IX.
Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan hiljaan, vain kuiskaten — oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.
Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti. Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä, ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa koroitettaisiin.
Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija — se oli se suuri kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä »Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen taistelemaan ratkaisevan taistelun.
Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja — Knut Holtin, jota lehti kutsui »tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo, kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi! Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla — niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta kyllä minä — siitä hän saapi olla ihan varma!»
Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.
»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi taiteellisesti valmistettuja — saattoi nähdä, että avulias sormi oli siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli. Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut, vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja hammasluita ja tupakanporoa.
Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan. Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu. Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu lehti, puhtaana ja viattomana näöltään.
Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen. Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää, koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta — mitä saattoi vaatia sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys. Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.
Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus, »että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista ryöstämistä — lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä laitoksia.»
»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.
»Se on voimakas,» Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin Björnholtiin. »Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä uskotaan,» hän ajatteli.
»Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.»
Fonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi käsiään selän takana, niin että ne rutisivat.
»Hm — voitteko te todellakin — näyttää — toteen —?»
»Näyttääkö toteen?» Björnholt huudahti. »Eikö siinä ole todistusta kylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?»
»Hm — alhaison —»
»Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta semmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.»
Hän iski taas avaimen pöytään.
Fonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti.
»Eikö? — No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme tahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.»
»Niin,» yhtyivät toisetkin.
»Ja siinä seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen lausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien roskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat ilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas pastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand horjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn. Ja te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan —»
Vildhagen pani kätensä ristiin.
»Kuinhan minä nyt saisin armossa —»
»Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,» keskeytti Björnholt hänet levottomasti.
»Uskallanko minä kysyä,» alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa harhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, »ketä te — jos Jumala niin tahtoo — aijotte asettaa ehdolle?»
»Hamren ja maaherran tietysti.»
Vildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti heti sen katseen.
»Muuten — kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin kirkollismielistä —?»
»Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,» Fonn sanoi ja nousi ylös.
»Se oli minunkin asiani tänne tänään,» yhtyi Vildhagen ja otti hattunsa.
»Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon —»
Hän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja
Vildhagen sanoi:
»Kutka —?»
»Tietysti joku virkamies,» Björnholt vastasi.
Toiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa.
»Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?» hän kysyi. Hän pureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja tarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi:
»Niin — se oli meidän tarkoituksemme.»
Björnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja puhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi: »Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin liittoihin!»
Samalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä.
Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti perästä.
Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin, »se on etevä mies.» — »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän on pöyhkeä.» — »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» — »Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.
Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja puhuttiin paljon ylösrakentavaista.
Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä. Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla oli niin oivallinen asema — kaikkien täytyi kulkea siitä sivu —, neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin miellyttävä — hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta. Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.
Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli »paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti, että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden »kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli, huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli totta, mikä oli oikein — hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona, jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?
Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa. Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään kaikkien maallisten pilvien takaa.
Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet, kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia, ahdasmielisiä ja rumapuheisia.
Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan — nyt nämä herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään. Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin, että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen esiintymisessään. — —
Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla, jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima. Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin, kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi aina takaisin. — —
Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt, että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä »vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä ensin silvotaan. — Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin. Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä, vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään, kuinka häntä interpelleerataankin!» — »On sentään sääli nuorta, kunnon miestä», sanoi hänen vaimonsa. — »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on hurjastelija.»
Päivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili väkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa taistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström edestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli ilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan.
Soitettiin. Hän se oli. »Viimeinkin sinä tulet!» Hanna huudahti ja syleili häntä. »Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!»
Kornelia vältteli häntä. »Minä tuskin olen ollut kotoa poissa ollenkaan», hän sanoi.
Katseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea kalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän jokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti ostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja istuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli polttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut käsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä, ikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään saattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti.
Huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni vaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se vielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän ikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei ollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä kertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin paikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään. »Minä en voi», hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää vasten.
Hanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä. »Vihdoinkin!» hän sanoi. »Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me istumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!»
Ja sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin lattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan, joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta. Useat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut opetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he hänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron, toisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan. Etenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet kaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä kohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat olivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka mielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen talojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. — »Ei suinkaan! Teidänhän vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. — Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä hallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista.
Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen jalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät katukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle puolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he kuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin yltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja sen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa. Miesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen talon sivu.
»Nyt he tulevat!» Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen.
Soitettiin kiivaasti kelloa. »Pietari!» hän sanoi ja lensi ulos. Kohta sen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut puhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja puristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä uudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten hattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan keskellä huonetta.
»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!»
»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn kärsimättömyydestä!»
»Heti. Hyh — — istutaan. — Ei, minun täytyy astua! — Mutta anna minulle ensin lasi vettä — tai kuule: lasi viiniä. — Oih, minä luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!»
»Oletko sinä puhunut?»
»En, vaan huutanut.»
Viini tuotiin, ja Pietari alkoi:
»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että ne heräsivät.»
»No, mitä hän sanoi?»
»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin näkeväni hänen saappaansa koko ajan. — Voiko Knut kieltää, että hän vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita luokkia vastaan? — Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain käsiin j.n.e.»
»No? Mitä Knut vastasi?»
»Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin ihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin riivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin tunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään selkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden tikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa levottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne tuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.»
»Puhuiko hän hyvin?»
Pietari nielasi lasin viiniä.
»Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä, miten minä osaisin kertoa — — Näetkös, ei ainoastaan sanat — — Minä en milloinkaan luullut, että hän voisi puhua sillä tavalla.»
»No —?»
»Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella tavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja lippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista, niin lämmintä, niin innostunutta.»
»Mutta nyt?»
»Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta kuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se sattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys — kuin hän tuli Björnholtiin.»
»Kerro, Kerro!»
»Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa rehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa niitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen totuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen tietämättömyyttä ja taikauskoa. — — Hän käytti aivan toisia sanoja, mutta se oli ajatus. — — 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi. 'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen vaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja hän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki elävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden ilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen, etteivät he murhanneet häntä paikalla.
»Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään puheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja rauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' — — mihin hän tahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan puhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada luvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta. Hän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita esimerkkiä — —
»Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei ole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton.
»Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä. Mitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se sen vuoksi rikos? — Tässä kääntyi hän Hamren puoleen — ajatteleppas — Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut käyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta vaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan kalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan siitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi inhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? — — Ja sitten tuli Björnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko hänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään arvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan vastustajaansa? — Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki hänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät häntä! — — Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni.
»Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota kaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi ilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin puheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään kuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan: 'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja uskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin — muutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli ovi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat saaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta ja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut äänet.
»Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli kärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että hän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli toimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin tarpeelliseksi, mainita esimerkkiä — —»
Pitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas valloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua kadulla.»
»Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!» Hanna huudahti.
»Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan muistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät hänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla ja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä olen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa semmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät — he tulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.»
»Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta», Pietari lopetti. »Knut on heti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.»
Kornelia nousi ylös.
»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi.
»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.»
»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän kanssamme?»
»En — kiitoksia — minun täytyy mennä kotiin — kiitoksia.»
Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.
»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.
Pietari pudisti surullisena päätään.
Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa vastaan vavisten kuin ajettu eläin.
Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.
Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt sinne? — — Hän painoi päänsä alas häpeissään — — hän oli sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.
Hän meni sisään. Siellä oli puolihämärä — oli sytytetty vain yksi ainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä — korkkiruuvi korkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä pöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä — hän oli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun tulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin kokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla — hänen varjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle, sen mukaan kuin hän liikkui.
Hän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia tuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: »Kommunisti, vakuutan teille, selvä kommunisti.»
Neiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään.
»Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?»
»No — ne tietysti eivät usko Jumalaa.»
Neiti Vik pani kädet ristiin.
»Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.»
»Herra siunatkoon!»
»Lapset eivät saa periä vanhempiaan.»
»Eivätkö periä —?»
»Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.»
»Ryöstettävät!»
»Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä kaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä Aunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.»
»Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?»
»Noo», vastasi Björnholt tyynesti, »Vik luonnollisesti mestattaisiin ja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi kaupungin.»
»Laupias Jumala!»
Björnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen:
»Rehellinen sielu, uskovainen sielu!»
»Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että hän on niin turmeltunut?» neiti Vik kysyi.
»Hänkö? — — Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan on? — Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? — Noo! Minä kerron teille, minkälaista väkeä he ovat — —»
Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän »uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli ihmetellen — hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.» Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. — Hän näki kaiken takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.
Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli — isä ja täti kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään — hän kuuli Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle. Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä, tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän tahtoi tehdä sen nyt ja aina!
Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana, kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla, oudolla äänellä hän sanoi:
»Te puhutte minun kihlatustani.» — — —
Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet. Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.
Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan, kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja juurtui kiinni siihen paikkaan.
Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.
Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään, katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon, että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet. Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme takana. Se on — se on — minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!»
Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen; uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun, katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:
»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi.
»On.»
»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?»
»Olen.»
»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa —»
Kornelia katsoi ylös.
»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot antautua?»
»Niin.»
Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi. Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä uhkaavammiksi.
»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? — Kornelia, minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt kihloihin Knut Holtin kanssa.»
»Siksikö, että hän on isänsä poika?»
»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on: röyhkeä Jumalan kieltäjä. — Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat — Björnholt, Vildhagen —»
»He eivät ole kunnon ihmisiä.»
»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä? Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista kirjaa talossani. Ja sitten — kaikki turhaan!»
Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat askeleensa. — — Kaiken tämän piti sitten tapahtua hänelle, hänen talolleen, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi! — — Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä itseään:
»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.
»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi — tällä kertaa hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.
Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?
Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli — hän ei voinut kertoa hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota hän ei koskaan ollut rakastanut.
Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.
»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun talooni hän ei saa jalkaansa panna.»
Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui Kornelia alas, — hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui — hän ei vaan jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää, pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan kapakkamaiselta.
Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen. Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako — ei minua mikään vaivaa — minä olin vain niin väsynyt.»
Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä saatoit — —»
Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt mitään.
Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.
Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä iltana.
Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti — minä jään Hanna Strömin luo yöksi.»
»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta — ajattelehan — laupias Jumala, et suinkaan sinä aio — —»
Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin katua.
Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen. Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, — kylmillä sanoilla pitäisi hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet hurmannut. — Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna, aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta nyt — nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!
Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat. Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja kysyä hämmästyneinä — — Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään, ennenkuin Knut meni pois.
Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan — hän kiiruhti Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.
Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!» Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi — hän oli huomannut, kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.
»Hyvä Jumala — eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»
»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi —», Kornelia sanoi päättävästi, matalaan ja väkinäisesti.
Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?»
Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.
»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea —»
Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti, alkoi hän uudestaan itkeä.
»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se koski.
Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.
Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä, suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta, — — tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi, kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt mennä sisään —!»
Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna — oletko sinä — et suinkaan sinä —»
»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies parka! — — Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!»
Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän kauhealta kuin ennen.
»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?»
»En, anna, minä istun täällä.»
»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.»
Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin. Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.
Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.
»Odotatko sinä ketään?»
»Odotan, vierasta — vierasta, joka — joka — ei, sinä et arvaa sitä koskaan maailmassa, Pietari», huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä kurkkua ja riensi kyökkiin.
Pietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko.
»Kuka se on?»
»Jos sinä vaan sen tietäsit, niin —!» Ja sitten hän taas nauroi, mutta tuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli.
»Tuolla on joku sisässä», Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna hänet pysäytti.
»Ei, Pietari, herranen aika —»
»Mutta minä tahdon —»
Hanna asettui hänen eteensä.
»Ei siellä ole ketään.»
»Onpaan.»
»No niin — on, siellä on joku — mutta sinä et saa mennä sinne.»
»Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole —» Hän lähestyi ovea.
»Pietari, kuuletko sinä!»
»Minä olen niin hemmetin utelias.»
»Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on.
Se on Kornelia», hän kuiskasi.
»Kor —? Mutta mitä se merkitsee?»
»Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!»
Pietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja syöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko. Hän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä. Sitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut aamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. »Saanko minä juoda sinun onneksesi?» hän sanoi.
Knut katseli häntä hämmästyneenä. »Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät siltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.»
Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä se olet — — senkin mokoma! — — Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin suhteeni! — — Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille pientäkään auringon sädettä!»
»Mutta — — mitä —?»
»Jaha! sepä tiedetään.»
»Mitä tiedetään?»
»Vain niin? — — Todellakin? — Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.
Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.
Pietari katseli pulloja. »Se on oikein», hän sanoi. —
»Hanna — sanonko minä hänelle sen?» hän sanoi.
»Mutta Pietari!» hän huusi.
»No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää olla vaiti! — Knut, hän on täällä!»
»Mutta, Pietari, hyvänen aika!»
Knut nousi seisomaan. »Mutta kuka se on? Kuka on täällä?»
»Kornelia, tietysti, sinä sen salaperäinen.»
Hanna tarttui hänen käteensä. »Mutta eihän hän tiedä mitään», hän kuiskasi ja riensi ulos.
Pietari seisoi sanattomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti uskoa.
»Eikö tiedä mitään? — Mitä puhetta se on? Etkö sinä tiedä, että sinä olet kihloissa?»
Knut kalpeni äkkiä.
»Hanna kertoo minulle, että Kornelia on täällä, että kaikki on hyvin, ja että te olette kihloissa, ja sitten —! Ei, tästä pitää minun saada selko!»
Ja sitten hän riensi ulos. — Kohta sen jälkeen aukesi makuuhuoneeseen vievä ovi; Kornelia tuli sisään. Knut oli samassa hänen luonaan, tarttui hänen käsiinsä, koetti puhua, mutta sai aikaan vain katkonaista naurua, ja kuin Kornelia nojasi päätään hänen olkapäätään vasten, ja hän seisoi siinä varmana onnestaan, oli hänen vieläkin mahdottomampi saada sanaa suustaan. — —
»Pöytään!» huusi Pietari avaten suuresti meluten oven vaimolleen, joka tuli sisään höyryävä vati käsissä. »Pöytään, minulla ei ole koskaan eläissäni ollut niin nälkä!»