JÄLKILUKU
35.
Tuon vanhan huvilan suuressa salissa, jonka toimistonpäällikkö Hage jo parisen vuotta sitten oli ostanut appiukoltaan, asteli talon isäntä seurapuku yllään. Oli kolmas joulupäivä, ja perhepäivälliset alkamaisillaan.
Ulkona oli purevan kylmä, heikko pohjatuuli suhisi vanhoissa puissa, ilma oli huuruinen ja ruudut jäähileestä harmaina. Salin takassa roihusi parhaillaan tuli — tuota vanhaa taloa oli vaikea pitää lämpimänä — tuoksui suitsutukselta ja joulukuuselta, joka oli työnnetty erääseen soppeen.
Toimistonpäällikkö mittaili lattiaa pitkin ja poikin, kädet housuntaskuissa; perhepäivälliset eivät häntä ilahduttaneet, vaikka avioliitto oli häntä jo siinäkin suhteessa karaissut. Hän oli ehkä vieläkin komeampi kuin ennen, hieman pyylevämpi, vähemmän tylyn näköinen, hänen ystävänsä tai oikeammin hänen tuttavansa sanoivat, että naimisissaolo oli tehnyt hänelle hyvää.
Työhuoneen ovi oli avoinna — monille vierailleen aukaisi Johannes pyhättönsä. Sinne oli sijoitettu vain hänen omia kallisarvoisia esineitään, jotakin hänen nuorenmiehenpäiviltään kotoisin olevaa, mutta enimmäkseen vanhoja tuomarilan kapineita.
Kun Hage sulkeutui kammioonsa, antoi hänen vaimonsa hänen olla rauhassa, "Hage on mennyt kappeliinsa", sanoi hän ja hän tiesi, että oli aikoja, jolloin Johannes kaipasi moista yksinoloa. Ja jotakin vanhasta antoi hän Hagen pitää.
Juuri näin ajatellen oli Johannes pysähtynyt työhuoneen ovelle, olenhan minä toki saanut pitää jotakin, ja hän hymyili pilkallisen alakuloisesti itselleen ja vaimolleen. Se oli totta, tuolla oli hänen pyhättönsä, ja pyhätössään on kukin mieluimmin yksinään. Hän ei sulkeutunut sinne niinkään usein. Hän oli onnellinen mies.
Johannes oli ajatellut nuo sanat ikäänkuin ääneen; lausuttuina, hän oli jo totuttautunut olemaan puhumatta itsekseen. Onnellinen mies — hänellä oli vaimo, jota hän ihaili, kaksi tervettä, pirteätä lasta, työnsä — saattoiko ihminen enempää vaatia. Oman itsensä omistamista? Ei ole hyvä, että ihminen vaatii liian paljon. Ja eihän hän ollut kadottanut omaa itseään, tuolla sisällä löysi hän taas kaiken sen —.
— Minkä? Kaiken sen, minkä hän kernaasti ja ehdoin tahdoin oli antanut sen lämmön ja elämän virran viedä, joka oli hänet mukaansa temmaissut. Ajatusmaailman, vanhan mielen kuvitelmat, nuoruuden ja luonnon muistot, jotka olivat antaneet raikasta henkeään hänen sielulleen. Haaveilut.
Ja vielä jotakin muutakin — selittämätöntä -hiljaisuuden, jossa hän oli kuullut etäisten äänten kuiskeen, hiljaisuuden, johon hänen sielunsa oli vaivatta vaipunut ja päässyt yhteyteen aikojen kanssa, jotka olivat olleet — sielujen kanssa, jotka olivat kuolleet, aavistuksellisen, kuolemattoman kanssa, valkoisten varjojen saaton, elämän salaisuuden. Yksinäisen miehen ratki yksinäiset ja salatut aavistelut elämän tarkoituksesta — ei sen enempää. Kannattiko moista tappiota surra?
Hän muisti niin elävästi erään illan sinä vuonna, jona hän oli mennyt naimisiin, hän oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen ja ottanut tapansa mukaan esiin päiväkirjansa, silloin oli Terese tullut, kumartunut hänen ylitseen ja sanonut ihmetellen: "päiväkirjaako sinä kirjoitat."
"Entäs sitten", sanoi hän vilkaisten Tereseen kuin koulupoika, joka on tavattu pahanteosta.
"Ei mitään", hymyili hän, "minä vaan olen luullut, että se on pikkutyttöjen työtä."
Ja hymyillen ja hyräillen oli hän poistunut.
Johannes istui tuijottaen pöytäkirjaa.
Acta diurna.
Kirjan toisensa perästä oli hän täyttänyt monenlaisin muistiinpanoin ja mietelmin. Kuin pikkutyttö. Lörpötystä — aikamiehen työksi, jolla on talo ja tavarat.
Semmoisena kai Terese häntä piti — suurena, herttaisena, rasittavahkon yksinkertaisena lapsimiehenä, josta hän, elinvoimainen, terve, vilpitön Terese, oli ottanut huolehtiakseen ja jolle hän oli hyvä. Jos hänessä olisi ollut totista ylpeyttä, olisi hän jatkanut päiväkirjaansa, ollut oma itsensä, välittämättä hymyilyistä, naurusta, suuteloista ja valkoisista käsivarsista. Mutta varovaisesti oli hän asettanut pöytäkirjan laatikkoon ja sulkenut sen; sitä laatikkoa ei hän ollut koskaan senjälkeen avannut.
Ja näin — vähitellen — ilman että oli tullut sitä ajatelleeksi, vastustaneeksi, oli Terese kyninyt hänestä kaiken sen, jota hän nimitti vanhapoikamaisuudeksi, kaiken sen joka oli tehnyt hänet huoneihmiseksi; Terese oli naurahtanut, ja taas oli hänestä jotakin karissut, pienoinen pölypilvi, ja seurauksena oli vain heikko hävyntunne ja pieni, tuskin näkyvä haava tai arpi tai ehkäpä vain hetkellinen hämmennys. Hitunen katkeruutta, ei Tereseä kohtaan, vaan elämää ja olemassaoloa, oli tehnyt hänet aikaa myöten hyväntahtoiseksi, hyväntahtoiseksi ja perhekelpoiseksi.
Hagen silmät eivät enää säihkyneet, sanottiin virastossa, ja pikkuinen neiti Svendsen oli keksinyt uuden ihailtavan. — Terese seisoi ovella.
"Tule nyt katsomaan eivätkö ne olekin oikeita joululapsia", sanoi hän.
Terese oli käynyt täyteläisemmäksi, hänen kevyessä käynnissään oli jotakin aaltoilevaa, hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kukoistava, elinvoimaa säteilevä, hänen katseensa, poskensa, hymynsä uhosivat lämpöä. Nuo kaksi lapsivuodetta olivat vain kaunistaneet häntä, antaneet hänelle rikkautta, äidillinen voima koristi häntä. Hän uhosi täyttä elämää, hänen mielensä kuohahteleva riemu nosti punan hänen poskilleen ja onnenkyyneleet hänen silmiinsä. Hänen onnellaan oli salaisuutensa, hänessä oli sekä rakkautta että ensilempeä, yllinkyllin miehelleen ja kodilleen, se antoi hänelle valtaa ja hän tunsi sen, hän hallitsi.
Hage seurasi Tereseä makuuhuoneeseen ja katseli lapsia, jotka totisina ja toivehikkaina odottelivat, poikaa, vanhinta, ja neliskulmaista tytöntypykkää, joka juuri hiljan oli alkanut vaaperrella omilla jaloillaan. He olivat kumpikin Teresen lapsia, heillä oli Teresen valoisat kasvot, Teresen voimaa, mutta pojan silmät olivat hänen, ja kun poika tapansa mukaan oitis pisti pienen kätösensä isän käteen ja hiiskahtamatta seisoi aivan hänen vieressään, hiipi rauha Johanneksen mieleen, kyynelsuloinen onnentunne; tuo pieni luottavainen kätönen, joka aina ensin etsi hänen kättään, oli hänen triumfinsa, hänen voittonsa elämässä. Se merkitsi hänelle: et ole elänyt turhaan.
Ovikello soi, "mummo", huudahti poika, "mumu", matkaisi tytöntyllerö ja keinahteli ovea kohden. Aina tuon huudahduksen kuullessaan, tunsi Johannes pienen pistoksen, kaukana oli vanha yksinäinen vaimo, jonka mieli mummo-huudosta olisi tullut iloisesti liikutetuksi, vanha vaimo, joka ikävöi. Eräänä kesänä olivat he olleet siellä poikineen, muulloin oli aina ollut jonkunlaista estettä, salaisena, oikeana syynä oli Teresen vastenmielisyys sikäläistä luontoa kohtaan, eikä äitiä saatu muuttamaan, hän olikin viime vuosina käynyt niin raihnaiseksi; Johannes käväisi siellä yksinään.
Johanneksen palattua saliin, olivat vieraat alkaneet saapua, uusia tuli joka hetki; oli tulossa oikeat perhepäivälliset, sellaiset, joista Terese niin paljon piti. Appivanhemmat olivat tulleet, langot ja kälyt suurimmasta pienimpään, enot ja tädit, "sinä saat sietää heidät kaikki", oli Terese sanonut, "niin on meillä tapana". — "Kyllä, rakkaani", oli Johannes kärsivän näköisenä vastannut, nyt hän tervehteli ystävällisesti joka taholle.
Hänen omaisistaan oli läsnä Charlotte. Ihmeellistä, ajatteli Johannes, hän tervehti ja jutteli, hän oli erittäin harjaantunut jutellessaankin ajattelemaan omia yksityisiä ajatuksiaan, ihmeellistä, kuinka Charlotte joka näkemältä muuttuu, eihän hänellä ennen ollut tuota terävää, kimeätä ääntä, hän on ilmetty täti Lovise, eiköhän hän voisi hieman hillitä itseään.
Charlottea ihailtiin Bisgaardin perheessä, Hageakin ihailtiin, mutta Charlottea aivan erikoisesti, hän oli sukkela, mutta terävä ja vaarallinen. "Hän on hirvittävän viisas", sanoi Terese, mutta Johannes hymyili, kas näitä asioita ymmärsi hän paremmin, Charlotte ei ollut ollenkaan erikoisen älykäs, hän oli hävinnyt arpajaisissa ja oli katkera, hänen pisteliäisyyttään pidettiin älykkyytenä. Johannes sekaantui perhehälyyn, hän tunsi sen pohjiaan myöten, se ei sisältänyt mitään yllätyksiä. Hän piti vaimonsa perheestä, sen terve tasaisuus miellytti häntä, anopistaan piti hän paljon oikein henkilökohtaisesti. Olipa hän sangen läheisessäkin suhteessa erääseen perheenjäseneen, Torgrimiin, anarkistiin. Torgrim oli voittanut hänen suosionsa, hän oli luopunut rasvanahkaisista saappaistaan, näppylät olivat kadonneet, valtavat ranteet peitossa, hän ei enää kaatanut kaikkea, mitä lähestyi, tahrinut pöytäliinaa eikä saanut toruja yhdeltätoista sisarukseltaan. Hänestä oli tullut pitkä ja voimakas nuorukainen, jolla oli rauhalliset ja ajattelevaiset kasvot, rohkeat ja avonaiset, hänessä eli Johannes Hage uudestaan nuoruuttaan. Iltaisin tapasi hän pistäytyä talossa, kuten sanoi Tereseä tervehtimässä, mutta oikeastaan saadakseen hetkisen keskustella lankonsa kanssa; nuo keskustelut eivät kaihtaneet mitään aihetta taivaan ja maan välillä. Myöhäiseen yöhön he rupattelivat, vielä kauan Teresen mentyä levolle, hän oli aikainen, hän kaipasi pitkää, tervettä unta. Ja Torgrim ja Johannes haastelivat elämästä, tupakoivat ja maistelivat jotakin, välistä vain väkevää teetä, välistä jonkun kätköpullon sisällystä, Torgrim tunsi itsensä ylpeäksi, kun moinen pullo ilmestyi pöytään vain heitä