VI.
Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.
Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä, rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla. Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua kohti.
Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.
Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.
Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa, raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja käsissä pitkät sauvat.
Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit, toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.
Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu, jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta, sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun ihastusta.
Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. Hän käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.
Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä, autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea vaaleata ja hiljaista.
Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja liikutuksesta.
Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.
Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.
Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin, jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä tapauksissa.
He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.
Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä
»Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan.
»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?»
Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:
»Jaksanko?»
»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.»
Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.
»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi.
Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento, nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito — siinä oli semmoinen vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.
Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista. Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.
»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?»
»Nehän ovat vääriä jumalia.»
»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?»
Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä — teillähän — ei ole mitään uskontoa?» hän tavotteli.
»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki veljiä.» — —
Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.
Matkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista, englantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät alkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista »ensimmäisen luokan», jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti, lopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa.
Pietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat hänen kotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että ne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa.
Kornelia pani kätensä ristiin.
»Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?» Knut kysyi.
»Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?» hän vastasi harmistuneena.
Knut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa, jotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia, ja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän välinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia lyheitä vuosituhansia.
Kornelia katseli epäillen Knutia — hän ei toistaiseksi uskonut mitään.
»Tuossa on jotain kaunista», Knut sanoi ja osoitti innostunutta ystäväänsä. »Se on kunnon mies — eikös ole?»
»Oo — on — on niin», hän sanoi varovaisesti.
»Te epäilette?»
»En — minä en tiedä — minä vaan ajattelin — Björnholt sanoo, että hänellä on vaarallisia periaatteita», hän tavotteli.
Knut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt suuttuvan.
»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen.
Kornelia pudisti päätään.
»Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon —»
»Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä, nuoresta Holtista.»
Kornelia hymyili. »Olen — kerran.»
»Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt mieleiseksi.»
»Niin, miten te olette siksi tulleet?» hän kysyi.
»Mieleiseksikö? Niin — kuin minä en enää ole etuluuloinen.»
»Etuluuloinen?»
»Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani. Kullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja sangen kummallinen.»
»Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.»
»Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille selittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä —»
»Te ette tahdo?»
»Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.»
Tällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen.
»Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!»
»Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään», Knut sanoi ja nousi seisomaan.
Käsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki kalliokielekkeen ohi, ja nähtiin — ensin niinkuin kaikkialla laituri lipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat kadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi maalattuja taloja.
»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.
»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.»
Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.
»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan. Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!» Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti Knutia.
Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan.
Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.
Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita. Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.
Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä askelilla.
Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.
Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle, ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska, idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.
Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen kuin odotettu?»
Brandtin talo oli joen varrella — tavara-aitat ja puoti vähän asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin liehuivat liput.
Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.
Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa, tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian päällä.
Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä, valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan uteliaasti vieraita.
Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.
Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa oleviin kömpelöihin möhkäleihin — sikari muistutti häntä ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen mielentilaansa.
»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat!
Hannan puusta tulee sittenkin paras.»
Pietari hypähti ylös.
»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! — Mutta emmekö me lähde ulos?»
»Lähdetään — jos passaa —?» Hän katsoi Knutiin.
»Erittäin mielellään.»
Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta. Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja alas ja tarkasteli joka paikkaa.
Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän palveli Brandtia.
Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.
Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan käyttämään.
Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla. He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään. Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli rukojen ja leikkiä hippasilla.
Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille. Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.
Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten — teki mieli sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen kasvoihinsa.
»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa vuonohöyryyn.»
Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli
Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.»
Pietari sekä kalpeni että punastui.
»Knut, et suinkaan sinä luule —- et suinkaan sinä tarkoita, että —,» hän änkytti.
»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?»
»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan, sanallakaan, silmäykselläkään — — taikka että minä uskaltaisin toivon — että —»
Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.
»Sinä et saa laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.»
»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.»
Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan laulua — kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä, hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas, katsopas!»