V.
Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt, saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään huolinut entisistä ystävistään — paitse Pietarista —, ja kaikkeen, mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus: »En minä huoli.»
Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen: »Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta; minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras —.
Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä saanut selville.
Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä jotain käsittämätöntä ja ikävää.
Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla, leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi, niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle, joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.
Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin loogillista — lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut hyväksyä, että b—a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla mitä tahansa muuta.
Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin. Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia. Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että b—a oli ba — heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.
»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään.
»Perinnöllisiä taipumuksia!»
Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten yhtymisestä.
Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska, silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta. Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin hän ne paljasti isän pilkalle.
»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen vähitellen.
Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa. Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla, mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan, etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä. Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. — — —
Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää. Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee — lapsi kuolee, Jumala minua auttakoon!»
Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.
»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.
Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt. Herran nimessä juoskaa — lapsi tuolla, nähkääs — se on toden totta aivan musta — — minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa — kuin se huusi — ja — kuulkaa, herra kulta, hakekaa — — ei, tehän olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään — minä haen nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on ylhäällä ullakossa.»
Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.
Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi, jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.
Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon, oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden vanhaa lasta.
Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone. Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä. Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät; tukka oli hajallaan harteilla.
Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala, nyt se kuolee!»
Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin, suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä, puoleksi ähkyvä ääni.
Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä raittiissa ilmanvedossa.
»Kylmää vettä ja riepu!»
Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että vesi läikkyi lattialle.
»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.»
Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti rievun veteen.
Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.
»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se kätkyeseen!»
Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään; kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä, ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä — aivan kuin se olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli aivan unohtanut, että oli joku läsnä.
Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet. Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista. Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.
Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa.
Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen,
joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti
Knut pois Stubbin kanssa.
»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.
»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis, jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille. Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.
»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta, nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty ulkopuoli — te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään halkeamaa, — ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta — noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi — päinvastoin. Mutta kuulkaas vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi. Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo — Gil teki pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!»
»Sehän on halpaa!»
»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana — sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä — hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.»
»Mistä Maria nyt elää?»
»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä. Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen ompeluksineen.»
»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik —»
»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä, mitä nämä — nämä —» hän katsoi varovaisesti ympärilleen — »niin, ymmärrättehän te?»
»Mitä te tarkoitatte?»
Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs — niin, Jumala varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat tässä kaupungissa — niin!»
»Minä olen siitä kuullut.»
»Ja Kornelia — niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin — minä olen pari kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman voimat saa häntä horjumaan.»
He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka, niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin, ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.
Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä; pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.
Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen molempien toisten naisten kanssa.
Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää, melkein tyhjää katua.
»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.
»Minä pelkään niin käyvän.»
»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä, kiduttaa hänen viatonta lastaan?»
Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua.
Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:
»Mutta mehän opetamme —»
»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa, että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.
Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa tämän miehen vaarallisuuden.
Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu, ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.
He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin äänettöminä.
Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä», Kornelia vastasi.
Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.
»Aiotko sinä —?»
»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»
Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»
Kornelia ei vastannut.
Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja sadetakki yllä.
»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.
»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»
»Niin.»
Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia. Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja lähti huoneesta.
Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä. Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata. Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.
Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa, joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät, miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi. Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten niin, että Korneliakin kuuli.
Maria Hansen puhui.
»— — Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta — — ja mehän aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä luulin tulevani hulluksi — — — Gil sanoo myös, että muissa maissa ei ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä — kuin he ovat pantu kirjoihin virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.»
»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?»
»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.»
»Saattaako se olla mahdollista?»
»Tottahan hän sen tiennee.»
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain salaisuutta:
»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.»
»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?»
»Gil on minulle senkin sanonut.»
»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!»
»Minä kysyin papilta.»
»No? Mitä hän sanoi?»
Hän vaan sanoi: »Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.»
Katriina pani kädet ristiin: »Näethän!»
»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.»
Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan sitten vielä muita oppikirjoja.»
»Sitä minä en tiedä. Mutta siinä siitä ei seiso. Ja miksi on se synti, ettei ole vihitty?»
Katriina pudisti päätä ja huokaili.
Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä — niin, sinä ehkä et usko minua, mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on kotona — minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun tahtomalla — — ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.»
Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli, mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.
Maria hypähti ylös — lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.
»Mutta sinä itse, Katriina — etkö sinä koskaan ole joutunut kiusaukseen?»
