Mutta sitten hän harmistui. "Mutta oletpa sinäkin juttuun sekaantunut — sinä, joka aina olet ollut olevinasi niin ylpeä, paljon ylpeämpi kuin me muut. Ihmisen ei pidä koettaa noin vain selviytyä surusta, surukin on kallis lahja. Kuinka sinä mahtaisitkaan hävetä, jos sinä sattuisit taas kohtaamaan suuren, totisen rakkauden. Niinpä niin, niinpä niin, tulevaisuuteen ei sinun iässäsi uskota, ensimmäinen rakkaus on kaikki kaikessa — ja kuitenkin on usein kolmas tai neljäs rakkaus — jumala minua armahtakoon, vasta kolmas tai neljäs suurin. Niin, semmoista on elämä, lapseni; en minä pyydä sinua uskomaan puhettani, en olemaan yhtä mieltä kanssani. Usko sinä vain, ettet sinä koskaan voi rakastua kehenkään muuhun, se on oikein ja luonnollista, mutta ole ylpeä siitä, että olet pitänyt hänestä, vaikkei hän — ehkä — olekaan pitänyt sinusta. Ei siinä ole mitään nöyryyttävää. Surut ja korut ovat toistensa kaltaisia: jollei niitä taidolla kanna, muuttuvat ne rihkamaksi, vaikka olisivat kuinka aitoja. Ja papin kanssa, ei lapseni, kuinka rumaan ja typerään juttuun — niin, minä sanoin typerään — sinä oletkaan sekaantunut."

"Äiti!"

"Niin, lapseni, sinun on kuultava totuus." Rouva Hage nousi, Charlotte jäi polvilleen, kasvot tuoliin kätkettyinä. "Sinun on terveellistä hävetä. — Onkohan maassa kastetta", sanoi hän yhtäkkiä ja rupesi hakaneuloilla kokoilemaan helmojaan.

"Äiti", Charlotte hypähti ylös, "minnekä sinä aiot lähteä, mitä sinä aiot tehdä?"

"Minä menen papin luo purkamaan sinun kihlaustasi", sanoi rouva Hage hakaneula suussa.

"Äiti — minä olen antanut hänelle lupaukseni."

"Sitäpä minä juuri menenkin noutamaan takaisin."

"Ei — äiti — ei."

"Tahdotko sinä mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä joutavia. Ethän sinä tahdo. Ja silloinhan me menettelemme typerästi viivytellessämme tämän jutun päättämistä."

"Voi hyvä jumala, tätä häpeätä!"

"Sinäpä sen sanoit. Häpeä sinä vaan, se on terveellistä ja hyvin ansaittua, mutta älkäämme silti tehkö uusia tyhmyyksiä. Minä sanon sinulle muuten erään asian, — kun nuori tyttö tekee, mitä sinä olet tehnyt, on hänen pikku minässään jotakin vinossa, sinä ihailet itseäsi, sinä olet mielestäsi erikoinen. Sinä kaipaat toisia oloja, työtä, — nytpä saatkin seurata Johannesta kaupunkiin."

"Niin — pois minä tahdon, kauaksi pois."

"No, eihän sekään mahdottomien matkojen takana ole — nyt enää, kun meillä on Bergeninrata. Nyt minä olen valmis". Hän pysähtyi ovelle ja sanoi hiljaa: "en minä ole menossa huvikävelylle, lapseni, minä olen menossa asialle, jolle äiti lapsensa puolesta lähtee, vaikka sydän kirveleekin. Huomaa, että sekin on eräänlaista rakkautta ja ajattele kunnioitatko sinä sitä rakkautta oikealla tavalla". Hän meni Charlotten luo ja veti hänet syliinsä. "Jumala auttakoon sinua, lapseni, minä tiedän, että sinun on paha olla, ja minä, sinun vanha äitisi, koetan auttaa sinua parhaani mukaan." Hän suuteli Charlottea. "Sinä et kai ole vielä syönyt iltastakaan. Lapsukaiseni. Teidän osananne on tuottaa hiukkasen surua vanhemmillenne, niin pitääkin olla. Kunpahan minä vain voisin sinut murheestasi päästää, mutta sitä minä en voi." Hän itkaisi hieman. "En minä tätä muistele. Teinhän minäkin tyhmyyksiä. Pieni, pieni lapsoseni. Mene levolle, minä palaan pian takaisin." —

— Rouva Hage asteli läpi kasteisen ruohikon, hän oli niin innoissaan, ettei hän joutanut asiansa tavattomuutta ja vaikeutta ajattelemaan. Mutta tuomarilan veräjällä kohtasi hän Johanneksen.

"Äiti rakas — millekä kaukoretkelle sinä nyt olet sonnustautunut?"

"Minä menen purkamaan Charlotten kihlausta", sanoi rouva Hage kiireissään.

"Nytkö! Tänäkö iltana! Sepä vasta peijakkaanmoista. Aiotko sinä kertoa hänelle tuon suloisen uutisen sängynlaidalla istuen ja hänen kädestään kiinnipitäen."

"Mitä joutavia, Johannes — näethän sinä toki, että kansliassa on valoa."

"No niin — ehkäpä ei hiljan kihlautunut mies menekään niin aikaisin levolle. Mutta äiti — suoraan sanoen — etköhän sinä ensin nukkuisi hieman?"

"Nukkuisiko! Mutta silloinhan voisi hyvinkin käydä niin, etten minä aamulla uskaltaisikaan."

"Heidän pitäisikin oikeastaan saada selvittää tuo asia kahdenkesken."

"Rupeatko sinäkin vastustelemaan. Minäpä sanon sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä: sinun pitäisi mennä minun sijastani, se sopisi paljon paremmin."

"Ei — jumala vapahtakoon ja varjelkoon —"

"Niin — kyllä minä sen uskon, ettet sinä tahdo. Miesväki ei uskalla koskaan mitään." Rouva Hage jatkoi matkaansa.

Hän meni suoraan sisään — koko ajan itsekseen puhellen — ja kolkutti kanslianovelle. Pastori istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, hän käännähti ja huomasi — keskellä yötä — rouva Hagen — tulevan anoppinsa — seisovan ovensuussa, helmat korkealle koottuina, punaisilla kasvoillaan hymy, joka saattoi merkitä, että hän oli tullut kutsumaan vierailulle tai ilmoittamaan surullista kuolemantapausta, kumpaakin yhtä hyvin.

"Onko jotakin tapahtunut", kysyi pastori nousten.

"Ei niin mitään", sanoi rouva Hage, "toisinsanoen paljonkin, älkää nyt vaan luulko, että on kyseessä kuolemantapaus tai joku muu sellainen, se ei ole yhtään mitään, mutta pahaa sittenkin", sanat kompastelivat herttaisessa epäjärjestyksessä rouva Hagen suusta, — vasta nyt, nähtyään papin, hänen kellervänvalkoiset kasvonsa, siniset silmänsä, joista pelko ja tuska kajasti, vasta nyt huomasi hän, että pappikin oli ihminen, että se oli hänelle musertavaa totuutta, ettei sitä voinutkaan niin helposti peruuttaa kuin mitä tahansa kutsua.

"Sallitteko minun istuutua", sanoi hän jo istuen.

"Lienee kyseessä erittäin vakava asia", sanoi pappi hitaasti, "kun te tulette kertomaan sitä minulle tähän aikaan vuorokaudesta."

"Tähänkö aikaan —? Paljonko kello on?"

"Puoli yksi."

"Se on mahdotonta. Teidän kellonne varmaankin edistää, teidän pitäisi lähettää se kellosepälle." Rouva Hage kiskoi omansa esiin. "Näettekö", sanoi hän voitonriemuisena, "minun kelloni on vielä kahdeksaa minuuttia vailla puoli yksi, — sanoinhan minä, että teidän kellonne käy väärin."

"Te ette liene tullut tänne vain keskusteluksenne kelloista?"

"Enpä tietenkään", epätoivoisena katseli rouva Hage ympärilleen, ikäänkuin etsien katosta tai seinistä pakotietä. "Niin, on kyseessä sangen vakava asia. Hyvä jumala, nythän minä vasta oikein käsitän, kuinka vakava se asia on. Teidän ja Charlotten kihloihinmenosta ei voi tulla mitään."

"Minä tunsin, että se oli kyseessä", pastori työnsi kiivaasti kätensä taskuihin ja rupesi kävelemään. Hän ei sanonut mitään, hän vain käveli, edestakaisin, sitä seinää seuraten, jolla hänen tuolinsa oli, ja vilkaisi silloin tällöin vihaisesti rouva Hageen.

"Tyttärennekö pyynnöstä te tälle asialle lähditte", sanoi hän vihdoin.

"Hän tietää minun tuloni."

"En minä sitä kysy. Onko hän pyytänyt teitä? Hänenkö asiallaan te olette?"

Rouva Hage tuijotti häneen nauravin silmin, -mikä oli totta, mikä ei —

"Hänen asiallaan" — sanoi hän yhtäkkiä päättäväisesti.

Pappi pysähtyi ja nojautui seinää vasten.

"Oletteko te pakoittanut hänet?" kysyi hän uhaten.

"Tuo on typerä kysymys — meidän päivinämme."

"No, onko hän sitten letukka", hän ei sanonut tätä suuttuneena, vaan ihmetellen.

"Mitä te sanotte, — ettekö te häpeä", rouva Hage nousi kiivastuneena; suuttumus teki hänelle hyvää.

Pappi ei heti vastannut, hän alkoi taas kävellä, yhä seinää seuraten; sitten hän pysähtyi.

"Minä kysyn, onko hän letukka", sanoi hän, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut ihmettelyä, "monen monena iltana on hän käynyt minua tapaamassa. Aiotteko te ruveta uskottelemaan minulle, ettei hän tiennyt, minkätähden minä hänen seuraansa etsin, ettei hän ymmärtänyt, että minä pidin hänestä? Ja eikö hänkin puolestaan lähestynyt minua, kerta kerralta yhä enemmän, tähän iltaan asti. Onko hän letukka, kysyn minä?"

Rouva Hagen suuttumus oli lauhtunut, murheellisena katseli hän pappia.

"Jumala antakoon teille anteeksi pastori, joka ymmärrätte niin vähän. Lapsi ei ole ollenkaan teitä ajatellut. En tahdo häntä puolustella, vitsaa hän tarvitsisi. Mutta hän on hautonut tuota sydänsuruaan, ja silloin ei ihminen aina huomaa, mitä tekee ennenkuin on häväissyt itsensä."

"Häväissyt itsensä!" keskeytti hänet pastori, "häväissyt itsensä", toisti hän aivan hiljaa, "niin, ehkäpä ei huomaa —"

Rouva Hage oli noussut seisomaan, hän oli sanomastaan niin säikähtynyt, että hänestä näytti siltä kuin olisi hän itse, pastori, koko huone pyörinyt ympäri. "Rakas pastori, te käsitätte minut vallan väärin, enhän minä toki teitä tarkoittanut, sanoessani, että hän on häväissyt itsensä tarkoitin minä, että hän on häväissyt itsensä valheellisella tunteella, ja niin tekee jokainen, joka sitoo itsensä ihmiseen, jota ei rakasta. Jumala varjelkoon, älkää käsittäkö minua väärin, teistähän olisi tullut maailman kunnioitettavin vävypoika", huusi hän epätoivoissaan.

Pastori hymähti lyhyesti, "tuhannet kiitokset, - säästäkää vaivojanne".
Hän käveli taas, mutta pysähtyi ja sanoi rukoilevasta:

"Mitä teillä on minua vastaan? Sekö on esteenä, että minä olen talonpoika? Mutta olenhan minä pappikin. Eihän teitä toki voi peloittaa minun vanha riitani virkamiesten kanssa. Ja minä — minä rakastan — minä pidän paljon teidän tyttärestänne, minä olen hänelle hyvä, minä lupaan sen teille, niin totta kuin jumala minua auttakoon."

Rouva Hage oli käynyt hyvin kalpeaksi.

"En minä mitään teidän sanomastanne tarkoita - mikään semmoinen ei ole esteenä, jumalani, kunpahan ei olisikaan mitään muuta estettä. Mutta Charlotte ei pidä teistä, hän on toiminut uhkamielin, minä en häntä puolusta, mutta nyt hän on epätoivoissaan, ja minähän olen ennen kaikkea hänen äitinsä ja minä pidän hänestä."

"Mutta pidänhän minäkin hänestä."

Hän sanoi sen niin hiljaa, että kyyneleet kihosivat rouva Hagen silmiin. "Minä tunnen sen nyt, ja jos minä olisin sen ennemmin näin tuntenut, ei minulla ehkä olisi ollut rohkeutta tulla tänne. Mutta minäpä olen tullut, jumalankiitos, olemme me kumpikin sanova, sillä mikä onnettomuus olisikaan voinut tapahtua. Hän ei rakasta teitä. Hän ei pidä teistä, Hän on vain epätoivoinen".

Pappi nöyrtyi.

"Mutta emmekö me voisi koettaa? Minä lupaan teille — jos minä huomaan, ettei hän tahdo, että hän pelkää, — ettei hän pidä minusta, — vapautan minä hänet. Minä lupaan sen teille, kuuletteko. Antakaa minun puhua hänen kanssaan — enhän minä pyydä kohtuuttomia?"

"Ette, ette te pyydä kohtuuttomia, mutta se ei saa sittenkään minun tieteni tapahtua. Sillä minä en tiedä minkälainen vaikutusvalta teillä on häneen tuona hetkenä, enkä minä tiedä, kuinka epätoivoinen hän on. Minä lähetän hänet pois."

"Lähetättekö te hänet pois?" Pastori pyyhkäisi hiuksiaan. Hän huoahti lyhyesti. "Sen täytyy siis raueta?"

"Se on rauennut."

Masentuneena ja onnettomana tuijotti hän eteensä. "Vain yhden ainoan kerran", kuiskasi hän. Sitten hän taas työnsi kätensä taskuihin ja rupesi kävelemään. Nurkassa hän pysähtyi, otti käteensä erään kirjan, selaili sitä, laski sen pois, meni pöydän luo, hypisteli saksia, muuatta paperia. Synkästi katseli hän rouva Hagea.

"Te olette kirottua ja ylpeätä sukua", sanoi hän vihoissaan hiljaa. "Maantieseuraksi minä kyllä kelpasin, sillä minä uskoin hänestä hyvää. Mutta hän, hän ei ollutkaan parempi kuin katutytöt, jotka kulmissa lyhdynloisteessa odottelevat. Minä olisin ollut tarpeeksi hyvä siihen — siihen, jota ei minun suuni sano." Hän meni aivan rouva Hagen luo: "kuudetta käskyä voi rikkoa monella tavalla."

Rouva Hage katsoi häntä silmiin ja tuli kylmäksi ja aivan rauhalliseksi; ripeällä otteella kokosi hän helmansa ja lähti sanaakaan sanomatta.

Nopeasti kulki hän pappilan maitten yli johtavaa polkua, päästyään tuomarilan vaiheille hän pysähtyi, hän tuli niin väsyneeksi, että hän istuutui märälle kivelle, hän katseli taivasta kohden. Se oli tumma eikä ihan sees, tähdet välähtelivät pilvien lomasta.

Tähtiä katsellessaan risti hän kätensä, hyvä jumala, oliko hän tehnyt oikein, kuinka saattoi ihminen tietää oliko hän menetellyt oikein. Omantunnon äänen kuunteleminen oli kyllä kaunista, mutta kun tuli oikein paha paikka eteen, ei siitä koskaan ollut apua, vain elämä kykeni osoittamaan oliko teko ollut oikea. Mutta ilkeä mies hän ainakin oli — kas niin, hänen hameensahan oli aivan kastunut, hänen täytyi lähteä kotiin.

Puutarhaportailla seisoi joku. "Sinäkö siellä olet, Johannes?" kysäsi hän.

"No, äitiseni", Johannes laskeutui pari porrasta, "annahan kun katson sinua, — noinko vaikeata se oli?"

"Johannes, teinkö minä oikein?"

"Älä kysy minulta, äiti, semmoista. En minä tiedä, mitä äidin on lupa tehdä lapsensa tähden — mitä hän uskaltaa."

"Jumalankiitos, että minä tiedän — ja minä teen sen kaikessa tapauksessa," sanoi rouva Hage kovalla äänellä ja meni yläkertaan Charlotten luo.

Charlotte istui sängynlaidalla.

"Ei näin, lapseni — ensin vuoteeseen", sanoi rouva Hage. "Sittenkun olet vuoteessa, kerron minä sinulle", ja kun Charlotte oli pujahtanut vuoteeseen, sanoi hän: "niin, lapseni, nyt se on tehty — minä olen keskustellut pastorin kanssa." Charlotte piiloutui. "Mitä hän sanoi, äiti?"

"Mitäkö hän sanoi", rouva Hage tuijotti ulos ikkunasta, "mitä hän sanoi" — kaikki papin sanat kietoutuivat yhdeksi ainoaksi, letukka, "niinpä niin", hän rohkaisi mielensä, "koskihan se häneen kovasti, sangen kovasti, sinä olet tuottanut hänelle suuren surun, lapseni, sinä olet rikkonut paljon. Mutta muuten hän suhtautui asiaan järkevästi, hän on hyvä mies, hän ymmärsi sinut ja antoi sinulle anteeksi, hän käski tervehtimään, ei, sitä hän ei tehnytkään, minä ehkä erehdyn, mutta hän ajattelee sinua hyvyydellä, vaikka surren, — äh, ei minusta ole kertojaksi. Häpeä, lapseni, ja iloitse, että siitä on selviydytty ja nuku. Etkö muka saa unta? Mitä joutavia! Sinä olet hieman kuumeinen, minä tuon sinulle pisaran isän bromia, odotahan hetkinen", rouva Hage hiipi varpaillaan hakemaan tuomarin lääkettä, hän antoi Charlottelle bromkaliumia ja peitti hänet hyvin. "Nyt me emme enää puhu ikävyyksistä. Ehkä jonakin muuna päivänä. Ja me aloitamme elämämme uudelleen. Hyväjumala — sitähän elämä juuri onkin, alituista uudelleen aloittamista. Kuolema ja suru eivät meitä voita, me kadotamme rakkaamme, joita olemme hellineet, lapsemme, me teemme pahoja ja tyhmiä tekoja — ja aina me aloitamme elämämme uudelleen —"

— Rouva Hage istui kauan Charlotten vuoteen vieressä, hän viipyi yhä, vaikka lapsi jo oli nukkunut, vaikka aamu jo sarasti, hän istui kunnes hänen jalkansa ja selkänsä alkoivat pakoittaa. Hän katseli Charlottea hellyydellä, surren; siinä istuessaan tunsi hän itsensä niin vanhaksi. Minä en jaksa enää, ajatteli hän, minun täytyy saada hieman levätä, minä en jaksa enää kantaa muitten suruja, hänen silmänsä kyyneltyivät, voi hyvä jumala minun lapsiani, minun täytyy antaa heidän kulkea yksinään, minä en enää jaksa taistella heidän puolestaan — — –

30.

