XII.
Höjsen rehenteleikse. »Maakunnanlehti» oli jälleen »unohtanut velvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan», ilmoitti hänen lehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa, hän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien, kaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina varmaan ollut vakuutettu j.n.e.
Björnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä kauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. »Kuka on koskaan kuullut, että ne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?» hän sanoi.
Ei Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä mellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja tarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen jälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin nenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän tultua.
Knut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi ylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi yhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani, hän ajatteli.
Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan, ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan toista mieltä.
Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona. Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan, koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua — ja olivat hukassa. Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät pinnat oikein välkkyviksi.
Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.
Äkkiä purskahti Knut nauramaan.
»Mitä nyt?» Kornelia kysyi.
»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon. Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin, minä en ole sitä ansainnut.»
Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu: Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua henttunsa kanssa kirkkomäellä.
Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa kaupungissa.
He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli heillä mielet täynnä onnellisia unelmia.
Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» — Sitten oli hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto — se mahtoi tulla naisesta —, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten, sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys, kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni, matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon, että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja riensi ulos.
Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.»
Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan, joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka seisoi — paljain päin ja yönutussa — kumartuneena naisen yli, joka oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.
Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.
Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle. Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä, pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.
Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.
»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi — kuului siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä, nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä: »Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut; hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös portaita ja sisään.
»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.
Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli hän vilusta.
Vieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään puhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento. Hänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven ylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate karkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen plaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta kulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli valunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen, toinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla askelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin hajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle, sitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen röijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa, kieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan muistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi, syöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa juureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea.
»Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin, Espanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut, kerjännyt, valehdellut, varastanut — oh, minä en tiedä, mitä kaikkea minä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta taloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta — minä en muistanut hänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja tänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha mies —» hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki — »Minä näin, että hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos minä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla. Sitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata — kerran minä hyppäsin järveen, — mutta minut saatiin aina kiinni. Vihdoin tänä iltana, kuin hän makasi — — minä löysin ruuhen, minä olen kiivennyt ylös kallioita pitkin — — katsos, käteni olen minä repinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä — minä luulin pääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa — — sitten tuli hän — — me painiskelimme — se roisto! Voi, jos sinä et olisi tullut!» Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: »Ethän sinä hylkää minua, petä minua — — tai —» Yhdellä hypyllä oli hän keskellä lattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta — »Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!» — Sitten hän taas lähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: »Mutta ethän sinä, kultanen, herttanen, kaunonen —»
Knut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli tullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui kuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai sanotuksi: »Minä en ole tiennyt tästä mitään. — Minä olen tiedustellut kaikkialta — — minunhan täytyi luulla — —»
»Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi merimiestä. — — Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan silmät, sammuvat silmät — — voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten joka yö, kuin minä olin yksin — — mutta nyt on siitä jo niin kauvan, nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.»
Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.
»Järjestänkö minä huoneen?» Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta toinen oli kuullut sen.
»Ei, ei, ei», hän huusi, »minä en tahdo olla yksin — vanha mies väjyy minua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä, lattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.»
Kesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti hän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. —
— — Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein kuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas, lakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta, pysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa, mitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän, huutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja nauroi.
Katriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki selällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes kaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin joku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt ulos.
Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden tuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille, jotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän keltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön.
Hän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli hänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja hiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. — Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan lapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä aavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu auki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja paksun, villaisen tukan ja myskin hajun — — — Knut puri hampaat yhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa tuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen tulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai kärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko se kohtuullista? — Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi kohtaloansa! — — Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut hänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli saanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei voinut taipua sanomaan: »Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt»; hän kapinoi tätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi persoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua taistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään se.
Mutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän vaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä lumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki, jokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen kultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi vyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän tahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä laeilta! —
Hän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin itsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa lepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota; on ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä olet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat kivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet turhia!
Hänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman voiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan pilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina ja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti kosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin tuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki nämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka maleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He ovat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään. Hän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan, jotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa kuuvalossa.
Hän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle. Mastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan syvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa kuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut elämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta, laituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja reseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi hänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen laivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut sydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa kohdassa.
Allaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa askel — ja kaikki olisi lopussa.
