XIII.
Liiteli raskasta, märkää lunta. Niityille kaupungin ulkopuolelle sitä kokoontui tasaisia kerroksia. Pelloilla se tarttui jäykkiin, keltaisiin sänkiin ja muodosti pieniä keiloja niitten ympärille. Koukkuiset, kuivat koivut kukkuloilla saivat joka oksan niitä täyteen ja peittyivät lopulta valkeaan vaippaan. Muutamat avonaisella paikalla olevat kallistuvat tieviitat olivat melkein lumeen haudatut; terävät vuorenhuiput vain törröttivät paljaina ja mustina.
Kaupungissa kokoontui lunta kaikille katoille, mutta suli vähitellen ja räystäistä tippui vettä. Kaikissa uurteissa oli lumihiutuvia, seiniin sitä tarttui kiinni. Laivan kansilla pestiin sillä, kaikki köydet näyttivät liituviivoilta mustaa taivasta vasten. Rannalta käsin koetti lumi hiipiä merelle päin, joka taisteli urhoollisesti vastaan, kohosi ja sulatti sen, laski ja jätti mustan, avonaisen vyöhykkeen sen ja itsensä väliin, mutta turhaan: musta vyöhyke tuli heti taas valkeaksi, väistyvät aallot alkoivat kuljetella lunta muassaan ja sitä uiskenteli vielä niillä, kuin ne taas kohosivat — viimein oli joka lahdelmassa paksu vetinen kerros lunta, uutta lunta tuli yhä päälle, ja tarvittiin vain yhden yön pakkanen — jos se tuli, oli meri kaikissa kanavissa ja lahdissa vangittu.
Kaduilla kävi lumi nurjinta sotaa päästäkseen voitolle. Mutta pyörät leikkasivat sen läpi, niihin tarttui paksu kerros hiekkaa ja savea, joka yhä karttui ja jätti jälkeensä kaksi harmaata juovaa. Jalkakäytävillä, missä niitä oli, tallasivat tuhannet jalat sen alas, ja laitureilla ja muualla, missä liike oli suurin, se alustettiin yhdessä pohjan pehmeitten aineksien kanssa keltaisen harmaaksi velliksi. Koko pieni rannikkokaupunki, keskellä väsymätöntä lumiräntää, näytti yhtä surumieliseltä, kuin viluiset varikset, joita istui puissa päät sisään vedettyinä.
Kirkon edustalla oli kaksi umpinaista vaunua, hevoset seisoivat päät riipuksissa; märkä lumi suli niiden selässä, karvat takertuivat toisiinsa ja niistä valui vettä sivuille. Kuskit — kaikki tanakoita miehiä paksuissa kaapuissa ja saappaanvarret housujen päällä — astuivat edestakaisin, läimäyttelivät piiskoillaan ilmassa ja katselivat ohikulkevia, ikäänkuin he olisivat jollain tavalla olleet etevämpiä kaikkia muita kuolevaisia.
Kirkossa vihittiin. Tuulesta ja lumirännästä huolimatta oli kokoontunut joukko palvelustyttöjä ja köyhälistön lapsia, jotka odottivat, että morsiuspari tulisi ulos. Suurimpia huvia pikkukaupungeissa on nimittäin saada nähdä valkeitten naisolentojen liitelevän kirkonovelta vaunuihin.
Kuului narisevan urun säveleitä. Juhlallisuus oli päättynyt. Kirkonovi avattiin. Ensin tuli muutamia hyvin peitettyjä naisia, jotka nopeasti pujahtivat vaunuihin, sitten muutamia vanhempia ja nuorempia herroja sateenvarjot syvältä alaspainettuina. Katsojat täydelleen pettyivät; kaikki meni niin nopeasti heidän sivuitseen, etteivät he ehtineet nähdä vilaustakaan valkeasta puvusta. Ja he olivat olleet niin uteliaita! Miltä Holtin Katriina näytti morsiamena, ja mikä ihminen se oikeastaan oli se vieras, joka oli ilmestynyt niin äkkiä ja niin odottamatta oli hankkinut kaupungille juoruamisen ainetta moneksi, moneksi kuukaudeksi?
Vaunut ajoivat linnaan, tyhjensivät kuormansa, odottivat, ottivat sen taas takaisin ja lähtivät ratisten menemään.
Toinen ajoi kaupungin pääkatua, toinen alas rantaan. Kuin se kulki Vikin talon ohi, vedettiin vaunun uutimia syrjään. Se oli Knut, joka viimeisen kerran katsoi pieneen porstuanikkunaan, jossa ei kuitenkaan mitään näkynyt paitse ruusupuuta, joka seisoi tavallisella paikallaan. Toinen punasista akuttimista oli alas laskettu. Seisoiko hän sen takana ja katsoi hänen jälkeensä?
Kävi korkeita aaltoja. Veneet hyppelivät aalloilla ja hieroutuivat toisiaan vastaan. Ajajat, Knut ja hänen isänsä, Pietari Ström ja matkapukuun kääritty nainen, astuivat veneeseen ja soutivat ulos laivalle, joka seisoi savuten sataman suulla.
Oltiin juuri lähtemäisillään. Viimeiset tavarat hinattiin promuista, venemiehet, jotka olivat tuoneet matkustavaisia laivaan, lähtivät pois. Kannella oli märkää ja liukasta, merimiehiä nahkatakeissa ja suurissa saappaissa asetteli viimeisiä laatikoita alas lastiruumaan tai pyöritteli viimeisiä tynnöriä yläkannelle, jossa ne sidottiin kiinni. Kalastajia ja muita kannella matkustavia tungeskeli ahtaassa, kuumassa käytävässä molemmin puolin konehuonetta, vahanaamainen kyyppari kulki ulos ja sisään kajuutoissa, likainen pyyhinliina käsivarrella, kuljettaen ilkeätä hajua muassaan joka paikkaan, johon hän tuli. Nostokone kahisi ja sähisi, suihkutti höyrysäteitä ja levitteli ilkeätä lämpimän koneveden ja elttaantuneen öljyn hajua. Savutorvessa kävi savu sakeammaksi, höyrytorvessa melu yhä enemmän korviasärkeväksi, komantosillalta kuului tuon tuostakin käheä ääni. Kuin Knut oli saattanut viittoihin käärityn naisen alas salonkiin, nousi hän yhdessä isän ja Pietarin kanssa yläkannelle, jonne sulava lumi muodosteli lukemattomia puroja.
He astuivat äänettöminä edestakaisin. Höyrypilli vihelsi toisen kerran. Vanha Holt katsoi levottomasti poikaansa ja sitten alas proomuun, joka jo oli melkein tyhjä. Sitten hän taas vaipui kokoon. Hän oli näinä päivinä käynyt entistään köyremmäksi, laihemmaksi ja terävämmäksi, ja kasvot keltaisemmiksi.
»Tottahan me saamme kuulla sinusta», Pietari sanoi oikeastaan vaan siksi, että äänettömyys kävi sietämättömäksi.
»Kyllä —», vastasi toinen ja yski selvittääkseen ääntään.
Laiva vihelsi kolmatta kertaa.
Kaikki kolme tekivät liikkeen, kuin heihin kaikkiin olisi yht'aikaa sattunut sähkötäräys. Knut otti isänsä käden ja kuiskasi:
»Hyvästi, isä, — kiitoksia — kaikesta —»
Vanhan Holtin vapisevilta, verettömiltä huulilta ei tullut ainoata ääntä. Hän vain katsoi poikaansa silmiin niin nöyrällä, niin hellällä, mutta samalla sanomattoman epätoivoisella katseella.
Viimein täytyi hänen päästää pojan käsi; hänen katseensa vain piti häntä kiinni. Knut kääntyi Pietariin, veti hänet syrjemmäksi, pani kätensä hänen hartioilleen ja sanoi:
»Uskollinen ystävä, älä unhota minua. Ja sano terveisiä, sano tuhannet terveiset.»
»Jos te siellä ylhäällä aiotte laivasta mennä, niin joutukaa», huudettiin äreästi kannelta.
Holt ja Pietari riensivät alas veneisiin. Portaat vedettiin ylös, muutamia iskuja, ja laiva alkoi liikkua. Vene jäi paikoilleen maininkiin, niinkauvan kuin laivaa näkyi — sitten he solisivat takaisin ja tulivat märille, surullisille kaduille, jossa ihmiset tallustelivat niinkuin kaikkina muinakin päivinä.
Linnaan vievän käytävän kohdalla molemmat miehet pysähtyivät. »Ettekö te ja teidän vaimonne yhtä hyvin voisi tulla meille tänä iltana?» Pietari kysyi.
»Kiitoksia, kiitoksia — minä en voi, Pietari Ström — minä tahdon ryömiä luolaani — ja —»
Toimittaja Höjsen astui juuri sivu. Hän tuli kadun yli heidän luokseen ja nosti hattua.
»Vaali on toimitettu, hyvät herrat. Aage Storm ja Vildhagen.
Asianhaarain mukaan —»
»Mitä minä siitä huolin», Holt sanoi. »Antakaa minun olla rauhassa teidän vaaleiltanne.»
Hän antoi Pietarille kättä ja meni.
»Ahaa — poika on ehkä lähtenyt tänään?» Höjsen kysyi.
»On», Pietari vastasi ja meni. — — —