Tuomari ja Johannes olivat tuntureilla, tietarkastus oli käynnissä. He olivat matkanneet tuntureille tarkastusmiesten kanssa, paikkakunnan talonpoikien, ja kun tuomari oli tiedustellut heiltä, aikoivatko he valita tiemaaksi majanpuoleisen rannan, olivat he vastanneet kieltävästi, se ei muka tulisi kysymykseenkään, tiehän tulisi siten sekä pitemmäksi että kalliimmaksi, niin ettei siitä ole ollenkaan pelkoa, sanoivat he. Ja tuomari kertoi piiri-insinöörin arvelleen, että oli helpompaakin rakentaa tie vastaiselle rannalle, tarkastusmiehet nyökkäilivät toisilleen, se on hyvinkin luultavaa, sanoivat he, tottapa piiri-insinööri sen asian ymmärtää, ei tuomarin tarvitse olla huolissaan majapahasestaan. He tulivat suulaiksi, sitenhän päästään majan siirtokustannuksistakin, sanoivat he, seudun parhaaksi se on.

Mutta kun tarkastus oli pidetty, äänestivät kaikki talonpojat tiemaaksi majanpuoleisen rannan, maja oli revittävä, ei ollut tilaa sen siirtämiseen.

"Tämän sain palkaksi monivuotisesta työskentelystä paikkakunnalla", tuomari hymyili heikosti; oli tarkastuksen jälkeinen päivä, hän ja Johannes istuivat veneessä järvellä, he olivat kalaretkellä.

"Älä sitä nyt enää pahoittele", sanoi Johannes, "saammehan me uuden majan."

Tuomari ei vastannut, hän katseli harmaata vettä ja loivia harjanteita, täällä oli hänen turvapaikkansa ollut niin monta vuotta, hänen piilopirttinsä, jossa hän oli tuntenut olleensa kotona, olevansa onnellinen. Täällä oli hänessä vielä hieman sitä mielen nuorekasta kepeyttä, jonka elämän harmit olivat hänestä karsineet.

"Ei, Johannes", sanoi hän, "tämä on minun viimeiseni. Minä olen liian vanha ryhtyäkseni mihinkään uuteen. Kohta minä lähden täältä ainaiseksi. Niin, niin. Soudapa maihin."

Johannes souti hitaasti rantaa kohden. Väsyneenä, raskain ilmein, tuijotti tuomari rannalla olevaa pienoista tupaa, se oli vain vähäinen, matala hirsimaja, sitäkään eivät he olleet voineet hänelle suoda.

"Niin ne meitä vihaavat", sanoi Johannes isänsä ajatuksenjuoksua noudattaen.

Tuomari nyökkäsi.

"Niin tekevät. Ne tahtovat karkoittaa meidät. Tuntureiltakin. Ne huomaavat meidän pitävän niistä. Eikä meillä saa olla mitään, josta me pidämme. Niin, niin."

He vetivät veneen maihin ja menivät majalle.

Tuomari tahtoi heti palata kylään. Kun luukut oli suljettu ja ovi lukittu, pysähtyi hän katselemaan majaa. Hän lähestyi sitä hiljaa ja laski kätensä hirsiseinälle.

"Minä en näe tätä enää", sanoi hän, kääntyi ja lähti raskain askelin kulkemaan tunturitaloon vievää polkua, jossa heidän hevosensa oli. —

— He saapuivat kotiin myöhään illalla. Sataa tihutteli. Rouva Hage tuli heitä pihalle vastaan sytytetty lyhty kädessä, tuntui niin syksyiseltä.

He eivät puhuneet majasta ennenkuin myöhemmin, tuomarin mentyä levolle, harmi valtasi silloin rouva Hagen, hän suorastaan vaikeroitsi, hän ei ollut niitä, jotka kesken masentuivat, eikä asiakaan ollut suuren suuri, mutta kun vanhoilla päivillään sai kokea pelkkiä vastuksia, iloa ei nimeksikään, niin hän väsyi. Hän oli liian vanha.

Johannes käveli lattialla tapansa mukaan, harhaili omissa aatoksissaan, iloa, eikö hän voisi tuottaa iloa? Hän katsahti äitiin, joka istui mielipahasta kokoonkyyristyneenä, hän istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä.

"Äiti", sanoi hän ja hänen äänensä värähteli, "etkö sinä ole yhtään ihmetellyt minun tänä kesänä saamiani kirjeitä?" Rouva Hage virkistyi heti. "Ihmetellytkö, tottakai, Johannes! Mutta sinä olet niitä, joilta ei kukaan kysy. Niissähän oli naisen käsialaa?"

"Rakas, pikku äiti — minä olen mennyt kihloihin."

"Kihloihin! Ja sen sinä sanot näin yhtäkkiä", rouva Hage rupesi itkemään.

"Mutta älähän nyt toki itke, äiti."

"Minä tahdon itkeä. Niin paljon kuin haluan", sanoi rouva Hage itsepäisesti.

"Saat — saat, äitiseni", hymyili Johannes, "hän on — hän on sadasti liian hyvä minulle", sanoi hän liikutettuna, hän hypähti seisomaan, niin, hän on liian hyvä minulle, ajatteli hän kävellen levottomana edestakaisin; "hän on kaikkea, mitä minä en ole, elinvoimainen, nuori, voimakas, terve. Ja sitten — sitten on hän niin sanomattoman kaunis."

"Johannes!" rouva Hage istui kädet ristissä, "on niin ihmeellistä nähdä sinut rakastuneena. Sitä minä siis olen tänä kesänä aavistellut."

"Rakastuneena!" Johannes hätkähti.

"Rakastuneena — onko se niin ihmeellistä? Onpa kai, tietenkin. Mutta kyllä sinä sen ymmärrät, äiti", sanoi hän innoissaan, "se on niin käsittämätöntä, hän on kirkkaus, aurinko, kesä, minä ikäänkuin väistelen, aurinko häikäisee minut, äiti, minä hiivin takaisin varjoihin. Äiti — sinä joka sen ymmärrät — luuletko, että minä voin tehdä nuoren tytön onnelliseksi?"

"Herrantähden", hymyili rouva Hage, "jos minä olisin nuori tyttö, menisin kanssasi naimisiin vaikka huomispäivänä."

"Niin — sinä, äiti", sanoi Johannes surumielisesti hymyillen.

"Joutavia, poikani. Me olemme tuumailuihin ja huoliin sotkeutuneita, me olemme täynnä arveluita kuin nuppineula-arkki. Mutta nyt vain iloitkaamme. Ja minä — kiittämätön ihminen — tulin sanoneeksi, ettei elämässä ole iloa, ja kuitenkin on vuoria, meriä — — —"

"Mitä sinä tahdot, äiti?

"Tahdon lasin viiniä. Tahdon kilistää kanssasi, juoda maljasi ja toivottaa onnea. Ja sitten me juomme — hänen maljansa". Hän pujahti keittiöön, Johannes seurasi; suuressa, pimeässä keittiössä oli suloisen lämmintä, sinertävistä ikkunoista häämöitti pihamaa. Rouva Hage löysi pullon ja laseja, he jäivät seisomaan keittiöön.

"Kerrohan nyt minulle hiukan — poikani". He istuutuivat keittiöpenkille ja Johannes kertoi.

"Ja minä kun olin jo melkein hylännyt sinut", sanoi rouva Hage, "sinä olit tullut tavoiltasi niin vanhapoikamaiseksi. Jumala häntä siunatkoon, minä kirjoitan hänelle vielä tänä yönä. Ettet sinä ottanutkaan häntä mukaasi! Onko hänellä todellakin yksitoista sisarta? Saatpa nähdä, että hänkin — no niin", rouva Hage hymyili salaperäisesti, "voi hyvä jumala, kuinka se oli hauskaa", huoahti hän onnellisena.

— Ja rouva Hagen kyhätessä kirjettä arkihuoneessa, valvoi Johannes kammiossaan, hän näki auringon nousevan tunturien ylle, viileä aamutuuli täytti pienen, valkoisen huoneen.

Niin, miksei hän ollut kertonut sitä äidille ennemmin, ja miksikä hän sen teki juuri tänä iltana, oliko hän tykkänään sattumien vallassa? Tai oliko hänellä ollut joku sala-ajatus, — oliko häneltä puuttunut rohkeutta? Täytyikö elämän häntä aina nykäistä?

Mutta nyt — hänen näin valvoessaan — tänä yönä, ailahti kaipuu voimakkaasti hänen sydämmessään, oliko hän sitä ennen hillinnyt, pitänyt omana, suloisena salaisuutenaan? Nyt hän ei enää jaksanut sitä kestää, hänestä tuntui, että sen täytyi kutsua Terese tänne, tänä yönä kuuli Terese hänen kuiskeensa, niin, nyt hän herää, kohoutuu vuoteestaan, kuiskaa hänen nimeään, valkoisena valkoisessa vuoteessaan, hyvä jumala, kuinka jaksaa hän olla erossa Teresestä päiviä, edes tuntiakaan, sekuntia.

Valoisana aamuhetkenä asteli hän edestakaisin maantiellä, kunnes hän pakoittautui, kauan ennen konttoriaikaa, menemään sähkösanomatoimistoon, kaiken mahtinsa käyttäen sai hän pienoisen sähköttäjäneidin täyttämään tahtonsa, säikähtyneenä pyrähteli neiti sinne tänne, tuopa nyt vasta hirmuinen ihminen on, tuo kookas, säihkyväsilmäinen mies.

Ja Johannes lähetti Tereselle sähkösanoman. "Voitko pitää häitä heti minun palattuani", sähkötti hän.

31.

Uutinen Johanneksen kihlauksesta elvytti koko talon. Tuomari harhaili huoneissa raskaasti hengittäen, toimistossa, puutarhassa, pelloilla, hän oli touhuissaan ja liikutettu, sivuuttaessaan Johanneksen hän nyhkäisi häntä ja mutisi äänellä, joka oli olevinaan ivallinen, "jalojen suku ei voi koskaan kuolla." Johanneksesta tuntui melkein siltä kuin olisi hän mies, joka myrskyjen ja onnettomuuksien halki johdattaa uppoavan laivan onnellisesti satamaan.

Huomatessaan perheen kokoontuvan tavanmukaisiin pieniin, liikutettuihin keskustelutilaisuuksiin, pakeni Charlotte lipputangon luona olevalle kentälle, jota oli tavattu pitää krokettikenttänä silloin kun oli kesävieraita. Ennenvanhaan. Kauan, kauan sitten…

Siellä oli suuri koivu. Charlotte istuutui selkä koivua vasten ja tuijotti suurin silmin eteensä.

Näin istuessaan tuntui hänestä siltä, että etäisyyksistä virtasi ajatuksia hänen luokseen, hän näki niiden väreinä liihoittelevan ilmassa, toiset olivat punaisia, toiset synkän harmaita, toiset mustia, ja kaikki ne pyrkivät hänen luokseen. Hitaasti, hitaasti kuin raskas virta imeytyivät ne hänen, sisimpäänsä, kunnes yhtäkkiä jokin paha muisto putkahti pinnalle ja työnsi okaansa hänen sydämmeensä. Silloin pysähtyi hänessä kaikki, vain tuo ainoa tuska eli, miksikä pitikään tuon muiston palautua…

Hän katseli rinnettä — kivistä, huonosti viljeltyä, heikkoruohoista maata, jolla kasvoi monia sinikelloja. Lapsena oli heidän ollut tapana tynnyrissä vieriskellä rinnettä alaspäin, kunnes tunturi, virta ja puut pyörivät taivaalla suurena, sekavana värileikkinä..

Lapsena — —

Kaikki oli niin kiusallisen valmista. Aika parantaa kaikki haavat, ja sinä olet niin nuori, oli äiti sanonut. Mutta tuntui siltä kuin ei hänessä olisikaan haavoja ajan parannettavaksi, ainoatakaan todella kipeätä haavaa, hänen sielunsa oli vain niin rajattoman tyhjä ja häntä vaivasi voittamaton mielipahantunne.

Hän ymmärsi, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, kukaan muu ei sitä huomannut. Hän kuihtui. Tässäkin aikaillessaan hän kuihtui —. Hän katseli käsiään ja hämmästyi sitä, että ne olivat yhtä valkoiset ja pehmeät kuin ennenkin. Hänestä tuntui, että hänen ruumiinsakin kuihtui. Kaikki oli hänessä mehutonta, köyhää, menehtynyttä, hänellä ei ollut mitään kaipuuta eikä halua.

Vain yksi aatos hänessä eli, vain yksi päätös kyti hänen mielessään: he eivät saisi syytä surkutteluun. Osanotosta hän heidät säästäisi, voi, kuinka hän vihasi heidän äänensä sääliväistä, hyväsydämmistä sävyä. He saisivat oppia antamaan hänen olla rauhassa, toisille suunnille ohjaisi hän heidän laupiaat katseensa.

Sinä iltana oli hän äidin nähden unohtanut itsensä. Tyhmästi kyllä. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut ottaa papin. Yhtä hyvin ottaa kuin jättääkin, ehkäpä oli viisaampaa jättää, yksinäisyys sopi hänelle niin hyvin.

Kunpahan hän vain pääsisi täältä pois, täältä, jossa elettiin niin lähekkäin, että toisten huolien ja pikku ilojen haju oli aina nenässä, kunpahan hän pääsisi kauas pois, sinne, missä oli niin paljon ihmisiä, etteivät he tienneet toisistaan mitään, siellä hän taas rauhansa löytäisi, siellä hän osaisi pitää ihmiset loitolla itsestään. Mutta täällä — täällä oli niin paljon, mikä muistutti — kaikki, kaikki muistutti — — —

– – –

— Lähtöiltanaan saivat Johannes ja Charlotte viinimarjoja ja vadelmia. "Tuntuu aivan samalta kuin koululoman päättyessä", sanoi Johannes, "hevosta odottaessamme saimme me aina viinimarjoja ja vadelmia."

Rouva Hage hymyili, hän oli hieman kalpea ja hänen oli vaikea istua paikoillaan, hän ajatteli syksyä ja talvea.

"Lupaa minulle, Johannes", sanoi hän, "ettet siirrä häitäsi, vaikka meitä, isääsi ja minua, jokin estäisikin niihin saapumasta. Niin, niin — mehän olemme vanhoja, me olemme kohta hyvin vanhoja, te, lapset, ette sitä huomaa, ennenkuin me yhtäkkiä kuolla kuukahdamme."

Hevonen tuli, ulkona oli syksyisen pimeätä, puut humisivat raskaasti ja mustia pilviaaltoja kiiti taivaalla.

"Hyvästi, poikani — sano terveisiä", rouva Hagen kasvot vavahtivat, "muista hieman minuakin, joka jään tänne pitkäksi talveksi". Hän kääntyi Charlotteen päin ja otti hänen kätensä käsiinsä, "lapsi, lapsi", kuiskasi hän, "parastasi on kaikki tarkoittanut."

"Hyvästi, äiti", pystypäin seisoi Charlotte, kasvoiltaan kalvakkana.

Johannes ja Charlotte nousivat vaunuihin, Anne Sofie seurasi, Ole istui pukilla ajamassa.

Johannes ojensi kätensä vaunuista, äiti ja isä seisoivat lähekkäin, keittiöikkunan kajastus valaisi heitä. "Hyvästi, hyvästi, — aja, Ole, aja", huudahti Johannes.

Ole rupesi ajamaan.

Käymäjalkaa ajoivat he pihasta ja sateen liottamalla tielläkin, kunnes hevonen osui oikealle tolalle. Johannes katsahti vielä kerran tuota matalaa, vaaleansinistä rakennusta harvoine valaistuine ikkunoineen, valojuovassa seisovia vanhuksia, pihaa ja aitausta.

Sitten pani Ole hevosen ravaamaan.

Puolipimeällä laiturilla oli väkeä tungokseen asti, varovaisesti ajoi Ole alas viimeistä pientä mäkeä. Suurena ja kolkkona häämöitti laiva hämärästä, valkoisena kiiri höyry sen mustaa kylkeä ja pimeätä vuonoa.

Vaieten seisoivat he laivan kannella, oli raa'an kylmää, heitä paleli.

Soitettiin ensimmäistä kertaa.

"Niin – voikaa hyvin — kumpikin", Ole ojensi kätensä.

Hän ja Anne Sofie laskeutuivat maallenousuporrasta, Johannes katseli heidän menoaan. Ole kulki edellä, Anne Sofie perässä. Hän ajatteli Tereseä, - kuinka olisikaan Terese painautunut häntä vasten, jos he olisivat tuossa kulkeneet.

Hitaasti liukui laiva laiturista, monet kasvot valaistuivat hetkeksi, sitten laiva kääntyi, ja laituri häipyi taas pienten Iaiturilyhtyjen hämärään. Hetken oli Johannes eroittavinaan Olen kasvot, sitten näki hän vain pimeätä vuonoa, mustaa tunturia; kannella alkoi tuulla.

"Menkäämme suojaan, Charlotte", hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, "ole reippaalla mielellä, lapsi."

Charlotte irroittautui lempeästi, valkoisena täplänä häämöittivät hänen kasvonsa pimeästä.

"Niinpä niin", sanoi Johannes pitkään huokaisten, "vanhusparat, — emme me lapset vanhempaimme taakkaa huojenna, — tulehan nyt."

Täyttä vauhtia porhalsi laiva vuonolla, touvisto valitti hiljaa.

32.

Bergeninjuna myöhästyi ratavian tähden neljä tuntia; vasta myöhään yöllä, mutta ennenkuin odotettiin, saapui se Kristianiaan. Asemakäytävä oli autio, yhtäkään ihmistä ei näkynyt, puolikuolleina ikävästä ja väsymyksestä kömpivät Johannes ja Charlotte junasta, saivat auton ja ajoivat kotiin.

Eteinen ja arkihuone olivat valaistut, mutta Bisgaardilla oli pimeätä, "he ovat lakanneet minua odottamasta", ajatteli Johannes.

Hiljaa aukaisivat he oven, Johannes meni ensiksi ruokasaliin, pöytä oli katettu. Sitten meni hän arkihuoneeseen, salaperäinen kodikkuudentuntu lehahti häntä vastaan, huoneessa oli hämärää, hän astui vielä askeleen ja näki silloin hänet.

Kyyristyneenä lepäsi Terese hänen suuressa tuolissaan, huivi ympärillään, hän oli nukahtanut. Hän oli valvonut ja odotellut, mutta sitten nukahtanut.

Charlotte oli sulkenut ruokasalin oven, Johannes oli yksinään, liikkumattomana hän seisoi, juhlamielin.

Kuinka ihmeellisen kaunis hän olikaan, hän oli istunut odottelemassa, kunnes oli nukahtanut, tämähän oli kuin kuvakirjasta.

Varovaisesti hiipi hän hänen luokseen, hänen kätensä lepäsi hervottomana tuolinreunalla, hän nosti ja suuteli sitä.

Terese heräsi, hän raotti ensin vain toista silmäänsä, sipasi sitten hiukset kasvoiltaan ja koetti nousta ylös, "Johannes — kuinka tyhmästi minä teinkään, kun nukahdin", hän ojensi molemmat kätensä ja veti Johanneksen luokseen.

— Muistellessaan myöhemmällä iällään kahta hänen kotiatuloaan seurannutta viikkoa, tuntuivat ne hänestä selittämättömältä sekamelskalta. Sähköttäessään haluavansa kotiin palattuaan viettää häitä, ei hän aavistanutkaan, mitä voimia hän pani liikkeelle, mitä mielenliikutuksia hän aiheutti. Häät merkitsivät hänelle muutamia pormestarin luona vietettyjä hetkiä, Tereselle kirkkoa, hääpukua, sukua ja ystäviä, puheita ja laulua ja koristettua sokerikaakkua. Terese tahtoi viettää kunnialliset häät, hän ei tyytynyt ikävystyttävään pormestariin. "Mutta enhän minä ole kirkollismielinen", sanoi Johannes, "minä teeskentelen mennessäni kirkkoon ja papin pakinoille". — "Hyvä jumala", sanoi Terese katsoen häneen silmät suurina, "minä hiivin sinun tähtesi vaikka kuudentoista pitäjän lävitse, mutta hääpäivänäni minä tahdon juhlia. Sitten — olen minä vain sinun." — "Minä en näe sinua enää koskaan", valitteli Johannes. — "Omapa syysi — luuletko häitten itsestään valmistuvan", vastasi Terese. "Sitten olet sinä näkevä minut". Tämä sitten, alinomainen sitten, kohisi Johanneksen veressä.

Kaikki oli ylösalasin — hänen omassakin huoneustossaan, jossa vastavihittyjen piti aluksi asua. "Aluksiko", sanoi Johannes ja hänen silmänsä säihkyivät oikein todenteolla, "täällä aion minä asua koko ikäni." — "Ei olekaan siitä kysymys", sanoi Terese vakavana, "minä vaan en tahdo, että suku sinua häiritsee". Ja niin vuokrasi Johannes suuren huoneuston, kauhistuttavan jokapäiväisen, Terese oli haltioissaan, ei täällä elämisestä mitään tule, ajatteli Johannes; mutta sinne piti heidän muuttoaikana siirtyä. -"Onko sinulla naittajaa", kysäsi Terese. "Naittajaako", vastasi Johannes, "mitä minä naittajalla teen". Terese nauroi häntä. — "Paina mieleesi, että väärä puoli on oikea". Johannes tuijotti. — "Alttarin edessä", selitti Terese. — "Minä kammoan alttaria, minä en tahdo tulla alttarin eteen", sanoi Johannes painokkaasti. — "Naidessasi minut on sinun tultava", nauroi Terese niin, että talo helisi. Johannes otti hattunsa ja pakeni täysihoitolaan, jossa Charlotte asui. "Ne tappavat minut häillään", valitti hän. — "Sinähän naitkin kokonaisen eläinkokoelman", vastasi Charlotte. — Johannes tunsi itsensä loukatuksi, hän tarttui taas hattuunsa ja palasi Teresen luo, siellä ainakin naurettiin, vaikkapa hänenkin kustannuksellaan.

Päästessään hälinästä hetkeksi syrjään, ajatteli hän Charlottea, hän oli huolissaan, mikähän mahtoi Charlottea vaivata. Hän oli saanut hyvän virastopaikan, hän asui hyvässä täysihoitolassa, Teresen kanssa sopi hän erinomaisesti — ja sittenkin. Hänen äänessään oli outo sävy — ikäänkuin kylmä viima olisi siitä puhunut — mikä hänen oli, mikä jäyti hänen nuoruuttaan? Hänen tätä aprikoidessaan ryntäsi Terese kysymään, montako hänen perheensä jäsentä oli kutsuttava.

"Äiti, isä, sisareni sekä lankoni, Ole", vastasi hän. "Sepä vasta viheliäinen perhe — niin, minä tarkoitan sitä, että teitä on niin vähän. Etkö sinä voisi keksiä joitakin enoja ja tätejä?"

"En, jumalankiitos."

"Onpa hyvä, että saat niitä minulta runsaasti myötäjäisiksi. Sinua tulee katsomaan aikamoinen joukko, sievä sulhasmies sinusta sukeutuu."

"Piru minut mieluimmin periköön", sanoi Johannes suuttuneena, "minä olen liian vanha asetettavaksi näytteille kuin mikä hyvänsä narri."

"Kuinka niin", sanoi Terese rauhallisesti ja siveli hänen tukkaansa, kunnes hiukset törröttivät kaikille suunnille, "täytyyhän sinun toki jotakin kärsiäkin näin kauniin vaimon edestä". Hän harjasi Johanneksen hiukset entiseen järjestykseen. "Älä unohda valmistautua kiittämään morsiamesta."

Vähää ennen häitä saatiin kokea pettymys, tuomarilasta ei tullutkaan ketään, täti Lovise oli kuollut.

"Siinä teki täti Lovise pahasti", sanoi Terese, "ja minä kun- olin niin iloinnut anoppini kohtaamisesta", — he kirjoittelivat toisilleen peninkulmanpituisia kirjeitä, — "siitä tulee sinulle yksinäinen päivä", jatkoi hän sivellen Johanneksen kasvoja myötä ja vastasukaisin.

— Eräänä aamuna heräsi Johannes sangen varhain, mieli karvaana siitä, että hänestä tulisi päivän päähenkilö — ja kaiken lisäksi oli pidettävä mielessä sekä oikeat että väärät puolet. Kauluksen kiinnipano oli vaivaloista, hän kirosi ääneen, mutta tuumaili samalla, että mahtoikohan olla sopivaa kiroilla hääpäivänään. Tohtori, hänen sulhaspoikansa, tuli häntä noutamaan, Johannes hymyili tylsästi, "nyt minä siis olen menossa", sanoi hän, "niin, elämä ei ole leikkiä". Hän istui kirkossa, näytteillä, ja näki väen kokoontuvan, jonon pyntättyjä, outoja ihmisiä, että he viitsivätkin, ajatteli hän, kasvojen vilinästä keksi hän kalpean Charlotten, äiti muistui hänen mieleensä ja hän tuli niin liikutetuksi, että oli vähällä pistäytyä sakaristoon rauhoittumaan. Sensijaan rupesi hän kovalla äänellä, tavattoman kovalla, keskustelemaan sulhaspojan kanssa, mutta kuultuaan oman, liian kovan äänensä kajahduksen, pysähtyi hän keskelle sanaa ja vaikeni kuin hauta. Yhtäkkiä näki hän Teresen tulevan, kaukaisen puronkohinan saattamana, kirkon käytävää pitkin, hymyilevän vakavana, kauniina, luonnottoman etäisenä, ja sittenkin häntä kohden. Hän puristi tohtorin rannetta, ja tohtori mutisi "ole vain alallasi — hän on sangen kaunis", raskaasti huokaisten jäi Johannes istumaan, Terese istui nyt hänen rinnallaan, toisella puolen käytävää. Hän hymyili ja nyökkäsi Johannekselle, mutta tämä tuijotti kalmanvakaana. He seisoivat alttarin edessä, pappi nyökkäsi, heidän oli polvistuttava, silloin juolahti hänen mieleensä yhtäkkiä, että Terese oli varoittanut häntä polvistumasta niin, että jalkaterät jäävät sisäänpäin, hän oli vähällä kääntyä katsomaan varpaitaan. Hetkistä myöhemmin olivat he kahden vaunuissa, Terese hyväili hänen kättään, mutta hän ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudesta, tämä on juhlaa, sanoi hän itselleen. Mutta, jumalaties, onko tämä sittenkään niin vakavaa. Bisgaardin pienissä huoneissa oli aivan liian monta ihmistä, lukemattomat sukulaiset puristivat hänen kättään. Hän istuutui pöytään ja kuuli Bisgaardin varovaisesti puhuvan, sekaantuvan, osuvan taas oikealle tolalle, tulevan liikutetuksi, unohtuvan äänettömyyteen ja lopuksi sanovan jotakin, joka sai kaikki nousemaan. Hän kuuli pudottelevansa pitkää, sievää puhetta, soreasti astelivat sanat hänen suustaan, tämä on kuin konekirjoitusta, ajatteli hän, itse hän oli kaukana ja osoitteli niitä sormillaan. Koko ajan istui Terese hänen vieressään, hän hymyili ja supatteli, mutta Johannes ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudestaan. Mahtaakohan Terese tietää, että juuri hän itse on mennyt naimisiin, ajatteli Johannes, ei se ole leikintekoa. Luettiin sähkösanomia, joita ei kukaan kuunnellut, lukemattomat oudot ihmiset olivat punoneet "Hagen" riimileikkeihin, kotoa tullut sähkösanoma sai hänet sävähtämään, Terese tarttui hänen käteensä. Aina hän arvaa minun tunteeni, hän näkee minun lävitseni, ajatteli Johannes liikutettuna. Esitettiin lauluja, pidettiin vakavia puheita, leikillisiä puheita, ja Johannes kävi yhä enemmän ja enemmän kärsimättömäksi, aikovatkohan nuo jatkaa tätä menoa koko vuorokauden. Hän harhaili huoneissa sikaaria poltellen, kädessään tyhjä kuppi, josta hän ei luopunut, vaikka yksitoista kälyä ja lankomiestä häneltä lakkaamatta tiedusteli, eivätkö he saisi sitä ottaa. Vihdoin se meno sitten loppui. Hän seisoi portailla nukkahattu kädessään, hän kuuli Teresen, joka nyt oli matkapuvussa, hyvästelevän, nauravan ja itkevän, Terese hoippui hänen syliinsä; selviydyttyään portaista nousivat he vaunuihin. Hän tunsi kirpeän ilta-ilman keventävän mieltään, hän tunsi Teresen olevan lähellään, mutta hän ei sittenkään herännyt. He aikoivat höyrylaivalla Köpenhaminaan; lähdetään häämatkalle, puhui Johannes itselleen, vaikka mieluimmin oltaisiin rauhassa, semmoinen on tapa. — "Minä en ole koskaan ollut matkalla", sanoi Terese; he seisoivat kannella. — "Matkalla", sanoi Johannes ja tarkasteli itseään säikähtyneenä — "Mikä sinun on", kysäsi Terese. — "Minä luulin olevani vielä juhlapuvussa, en muistanut, että olin muuttanut", huoahti hän ja piristyi hieman.

He seisoivat kannella, punaisina ja keltaisina vilkkuivat ja värähtelivät kaupungin valot pimeydestä, kiivaasti loiskuivat laineet laivan vanavedessä, he etääntyivät etääntymistään, kannella rupesi tuulemaan, Terese piti kiinni hatustaan. — "Nyt me matkustamme", kuiskasi hän. "Niin, nyt me matkustamme", vastasi Johannes; hän oli aina pitänyt yksinään matkustamisesta. Tähän asti — niin tähän asti. Yhtäkkiä oli hän tuntevinaan ympärillään uuden tuulahduksen, laivaa piirittävä pimeys kohisi, vihaiset laineet pieksivät laivan sivuja, "me olemme kahden matkalla", sanoi hän ääneen, hymyili ja heräsi äskeistään virkeämmäksi. "Jumalankiitos, että häistä on selviydytty — se oli kauhea päivä", sanoi hän sydämmensä pohjasta.

Silloin Terese hymyili ja painautui häntä vasten, "se oli ihana päivä", sanoi hän ja työnsi palellen kätensä hänen taskuunsa. He seisoivat laivan partaalla ja katselivat ulapalle, meri oli musta, pieni höyrypursi kulki ohitse, kauan he vaieten katselivat sen valoja. Terese nojasi päätään hänen olkaansa vasten, "oliko se niin paha päivä", kuiskasi hän, huulillaan hymy, jota Johannes ei ymmärtänyt, hyvä, hellä, uusi hymy. "Nyt on siitä päästy, nyt me olemme kahden", ja Johanneksen kumartuessa häntä kohden kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, "nyt on tuo — sitten", ja tarttui Johanneksen käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; Johannes heräsi kokonaan.

33.

Vasta eräänä harmaana ja hiljaisena lokakuun päivänä vihittiin Anne Sofie ja Ole. Osoittaakseen kunnioittavansa sulhasta oli rouva Hage aikonut pitää suuret häät ja kutsua niihin kaikki paikkakuntalaiset. Mutta täti Lovise oli kuollut ja tuomarikin sairaaloinen: häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa. Paikkakunnalla hieman paheksuttiin sitä, että heidät vihki ulkovuonon kappalainen, pastori oli itse matkoilla, huhuiltiin hänen olevan vaalipuuhissa.

Parin viikon kuluttua häistä lähti rouva Hage Bergeimiin. Hänen päästessään hengästyneenä pihalle, tuli Anne Sofie navetasta, hänet nähdessään kävi rouva Hagen mieli raskaaksi, — noin oli hänen nyt työskenneltävä navetassa ja pellolla.

"Sinun täytyy hieman säästää itseäsi", sanoi hän heidän mennessään tupaan, "ja pitää mielessäsi, että olet tottumaton."

Anne Sofie ei vastannut mitään, vaan istuutui ikkunan ääreen, "tässä on minun paikkani", sanoi hän, "tästä minä näen tuomarilan."

"Sittenpä me voimme nyökkäillä toisillemme", vastasi rouva Hage koettaen olla iloinen.

Heillä ei ollut paljon puhumista toisilleen, — heillä ei ollut koskaan ollutkaan, Anne Sofie kyseli hieman talousasioista, jotteivät he olisi istuneet aivan vaiti, ja rouva Hage vastaili seikkaperäisesti, ajatellen: nyt hän tekee aivan oman mielensä mukaan.

Rouva Hage tarkasteli tytärtään, — nuo pitkät, kalpeat kasvot olivat liian rauhalliset, liian suljetut, viisaina ja kylminä katselivat hänen suuret, harmaat silmänsä, hyväjumala, että äiti voikaan olla niin tietämätön omasta lapsestaan.

"Niin, nyt sinä olet täällä", sanoi hän huokaisten, "kunpahan
Charlottekin olisi hyvissä naimisissa."

Anne Sofie nousi, istuutui uudelleen, äidin sanat olivat odottamatta, arvaamatta loukanneet häntä, kovana ja kalpeana katseli hän ulos ikkunasta, mitään näkemättä, ja yhtäkkiä, näin istuen, ulos katsellen, rupesi hän puhumaan.

"Niin — hyvissä naimisissa — niinkauan kuin taaksepäin muistan, olen kuullut sinun käyttävän tuota sanantapaa — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Sinä puhuit kyllä meille itsenäisistä ja työtätekevistä naisista, puhuit, että jokaisen ylpeän naisen on kyettävä huolehtimaan itsestään. Mutta näihin puheisiin sinä aina lisäsit: hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Oli aika, äiti, jolloin minusta tuntui kurjalta, ettet sinä kaikella sillä muulla tarkoittanut mitään, se oli vain jonkunlaista välttämätöntä kasvatussaarnaa. Mutta sitten, niinä vuosina, jolloin olin Kristianiassa konttorissa, huomasin, että kaikki muutkin, nekin jotka toisin puhuivat, itse asiassa tarkoittivat samaa, itsenäisyys ja konttorityö olivat vain oljenkorsia, joihinka he olivat pakosta tarttuneet, joista he melusivat, he ikäänkuin häpesivät olevansa naisia, joille vain yksi oli tarpeellista — hyviin naimisiin pääseminen."

Hän huoahti, kuumasti ja lyhyesti, ja kumartui ikkunaan päin ikäänkuin hän todellakin olisi jotakin tähystellyt ja jatkoi sitten rauhallisempana.

"Minun siellä ollessani meni muuan nuori konttorineiti kihloihin — hirvittävän miesrumilaan kanssa. Mutta kysyppäs iloitsiko hän, iloitsiko hän siksi, että piti sulhasestaan, siksi että sai mennä naimisiin sen kanssa, josta piti — kaukana siitä — vain konttorista pääseminen oli hänen ilonsa syynä. Äiti, äiti, me olemme tulleet niin itsenäisiksi ja omintakeisiksi, mutta me menemme sittenkin heti naimisiin, kun meille tilaisuus tarjoutuu ja kenen kanssa tahansa — päästäksemme konttorista. Sivuutettuamme erään ikärajan.

"Sitten te saitte minut kotiin juuri niinä vuosina, jolloin minä aloin kysellä, eikö ketään tulekaan? Täällä oli minun tuettava teitä yksinäisyydessänne, autettava teitä kestämään Hagbartin aiheuttama murhe, täällä sain minä odotella. Se oli väärin minua kohtaan, äiti, mutta älkäämme siitä puhuko. Niin, täällä minä sain odotella, tuntea kuinka vuodet vierivät: veri ikäänkuin hitaasti valui suonistani, ja minä kuivetuin sisällisesti, minä huomasin tulevani vanhaksipiiaksi, mutta minussa eli ajatuksia ja toivomuksia, joita minä — säädyllisenä ja hyvinkasvatettuna — häpesin. Tiedätkö, äiti, että juuri nuo ajatukset, nuo toivomukset saavat nuoren tytön turmelemaan elämänsä, menemään kadulle, jollei häntä ole estämässä kuiva, säädyllinen, opasteltu ymmärrys. Mikä oikeastaan erottaa ihmisen ihmisestä? Täällä oli yllin kyllin nuoria miehiä, mutta ei minua varten, minä menin heidän tansseihinsa, kuokkavieraana, luuletko minun menneen huvitusta etsimään, täällähän oli niin vähän tilaisuutta huvitteluun, ei, minä menin saadakseni tuntea miehen käsivarren kiertyvän ympärilleni.

"Sitten tuli Ole — tai, sinähän tiedät, hänhän oli aina ollut valmis. Ja silloin rupesin minä ajattelemaan, että ehkä otan mieluummin Olen kuin olen ilman. Aiotko alentua talonpoikaisnaiseksi saadaksesi edes jollakin keinoin itsellesi miehen, ajattelin minä. Ja sitten minä otin Olen."

Hetkiseksi syöksähti kuuma verivirta hänen kasvoillensa, ikäänkuin jonkun muiston ajamana; hän piti käsiään kasvojensa edessä.

"Niin, sitten minä otin Olen", sanoi hän selventynein äänin. "Te olitte kaikki hyviä ja ystävällisiä, mutta minä huomasin kyllä, kuinka te minua surkuttelitte. Tyttörukka, josta tulee pikkutalon emäntä. Ja vaikka minä — jollakin tavoin — pysyäkseni totuudessa — pidinkin Olesta, hän oli, mikä hän oli, ajattelin minäkin samaa: minusta tulee talonpoikaisvaimo, pienissä, vaikeissa oloissa eläjä. Mutta minä en ajatellut, teinkö väärin häntä kohtaan — hänhän sai, mitä hän halusi, arvelin minä." Ja taas hän peitti kasvonsa käsillään. "Hänhän sai, mitä hän halusi. Ja te olitte niin ystävällisiä häntä kohtaan, hän ei saisi mitään huomata. Luuletteko te, ettei hänellä ole tuntoa, vaikka hän onkin talonpoika? Minä tiedän, että hän on odotellut oven takana, tuskaillut ja taistellut, ennenkuin on uskaltautunut teidän ystävällisyytenne pariin. Minä olen nähnyt, kuinka häntä on pistellyt ikäänkuin pienin kipein piikein, kun hänen on täytynyt kulkea lattian yli siellä kotona, teidän kohteliaasti koettaessanne olla huomaamatta hänen kömpelyyttään. Teidän laillanne tein minäkin. Mutta kaikesta tästä kasvoi jotakin uutta, minä rupesin vakavasti koettamaan oppia pitämään Olesta ja ennenkuin minä opin kenestäkään pitämään, koin minä, miltä tuntuu pidettynä oleminen, se oli minun elämäni ensimmäinen kokemus.

"Ja nyt kun minä olen hänen kanssaan naimisissa, nyt luulen minä rupeavani ymmärtämään, mitä meillä on yhteistä, mikä meitä kiinnittää toisiimme, sangen yksinkertaiset seikat sen tekevät. Alkeelliset syyt — sanoakseni kainostelematta. Ja minä huomaan, että sinä olet oikeassa, äiti, — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Mutta kun minä olen hänen, tahdon minä olla hänen kokonaan. Ymmärrätkö sinä minua, äiti?"

"Kyllä — rakas lapseni — kyllä minä tuon hyvin ymmärrän."

"Etpähän, etpähän ymmärräkään. Minun tarkoitukseni on sanoa, että nyt minä olen Olen, Bergeimin emäntä, ja se minä tahdon olla, vaikka kuoliaaksi kuluisin. Oman itseni tähden. Minä en tahdo, että Ole tuntee väärin valinneensa, että hän on pakoitettu pitämään mielessään minun tulleen hänen luokseen valkoisemmin käsin kuin talo kannattaa. Ja minä en tahdo Olen ajattelevan: hän on hienompaa sukua, mitähän tuomarilassa mahdetaan arvella. Jos sinä tahdot pitää minua tyttärenäsi, niin muista, että minä olen Bergeimin emäntä, minulla ei ole aikaa hienosteluun, minulla ei ole tilaisuutta esiintyä hienosti puettuna, minä en voi hoitaa käsiäni — joista sinä aina olet ollut niin tarkka. Ja minun lapsistani tulee talonpoikaislapsia, jotka ovat kotoisin pienestä tunturitalosta. Olelle eivät ne koskaan tule olemaan muuta. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat aina kuuluvat hänen perheeseensä. Sillä minä luulen oppineeni pitämään hänestä."

Rouva Hage katseli tytärtään — suu suppuun mutistettuna, hillityin, ystävällisin hymyin, silmissä pettävä tuike — niin, hän katseli tytärtään, joka hieman liian kiihoittuneena, monisanaisena istui tuossa rahilla, luullen, ettei äiti ymmärtäisi. Hm. Monet vaikeudet olivat tämän sanatulvan synnyttäneet, vasta koetut mielenliikutukset, ehkäpä salaiset toiveetkin — niin, kyllä rouva Hage yskän ymmärsi. Mutta viisaampaa oli tällä kertaa olla olevinaan toisella tolalla.

"Minä olen sanonut kaiken tämän", sanoi Anne Sofie, "osoittaakseni sinulle, että matka Bergeimistä tuomarilaan on käynyt pitkäksi. Tule tervehtimään meitä, tule joka päivä, jos haluat, mutta sinun ei pidä odottaa, että minä käyn kylässä liian usein, siihen ei minulla ole aikaa enkä minä tahdo, että Ole luulee minun ikävöivän."

"Kuuletko", sanoi hän hiljaa, "nyt hän tulee kotiin, kuuletko hänen lauluaan. Hän laulaa aina, hyräilee aamuisin ylös noustessaan, työhön mennessään ja taas kotiin palatessaan. Semmoinen hän on."

Rouva Hage nousi.

"Se on hyvä se, lapseni", sanoi hän kuivahkoin äänin, "koeta sinäkin oppia laulamaan, hänen kanssaan. Tervehdi Olea ja voi hyvin, pistäydyn taas täällä, kunhan minä kerkiän." —

— Hitaasti laskeutui rouva Hage jyrkkiä mäkiä - jokaisella askeleella notkahtelivat hänen polvensa - hän tunsi mielensä raskaaksi ja masentuneeksi. Hieman kiitollisuutta kaipaisi hänkin joskus, hieman lämpöä eikä pelkkiä sananparsia. Mutta yhtäkkiä hänen mielensä muuttui — hyväjumala — juuri noin jännittyneeksi, raskasmieliseksi olisi hän itsekin käynyt, ja kaipa Anne Sofiellakin oli vaikeutensa — suloisia eivät kuherruskuukaudet todellakaan olleet, ei — kyllä hän siitä tasaantuu, kun tulee lapsia — jos hän vain muuten kestää jokapäiväisen aherruksensa.

Illallispöydässä hän kuvaili, kuinka erinomaisesti Bergeimissä voitiin — onnen ja ilon yltäkylläisyydessä siellä elettiin, niin.

Tuomari katsahti häneen raskaasti, nuo monet sanat merkitsivät kai, että paljon oli Bergeimissä, mikä ei ollut hyvin ja kohdallaan. Hän tuhautti pari kertaa raskasmielisesti nenäänsä, sen kuultuaan vaikeni rouva Hage. Mutta hetken kuluttua sanoi hän alakuloisena: "niin — nyt me taas olemme kahden." Tuomarin mentyä levolle, ajatteli rouva Hage, että hän olisi niin kernaasti saanut tarttua hänen käteensä tai hipaista hänen hiuksiaan, silloin kun hän oli sanonut, että nyt he taas ovat kahden. Niin, pelkkä katsahduskin olisi hänen mieltään keventänyt.

Hän valvoi kuten aina kauan, työskennellen ja kuunnellen pimeätä syysyötä, ja kuten aina hänen näin istuessaan, kulki elämän kirjava kuvasarja hänen ohitseen, tänä iltana antoi hän sen liukua ohi yhdentekevänä, verettömänä, hän oli liian väsynyt ja alakuloinen pidättääkseen sitä sillä elävöittämistaidolla, jonka hän omasi.

Hän riisuutui pimeässä, jotta ei herättäisi tuomaria ja syvään hengähtäen tai huokaisten painautui hän tiiviisti peitteen alle.

Hän oli jo melkein uneen vaipumaisillaan tai ehkäpä oli hän jo hetken nukahtanutkin, kun hän heräsi outoon ääneen. "Puhuiko joku", sanoi hän säikähtyneenä. Silloin tunsi hän voimattoman käden liikkuvan peitteellä, "äiti", kuiskasi tuntematon ääni, "äiti" — siinä särähti kuolemanpelko.

"Mikä on hätänä", huudahti hän, hän sai kiinni kädestä, se tuntui niin merkilliseltä, hän hypähti vuoteesta, etsi tulitikkuja, sytytti kynttilän ja kumartui vuoteen yli. Silloin oli tuomari jo kuollut. Silmänräpäyksen hän seisoi epäröiden — polvet vavisten — ja tuijottaen noita suuria, elottomia kasvoja, murtuneita silmiä. Silmänräpäyksen ajan tuntui hänestä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin paneutua viereen ja kuolla hänkin.

Sitten laski hän kynttilän kädestään, täristen kolahti se yöpöytää vasten, ojensi hieman vainajaa, joka tuntui hänestä lepäävän pahassa asennossa, asetti hänen kätensä yhteen peitteelle, pisti tohvelit jalkoihinsa ja meni herättämään palvelijatarta. Lähettäisikö palvelijatar pojan heti ajamaan Bergeimiin sanomaan Anne Sofielle, että tuomari oli huonona — ei, korjasi hän rauhallisesti, sano, että isä on kuollut, — on sanottava niinkuin on.

Säikähtyneenä lähti palvelijatar renkitupaan; rouva Hage näki, että sytytettiin kynttilä ja kuuli puheensorinaa. Lääkärille saavat soittaa huomenna, ajatteli hän, lääkärihän asuu niin kaukana, ja hänhän oli nähnyt liian monta kuollutta epäilläkseen enää.

Otettuaan arkihuoneesta mukaansa suuren, hopeaisen kynttilänjalan, nousi hän hitaasti yläkerran portaita, hän huoahti raskaasti — poissaolevat lapsiparat.

Hän hoiteli vainajaa. Sulki hänen silmänsä. Etsi puhtaita kuolinvaatteita; voidakseen pukea vainajan, oli hänen odotettava Anne Sofieta auttamaan. Auttamaan? Matka Bergeimistä tuomarilaan oli käyvä pitkäksi, ajatteli hän vavahtaen, — saattoihan hän pyytää palvelijatarta auttamaan. Vieras apu on joskus paras.

Hän istuutui vuoteen ääreen, katseli vainajaa, siveli hänen hiuksiaan; hyvä mies hän oli, hyvä mies. Kyyneleet alkoivat vuotaa.

Voi, hyvä jumala — sanoi hän ääneen.

Tuona suvena, kauan sitten — tuntui siltä kuin olisi se tapahtunut kahdelle toiselle ihmiselle — oli hän nuorena ylioppilaana tullut pappilaan, ja eräänä iltana, hippasilla ollessaan, olivat he menneet kihloihin. Tuo ainoa kesä, kesäloma; se oli niitä entisiä. Sitten tulivat pitkät kihloissaolovuodet monine kesälomineen, ja kun he vihdoin menivät naimisiin, olivat he toisilleen melkein yhtä vieraita kuin ensimmäisenäkin kesänä. Niin — niin — hän kumartui suutelemaan yhteenliitettyjä käsiä — eihän se aina niin helppoa ollut — kummallekaan, toinen oli ollut liian kiivas, toinen liian hiljainen, mutta olihan se mennyt, toisella oli ollut työnsä, toisella lapsensa, ja muistot olivat olleet yhteiset. Yhtä olivat he olleet ja hyvin olivat he kestäneet, niin, oli hänessäkin ollut kapinahenkeä, jumala antakoon sen hänelle anteeksi, sinä kesänä, jolloin se ruotsalainen kasvientutkija oli ollut heillä, sekin oli muuan kesä, kaikki oli uutta, vaarallista, kiehtovaa. Mutta — ei — hän ei ollut koskaan horjunut, ei edes ajatuksissaan, ihmisten täytyy kestää, taistelussa itseäänkin vastaan, kestää ja olla yhtä, he olivat luottaneet toisiinsa ja he olivat voineet niin tehdä, huoletta.

Hän kumartui vuoteen yli ja painoi kostean poskensa vainajan kylmää poskea vasten, "kiitos, vanha isä", kuiskasi hän.

Kuului täydessä vauhdissa pihaan kääntyvien rattaitten kolina.

34.

Lännen syksy oli ollut ihmeteltävän kuiva, mutta tuomarin kuolinyönä rupesi satamaan, ja siitä pitäen oli satanut taukoamatta. Yhtenä päivänä pieksi sade koivikon lehdettömäksi. Purot tulvivat, virta paisui yö yöltä, kiipesi pelloille, luikerteli lepikköhakoihin, raskaana se vyöryi, se ei kohissut, mutta sen syöstessä siltapylväitä vasten niin että koko silta vapisi, nousi siitä levottomuuttaherättävä kumina.

Tuomarilan maat olivat jyrkkää äyrästä myöten veden alla. Tätä katseli Johannes puutarhaportailta hautajaisten jälkeisenä päivänä. Kylmä väristys hiipi hänen ruumiissaan hänen muistaessaan, miltä hauta oli näyttänyt: vaikka Ole oli ammentanut aivan viime hetkeen asti ja peitellyt kuusenhavuilla, ei sittenkään oltu voitu välttää sitä, että haudassa oli vettä. Maa ei enää imenyt kosteutta itseensä. Hän näki kastuneen, paleltuneen saattueen sateenvarjoineen, äidin kalpeat, liikkumattomat kasvot, sisarten valkoiset. Hän kuuli papin kylmän äänen ja märän mullan läiskeen. Vain yhdet itkevät kasvot hän näki, rehellisesti, avoimesti, luonnollisesti itkevät, Teresen; niin sydämmellisesti itki hän vainajaa, jota hän ei edes ollut tuntenut. Tämä ei johtunut siitä, etteivät toiset olisi pitäneetkään vainajasta, surreetkaan häntä, ei, ei, kyllä hekin surivat. Mutta he seisoivat haudalla arkoina kuin vieraat, heitä ympäröivät paikkakuntalaiset, jotka eivät koskaan olleet tehneet vainajalle mitään hyvää, joiden teeskennelty osanotto uhosi vihaa, kas niin, nyt on tuokin säätyläissuku tältä paikkakunnalta hävinnyt, ajattelivat he; koko hautauksen ajan ahdisti Johannesta aavistus näistä ajatuksista. Pois täältä, ajatteli hän, ja häntä kiusasi, että hänen täytyi niin ajatella.

Sitten hänen mieleensä taas muistui liikutettu, järkytetty Terese; heti ensi hetkestä asti oli äiti turvautunut häneen, enemmän kuin kehenkään muuhun. Teresen oli aina oltava hänen lähettyvillään, Teresen poistuessa huoneesta, lähti äiti hetken kuluttua häntä etsimään, "minnekähän Terese on mennyt", kyseli hän, "ei suinkaan hän vaan ole mennyt ulos tämmöisellä ilmalla", — näin puheli äiti, joka ei ollut koskaan välittänyt, millä säällä muut menivät ulos. —

— Johannes tahtoi viedä äidin mukanaan, samaa pyyteli Teresekin. Mutta oitis saivat äidin kasvot tuon suljetun ilmeen, jonka Johannes niin hyvin tunsi, ja eilen oli hän vastannut kieltävästi Tereselle, tänne hän halusi jäädä, hautojen pariin, hän muuttaisi Päivölään, täti Lovisen taloon. —

— Tänään aikoivat he matkustaa, heidän oli ajettava tunturin yli, sillä höyrylaiva oli sumun tähden ankkurissa vuonolla. Ja niin oli heillä pitkä, sateinen ajomatka edessään.

Silloin olisi hän tilaisuudessa näyttämään Tereselle kotiseutuaan, hän huomasi kyllä, että Terese kauhistui sen karuutta. "Sataako tänäänkin", sanoi hän joka aamu herätessään, "kuinka nuo tunturit ahdistavatkaan, täällä minä en voisi asua, ehkäpä täällä on parempaa kesäisin, mutta asua en minä voisi täällä, en, täällä on liian synkkää." — Synkkää — sitä ei hän ollut koskaan huomannut, tuoko leppoisa alakuloisuus, jota hän rakasti, niin, ehkäpä se hänestä, vieraasta tuntui synkkyydeltä.

Kädet taskuissa tuijotti Johannes taukoamatonta sadetta, hän tunsi jättävänsä tänään kaikelle jäähyväiset, kotia ei hänellä enää ollut täällä, kaikki oli muuttuva muistoiksi, katoava muistojen kätköihin, salaisiin kätköihin. Tuolla minä poikana kuljin, ajatteli hän, tuolla leikin, tuolla kalastin, tuolla soutelin, — ei ollut ketään, jonka kanssa hän vastaisuudessa kaikkea tätä muistelisi, ketään, joka sanoisi: muistatko; muistojen kätköt olivat vain häntä itseään varten.

Äiti tuli ovelle pyytämään häntä syömään ennen matkallelähtöä. He olivat kaikki koolla, Charlotte, Terese, Ole ja Anne Sofie. Vain yksi sija oli tyhjänä; tuo tyhjä sija, joka ikuisesti oli pysyvä tyhjänä, sai tuntemaan, mitä merkitsi, että siinäkin oli tavannut istua joku, joku joka hiljaisesti oli ollut ensimmäinen. He eivät puhelleet keskenään. Silloin tällöin katsahtivat he toisiinsa ikäänkuin tiedustellen, oliko jollakin sanottavaa. Sitten he hymähtivät toisilleen — kalpeasti.

Mutta Johannes, joka tunsi heidät sekä sisältä että ulkoa — tai ainakin luuli tuntevansa — oli kuulevinaan, mitä he kaikki ajattelivat. Kunpahan tämä vain pian loppuisi, että me pääsisimme lähtemään kukin omalle tahollemme, ajattelivat he. Nyt me istumme yhdessä viimeistä kertaa, ajattelivat he, tehkäämme kiusa lyhyeksi. Helpompaa on kaikki muu kuin tämä viimeinen erohetki, tätä ei jaksa kestää. Hän katsahti äitiin, joka suurena ja jykevänä istui tuolillaan, pitäen Teresen kättä kättensä välissä ikäänkuin tahtoen turvautua viimeiseen, uuteen lapseensa. Kaikkensa oli hän lapsilleen antanut, elämänsä lämmön, eivätkö he voineet yhtään lämmittää hänen vanhuuttaan? Johannes nousi, kiersi pöydän ja painoi päänsä äidin päätä vasten, köyhyydessään hän näin teki, ikäänkuin pyytäen anteeksi, ettei hän ollut sen rikkaampi.

Kun lähdön aika oli tullut, kiirehtivät he hyvästelemään. Matkalaukuista ja kääröistä aiheutui paljon puuhaa. Hätäinen oli viimeinen jäähyväissana, Terese itki, äiti puristi häntä syliinsä, äidin kasvot olivat valkoiset ja liikutetut Sitten hän päästi hänet sylistään ja meni sisään ennenkuin vaunut vielä olivat lähteneet.

Hän meni heidän luotaan, mutta pysähtyi keittiöön ja katseli ikkunasta heidän lähtöään, vaunujen joiden oli määrä matkata yli tunturien, rattaitten, jotka olivat kotoisin Bergeimistä. Sivuutettuaan veräjän hävisivät vaunut sadesumuun.

Hän tuijotti sateeseen, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla, suu oli tiukasti sulettu, huulet valkoiset, harmaat hiukset otsalta epäjärjestyksessä. Hän huoahti pitkään ja raskaasti ja katsahti ympärilleen hämärässä keittiössä. Vaivaloisin askelin alkoi hän kuljeskella huoneissa, oli vielä yhtä ja toista järjestettävää. Saatuaan kaiken tehdyksi, sytytti hän arkihuoneen lampun ja istuutui.

Hän otti esiin parsinvasun, pisti siihen kätensä ja veti näkyviin sukan, hän isiui sitä katsellen, suurta, harmaata sukkaa, joka kaipasi parsimista.

Ulkona sadetta ja pimeyttä. Autioissa huoneissa vainajan ja lähteneiden jättämää tyhjyyttä. Hän yksinään, lampun alla, joka loi himmeän, keltaisen pyörylän pöydälle ja lattialle, yksinään, kädessään sukka, sukka, jota hänen ei enää tarvinnut parsia, sillä sen käyttäjä oli kuollut.

Hiljaisuus! Hän kuunteli. Ei askeltakaan. Sanaakaan. Ei pienintäkään, pienintäkään äännähdystä. Kuollut talo.

Niin — hän ei ollut lähtenyt heidän kanssaan eikä hän vastakaan lähtisi. Hiljaisuus ei piillyt talossa, se asui nyt hänen sydämmessään. Hän ei tahtonut olla hiljaisuutena uudessa kodissa. Mutta hänen näin ajatellessaan kirvelsi hänen mieltään, etteivät he olleet häntä niin pakoittaneet, että hän olisi taipunut ja seurannut heitä.

Väsyneenä heitti hän sukan takaisin vasuun, tänä iltana ei työstä tullut mitään, ja mitäpä siitä oli hyötyäkään. Parasta oli mennä levolle, ehkäpä hän nyt sai untakin, moneen yöhön ei hän ollut silmiään ummistanut. Hän nousi, meni ikkunan ääreen ja kuunteli. Sadetta, sadetta. Hän meni eteiseen ja kuunteli sielläkin hetkisen. Sadetta. Hiljaisuutta. Sitten hän meni pimeään ruokasaliin, hiljaisuutta, sadetta. Vihdoin hän pistäytyi keittiöön, siellä paloi pieni, kellervä kyökkituikku, siellä oli lämmintä ja suloista, mutta niin hiljaista. Hitaasti palasi hän takaisin arkihuoneeseen.

Hän istuutui ja otti taas työnsä esille. Tuon saman sukan, sen, jota ei enää tarvinnut parsia. Hän katseli sitä, harmaata, paksua sukkaa, hän painoi sen poskeaan vasten, se tuoksui villaiselta ja pestyltä.

Ehkäpä sittenkin — ehkäpä — Ole voisi sitä käyttää. Saattoihan hän sen niinollen parsia. Nykäisten suoristautui hän ja rupesi parsimaan kuin henkensä edestä.

Ja hänen parsiessaan aaltoili hiljaisuus nousten ja laskien yksinäisen talon yllä, ja raskaasti kohisi syksyinen sade.