IV.
Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.
»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»
»Sinunko äänilläsi, isä?»
»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»
»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»
Holt pureskeli piipunluuta.
»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi —»
»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»
»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse — nyt — uusia voimia vastaan — ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet varustettu —.»
»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää innostuttavaa sanan voimaa.»
Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti eteensä.
»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut — minä olin luottanut —»
Knut nousi seisomaan.
»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.
Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»
Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.
»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää muistaa, että minä tulen merimatkalta.»
»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme
Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»
»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»
He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui puoliääneen itsekseen: »Niin — mitäpä siihen voi? Supistaa —eroittaa — — ja sitten sallia heidän voittaa!»
Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.
»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon uskaltaa vieläkin kerran!»
Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin, latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen, punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.
He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen lähinnä vetivät huomiota puoleensa.
Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»
Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti
kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä
Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen.
»Vain on se Knut Holt», hän sanoi.
Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa ja kaksi haarikkaa kädessä.
Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä muut puhuivat.
Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra, kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta, nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?
Toimittaja Höjsen — sillä hän se oli — oli kerran ollut sellaisessa alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta elämää vakuutuksensa mukaisesti.
Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia asioita — — tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs — ja niin sitä alettiin. — Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut, mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut, mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut, sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse seurustelulahjat olivat pieniä. — Sitten tuli Telnäs. Hän oli leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä, joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia, jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta, sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka eivät päässeet mukaan — voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa, heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin — kuitenkin hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti, voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki muualle ensi tilassa.
»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia — siellä kuljeksii hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille —»
Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat. Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen ijankaikkisuuden ajatuksia.
Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat, eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja sen ajatuksista — —
Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?
Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.
Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.
Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta», Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.
Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.
Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi
Pietariin, oudosti Knutiin. —
Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja hänen kasvonsa hehkuivat.
»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.
»Minä en todellakaan tiedä — ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa oli niin helppo käydä.»
»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»
»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten olleiksi ja menneiksi.»
»Mutta etkö sinä enää usko —»
»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»
»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» —
»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon! Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa], ystävä kulta, eikä mitään muuta.»
Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi henkensä panna alttiiksi.
Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko, mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»
»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»
»Puheparsien? — Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin, että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»
»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»
»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut —»
»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta sitäkään — Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain. Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»
Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.
Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!»
Pietari huudahti. »Mennään laiturille.»
»Odotatko sinä ketä?»
»En — se on — minä en odota ketään — erityisesti, — mutta saattaisihan siellä olla joku, — sitä paitse — ylimalkaan — minä olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.»
»Sepä on omituinen huvitus.»
»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.»
He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut. Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta — kauppias Brandt — muistathan — se, jonka luona minä olin ennen, kuin minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen — —» (hiukan epäröiden:) »mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:) »Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!»
Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman tyytyväinen.
»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän pettyisi luulossaan.»
»Ei, ei, tule nyt vaan —»
»Oli menneeksi sitten.»
He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain, josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.
Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta. Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle, toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista. Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis, kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä, joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri kesinä — oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt — ja päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.
»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18— tallin takana jonkun ajan perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias ja vilkutti toista silmää.
Pietari epäili.
»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin tuntija.
»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin.
»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti.
Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli vuokrannut pienen talon.
»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi.
»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.
Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan rouvaa hänen ostoksilleen.
Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.»
»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti pieneen, pulleaan vaimoon.
Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:
»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.»
Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli »Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» — se on päivällisvieraat — lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys, jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.
»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä. Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan. Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.
»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen sytyttää?»
»En mihinkään.»
»Todellako? Olisiko teistä tullut —?»
»Rauhan mies — niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.»
»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te todellakaan ole enää tulensytyttäjä?»
»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.»
Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies. Pysykää vastakin parannuksen tiellä. — Tahdotteko ottaa osaa yhteen partiiaan?»
»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista sanomalehteä.»
Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa sätkäyksen — mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.»
Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille herroille: »Aletaan!»
Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut jälleen olivat kadulla, sanoi hän:
»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota — tuota —. Minä tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.»
»Vain on sinun ystäväsi —?»
»Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden vasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli suoraan sanoen'.»
»Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi, herra Aagen.»
He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: »Kuulehan, minä luulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.»
»Sinä tahdot —?»
»Pyytää häneltä anteeksi.»
Pietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä, kiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli rikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt.
Samaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona, oli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa. Siellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet paitse »puheenjohtaja» matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen, tukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman kehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja hänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä oli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti milloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean laivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan, ollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin merimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt tuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti kiireestä kantapäähän. »Hän harjoittelihe piispaksi,» olivat hänen toverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä.
Sekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui mahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja koetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä; hänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat väsymättömiä.
Istuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista.
»Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,» Fonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä kapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. »Täällä todellakin tarvitaan — hm — lahkolaisuus — hm —.»
»Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,» Strand puuttui puheisiin. »Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli. Minä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä nyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan —»
»Hm,» Fonn tuumi. »Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On toisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon —»
»Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli niitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen tutustumaan työalaan —»
»Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta —»
»Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen —»
»Suo anteeksi,» Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin.
»Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?»
»On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä opettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen kelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta elämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te kaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä kaupungissa.»
Fonn hykersi käsiään ja sanoi: »Ei.»
»Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole matkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te kiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.»
»Ja te vastasitte?»
»Etten minä lankeemukseen kehoita.»
Fonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä.
»Hän on kuitenkin päässyt matkaan,» Vik huomautti.
Fonn kumisti korviaan.
»Hän meni laivanisäntä Holtin luo.»
»Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,» selitti Fonn virkaveljelleen.
— — »Niin kauvan kuin minä muistan,» hän jatkoi Vikiin kääntyneenä,
»Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme.
Minä neuvoin häntä teidän luoksenne.»
»Niin, hän kävi täällä.»
»Uskallanko minä kysyä —?»
»Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko ijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.»
»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.
»Hän on paatunut,» Vik sanoi.
»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin kovasti, että —»
»Hän on autettu.»
Fonn säpsähti.
»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.»
Fonn kääntyi virkaveljeensä.
»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat kutsumusta.»
»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä, mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.
Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan. Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla. Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti — kaikki he toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus — voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.
Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia — siinä kaikki. Joskus sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.
Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma, sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla levottomuudella — nyt, tuntui hänestä, täytyy jotain tapahtua; jos ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta, että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen, vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla, mutta ei siitä ollut mitään apua.
Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.
Strand, joka oli kasvientutkija — hän oli muuten vaikka mitä — lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita. »Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa, kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä portaita ylös.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.»
Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun» käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä», joka tarvitsisi erityistä »hoitoa».
»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori
Holtia.»
Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia lähestyi portaita.
»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki raudat siis tuleen, herra Strand!»
»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.»
»Hm» — Fonn arveli —, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.»
»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä — hänen piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».
Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia, harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat. Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat, sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin, mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni. Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.
Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia, jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli myöskin viettänyt hurjaa elämää — —.
»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.
Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa, kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi hänen takanaan.
»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.
Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.
Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut. Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään huomauttamaan häntä siitä.
»Niin, minä kyllä tiedän sen — mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa. Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä —!»
Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se, minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein. Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, — hän ajatteli kapinoita, murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä vastaamalla: »Parempi — ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi: »Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»
Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.
Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.
»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon.
Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»
»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand ylösrakentaa!»
Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni, ja paljon, paljon muuta — —
Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia — hän tunsi tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.