kahta varten. Näin he juttelivat, ja useimmiten oli Johannes kysyjänä, Torgrim vastaajana — siten johti Johannes pakinaa, ja heidän välilleen muodostui syvä, pysyvä luottamus- ja ystävyyssuhde. Pojan mieli oli valveutunut ja kirkas, mutta hänen ajatuksensa kiivaasti kamppailevia, hänen avomielisyyttään tuki Johanneksen rauhallinen ennakkoluulottomuus, jumalan ja yhteiskunnan sai hän kukistaa ilman että Johannes sitä nauroi. Hage rakasti näitä tuon intohimoisen ja kumoushaluisen nuorukaisen kanssa vietettyjä öisiä hetkiä, rakasti niitä yössä väreilevän rajun nuoruudentunnun tähden, ja sulkiessaan ovea lankonsa lähdettyä ajatteli hän alakuloisena, ettei hän koskaan saisi näin keskustella oman poikansa kanssa. Kuinkahan mahtanee olla hänen laitansa — Hagen — kahdenkymmenen vuoden kuluttua? —
— Vieraat olivat iloisella ja hyvällä tuulella lämpimässä salissa, he juttelivat vilkkaasti ajoista, sodasta ja säännöstelystä ja yhä uudelleen säännöstelystä, ja siitä, kuinka Terese oli saanut hankituksi porsaan, - he olivat näet eteisessä tunteneet porsaspaistin ja hapankaalin hajua, eikä mikään haju ollut näinä aikoina sen elähyttävämpi. Torgrim oleili yksinään, koettaen tavoitella lankonsa katsetta, kuinka he saattoivatkaan lakkaamatta puhua ruuasta aikana, joka loi uutta maailmaa! Harald veli istui silmät puoliavoinna loukossaan, yhtä erillään perheestä kuin ennenkin; Harald keinotteli, ansaitsi rahoja ja vaikeni siitä.
Sitten tuli Terese lapsineen, tervehdeltiin ja suudeltiin, hän oli perheen onnenlapsi. Onnellisena ja iloisena purjehti hän suutelojen ja syleilyjen keskellä, kunnes hengästyneenä ja säteilevänä asettui istumaan kälynsä viereen. "Minulla on sinulle kirje", sanoi hän kietoen kätensä Charlotten ympärille, "se on joltakin unohtamaltasi heilalta, ainakin se on Amerikasta ja kauan se on ollut matkalla."
Sitten hän taas meni toisten luo, tiedusteli olivatko he nälkäisiä, hänen täytyi kertoa porsaasta uudelleen, hän kuunteli täti Lassenin valitteluja leivästä, täti Lassen ei sitä sietänyt, se synnytti happamia röyhkäisyjä, täti Sievertsenin ruikuttelua huonoista ajoista, hetkisen hän viivähti Torgrimin luona ja pyysi häntä olemaan hänen tähtensä hyvä ja kiltti, Torgrim-lupasi ja alkoi heti seurustella sen serkkunsa kanssa, josta hän vähiten piti.
Mutta vieraitten keskeltä näki Johannes Charlotten nousevan ja poistuvan ikkunan luo, kalpeana, katse sameana, ja hän huusi huoneen poikki, eikö Terese tahtoisi tulla työhuoneeseen katsomaan isän tuolia, jonka hän oli laittanut kuntoon. Charlotte oli nähnyt tuolin jo viime kerralla, mutta hän tuli heti, ja Johannes sulki oven hänen jälkeensä ja kysyi eikö hän kernaasti tahtoisi olla hetkisen yksinään. Charlotte kiitti aralla katseella, hän istuutui ikkunan ääreen, kirjettä piti hän sylissään, kauan oli kirje kiertänyt ja nyt se oli hänen kädessään, pienoinen kirje, muutamia harvoja sanoja.
"Tänään olen minä niin ajatellut teitä, neiti Hage", kirjoitti Sten Melde, "ja ihmetellyt, vieläkö te muistatte minua niiltä harvoilta kesäpäiviltä. Muistatteko, että minä sanoin aikovani Amerikaan, tänään minä olen ollut Michiganjärvellä, ja kaikki oli toisenlaista kuin kuvittelin. Sanalla sanoen — kaikki on ollut toisenlaista kuin luulin. Paljon olen minä kärsinyt ja kokenut, mutta eihän minun siitä pitänyt kirjoittaa. Minä tahdoin vain muistuttaa teitä siitä illasta, jona soutelimme vuonolla siellä lännessä, muistatteko te sitä vielä, minä sanoin, etten sitä koskaan unohtaisi enkä minä ole unohtanutkaan. Kohta minä lähden kotiin, minun täytyy, jos tahdon välttyä joutumasta täkäläiseen sotaväkeen, ja jos minun täytyy mennä sotaan, tahdon minä taistella oman maani puolesta, minä olen varma siitä, että mekin loppujen lopuksi joudumme mukaan, ehkä tapaan teidät tultuani takaisin, tahdoin kuitenkin lähettää teille terveiset Michiganjärveltä, joka on toisenlainen kuin luulin, kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin kuvittelin sinä iltana, jolloin soutelimme yhdessä."
Hän istui pitäen kirjettä kädessään ja tunsi, kuinka jokainen sana häntä värähdytti. Tuo kesä! Unohtunutko — ei, unohtunut ei se ollut, mutta monivuotisten hallain peitossa. Sten ei ollut häntä unohtanut — maailmanmatkallaan, joka oli tuottanut hänelle kärsimyksiä. Ja nyt hän tulee takaisin, he tapaavat toisensa, mitähän hän mahtoi tarkoittaa kirjoittaessaan, "kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin kuvittelin", mahtoikohan Sten pitää häntäkin muuttuneena? Hän katsahti rohkeasti peiliin - vanhaan, kotoiseen peiliin — mutta peitti kohta silmänsä. Oliko hän kuihtunut? Oliko hän vanhapiika?
Hän kuuli, että käskettiin käymään pöytään. Kuinka suloisen tuskallista olikaan taas kokea menneitten päivien kärsimyksiä, arasti ja hätäisesti suuteli hän kirjettä, kätki sen ja palasi toisten luo.
"Kuinka sinä oletkaan soma tänään", kuiskasi Terese ohikulkiessaan kälylleen, ja kiitollisuudesta värähti Charlotten hymy, mikään sana ei olisi voinut häntä tänään enemmän ilahduttaa. Saattoiko hän vielä olla kaunis?
He istuivat pitkän pöydän ääressä ja söivät porsaspaistia sillä vakavuudella, jonka tämä toimitus sota-aikana ansaitsi. Kun pahimmasta nälästä oli päästy ja kun oli hieman talttunut riemastus, joka oli aiheutunut siitä, että Johanneksella vielä oli viinaa, kohahti keskustelu taas täyteen vauhtiin, juteltiin kovalla äänellä sodasta ja sitten taas ruuasta.
"Keneltä sinä sait kirjeen", kysäsi Terese huomaamatta Johanneksen katsetta, "onko sinulla ystäviä niin kaukana?"
"On", vastasi Charlotte ja selitteli odottamattoman avomielisesti, "se on eräältä vanhalta ystävältä, Sten Meldeltä, hän lähti matkalle ennen sotaa ja nyt hän aikoo kotiutua."
"Mitähän peijakasta ne ajavat takaa", sanoi setä Lassen syöden silavaa.
"Kysy mieluummin, mikä peijakas pidättää meitä täällä kotona", sanoi Torgrim tulistuen. "Minusta tuntuu, ettei kukaan, kukaan nuori ainakaan, kestä tätä kotonaolemista. Minä lähden maailmalle niin pian kuin voin. Siellä tapahtuu suurta, siellä uhrautuu nuoriso kernaasti uuden ajan puolesta, he kuolevat, mutta eihän se mitään tee. Mitä teemme me? Me uhraamme merimiehiämme ja hieromme käsiämme tyytyväisinä siitä, että niin helpolla selviydymme, pelkällä vaikenemisella. Maanviljelijöillä on hyvät ajat, lankomies sanoo, että paljon merkitsee talonpoikaissäädyn taloudellinen vapautuminen, ja kaipa se niin onkin, mutta emmehän me toki sitä varten elä? Sianpaistia syödäksemme? Minun mielestäni ei meillä enää ole mitään isänmaata. Meidän maamme on kuin suuri keinottelupörssi, jossa osakkeet ja silava ovat kallistumassa, vain se herättää meidän mielenkiintoamme. Puolet meistä keinottelevat itselleen omaisuuksia, jotka pian taas häviävät, me muut, me nuoretkin, ehkäpä juuri me nuoret, me irvistelemme vähäistä ansiotamme, kukaan ei kysy, mitä me annamme. Uhraudummeko me? Emme, emme. Uudet, ihmeelliset, kauheat taivaan ja helvetin voimat kamppailevat maailmassa, ja me astelemme vain täällä kotona ja ajattelemme, että onkohan palkankorotusta odotettavissa? Keväällä minä lähden — vaikkapa minun täytyisi tehdä kuin kirppu: tapattaa itseni vieraassa sotapalveluksessa."
Hän pysähtyi yhtäkkiä ja punehtui. Paheksuen ja ihmetellen katseli perhe häntä porsaspaistin takaa, sitten naurahdettiin keventyneinä, osoittihan tuo kirppujuttu, että kaikki oli vain pelkkää pilaa.
Johannes oli peittänyt lasinsa kädellään, "niin, lähdekin maailmalle", sanoi hän, "herättäkööt sodan rikokset ja typeryydet nuorisossa kiivaan vaellushalun, sitä toivokaamme, se voi meidät pelastaa, nuorison uusi, onnekas kodittomuuden, maailmankodin tunne, uusi kevät, joka uhoaa kaipausta kaukoretkille, vieraisiin kaupunkeihin, etäisiin metsiin, valtaville joille ja suurille järville." Hän tarttui lasiinsa, hänen kasvonsa saivat kiivaan ilmeen, hänen silmänsä säihkyivät, ne saattoivat siis yhä vieläkin säihkyä. "Ne ajat, jotka sotaa seuraavat, tulevat olemaan pahempia kuin sota olikaan, kaikki mikä on kauheata ja hirvittävää ilmeni sodassa, mutta kaikki mikä on inhoittavaa, ahnetta, matalaa, itsekästä, kurjaa on pyrkivä pinnalle, koroittava ääntään sodan päätyttyä. Henkinen elämä tylsistyy, sydämmet sammuvat. Kukaan ei ajattele muuta kuin omaa pientä etuaan, sanoja rikotaan, halpamaisuutta palvotaan ja kirkko on siunaava valheen niinkuin se on siunannut murhankin. Kaiken tämän kurjuuden keskellä minä uskon uuteen nuorisoon, vaellushaluiseen, tuliseen nuorisoon, joka voi pelastaa maailman. Uuteen nuorisoon, joka on vapaa porvariston pienistä, ahneista huolista, vapaa myöskin köyhälistön vapauttavihaavasta vallanhimosta, isänmaatonkin, jos se rajoittaa, uuteen henkiseen nuorisoon minä uskon ja toivon. Minä toivon aikaa, jolloin silkkihattu ei ole vallan tunnusmerkkinä eikä pörssi enää merkitse maailmaa. Siinä suvussa, josta minä polveudun ja siinä kulttuurissa, siinä riutuvassa kulttuurissa, johonka minä kuulun, on punainen pisara vapauden vallankumousta —, tuulahdus henkeä, joka kantaa minut aikojen halki, kernaasti kuulun sammuvaan sukuun, kernaammin kuin aikaan, jolloin lemmestäkin ja rakkaudesta maksetaan kuin yhteiskuntaa rakentavasta voimasta ainakin. Minä vihaan tätä pienten, järkevästi harkitsevaan, lainkuuliaisten porvarien yhteiskuntaa. Temmeltäkööt tapahtumat uuden vaellushaluisen nuorison veressä, haaveilkoot ne katusuluista ja rakkaudesta kuolemaan, ne harvat, jotka vielä haaveilevat, haaveilevat tuijottaen valvovin silmin veristä maailmaa. Minä juon sen nuorison maljan, joka seuraa vaellushaluaan ja saa kotimaakseen koko maailman, näin teen minä. Varjo menneiltä ajoilta, maljasi, Torgrim!"
He joivat kaikki tuon maljan, olihan Hage puhunut, he tunsivat häntä kohtaan suunnatonta kunnioitusta, hänen puheensa ei kylläkään, jumalaparatkoon, ollut mikään kunnon joulupuhe, mutta olihan hän jo itsessäänkin jotakin ja tarjosihan hän hyvän päivällisen, hyvää viiniä, naukkuja ja erinomaista siankinkkua, siis maljasi, sanohan Terese, vieläkö sinä saat anopiltasi hyvää voita?
Terese nyökkäsi, hän oli käynyt aivan hiljaiseksi, ihmettely oli vallannut hänet, kuten aina hänen miehensä odottamatta raoittaessa suljettuja veräjiä, hän ymmärsi kuinka vähän hän tunsi miestään, hän tunsi sydämmensä paisuvan ja sykkivän rajusti, hän katsahti miestään polttavin silmin, hän olisi tahtonut olla hänen kanssaan kahden, nyt, sillä juuri nyt rakasti hän häntä yli kaiken maan päällä, hän vihasi itseään, että oli kutsunut vieraita.
Mutta päivälliset jatkuivat taas onnistunutta latuaan, täti Sivertsen koetti puhua Venäjän kauhuista, mutta nokkela eno Lassen vaiensi hänet kysymällä, voivatko mitkään kauhut vetää vertoja valaanrasvalle. Naurettiin hartaasti ja taas vallitsi mitä parhain perhetunnelma. Tuotiin kahvia ja sikaareja, Johannes ei saanut nukkua päivällisuntaan ja hänellä oli tukala tunti, mutta pian hän taas siitäkin selviytyi. Ja kun vieraat myöhään illalla lähtivät, oli kätteleminen, haltioituminen ja suuteleminen ylinnä, ja Johannes aukaisi salin ikkunat ja katseli pakkasenharmaata taivasta ja himmeitä tähtiä, ja kiitti jumalaa, että seuraavaan kolmanteen joulupäivään oli niin pitkä matka.
Terese järjesteli huonetta, "tämä päivä on ollut erinomaisen onnistunut, ja sinäkin olet ollut kiltti", sanoi hän, "minä pidän niin paljon tämmöisistä suurista perheseuroista, minä pidän siitä, että meitä on niin monta. Ja minä rakastan lähdön jälkeistä hiljaisuutta — että me silloin olemme vain kahden. Minä siunaan sinua, Johannes, siitä, että elämä tuntuu niin hyvältä, mutta jouluseuran saat silloin tällöin sietää". Terese kietoi kätensä hänen kaulaansa ja nojautui raskaasti häntä vasten. "Minä olen sinua kaivannut koko päivän, vihdoin luulin jo herättäneeni huomiota, kaikkien vieraitten aikana minä hyräilin sinusta, sinä olet minun, vain minun, ja vaikka sinä joskus olet kaukanakin, niin minä tiedän, että minun vallassani on kutsua sinut luokseni. Eikö niin, sehän on minun vallassani", hän tarttui Johanneksen käteen ja painoi sen voimakasta, täyteläistä poveaan vasten, "minä kuljen ihmisten keskellä kuin suuressa metsässä ja minä olen onnellinen, sillä minä kuljen polkua, joka johtaa sinun luoksesi, sinun luoksesi, kun me olemme kahden, sitä minä ajattelen koko illan", hän painoi Johanneksen kättä rintaansa vasten ja sulki silmänsä. — — —
– – –
Seuraavana aamuna aamiaispöydässä katsahti Terese yhtäkkiä ylös sanomalehdestään.
"Minkä hän sanoikaan hänen nimekseen?" kysäsi hän.
"Kuka?"
"Charlotte. Tuon ystävänsä. Eikö se ollutkin Sten Melde?"
"Taisipa olla."
"Taas on ammuttu upoksiin norjalainen laiva, ja tässä on hänen nimensä hukkuneiden joukossa."
Johannes sieppasi lehden ja luki. Norjalainen höyrylaiva upotettu torpeedolla — vain perämies ja kokki pelastuneet — yksi hukkuneista matkustaja, Sten Melde Kristianiasta.
Johannes nousi — ei kiitos, hän ei halunnut enempää.
"Luuletko, että hänen ja Charlotten välillä oli jotakin", kysyi Terese.
"En tiedä", vastasi Johannes lyhyesti ja meni saliin.
Pieni jälleennäkemisen mahdollisuuskin, toivekin häneltä riistettiin.
Elämä on säälimätön.
Ovikello soi, Terese aukaisi, Johannes kuunteli, - niin, siellä oli
Charlotte.
Johannes seisoi salissa ja katseli hänen tuloaan, hänellä oli kädessään kokoontaitettu sanomalehti, hän siis tiesi sen. Johannes vei hänet kanssaan työhuoneeseen ja veti hänet lempeästi sohvaan istumaan, Terese seisoi vieressä sivellen hänen hiuksiaan.
"Tämän kirjeen sain minä häneltä eilen", sanoi Charlotte vapisevin äänin, "hän muistutti minua meidän kesästämme ja kirjoitti tulevansa kotiin tavatakseen minut. Hän tuli kotiin minun luokseni — minun tähteni — olen siitä varma. Ja sitten –"
Hän rutisti sanomalehteä kättensä välissä ja puraisi huultaan.
"Vain tuo ainoa kesä. Ja nyt hän oli matkalla minun luokseni. Ehkä hän ajatteli minua, kun — hän, — kun laiva" — — –
Charlotte jäi heille koko päiväksi. Iltapäivällä käväisi Terese asioilla kaupungilla, palattuaan kotiin oli hän hiljainen ja hyvin lempeä kälyään kohtaan.
Charlotte lähti aikaisin. Johannes istui lukemassa, Terese neuloi ja katsahti silloin tällöin häneen.
"Johannes", sanoi hän, "kuuntelehan minua hieman."
Johannes nosti päätään.
"En voi olla sanomatta sitä sinulle. Mutta sinun täytyy luvata minulle jotakin, — sinä et saa kertoa sitä Charlottelle."
"Charlottelle?"
"Niin, näetkös — Charlotte sanoi, että Sten Melde oli matkalla kotiin tapaamaan häntä. Mutta tänään kuulin minä kaupungilla, että hän oli kihloissa erään rikkaan serkkunsa kanssa ja oli matkalla kotiin mennäkseen naimisiin."
Johannes tuijotti suu auki vaimoaan — sitten puhkesi hän lyhyeeseen nauruun.
"Mutta Johannes", sanoi Terese kauhistuneena.
"Hyvä jumala, kuinka kaikki välistä on naurettavaa." Johannes nousi.
"Kuinka naurettavia me olemme ja — murheellisia."
"Niin, surullista se on minunkin mielestäni, eikä ollenkaan naurettavaa, Johannes."
"Niin, ystäväiseni, kuinka se saattaisikaan tuntua sinusta naurettavalta, mitä tiedät sinä ihmisparoista, jotka ovat naurettavan murheellisia."
"Kunpahan ei vaan Charlotte saisi sitä tietää", sanoi Terese, "eikä hänen tarvitsekaan saada, sillä kihlaus oli salainen, niin, puolisalainen sitten, koska sinä sillekin naurat. Charlottea niin lohduttaisi luulo, että Sten oli matkalla hänen luokseen, se keventäisi hänen elämäänsä."
"Niin — siinä olet oikeassa, Terese, liittäkäämme autuaasti kuollut Sten Melde perheeseen, kunnioittakaamme häntä liian aikaisin poismenneenä lankomiehenä. Muistelkaamme häntä rakkaudella kun seuraavan kerran syömme yhdessä sianpaistia. Mitä siitä, vaikka hän oikeastaan aikoikin mennä naimisiin aivan toisen henkilön kanssa."
Terese nousi kärsimättömänä.
"Niin, sinulla on intohimona tehdä elämä vaikeaksi. — Menetkö pyhättöösi? Suutele minua ennen menoasi, osoittaaksesi ettet ole minulle vihainen."
Johannes suuteli häntä hellästi, pitkään, meni sitten, oven hän sulki perässään.
Hetken hän seisoi katsellen noita tuttuja esineitä. Esineitä, jotka hän oli pelastanut vain itseään varten, hellävaroen siveli hän vanhoja tuoleja, kirjoituspöytää — tuota vanhaa kirjoituspöytää, joka itsepintaisesti säilytti nuoren miehen ulkomuotonsa, ikäänkuin tahtomatta koskaan tunnustaa avioliittoa ja perhettä.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. Charlotte sai elää hyvässä uskossaan, äiti ei olisi sitä koskaan sallinut, ajatteli hän, vaan olisi sanonut hänelle totuuden, minulla ei ole siihen rohkeutta. Mutta äiti uskalsi vielä katsoa totuutta silmästä silmään — tavallaan.
Kirjoituspöydällä oli muuan kuva, se esitti Tereseä molempine lapsineen, — ne ovat hänen lapsiaan, ajatteli Johannes tuskansekaisella ilolla, hänen elämänsä jatkuu heissä, jumalankiitos.
Ovelle koputettiin varovaisesti. Vielä kerran.
"Isä — etkö sinä lukisi yhtä seikkailua —"
Hän nojautui hetkeksi taaksepäin tuolissaan, hän sulki silmänsä, voi tuota hentoa ääntä, jossa Teresen sävel niin suloisesti soinnahti. Tuo sävel mielessään näki hän yhtäkkiä itsensä pikkupoikana juoksevan laihaa niittyä pitkin, jolla kasvoi kellokukkia, kuuli ilmasta hiljaista huminaa ja näki, tuskallisen selkeästi, matalan, valkoisen talon, joka kerran oli ollut hänen kotinsa, mutta jota nyt vieraat ihmiset nimittivät kodikseen, — matalan, valkoisen talon ja puutarhan, ja itsensä, leikkimässä varjostoissa —
"Isä, etkö sinä kuule?"
"Nyt minä tulen", sanoi hän, nousi ja aukaisi oven pienelle paitaressulle.
36.
Johannes oli kirjoittanut, ja kutsun saatuaan oli Anne Sofie tullut molempine lapsineen Päivölään. Ole ei ollut voinut tulla mukaan, kiireellisimmät kevättyöt olivat käsissä, Anne Sofiekin oli tahtonut jäädä kotiin, mutta Ole oli sen estänyt, ja Anne Sofie oli tällä kertaa taipunut hänen tahtoonsa. Nyt hän istui lukemassa Johanneksen kirjettä, — hän oli käynyt laihaksi, luisevaksi, kalvakkaaksi, ruskettuneesta ihostaan huolimatta näytti hän verettömältä. Katse oli vieläkin vakavampi kuin ennen, hänen vartalonsa oli kuiva ja kumarainen, hän näytti kuluneelta, mutta rauhalliselta ja arvokkaalta. Pojat tulivat Oleen, kaksi neliskulmaista, valkopäistä vesaa, jotka puhuivat paikallismurretta niin että helisi. Äidinäiti nauroi ääneen kuunnellessaan heidän puhettaan, mutta äiti piti varalla, oppivatko pojat Päivölässä ollessaan puhumaan toisin kuin paikkakuntalaiset. Hän oli saanut Olen uudelleen omaksumaan paikallismurteen, itse hän puhui äidinkieltään, mutta hitaasti, ikäänkuin tahtoen tehdä sen painokkaammaksi.
Hän silmäili Johanneksen kirjettä; Johanneksen maailma oli hänelle niin etäinen, hän ei siitä vähääkään välittänyt, kirjettäkin hän luki vain äidin tähden. "Johannes ja kaikki heikäläiset ovat kaupunkilaisia, eivät he meitä talonpoikia ymmärrä", tapasi hän sanoa; hän huomasi kyllä, että äidin suu silloin ankarana sulkeutui. Hän oli sydämmensä pohjasta talonpoikaisnainen, kiihkeä talonpoikien kasvavan vallan harrastaja, bergeimiläiset olivat tunnettuja korkeista hinnoistaan, Anne Sofie kulki paikkakunnalla etunenässä. He olivat lisänneet peltoalansa lähes kahdenkertaiseksi entisestään, Anne Sofien tahdosta oli niin tehty. Ja nyt hän ponnisteli saadakseen papin syrjäytetyksi suurkäräjävaaleissa, "hän nimitelköön vaan itseään talonpojaksi", sanoi hän, "mutta pappi hän on sittenkin ja virkamies, ja ne ajat olkoot lopussa, jolloinka me talonpojat lähettelimme virkamiehiä suurkäräjille."
Anne Sofie luki:
"Charlottesta ei minulla ole mitään ilahduttavaa kirjoitettavana, hänen nuoruutensa on ollut niin merkillisen lyhyt, hänestä on tullut toinen täti Lovise, tosin ei niin särmikäs, mutta vielä yksinäisempi. Minä en voi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile."
Anne Sofie laski kirjeen kädestään. "Minä en voi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile." Niinpä niin — joka ei hymyile — saattoi olla muitakin, jotka olivat hymyilemisen unohtaneet, ei ollut elämä semmoinen — että siitä olisi hymyten selviytynyt —.
"Minun on nyt lähdettävä paluumatkalle", sanoi hän, "kiitoksia kirjeestä ja sano terveisiä vastatessasi. Pukekaa yllenne, lapset, ja kiittäkää kauniisti." Lapset olivat ylenmäärin kylläisiä kaikesta siitä, mitä he olivat äidinäitinsä luona saaneet, taskutkin olivat täyteen ahdetut, he eivät olisi tahtoneet lähteä, pienin alkoi marista.
"Lakkaa nyt heti", sanoi Anne Sofie, "muuten saat kyytiä kotiin tultuasi."
Poika vaikeni; he vaikenivat aina, kun äiti puhui heille isään vedoten.
Hän puki heidän ylleen, nopeasti ja rivakasti se työ kävi, äidinäiti oikein ihmetteli, ettei hän kiskonut pikku kätösiä sijoiltaan.
"Hyvästi nyt, äiti", Anne Sofie pysähtyi hetkeksi, lapset juosta kapaisivat jo alamäkeä, "minä ajattelen sitä, mitä Johannes kirjoitti Charlottesta. Sinun olisi pitänyt antaa hänen ottaa pappi, — parempi olisi hänen ollut olla kuin nyt."
Rouva Hagen posket karahtivat punasiksi — Anne Sofie keksi aina jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä toisin.
"Sinä olet ehkä oikeassa, lapseni, luulenpa, etten enää siten menettelisi. Kyllä sinä tulet itse huomaamaan, kuinka vaikeata on tietää, mikä on oikein, kun on lapsista kysymys. Sinä olet nyt sanonut minulle erään totuuden, ja nyt saat itsekin sietää muutaman sellaisen: sinun ei pitäisi olla niin paha lapsillesi, lapsiahan sinä olet kaiken ikäsi toivonut, ja hiukkanen iloisuutta on suurempiarvoinen kuin kaikenmaailman moitteet."
Anne Sofien kasvot kävivät harmaiksi, hän sinkautti äitiinsä katseen, joka oli sekä kiukkuinen että alakuloinen, mitään vastaamatta kiiruhti hän poikien perään. —
— Rouva Hage istui nojatuolissaan, josta hän nykyään harvoin luopui, ja katseli heidän menoaan. Heidän häivyttyään veräjän luo, otti hän esiin Johanneksen kirjeen, siinä olleen pienokaisten kuvan, Teresen kirjeen, joka oli tarkoitettu vain hänelle, ja luki sen uudelleen, siitä hän piti, siinä oli onnea. Lukiessaan kutoi hän pieniä sukkia, niin monet pikku jalat olivat sukkien tarpeessa. Ja kuten aina hänen työskennellessään, vaelsi elämän saatto hänen ohitseen, — menneet päivät, nykyiset päivät, ja auringon pilkahduksena pienet alkavat elämät, hän eli kaiken uudelleen, pahan ja hyvän, minkä hän pitkän, rikkaan elämänsä aikana oli kokenut. Hän katseli keväistä tienoota silmin, joiden näkö ei vielä ollut himmentynyt, katseli entisin lämpimin, silmäyksin puitten keskellä olevaa kirkkomaata, jossa niin monta hänen omaansa lepäsi, jossa hän itsekin oli lepäävä, vanhaa, valkoista tuomarilaa, hänen ajatuksiaan ei hipaissutkaan, että siellä nyt asui vieraita, koko tienoota hän katseli, tuntureineen ja taloineen, metsineen ja puutarhoineen, ja kaikki oli hänen silmissään hyvää. Sillä hän näki tuossa kaikessa itsensä ja lastensa lapset. — — –
– – –
Vaivaloisesti kiipesi Anne Sofie jyrkkiä mäkiä Bergeimiä kohden, hän talutti pienintä kädestä ja oli niin väsynyt. Sinervänä värisi kevätilma tienoon yllä, tunturien takaa nousi suuria, valkoisia pilviä, ne purjehtivat hitaasti taivaan kantta, kunnes raukesivat lämpimäksi sumuksi. Lämmin, kostea maa höyrysi, häikäisevää valoa välkehtivät vastapuhjenneet koivut, kosket, purot ja yhä lumipeitteiset tunturit, silmiä kirvelsi. Ilmassa humisi, veri tykki suonissa, jaksoi tuskin siirrellä jalkojaan, ja kaiken lisäksi nosti pienin kätensä ilmaan tahtoen kantamaan itseään. Anne Sofie otti hänet syliinsä ja ponnisteli eteenpäin.
Ei ole hyvä elää ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan hymyile, ajatteli hän. Eikö hänkään osannut hymyillä, eikö hänenkään kanssaan ollut hyvä elää, miehen, lasten, hänkö oli kaikkina näinä vuosina ollut talon painajaisena? Eikö raskas aherrus mitään merkinnytkään, oudot olot, se että hänen ja Olen välillä aina oli jotakin vierasta, niin paljon kuin he toisistaan pitivätkin, ei, hän oli painajainen, hän ei osannut hymyillä, talon, työnteon, kodin yllä oli ikäänkuin varjo, hymy puuttui. Hän muisti, että Ole, joka muuten niin harvoin semmoista puhui, oli kerran heidän kihloissa ollessaan sanonut, "sinun hymyillessäsi minä luulen, että sinä pidät minusta", mitähän Ole nyt mahtoi luulla?
Hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi istuutua. Hän oli jo jonkun aikaa epäillyt olevansa raskas, tänään hän oli siitä varma. Hän tunsi sen, ruumiillaan, sielullaan, häntä ei rasittanut vain pelkkä kevätilma.
Taas lapsi, pikkuruinen olento, eikö hän sillekkään hymyilisi? Ehkä se onkin tällä kertaa pieni tytöntypykkä, sekään ei oppisi hymyilyä omalta äidiltään.
Säikähtyneenä katseli hän sinistä taivasta kohden ja pyysi, että hän saisi kuolla, se olisi parasta heille kaikille.
Vanhin poika rupesi häntä nykimään: "minä menisin kotiin isän tykö."
Niin — kotiin isän luo, sinne ne aina tahtoivat, isä hymyili — ja lauloi — hän lauloi ja pojat hänen kanssaan.
Hän katsahti rinnettä ylöspäin, tuolla oli Bergeim, pieni vaalea rakennus auringon paisteessa, seinät säteilivät valoa, valkoisina hohtivat kotikoivut, hedelmäpuut kukkivat auringon kilossa, ruskeana kohisi puro pihan poikki, suuri hymy kirkasti taloa, -"täällä Bergeimissä on niin vähän varjoa", oli hän valitellut.
"Nyt isä tulee", kirkaisi poika.
Anne Sofie kääntyi, Ole oli tulossa, hän oli huomannut heidät ja oli tulossa kantamaan pikkupoikaa. Piltti näki isän ja villiytyi, potki ja löi, riistäytyi äidin sylistä ja lähti juosta viipottamaan.
Ole tuli ja nosti hänet olkapäilleen, poika luikkasi ilosta, vanhin piteli kiinni isän housuntakamuksesta.
Anne Sofie seurasi hitaasti perässä, nuo kolme tuolla ylhäällä kuuluivat yhteen. Ja hän! Ei ole hyvä elää semmoisen kanssa, joka ei koskaan hymyile.
Hän saapui pihalle ja istuutui väsyneenä porraskivelle, siinä hän istui huohottaen, kädet sylissä. Olella oli jotakin asiaa vajaan, hän kulki pihan poikki ja takaisin, pojat seurasivat hänen kintereillään, he hymisivät ja hyräilivät kaikki kolme, vanhin poika jo melko voimakkaalla äänellä. "Hän laulaa niinkuin sinä ennenvanhaan", oli Ole kerran sanonut.
Anne Sofie kuunteli — niin, tuo oli hänen äänensä; hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ei enää edes laulanutkaan, milloin Ole pyysi, vastasi hän: minulla ei ole pianoa, minä en ole harjoitellut. Harjoitellut! Harjoitteliko Ole, kyllä, hän lauloi joka päivä, työtätehdessään, lapsille; hän itse ei enää laulanut edes lapsillekaan.
Hän kätki kasvot käsiin. Nostaessaan päätään kuuli hän piltin itkevän. Ole oli menossa takaisin pellolle, vanhin seurasi häntä miehekkäin askelin ja riippuvin housuntakamuksin, he lauloivat kumpikin, mutta piltti oli lennähtänyt nenälleen varvikkoon ja itkeä kollotti nyt täyttä kurkkua, toiset kun loittonemistaan loittonivat.
"Muruseni", äiti oli noussut ja auttanut hänet jaloilleen, "mennäänkö isän ja veikan luo, kantaako äiti sinut isän luo, älähän nyt itke."
Äiti puristi häntä syliinsä, poika parkui tahtovansa isän luo. "Niin, nyt me menemme, äiti kantaa, me riennämme, minkä voimme". Poika rauhoittui ja painoi märän poskensa äidin poskea vasten. Yhtäkkiä nykäisi hän päätään taaksepäin ja katseli ihmetellen äitiä.
"Äiti itki", sanoi hän ja osoitti mustalla sormellaan äidin poskea.
Silloin äiti naurahti, lyhyesti, kyyneleisesti, naurahdus hiipui väriseväksi hymyksi. "Voi sinua, muruseni", kuiskasi hän kävellessään, "nyt me menemme isän luo, mutta äiti ei jaksa astua niin nopeasti", ja kävellessään rupesi hän hyräilemään, hiljaa ja varovaisesti ikäänkuin ääntään peläten, väkisin, ja piltti lauloi hänen kanssaan. Ja niin he lauloivat kaikki tyyni, suuret ja pienet.