XIV.
Pieni kalastajakaupunki oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Siihen oli tullut uusi kirkko, uusi latinakoulurakennus ja uusi rehtori, ja uusi sanomalehti. Linna ei enää ollut kaupungin ainoa kivitalo — uusiin verrattuina se ja muut vanhat talot näyttivät aivan vähäpätöisiltä.
Björnholt oli muuttanut pois. Hänestä oli tullut rehtori erään pikkukaupungin latinakouluun. Johtava mies kaupungissa oli Aage Storm, johon Vildhagen oli liittäytynyt. Strandista oli tullut rovasti ja hänen arveltiin olevan määrätty piispanistuimelle. Hänen mielilauseensa oli: »Minun Jumalani on järjestyksen Jumala.» Fonnilla oli pieni, mutta uskollinen puolue, joka ei ollut missään tekemisissä maailmanlasten kanssa. Se oli hiljainen joukko katuvaisia, jotka tuon tuostakin kokoontuivat Vikin talossa. — —
Vanha Holt virui sairaana ja odotti kuolemaa. Oli sähkötetty pojalle, joka asui Lissabonissa ja jota hän ei ollut nähnyt näinä vuosina. Sähkösanoma ei kumminkaan tavannut häntä kotona, hänen sanottiin olevan pitemmällä matkalla. Joka päivä kysyttiin, eikö hän jo ollut tullut kotiin, mutta vastaus oli aina kieltävä. Hänen huoneensa oli kauvan sitten laitettu kuntoon; Holt oli hankkinut kotiin niitä sikaria ja viiniä, joita Knut rakasti, ja kysyi jokapäivä Katriinalta, uskolliselta hoitajaltaan, oliko kaikki järjestyksessä.
Siinä hän virui, vanha taistelija, kauheasti laihtuneena, suu syvälle painuneena ja iho lumivalkeana, joka paikka paikoin kuulti siniseltä. Nenä ulottui melkein huuliin; silmät olivat tavattoman suuria ja tuijottavia.
Hän koetti lukea. Se oli Darwin ja Stuart Mill, »jaloimmat miehet, mitä on elänyt», joihin hän viimeisillä hetkillään turvautui. Mutta hänen silmänsä usein pettivät ja silloin täytyi Katriinan lukea hänelle näitä kirjoja, joista hän itse ei ymmärtänyt sanaakaan. Joskus hän tahtoi vaihtaa Darwinin ja Stuart Millin johonkin hartauskirjaan; mutta silloin vanhus suuttui.
»Älä siunaile, äläkä manaa, Katriina, minä tahdon kuolla rehellisenä miehenä.»
Katriina oli hiljaisuudessa lähettänyt noutamaan Fonnia; hän piti vanhuksesta ja oli huolissaan hänen sielustaan. Pappia ei päästetty sisään, mutta hän tuli kuitenkin joka ikinen päivä ja käveli hiljalleen kadulla. Holtin aika kyllä oli tuleva, hän sanoi Katriinalle, ja silloin hän tehköön hänelle merkin.
Holtilla oli sillä välin kauheita kohtauksia, jotka tekivät hänet melkein mielettömäksi tuskasta. Silloin nousi hän, joka muuten töintuskin jaksoi kohottaa päätä tilaltaan, ylös sängyssä ja repi kaikkia, mitä sai käsiinsä. Semmoinen kohtaus on tulossa, hän tuntee tuskan kiihtyvän, mutta puree hampaat yhteen. Katriina istuu sängyn vieressä ja lukee, lukee Milliä itku kurkussa. Hän näkee, että Holt alkaa vavista, ja tahtoo heretä lukemasta; mutta hän huutaa vimmastuneena: »Lue!» Katriina jatkaa, mutta kuin tuskat karttuvat ja hän kuulee hänen hampaittensa kalisevan, heittäytyy hän maahan sängyn viereen ja rukoilee: »Salli minun hakea pappi! Laupias Jumala, älä pane vastaan, vaan anna hänen tulla sisään.»
»Vain onko hän siellä ulkona? Sainpaan minä taas sinut kiinni!»
»On — hän on täällä — koeta vaan —!»
Tuskat kiihtyvät, Holt tietää kuinka sietämättömiä ne ovat. Hänessä kuiskaa ääni: ehkä se auttaisi! Nämä vaivat synnyttävät semmoisen kauhean sieluntuskan. Tuntiessaan salaisen vihollisen taas kauheasti kouristelevan ruumistaan, hän huutaa epätoivoissaan: »Mene sitten, mene!» Katriina avaa oven ja Fonn astuu sisään. Holt mielestään näkee kaksi korpinsilmää, jotka sanovat: »Kohta olet sinä raato, silloin on minun vuoroni.» Mutta Fonn puhuu niin lempeästi, niin todellisen liikutettuna syntisten ystävästä ja uskon lohdutuksesta.
»Mitä te vaaditte?» Holt kysyi ähkyen. —
»Usko —»
»Minä en voi!»
»Te ette tahdo.»
»Tahdon, tahdon! Mitä minun pitää tekemän?»
»Rukoilla —!
»Rukoillako? Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko — —!»
Fonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia sanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan kuuluvat Knutin sanat: »Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me rohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia. He eivät voi uskoa, mutta heillä on etuluulo, että se ehkä sittenkin auttaisi — —»
Eikö niin ollut hänen laitansa? Siinähän oli käsittämätön ristiriitaisuus, kuin tahtoi mairitella itselleen apua voimalta, jota ei ole olemassa!
»Ei, ei, ei!» hän keskeytti kiivaasti. »Minä en tahdo! Minä en saata!»
Uuden kohtauksen valtaamana hän huusi raivoisasti: »Menkää, menkää!
Älkää kiusatko minua valehtelemaan!»
Fonn meni. Kuin tuska vähän asettui, Holt huusi:
»Lue taas, Katriina, lue! Ja sano Knutille, kuin hän tulee: Hän kuoli rehellisenä miehenä.»
Mutta Katriina ei enää voinut, hän purskahti niin kiihkeään itkuun, että Holtille tuli häntä sääli. »Niin no, Katriina, olkoon sitten. Tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastasi. Mutta älä kiusaa minua enää papilla.»
Muutamana päivänä jonkun ajan perästä kolkutettiin ovea. Holt katsoi vihaisesti Katriinaan. »Oletko sinä taas käynyt papin luona?»
Katriina pudisti päätään ja avasi oven. Kornelia Vik astui sisään.
Holt, joka ei ollut nähnyt häntä useampaan vuoteen, ei tuntenut häntä heti. Hän olikin muuttunut. Hän oli ikäänkuin käynyt pienemmäksi ja rinta oli kovasti painunut sisään. Hänen tukkansa oli vähän harmaata ja hyvin ohutta; silmäinkulmissa oli hienoja poimuja. Hän hengitti vaivaloisesti, portaita ylös käytyään; hänelle oli tullut heikko, heleä puna poskille astumisesta.
»Kai te ette minua tunne?» hän sanoi sänkyä lähestyen.
Holt varjosti käsillään silmiään.
»Niin — niin — nythän minä näen — sehän on Kornelia Vik!»
»Niin on.»
Holt alkoi vanutella peitettä käsissään; hänen katseessaan oli jotain levotonta ja epäluuloista.
»Kuka lähettää teidät vanhan Holtin luo?»
»Minä tulen itsestäni.»
Holt katsoi häneen vähän lempeämmin, mutta kärsimättömästi.
»Ah — vain niin. Hm — niin — minä — ei siitä lähde mitään, neiti Kornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa — mutta ei siitä ole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.»
Vieno puna Kornelian kasvoissa vähän kiihtyi. Hän joutui vähän hämille tästä vastaanotosta.
»Minä tulin tänne», hän sanoi epävarmasti, »siksi että — siksi että — minä luulin, että te ehkä olitte kuulleet jotain — pojastanne.»
Holt tarttui laihoilla, koukkuisilla käsillään sängyn reunaan ja koetti kohottaa päätään vähän. Hän katsoi Korneliaa jyrkästi silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa, ja äkkiä hän käsitti, miksi Kornelia oli tullut. Epäluuloinen, karttava katse oli kadonnut, hän näytti iloisesti hämmästyneeltä, nöyrän kiitolliselta; hänen kasvonsa tulivat monta vuotta nuoremmiksi.
»Te olette tulleet puhelemaan kuolevan miehen kanssa ainoasta, mitä hän enää ajatteli»; hän sanoi. »Sulimmat, nöyrimmät kiitokset.»
Hän puhui omituisella, ritarillisella, kohteliaalla tavalla, joka olisi herättänyt hymyilyn, jolleivät hänen katseensa ja äänensä olisi osoittaneet, kuinka syvästi hän oli liikutettu.
Hän katsoi Katriinaan. Tämä lähti huoneesta. Kuin hän oli mennyt, ojensi Holt Kornelialle kätensä, joka näytti vieläkin pitemmältä ja enemmän luurangonkaltaiselta, kuin hän sitä kurotti, jolloin paidan hiha valui ranteelta, joka oli kuin lapsen.
»Vielä kerran — kiitoksia, kiitoksia. — Ettekö tahdo istua.»
Hän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui raskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja sihisten hengittäen.
Kornelia istuutui sängyn viereen. »Miten te nyt voitte?» hän kysyi.
»Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria myöten. No — mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno. Ihminen pettyy ensin viattomien tunteittensa ja ajatustensa suhteen, sitten suurten toiveittensa. Me opimme rakastamaan toista, siitä tulee meille kaikki kaikessa, se palkitsee meille kaikki, mitä me olemme kadottaneet. Mutta me kadotamme sen kuoleman kautta tai muuten — taas olemme me pettyneet. Sitten alkaa hivuttava vilu, joka tulee kaiken lopuksi. Me kylmämme hitaasti kuoliaaksi. Se on kauheata — eikö totta? Olettehan tekin sitä kokeneet?»
»Olen — —»
Syntyi äänettömyys. Vanha taistelija joutui hämilleen nuoren tytön edessä. Hän tunsi hänet hyvin entisiltä ajoilta. Hän oli kerran katsellut häntä kateellisin silmin — hän oli kadehtinut Vikiltä hänen tytärtään. Korneliassahan juuri oli sitä, mitä Holt kaipasi, jota hän ei saattanut sanoin lausua, joka on omituinen hienolle kodille. Kornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja tunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun verran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä arvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen ylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän oli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään. Ja kuitenkin oli samalla tuska vihlonut hänen rintaansa. Hän oli ajatellut: sinun poikasi onni surmaa oman onnesi. Sinä kadotat hänet — hän tulee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi sinusta hänen kauttaan. Hän oli taistellut tätä polttavaa, kalvavaa mustasukkaisuutta vastaan ja hän oli luvannut itsekseen, ettei Knut koskaan saisi aavistaa näitä hänen tunteitaan. Mutta kuitenkin: hän kantoi sydämmessään syvää, voittamatonta kaunaa tätä kodikasta sivistystä vastaan, jota hänellä itsellään ei ollut, ja hän oli aina tuntenut itsensä araksi, masentuneeksi, tuskastuttavan nöyryytetyksi Kornelian läsnäollessa. Tämä arkuuden tunne valtasi hänet taas, mutta siinä ei ollut enää mitään katkeruutta. Hän oli hänelle niin kiitollinen, mutta pelkäsi samalla. Hän, joka julkisessa esiintymisessään moninaisissa taisteluissa kaupungin mahtavimpien kanssa ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, hän tunsi itsensä nyt niin vähäpätöiseksi ja oli niin levoton pienen, vaatimattoman tytön tähden. Korneliaakin oli tämä käynti ujostuttanut, mutta hän rohkaistui, kuin huomasi, että Holtin laita oli sama. Hän alkoi itse puhua Kuutista, etenkin siitä, kuinka ylpeä hän todellakin oli ollut isästään, tämän kunnollisuudesta ja avonaisesta mielestä. Holt virui ja kuunteli ja imi joka sanan, hänen silmänsä kiilsivät kosteasta loistosta — ei mikään maailman suurimpien miesten kiitossana olisi niin ilahuttanut