Ei, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään. Hän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: »Sitten sinä et olekaan se, jota minä olen rakastanut.» Se, että hän rakasti häntä, antoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata hänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota.
Hän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen. Hän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa, ettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa poskillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä vilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä tuskaa niin kauheasti.
Hän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi? Kotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua siihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas inhottavaa myskin hajua. — — Hän kulki ensimmäistä katua pitkin, jolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi. Samassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan oikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä.
»Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?»
Vanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään.
»Knut, Knut», valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin epätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä. »Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.»
»Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. — — Mutta mene nyt kotiin — sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.»
Hän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti.
Kuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut:
»Hyvää yötä, isä.»
»Etkö sinäkin tule sisään?»
»En — minä tahdon kuljeksia vielä vähän.»
Vanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista sisään.
»Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.»
Holt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti. Hän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa palvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi uninen ääni sisältä: »Kuka se on?»
»Minä, Knut Holt. Avaa, mutta älä herätä ketään.»
Sisällä sytytettiin kynttilä ja vähän ajan perästä avasi palvelija katuoven. Hän katsoi hämmästyneenä Knutiin.
»Minä tahtoisin jäädä tänne yöksi. Minä menen asuinhuoneeseen ja heittäydyn sohvalle makaamaan. Älä sano mitään Pietarille.»
Palvelija valaisi hänelle tietä sisään yhä katsellen häntä samalla unisen hämmästyneellä katseella.
»Kas niin — kiitoksia. Mene nyt hiljaa maata. Hyvää yötä.»
Palvelija pani kynttilän pois ja meni.
Knut heittäytyi sohvalle. Hän ei ollut virunut kauvan, kuin hän kuuli ovea avattavan, askelia käytävästä ja kohta sen jälkeen Pietarin äänen. Ovi avattiin sen jälkeen nopeasti, ja Pietari tuli sisään yönutussa, alushousuissa ja sukkasillaan. Uni ei ollut vielä oikein hänestä lähtenyt; hänen kasvoissaan oli omituinen sekaannus unisuutta ja kauhistusta, että Knut ei voinut olla hymyilemättä.
»Mitä kummia on tapahtunut, Knut?»
»Hän sittenkin herätti sinut?»
»Ei, mutta me heräsimme, kuin katuovea avattiin. Mitä tämä merkitsee?»
Knut syleili häntä kiivaasti. »Että minä olen onneton ihminen,
Pietari.»
»Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?»
Knut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli lopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen täytyi keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen tarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. »Minun täytyy puhua Hannan kanssa», sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen hän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt aamupuvun päälleen.
»Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta», hän sanoi.
»Minä pyydän teiltä jotain», Knut alkoi. »Menettehän te huomenna hänen luokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy puhua hänen kanssaan.»
Hanna nyökäytti päätään.
He istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta sanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta yhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai toivottomasti sairaan luona.
Kuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat kadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa tylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua paikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni lopulta taas Pietarin luo.
Hanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari käsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa. Hän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi kynäänsä lakkaamatta musteeseen — ja piirusteli kuvioita imupaperille. Kuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin seiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen käsityksen, että »P. Ström» oli lähellä konkurssia ja vetäytyi joutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja puuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset näkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli. Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?»
Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat astuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja nyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset riensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien suorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta näyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan mennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat hitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät, samalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja kantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka askeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja pitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun ja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja kuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä, joka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin kokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että jättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja joka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen väristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli tarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä kaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan harmaaksi, autioksi raunioksi? — — Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen itsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla jokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, että hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda, tehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä pystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä. Hänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä ja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! — —
Tuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta rinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat — — — Mitä oli kaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä häntä odotti. — —
Kornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti samassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä, kalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean harmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti kummallisesti aaveen tapaiselta.
Knut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi kätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä nimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, — oli kuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen muistinsakin.
Mutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä liharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä tarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä silmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa, kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva nuoli, ja hän melkein huusi:
»Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli inhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen voi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen tähden — mieletöntä on uhrata itsensä näin.»
Hän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin — ensi katseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman, järkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo alkanut elää yksin.
Mutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut saada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän kuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa vastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa.
»Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy uhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse kaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota — —»
Nyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä ja veti hänet sohvaan päin.
»Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki —»
»Kornelia, sinä et tiedä, mitä se on, ei, sinä et sitä tiedä. Se on, niinkuin minä heittäisin paraimmat tunteeni roistojoukon raiskattavaksi, — antaisin itseni petoeläimelle pala palalta syötäväksi! Minä en sitä tahdo, se saattaa minut järjiltäni. Kaikki, kaikki minä tahdon olla hänelle, hänen työjuhtansa koko elämän iän; hän saakoon kaikki, mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen; minä hillitsen itseäni, hänen ei koskaan pidä kuulla kovaa sanaa minulta, koskaan nähdä minua haluttomana, mutta minä en tahdo tulla hänen omakseen. Minä tahdon olla oikeutettu säilyttämään sydämmessäni sinua ja rakkauttani sinuun, ja minä tahdon olla oikeutettu inhoamaan häntä ja pyrkimään yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi hänestä, niinkuin minä vihaan ja pyrin pois siitä muinaisuudesta, joka minun onnettomuudekseni toi hänet minun elämääni.»
»Knut — — sinäkö yksin uhraat, kuin sinä koetat hävittää sitä, mikä on sinun ja hänen välillä? Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tietäissäni, etten minä edes sinun ajatuksissasi saa olla ensimmäinen, ainoa?»
»Ei, ei, mutta kuinka sinä saatat uhrata noin keveästi — —?»
Kornelia katsoi häneen. Hänen poskilleen tuli heikko puna; silmät täyttyivät äkkiä kyyneliin; huulilla värähteli sanomattoman surullinen hymyily. »Niinkö keveästi?» hän toisti.
Knut tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.
»Minä en tiedä, mitä minä itse sanon. Tunnenhan minä sinun kykysi kärsimään ilmaisematta sitä huokauksellakaan. Minä en ole semmoinen kuin sinä, ja — ei, sinä et tiedä, kuinka kauheata on joutua likaan tallatuksi oman rikoksensa tähden, tulla siihen kahlituksi, laahatuksi kaikkialle sen kanssa ja tahraantua uudelleen siitä — — niin, siltä se minusta tuntuu! Minä en voi sitä auttaa, mutta se on, kuin minua pakoitettaisiin tekemään se uudestaan, elämään siinä ijankaikkisesti, olemaan tuomittu uhraamaan tälle nälkäiselle, ahneelle muinaisuudelle puhtain, paras, mitä minulla on, ja viimein menehtyä siihen.»
»Ja kuitenkin sinun täytyy.»
»Minä en sitä käsitä, en, minä en sitä käsitä.»
»Kuulehan vain tämä seikka: Pitääkö hän sinusta?»
»Tavallaan — kyllä», sanoi hän hitaasti.
»Tietääkö hän — että sinä —»
»Rakastan toista — tietää.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Hän on kuin lapsi tai raakalainen. Se oli saman tekevä, kuinhan minä vaan en häntä hylkäisi. Hän itki, rukoili, uhkasi. Hän tahtoi seurata minua maailman ääriin, hän tahtoi surmata minut, sinut, itsensä. — — Sinä et voi käsittää, millainen hän on.»
»Ja sittenkin sinä voit arvella? Olethan sinä antanut hänelle oikeuden rakastaa sinua. Ja sitten sinä tahtoisit hyljätä hänet, joka on uskonut sinua. Siitä tulisi surullinen onni meillekin.»
Knut oli vaiti. Hänellä ei ollut sanoja vastaukseksi sille viisaudelle, joka uhkasi häntä yhä lähempää, tarttui häneen kuin rautakourilla, kaivautui syvälle häneen ja repi ja raastoi häntä tappamatta.
Kornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan vasten. »Viimeisen kerran», hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä edessä.
Knut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää häntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien kostuttaman posken omalleen. »Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki», hän kuiskasi.
Kornelia otti hänen kätensä pois. Knut tahtoi vielä pitää häntä käsissään, mutta hän nousi ylös ja sanoi:
»Ei — — se ei ole oikein. Hyvästi Knut — — — Minä olen ollut onnellinen.»
Vielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki silmiään ja riensi ulos.
Hän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna otsa seinää vasten ja nyyhki.
»Kornelia», hän kuiskasi, »jää minun luokseni.» Sitten hän pani kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän istuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen syliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta.