XI.
Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies» tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.»
Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä, joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa, nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan luota kaupungin läheisyydestä.
Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. — »Hän kuuluu pettäneen heitä aika lailla», sanoi joku. — »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa», huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut yleisen kunnioituksen.
Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin, meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli etukynnessä.
Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien salaisuudet, — he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet työajan edun. Muutamat, — tiedonhaluiset — olivat heti käyneet käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään: napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja tekisi lopun tästä ihanasta huvista.
Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.
Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa. Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon, minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta, veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen suussaan peloittavalla tavalla.
»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina — sinä sen hemmetin penikka.»
Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!»
Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata kunniansa ja pelastautua pakenemalla.
Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi, olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt mahdottomaksi — nyt täytyi jotain tehdä.
Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni — yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli otettu — kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran, kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi taas seuraavana iltana.
Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista, milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! — — Tähtää ylemmäksi! — Haa, haa! Hän ei uskalla! — — Sinä sitten merilakki! — Tahdotko sinä sikarin? — — Hei! Sinusta mies tulee! Tässä on kaksi killinkiä — — Iske vaan!»
»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt minä —»
Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea! Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.»
Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.
Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.
Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen.
»No, Jumalan kiitos, että te tulitte!»
»Missä isä on?» Knut kysyi.
»Konttorissa.»
He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut, harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan miehen äänellä.
Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän sanoja, hän puhkesi sanomaan:
»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään.
Matkusta — tänään — huomenna — ensi höyrylaivalla!»
»Mitä nyt on tekeillä, isä?»
»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?»
»En.»
Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään ja antoi sen Knutille:
»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha, ha, ha! Niin, niin — siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi on.»
Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta — oletko sinä —?»
»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen ropoon saakka.»
Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi.
Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.
»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?»
»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa? En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä — sinulla ja minulla — meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot, joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat meidän viinimme.»
»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.»
»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut siihen — mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut kyllältäni.»
»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja sitten puhutaan likemmin, isä.»
Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.
Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää! — — Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat, kuin kukaan muu työnantaja? — — Kuin onnettomuus uhkaa häntä, särjette te hänen ikkunansa?»
»Hän on pettänyt meidät!» huusivat muutamat rohkeimmista. »Niin seisoo lehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.»
Holt kuuli taas Pietarin äänen. »Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt väärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen? Tule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. — Sinä tulit lääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin sinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt otti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg? Sinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka antoi sinulle työtä? — — Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit, kuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. — Ei, kas vaan, Hövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut? Sinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin tynnyritehtaalla — —»
Knut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin. Holt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt oikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se ilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen asiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan, nöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle oli tuleva.
Hän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta — ei tavukaan saanut mennä hukkaan.
Useimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät olleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka vaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin näytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet pommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli apu. Terävä, ohut ääni huusi: »Me emme, hitto vieköön, ole hänelle minkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä — että me äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!»
»Se on oikein!» yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin, jotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet sikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja alkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen ympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla.
Holt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut. Knut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän saisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut.
Äkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan sanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut pelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai — eikö hän voinut? —
Holtista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen allaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan kuiluun. — —
Ulos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt uhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät hitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja joka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä kirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia menemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku: »Poliisimestari eläköön!» ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki muutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta tilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen, että tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä tavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä. Samaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia juurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun poliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin kaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi.
Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja veitikoita.
Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.
Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa. Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina. Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.
Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut — oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.
Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut. Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on tästä sanova? — — Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden täytyi tulla velkapuolelle, ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. — — Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa — Vik —, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen miehen tavoin minua kohtaan?» — — Holt väistyi — se oli raskas, kieltämätön velkakuorma. — — Kas, tuossa on kalpea, hento nainen, jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen mielikuvituksensa. — Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» — Hän riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta, mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä tahdottiin ryöstää! — — Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia. Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois, joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä, koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin, suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä kaikki semmoisena, kuin se oli.
Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili — hän ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.
Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet kuihtuvan; hänen silmissään hämärti.
Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli valmis.
Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.
Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet ristissä pöydälle.
»Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.»
Holt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut.
Kesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi maltillisesti, mutta liikutettuna: »Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa kullekin omansa.»
Holt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän unohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi.
»Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?»
Hän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä.
»Kas tässä, Knut! Lue — sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä kauppias —»
Knut keskeytti hänet. »Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni.
Mutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?»
»Minun asemani ei peloittaisi ketään.»
»Sinun asemasi. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.»
»Ne, jotka voisivat auttaa, ovat minun verivihollisiani.»
»Isä — myö ja maksa.»
Holt katsoi alas: »Se on: saada meidät molemmat perikatoon.»
»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi — minä huomasin sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa — jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä — — — ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.»
»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi vapisevalla äänellä.
»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä, kalan. — On niin tavattoman harvoja, jotka todellakin taistelevat sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet — kaikkein, kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. — — — Katsopas, kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin — minä vakuutan, oikein kauniiseen — lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an työmiehen, — hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen, kimakka ääni — kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi — missä oikeat kirjat ovat — ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen huone, ja kuitenkin olin minä — hitto ties, mistä se oikeastaan tulikaan — pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin joutunut suunniltani — luulen minä — tästä narrimaisesta mellakasta, tai oli tilaisuus liian viehättävä — jossain syvällä minussa on kai pieni, auttamaton puhuja.»
Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa. Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat, ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät hämäriksi ja tyhjiksi — hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka jälkeen kuului raskas jysäys.
Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat hänen ohimoitaan.
»Jumala meitä armahtakoon — he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi.
»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.»
Katriina katsoi kauhistuneena häneen.
»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.»
Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.
»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.»
Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna anteeksi», hän kuiskasi.
Holt heilutti hiljaa päätään.
»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. — — Mutta sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi — sanonut — noita sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.»
»Älä vaivaa itseäsi, isä — ainahan me voimme —»
»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele, ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. — — Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi mitään tekemistä toistemme kanssa — —»
Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se juuri vika on, isä.»
Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani», hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana; mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.
»Sinä sanoit äsken sanan — minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit. Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon. Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut; minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti — olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee, kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita, itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan, myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten, jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa, pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia ja rohkeutta he pelkäävät, — minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle, sotaa, sotaa henkeen ja vereen. — —»
»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia. Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui — se on ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut — ja minä aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken, ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, — minun, joka kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin, että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli — ja sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun, taisteluun koko joukkiota vastaan — ja minun piti tukea hallitsevien arvoa. — — Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut voitetuksi.»
Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.
»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä saatoit. Jotta sinä saatoit tehdä niin!»
»Niin — — jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja katsoi eteensä hajanaisella katseella.
»Luopua taistelusta — nyt, sen minä voin ymmärtää — nauraa kaikelle, huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä palvelijanaan — — Isä, miksi sinä sen teit?»
»Niin — miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä.
»Minulla oli poika —»
»Poikako? — — — Minunko tähden, minun — —!»
»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan, minä tiedän sen: mutta se — se — oli todellakin hyvässä tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi sinua auttamaan. — — — Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.»
Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.
»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.»
Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.
»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen rikkonut — noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys — mutta tämä ja — ja vielä yksi — se, että —»
»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.»
»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin tahdoitkin pysyä ulkopuolella.»
»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon»,
Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.
Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat. Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi, eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän pudisti hiljaan päätään.
»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.»
Knut istuutui ja Holt jatkoi.
»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja sitten —» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta — »sitten, usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat, että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt — minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen huokaustakaan minulle uhrannut. — Mutta jälkimaailma — jälkimaailma olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta; minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä, minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi — minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa, tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä sain, mitä minä tahdoin.»
Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla — joka lihas oli vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä. Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa vastaan, teki hänet melkein kauniiksi.
»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja vääryyttä vastaan — olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan, hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta; mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, — minä valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.»
»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita. Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä. Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni: menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten ylpeitten heittiöiden tieltä!»
»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota. Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, — niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta, etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.»
Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.
»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta nuhdella sinua jostain, minä joka —»
Hän nousi äkkiä ylös.
»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi. Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä — jollemme, niin me muutta melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.»
»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan, kuin sinä komennat.»
»Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi —»
Palvelija ilmoitti, että kaksi herraa pyysi saada puhua Holtin kanssa.»
»Käske heitä tulemaan tänne.»
Kohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle.
»— Iltaa», kuului ulkoa matala ääni. »Voisiko saada puhutella teitä,
Holt?»
Holt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi.
»Ky-yllä — luonnollisesti — olkaa niin hyvä — Jumala paratkoon —»
Sisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, »konsuli», ja toinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen, diplomaatti Stubb.
He antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka kielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta:
»Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?»
Holt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville, että se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen: »Olkaa hyvä, hyvät herrat.»
Knut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin basso, ja lopuksi Holtin korkea ääni.
Äkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat voitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: »Knut sinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä herrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.»
»Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista — hyvin kaunista miehiltä, jotka ovat sinun vastustajiasi — mutta et sinä tekisi kauniisti, jos käyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.»
»He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä olen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä olet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?»
Herrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä kiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa ei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli — »niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella kielellä» — selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton vahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut ketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti järkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen.
Holt katsoi poikaansa. »Kuuletko sinä», näytti hän sanovan.
Knut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain tarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa, huomasivat jatkamisen vaarattomaksi.
Kuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: »Sinä voit olla varma, etteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään — mutta näethän, on niitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.»
He alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes huomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän kattaisi pöydän — asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty.
»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.
»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene naimisiin Katriinan kanssa?»
Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani kautta — hän on todellakin kunnon ihminen.»
»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.»
Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan:
»Minä luulin — — ettet sinä sitä tahtoisi — ja Katriina ei tahdo ilman sinun suostumustasi.»
Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.
»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä syö meidän kanssamme?»
Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.
»Knut tarkoittaa —» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka samassa puuttui iloisesti puheeseen:
»— että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän kolmen.»
»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina — — ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.»
Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän riensi pois.
Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken — Katriina tuolinsa äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut lasiinsa ja sanoi:
»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi —»
Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki, niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.
Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin tavallisesti.
Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan ole kertonut minulle mitään äidistä.»
Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.
»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli
Vikin morsian, kuin minä —?»
»Niin, minä tiedän — kaikki.»
Holt hengitti syvään.
»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä, enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää, oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa minua silmiin — — aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi, olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut — —»
Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen kanssaan.
»Tähän aikaan! — No, tulkoon sisään.»
Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina, jolloin Holt oli käynyt Vikin luona.
Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä olin aivan unhottanut.»
Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi.
»Olen; me vain odotamme tuulta. — Täytyykö hänen olla muassa?»
Holt pureksi vimmatusti alahuultaan.
»Mistä hinnasta hyvänsä.»
»Mutta jos hän nyt koettaisi —? Hän on aivan raivoissaan.»
»Hänen täytyy mukaan.»
»Hyvä.»
Mies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka äskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli äkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä.