X.
Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen, jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.
Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi, vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.
Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin — näyttää siltä kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa. Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä, jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.
Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä; ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä, loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.
Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä — kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.
Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta kovempi.
Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.
Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa — usein tukahutti tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton onnettomuus oli kohdannut.
»— — Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne — — en minä olisi sitä koskaan uskonut! — Ja nytkin — nytkin — kysyn minä itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!»
Sitten hän oli kauvan aikaa vaiti.
»Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?» alkoi hän taas.
»Tiedän.»
»Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.»
Kornelia pudisti päätään.
»Ja kuitenkin? — ja kuitenkin! — Minä en sitä ymmärrä. Hänen kaltaisensa kadotuksen lapsi.»
»Minä en luule — — että se — joka rehellisesti etsii totuutta, on kadotettu.»
Fonn heilutteli sääliväisesti päätään.
»Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille ilmoitettu.»
Kuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän.
»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin teidänkin sielunne piti pimitettämän?»
»— — Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?»
Fonn pysähtyi.
»En, en — ei tätä — vähäpätöistä. Minä — minä luulin, että Jumala ei tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt — nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja —»
He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi
Fonn taas:
»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä — yhteisen ikävöimisen, yhteisen toivon yhdistäminä. — — Kornelia, ettekö te ole tallettaneet ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? — —»
»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin lähellä —»
»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?»
»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»
»Ja miksi te ette puhuneet?»
»Miksikö? — Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan ole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella — etenkin naistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin piti olla. Ja minä olen ollut vaiti — — kaihonnut — mutta ollut vaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat saaneet? — Että heidän piti olla vaiti ja totella. — — Muistojako? Onhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja. Minä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen tuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä teidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita toisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä olen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden. Minä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä, sairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta teki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten kadottanut rakkaimman toivoni.» — —
Fonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi iskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian eteen.
»Kornelia — se ei voi olla mahdollista!» hän huusi.
Kornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin.
»Olenko minä koskaan valehdellut teille?»
»Olette — silloin kuin olitte vaiti.»
»Kuulittehan — että minä luulin sitä velvollisuudekseni.»
»Vihanneet! — Vihanneet minua! — Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä julistin? — — Hyvä Jumala!»
Hän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti lyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle. Ei ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja joitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut mitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! — Hänestä tuntui kuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain hänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska valtasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa hän huusi: »Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!»
»Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.»
Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten:
»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle.
Hyvästi.» —
Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! — Oliko se totta? — Oli, oli, oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan, salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon lahjaksi — kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan ja katosi nyt hänen kanssaan.
»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa, alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? — — Eihän hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. —
Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta. Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla, puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. —
Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. —
Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta se oli aivan selvää — hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.
Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita — etenkin papeista — ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa, salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi hänellä ollut koulu — mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään, ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!
Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi. Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti — sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.
Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä; hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.
Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui yksi työlakon tehneitä työmiehiä. — Asia oli pian selvitetty. Vaimo tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu tulee.»
Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa. Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.
»Niin — vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?»
Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä osoittivat pelkoa.
»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja Pietari Strömin kanssa — ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja — hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran, niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.»
Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia —»
»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies, Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä — minulla olisi teille vähän työtä.»
»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.»
Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin virkistyneensä.
Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain, jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.
Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska tapa kohdella heitä — he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään, kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla, luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi, Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!»
»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta syrjään sanoen: »Äh, menkää —!» ja meni möristen ja pärskyen puistosta.
Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa pitäjän kertomusta.
Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän teikäläisiä.»
»Me koetamme tehdä parastamme — mutta me emme voi olla varmat onnistumisesta.»
»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin mahdottomalta kuin se kuuluukin.»
»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi —?»
Björnholt heräsi.
»Hitto vieköön — tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä kääntyneet —?»
»Ne ovat hänen puolellaan.»
Björnholt taas laimistui. »Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen», hän sanoi.
»Minä sanoin Herran sormi —»
»Niin, niin — tietysti — luonnollisesti —» jupisi Björnholt ja haukotteli.
He astuivat vähän aikaa ääneti.
»Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille», Vildhagen huomautti.
»Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat akordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.»
Vildhagen hymyili tyynesti. —
»Eiväthän kaikki voi saada akordia.»
»Mitä vielä!»
»Minä tiedän ainakin yhden, joka —»
»Kenen?»
»Laivanisäntä Holtin.»
Björnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin.
»Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?»
»Sanokaa, herra yliopettaja — olemmehan me yhtä mieltä siitä, että nämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä järjestyksen miehiä etunenään —»
»Niin, niin!»
»Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?»
Björnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin.
»Hm. — Mitä te ajattelette — Fonnista?»
»Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä politillista kokemusta —?»
»Ei, se on totta. Mutta Strand —?»
»Hän on uusi tällä paikkakunnalla.»
»Totta sekin. Hm —» Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa, puristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi vihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat tuimasti sanoessaan:
»Niin — te itse, Vildhagen — ei suinkaan teitä saisi — —»
»Ei, ei, herra yliopettaja — minä pyydän kauniisti puolestani. Ymmärrättehän te itsekin — — minun ammattini — — ja sitä paitse — enhän niinä maallisista —»
»Mutta hätätilassa, Vildhagen — mieluummin kuin vallankumooja —»
»Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!»
»Te olette kallio, Vildhagen, kallio. — Te puhuitte laivanisäntä
Holtista?»
»Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.»
»Se ei ole mahdollista.»
»Onpa niinkin. Suuri työväen paljous — — jonka luottamuksen hän on onnistunut saamaan — — se on hyvin surullista.»
Björnholt seisoi suu auki.
»Holtko? Holtko konkurssissa?» jupisi hän aivan hiljaa.
»Herran sormi —»
Björnholt tarttui hänen käteensä.
»Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin. Käykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön, sittenkin.»
Björnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja huomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin kanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti.
»No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin vaaleihin?»
»Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.»
»Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan — jos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.»
»Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?»
»Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee konkurssin?»
»E-en.»
»Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut häneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista liikettään eikä vähennä työpalkkaa —!»
»Te olette varma, te, Vildhagen. — Vain niin. Konkurssi. Sepä oli hittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?»
»Ehdollisesti Aage Stormia.»
»Ehdollisestiko?»
»Niin — jos teidän puolueenne suostuu varmaan mieheen hänen rinnalleen.»
»Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.»
»Ei, ei —- mutta onhan niitä toisiakin —»
He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen, niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?»
»Kiitoksia.» — —
Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta, peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne, heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa — ne näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.
Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko omasta olemuksestaan. — —
Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.
Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.
Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.
»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.
»Hyvää iltaa. Huono sää.»
»Niin on. — Noo — kuinkas käy?»
»Hänenkö kanssaan?»
Hän viittasi kädellään laivan peräpuoleen.
»Niin, niin.»
»Oo — entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin ajoin hän istua tuijottaa eteensä.»
»Eikö hän tahdo lähteä?»
»Ei.»
»Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?»
»Olen.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän tavoitteli lyödä minua.»
»Lyödäkö?»
»Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska vahtia.»
»Mutta hän ei saa tulla maihin, kuulettehan te sen. — — Koettakaa vielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.»
»Saahan koettaa.»
»Hyvää yötä.»
»Hyvää yötä.»
Kuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan, ikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti muutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi viluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän meni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti kauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja naisääni kysyi: »Kuka siellä?»
»Laivanisäntä Holt.»
Portti avattiin.
»Onko Vik kotona?»
»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.»
Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä asuinhuoneeseen. — Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas: »Sisään», kuului vastaukseksi.
Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten, rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.
Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.
He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.
Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle, että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi jäykästi vastustajaansa.
»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen.
»— Iltaa.»
Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.
»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.»
»Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.»
»Se ei ollut Knutista.»
»Oo-hoh?»
»Minä tulin tänne liikeasioissa.»
»Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.»
»Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä tulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.»
»Noo. Mitä sitten?»
»Minä tarvitsen rahaa.»
»Mitä?»
»Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?»
»Auttaa sinua? — — Lainaako? — — Sinä tarvitset rahaa?» —
Vik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään, ja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti.
»Sinä saat nähdä minun kirjani», Holt sanoi.
»En minä niistä huoli.»
»Minä maksan jokaiselle saatavansa.»
»Niin, maksa, mies.»
»Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja —»
»En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.»
»Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.»
»Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.»
Holt oli vaiti hetkisen.
»Sinä olet leppymätön.»
»Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.»
»Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?»
»Ei. Minä en suvaitse sinua.»
»Sinä et siis tahdo.»
»En.»
Kuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä epävarma.
»Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani puoleen tämmöisellä rukouksella. Sinulta minä saatan pyytää sitä, sillä minä — minä — olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä nöyrtyä sinun edessäsi.»
Vik ei vastannut.
»Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni pelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.»
»Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat perikatoon.»
»Minä en saata ketään perikatoon.»
»No — kenen tähden sinä sitten olet tullut?»
»Knutin.»
Holtin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja.
»Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi menestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun tyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä keinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä erehtynyt.»
»Ei, ei, en minä niin tarkoittanut», sanoi Holt innokkaasti.
»Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.»
Holt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan puhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi:
»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja semmoinen poika kuin minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani —» tässä hän oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin — »on tavattoman lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus — hänellä on elämän tehtävä, Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa; mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua. Sen vuoksi minä pyydän sinua —»
Vik nousi seisomaan.
»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?
»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.
»En.»
»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.»
»En.»
»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu — sinä auttaisit ketä tahansa muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle — sinä saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks — — niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä — ja eihän se paljoa olekaan — — mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut paikkaani täyttää.»
»Turhamielinen narri.»
»Niin, niin, sano vaan — ehkä sinulla on oikein. Mutta — käsitäthän sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi — auta minua Jaakko, autathan?»
Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän kumaraan, yhä nöyremmäksi.
»En.»
»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi — sinä et tahdo?»
»En.»
Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.
Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.
»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni, ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.»
Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.
»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi. Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, — silloin sinä saat almun minulta, mutta et ennen, usko se.»
Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.
»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä olen tehnyt sinulle väärin.»
»Ulos, seikkailija!»
»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.»
Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.
Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi sadetakkeihin puettua olentoa — ulkona oli alkanut sataa — kysyi neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin kirjansa ääressä.
Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen hien ja liiman hajulla.
Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.
Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi, että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että kirkkoväärti oli täällä.
Vildhagen katsoi lattiaan ja yski.
»Kiitoksia — mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me — tahdomme —»
»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti
Korneliaan.
Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään, mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä olen valmis, laita potilas kuntoon.»
Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia, mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.
Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa, kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan. Ei hän siis vastustanut niitäkään — päinvastoin; hän kävi itse ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi, että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä — Jumala paratkoon — mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, — niin oli se loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet täydelleen sanattomaksi.
Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja sanoi viimein:
»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa — rakkaudessa puhuaksemme kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.»
»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.»
Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti ääneti, mitä tuleman piti.
Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi ja imelämmäksi ja jatkoi viimein:
»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?»
»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.»
Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.
»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi.
Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella, kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.»
»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja —»
Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia; olenhan minä valmis», mutta kielellä:
»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?»
»Niin — taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi tapahtua.
»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.
Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä talosta — heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa — ja kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo, jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?» tämä kysyi. — »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en minä saa panna puita pesään.» — Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä, mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että ylimalkaan jotain tehtäisiin — hän oli vaan yhden ainoan kerran tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta retkeltään.
Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme —», hän alkoi saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.
»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?»
Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.»
Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää ollenkaan kohonnut lattiasta.
»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti.
»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti.
Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.
»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi.
Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka, kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.
Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi:
»Kiitoksia.»
Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit niin tehdä, Kornelia!»