»En, Maria, minä en tahtonut — minä en uskaltanut sieluni autuuden tähden.»
Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen
Katriina jatkoi:
»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun todistajani, minä olen vapaa.»
»Mutta ettekö te ole kihloissa?»
»Olemme.»
»Miksi te ette mene naimisiin?»
»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»
Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista. Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö hän, miltä tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä? Oliko hän rakastanut, tiesikö hän, miltä tuntui ero siitä, jota rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon syvemmälle!
Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa. Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin, mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän sanoi: »On toivoa.»
»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin. Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.
»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen, niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.»
Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.»
Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui sille helliä sanoja.
Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös, syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä hetkenä tullut hyviä ystäviä.
Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti. Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä. Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen, silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On toivoa!» — — —
Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!»
Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman uutisen, että »lapsi on hymyillyt».
Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt. Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil, piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä, jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi lyhyesti ja jyrkästi:
»Se on hymyillyt.»
Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.
»Minä sanon, se on hymyillyt.»
Mörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: »Kuka?»
»Kuka?» tiuskasi pieni, lihava mies. »Sitä sinä kysyt? Minä kuitenkin — perhana soikoon — luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä, mitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.»
Konsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui lerpalleen.
»Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja jota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina vaalineet ja valvoneet,» Kurt jatkoi, — »se lapsi se on, joka tänään on hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään ja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on perhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis koko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut 'djentelmanina' olemiseksi?»
Konsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon tuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen kieltään, käänsi seuraavasti: »Hiton juttu — eihän se ole minun syyni — vanhus tiedäthän — — sitä paitse kirkollisia syitä —»
Tässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään.
»Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen tuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole mikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi voinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni yhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa Fonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon palvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi sanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista syistä.»
»Mutta eno — enhän minä saata —» väitti konsuli vastaan.
»Hyvä! Minä tunnen hänet. Hän on laivan isäntä, se on totta. Mutta tämä kuuluu komantoon laivassa. Minäkin olen kuljettanut vieraan omistajan laivaa. Mutta laivassa olin minä herra, ja minä olisin, Jumal' avita, antanut paiskata itse kapteenin lastiruumaan, jos hän olisi pistänyt nenänsä minun kajutta-asioihini. Mutta sinulla ei ole rohkeutta, konsuli, siinä se pulma on.»
Konsuli mietti. Viimein hän sanoi omalla kielellään: »Hiton monimutkainen asia! — — Minulla on vielä paljon tytön varalta — tuhmia perhejuonia! — — Minä ajattelin aikoinani — matkustaa ulkomaille — vapaammat olot — — perhanan ummehtunutta täällä — rettelöitä joka taholla. Minä tahdon kuitenkin koettaa —»
Kurt vihelsi. »Saakeli soikoon! Minullapa on hyvä tuuma.»
Hän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa lyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin selittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin.
Se oli Knut.
»Siinä hän on!» Stubb huudahti. »Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt ehkä olisit pojatta.»
Muutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla hänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan.
»Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen —,» hän lopetti.
Knut puuttui puheeseen:
»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.»
Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti — niinhän?»
Knut nyökäytti päätään.
Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? — Käydään peremmälle —»
Hän aukasi oven sisempään huoneeseen.
»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun tuumaani.»
Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät, jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.
Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa, joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan paksulla kielellä.
Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.
»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo. Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en antanut itselleni aikaa arvelemiseen — jos maailmassa tahtoo saada jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi 'oikein' — 'aivan niin' — 'niinkuin minä olisin sen sanonut' j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este, nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin huolestuttavan ankaraksi suupielistään — mutta ei kuitenkaan enemmän kuin aivan papillisesti —, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä, ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi, minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä, kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi samalla.
»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan, vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan todellisesti siveelliset syyt —'
»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.
»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä, näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.
»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt —
»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia — niin arvokasta pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan, eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa, ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli personallisesti jotain konsulia vastaan — Jumala paratkoon! Niin arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi elää kirkon siunauksetta — ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen — me elämme vaarallisena aikana — saattaisihan herätä ajatus, että voi tulla toimeen ilmankin sitä — (tässä kohdassa minä käytin hänen omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen sopivasti mieleen) — ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä eläissäni olen suorittanut.
»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan. Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus, ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.
»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.
»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin puolelleen.
»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle, että hänellä on kirkollinen asema.
»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.