Vaarallista väkeä

by Kristian Elster

VII.

»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka hyvältä uinti tuntuisi.

»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.

Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian kuumaksi.

»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli.

»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti, leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi Hannaa.

Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin;
Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.

Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet. Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia ruskeissa olkihatuissa, — maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo 5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.

Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi, mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä, myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat — oli entinen perin hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli — niin omituiselta kuin se tuntuikin hänestä — kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito, joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa, että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli »kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin. Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.

Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut.

»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt.

Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen, keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo, pullo.

Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut: »Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan, toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.»

Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset — — voi, heidänhän vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä, muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! — — Ja mitä hän oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain, jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen, säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu masennettujen asian puolesta taistellessa? — — Voi, kaikki, mitä hän oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään, jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. — — —

Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia? Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.

Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua matkustamalla pois. — —

Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut, joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.

Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin pilviin.

Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla, kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.

Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi, että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia jalkamiehiä — konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia vaatimattomia olentoja — seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen kenkiään ja housujaan.

Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten kanssa.

Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen, oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi, niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin, semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli »täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia, oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.

Vieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin, joka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki. Näki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat koskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa; lasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja kapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä.

Ei koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta päivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan ikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä, kuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai etteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia seikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka saattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja ihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja jotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan itsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa pysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta tai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee tapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa.

Yksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän seisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin nopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän vaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima ja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu halujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo.

Hän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden vieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin olla —? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa madeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa, sitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään — — »Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa kehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain suoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!» hän sanoi itsekseen. Mutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä madeira — hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki!

Emäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: »Varustakaa itsenne naisilla, hyvät herrat.» Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin rouvalle ja alkoi pitkän jonon.

Sijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja vieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja kuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä.

Palvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli sisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi.

Hummerilientä ja jääpunssia. — Björnholt oli levollinen. Hän ei pitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa maljan. — Kalaa — piirakkaa — Bordeaux — Chateau d'Yquem — Falernes. — Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni lasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei ollenkaan tulisia viiniä. — Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia — yliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua sivutseen. — Kanaa. — Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta ruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla maistamatta. — Reininviiniä. — Yksi ainoa pikkunen lasillinen. — Paistettuja liharuokia — muutamat hyvin viekottelevia, mutta vaarallisia. Hän ei niitä koskenut.

Keskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti, juotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan punoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän ihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin osaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia niin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten runous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on suvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee näkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton perheenisä. Nainen — voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on suurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut, mihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? — Vik esitti isännän maljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän suhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. — onnea ja siunausta! — Hamre puhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja, joihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita, joita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä helmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja puhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä!

Björnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet koskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei tuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen, tuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen säästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki häiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein mielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu.

Hänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin lasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli aikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti horjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin vaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten sampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että hän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä — ei kukaan oikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä. — Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira — hän tunsi ne pirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä sykki! — Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä ehtinyt hänen luokseen. — — Jos onnellinen sattuma antaisi hänen mennä ohitse! — — Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin hän asetti lasin paikalleen — voi sitä keltaista väriä ja sitä verratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien! Hän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi valloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli laiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle ja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän äkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän hänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi. Ohimoissa tuntui sietämätön paino — —. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia, hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. — Vähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi kertaa — ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän kirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja, jotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman kevytmielinen! — —

Iloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja pidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat juoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa. Kukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju.

Vihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista alkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan sammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta isäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli nautittu. — —

Joukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat verandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella ruohokentällä.

Knut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin suunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein viattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen.

»Holt,» hän kuiskasi laimeasti, »onko teillä luuvaloa?»

»Ei.»

»Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?»

»En.»

»Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä. Minä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta; mutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa verivihollistani. — Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä maailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän näytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan hyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä ruuansulatuskykyä!»

Kadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli nähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria.

Fonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti paperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät siirallaan ja tyytyväisenä — hän näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki mieli panna kiertelemään.

Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin — niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme, meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme. Näiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin — sillä ei enää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina aikoina.

Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa, »oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava. Mutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä perustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se oli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli aina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin kehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa se.

Se oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja kristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään siitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei virkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän tiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän muutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli tutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli sen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen perusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois.

»Hyvä, hyvä!» Björnholt mörähteli heikosti; »se on kaikki yhteiskuntaa hävitä — tä —.»

Myös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana suoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti jonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio valmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella oikeauskoisuuden roviolla.

Tuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani jalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa. Alkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen metsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä, rauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet huvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen.

»Istukaa, tohtori», hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän: »Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa — Fonnin, minä tarkoitan. Minä tunnen hänet — me olemme saman vuoden ylioppilaita. Hänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän rakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia puheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein lämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena', niinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä miehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan silminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa' Fonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat — se on rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on erinomaisen käytännöllinen mies.

»Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No — häntä vaivaa tämä kilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön arvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on ihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä kristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa on ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand on itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä. Vildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te kuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto. Sen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin aistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin meidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä nähkääs — niin, se on minun viimeinen keksintöni — hän pyrkii politikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä hänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan minä. Se on juonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä tunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto vieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn yhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja muistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti myllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli kuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto esiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella, että hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä on verentilkkaakaan, — minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan päästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa. Mutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä, Jumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer Björnholt!»

Yliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi kahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa sammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen päänsä painui hiukan kallelleen — kohta hän kuorsasi hiljaan. —

Knut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista herroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä niistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut muutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta. Strand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana asianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon muuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi käydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut Stubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti huomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että hänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet täydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin kaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla.

Knut katseli Korneliaa — hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä. Hän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni hänen tykönsä.

»Stubb teki siinä kauniisti», hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle laivurin puuhasta. »Siitä minun pitää kiittää häntä.» Hän riensi ylös verandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: »Minä kiitän teitäkin; Stubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo, vehkeessä.»

He istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari olivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana oli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko hänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen raittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät huudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain vaikeudesta selvesi — kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen terve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: »Minä tiedän, että on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö ja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen, ruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua rakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se sanomattoman ihanalta ja suloiselta.»

»Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään», Knut sanoi.

»Niin Hanna? On.»

»Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja Pietari», Knut jatkoi. »He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole siinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan ole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä kanssa.»

»Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?»

»Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?»

»Emme, mutta mehän opetamme, että —»

»Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?»

»Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.»

Kornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli. Hänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat lausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: »Minä luulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä iltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.»

»Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on oikein?» —

»On niin —», hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin.

Knut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan.

»Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan halveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa teidät siihen?»

Kornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili kiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan silmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi:

»Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa? Niinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat kaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja hymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te olette sanoneet — monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet —, että me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä kasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette, että tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla taistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!»

Knut hämmästyi niin tästä äkillisestä purkauksesta, ettei hän heti löytänyt sanoja.

»Kuulenko minä oikein», hän viimein sanoi. »Tehän suorastaan yllytätte minua kapinaan?»

»Niin, tuhat kertaa ennen kapinoitsija kuin semmoinen, joka vain osaa — kumartaa ja hymyillä.»

»Mutta eikö ole velvollisuus uskoa, että kaikki, mitä tapahtuu, on parasta, ja nöyrästi alistua sen alle?»

»Minä en pane arvoa sen kaltaiselle nöyryydelle.»

»En minäkään, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta te teette minulle todellakin väärin, kuin te syytätte minua pelkurimaisuudesta. Minä vain olen pettynyt, masennettu. Minä olen sanonut teille miksi. Ja te voitte uskoa minua, jos te olisitte olleet minun sijassani, olisitte tekin joutuneet epätoivoon. Ainakin te voisitte ymmärtää, että kaiken tämän joutavan kinailemisen täällä kotona, joka ei vie suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä hiuskarvaakaan lähemmäksi ratkaisuaan, täytyy olla minulle aivan välinpitämätöntä. Hyvä Jumala, mistä sitä saapi kärsivällisyyttä kylläksi, kuin maailman myrsky siellä ulkona mustenemistaan mustenee, väittelemään meidän vakavain miestemme kanssa seikoista, jotka jo vuosikymmeniä sitten ovat muualla ratkaistut? Saattaako olla hymyilemättä sille naurettavalle vakavuudelle, sille verrattomalle raivolle, jolla täällä kotona taistellaan kaikenlaisista kauvan sitten kuolleista kysymyksistä? — Mitä hyötyä siitä lähtisi, jos täällä rupeaisi väittelemään? Meidän kohtalomme on järkähtämätön: meidän maamme on niitä hiljaisia paikkoja, joissa elähtäneet aatteet kuolevat hidasta kuolemaa.»

»Tätä kaikkea minä en ymmärrä», hän vastasi yhä kiihtyen. »Mutta sen minä tiedän, että minä teidän sijassanne en kumartaisi enkä hymyileisi, en istuisi jouten ainoatakaan hetkeä. Kuinka te vakuutuksinenne saatatte sitä sietää? Vaikka minä tietäisinkin, että minun tämän päivän työni ja sanani huomenna olisi unohdettu, niin minun sittenkin pitäisi huutaa kaikin voimin, tehdä työtä, niin kauvan kuin jaksaisin kättäni liikuttaa. Vaikka minä epäilisin koko maailmaa voitavan parantaa ja miljoonia auttaa, niin minun kuitenkin täytyisi taistella kuolemaan saakka, saadakseni edes yhden ainoan ennakkoluulon hävitetyksi, yhden ainoan epäkohdan korjatuksi, yhden ainoan puutteellisen pelastetuksi. Minä menehtyisin häpeästä, surusta ja tuskasta, jollen niin tekisi. Se, joka kysyy: mitä hyötyä siitä olisi, se ei tahdo auttaa.»

Hänen sanansa tulivat yhtenä tulvana, hän lennätti suuttumuksesta hehkuvat sanansa hänelle suoraan vasten silmiä, hänen äänensä oli katketa, hänen katseensa poltti ja syytti vielä ankarammin kuin hänen sanansa. Mitään niin salamoivaa totuutta ei Knut ollut koskaan kuullut. Hän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta tätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan.

Hän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret olivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli huomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen, tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää myöten.

Alkoi hämärtää. Sisässä sytytettiin tulia. Muutamat ikkunat olivat auki. Kuului lasien ja kuppien helinää. Palvelijat tarjoilivat punssia, limonaadia ja teetä. Muutamassa huoneessa pelattiin korttia, toisesta kuului kovaäänistä puhetta — yli kaikkien muitten kuului Björnholtin ääni. Verandalla näkyi muutamia kiiltäviä pilkkuja; joukko tupakoivia herroja oli asettautunut sinne. Knut jäi pitkäksi aikaa istumaan samaan paikkaan. Hän ei niin paljon ajatellut sitä, mitä Kornelia oli sanonut, kuin häntä itseään. Hän oli hänestä aina liikkunut hämärässä; hän oli vain epäselvästi nähnyt hänen piirteensä; se oli hänen mielenkiintoaan vetänyt luokseen, se oli häntä viehättänyt, ja hän oli koettanut kuvitella sitä itselleen. — Nyt hän äkkiä oli selvässä päivän valossa hänen edessään, ei säteilevänä ja hurmaavana, vaan selvänä, lujana ja lämpimänä. — —

Poltettiin ilotulitusta. Sähisi ja säihkyi jossain heinikossa, kaikki ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ympäristölle, tulivat tulipunaisina näkyviin. Sitten singahti tulipatsas ilmaan, muutamat oksat ja talon kulmaus välähtivät muutamaksi silmänräpäykseksi esille pimeästä ja katosivat jälleen; raketti teki ylimmillään kaaren ja hajosi. Sinisiä ja punaisia tulia tuikahteli sulavasti perästä ja sammuivat hiljaa huoaten. Muuan aurinko pauhasi, ja puiston pensaat loistivat sinisinä, punaisina ja vihreinä. Sitten katosi kaikki syvään pimeyteen. Juhla oli päättynyt. Vieraat alkoivat sanoa jäähyväisiä; vaunut ajoivat portin eteen.

Brandtin ajopelit vierivät kotiinpäin. Pietari ajoi. Hän tunsi molemmat pienet hevoset ja antoi niiden ravata. Ne olivat odottaneet kauvan ja olivat kärsimättömiä. Ne olivat aivan suorina, kuin menivät mäistä ylös, ja iskivät kavionsa maahan kuin kynnet. Ne eivät puhaltaneet ylöstultuaan, mutta lähtivät heti juoksemaan täyttä vauhtia ohjat höllinä, pyörien kuin kerät tietä myöten.

Ei kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin kopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa.

Kuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo sarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon nousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa ja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua.

Nähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli, kuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja Pietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle:

»Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä lohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi luullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä. Minä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette tehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni. Kiitoksia. — —»

Kornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat siihen, ja sanottiin hyvää yötä.

Kuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen ikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen yhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän käsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen.

Äkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. »No, no!» tämä sanoi. »Minä toivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.»

Pietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia edestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia harteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan tyynesti: »Se on aivan käsittämätöntä.»

Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen, että minä lähden ulos kävelemään — tai kuule: lähdetään purjehtimaan!»

»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa.

He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran tuoksua.

He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä, kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin, ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.

Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän keltainen ikkuna.

Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi, nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi, perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.

Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja oli jo kohta kaukana.

»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.

Pietari käänsi. Knut värisi.

»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.

Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt, putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.

Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa, kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa. Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen, rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli peninkulmien päässä — äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko, jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan, ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi — riemuiten hän olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.

»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme, resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin, jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon tai moraaliseen rappiotilaan?»

Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut — sinun pitäisi mennä kihloihin.»

Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:

»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»

»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»

Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu. Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.

Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.

Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää matkalaukkuaan.

»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi.

»Minä matkustan,» Knut vastasi.

»Mutta Knut —! Matkustat —! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!»

»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä.
Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.»

Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:

»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi miettinyt jotain. »Sano terveisiä — sano terveisiä — morsiamellesi.»

Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki vielä makasivat —. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä muisto nyt oli karkoittanut hänet.