häntä, kuin hän kuuli, että Knut kerran oli sanonut: Hänellä on kymmenen kertaa niin paljon tietoja ja kymmenen kertaa niin paljon rohkeutta kuin hänen vastustajillaan. Holt puri huultaan, ettei purskahtaisi itkuun. Kuin Kornelia lopetti, oli kaikki hänen ujoutensa poissa. »Hän on aina ollut hyvä poika», hän sanoi. »Herranen aika, jos te olisitte nähneet häntä pienenä poikana, neiti Kornelia! Minä hoidin itse häntä yöllä. Minä vieläkin voin nähdä hänet sinisessä yöpuvussaan. — — Hän nousi ylös kätkyessään ja sitten minä tunsin pienen pehmosen suun tavottelevan minun kasvojani — hän tahtoi juoda! Jollen minä silloin ollut kyllin nopea — — miten hänen pikku suunsa silloin kävi kauhean loukkaantuneen näköiseksi! Ja kuinka hän osasi nauraa! Niin, hänen nauruaan, hänen heleätä nauruaan — ei kukaan, ei kukaan, minä vakuutan, voinut sitä vastustaa. Jos minä olisin ollut kuoleman kielissä ja kuullut hänen naurunsa, niin minä samassa olisin tullut terveeksi. — — Ja sitten kuin hän kasvoi, miten miettiväiset hänen silmänsä olivat! Semmoisilla silmillä on suuri valta! Kuka raaskisi ajatella rumaa ajatusta, kuin semmoiset silmät viattomasti katselevat. — — Ne olivat minun elämäni paraimmat, onnellisimmat päivät. Me kaksi olimme koko maailma, pieni, päivänpaisteinen maailma. — — — Voi, sitten on kaikki käynyt niin toisin. Olenhan minä tavallani koettanut tehdä niin, että hän saavuttaisi, mitä minä olen kaivannut tai laiminlyönyt — — mutta — — Hän olisi voinut saada sen teidän kauttanne, neiti Kornelia — — — Mennyttä — —!»
Hän katsoi eteensä kalvava suru silmissä.
»Neiti Kornelia», hän alkoi taas, »se minua vaivaa, minä en saa siltä rauhaa, että minä ehkä kuitenkin olen syypää hänen onnettomuuteensa. — — Minä ajattelen sitä onnetonta yhtymistä. — — Katsokaas, minä kysyn itseltäni — — olisiko käynyt toisin, jos sinä itse toisessakin seikassa olisit ollut sellainen, kuin sinun olisi pitänyt, jos sinä — — olisit ollut hänelle parempi esimerkki koko elämässäsi.» — —
Nämä sanat sanottuaan hän vaipui kokoon. Oli kuin kaikki lihakset olisivat kadottaneet viimeisenkin jäntevyytensä. Rinta kävi ontommaksi, posket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta, silmäluomet ummistuivat — hän näytti ruumiilta.
Kornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja lempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian sanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen. Mutta keskellä tätä helpoitusta leimahteli aina ajatus: »Kuinka paljon onkin minun poikani kadottanut tässä naisessa! Oletko sinä ehkä syypää siihen?»
Kuin Kornelia nousi ylös pois mennäkseen, Holt sanoi: »Uskallanko — uskallanko minä toivoa saavani nähdä teitä vielä kerran?»
»Minä tulen — niin kauvan kuin jaksan.»
»Vai niin — nythän minä näen — ette tekään ole terve.»
»En.»
Viereisessä huoneessa tapasi Kornelia Katriinan. »Jumala teitä siunatkoon, kuin käytte häntä katsomassa», sanoi tämä. »Hänellä on niin vaikea olla, ja mitä minusta on hänelle.»
Kornelia istui; hän tunsi tarvitsevansa olla ystävällinen tätä naista kohtaan, jota hän kerran oli tuominnut niin ankarasti.
»Minä tiedän, ettei hänellä saata olla parempaa hoitajaa kuin te; Knut on kertonut minulle niin paljon, kuinka hyvä ja uskollinen te olette olleet hänen vanhaa isäänsä vastaan.»
Katriina alkoi heti itkeä. Hän ikävöi semmoista, jonka kanssa hän saattaisi puhua avonaisesti, ja sitten hän alkoi kertoa Kornelialle elämänsä tarinaa, rehellisen, uskollisen ihmisen tarinaa. Siinäkin olivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän ensi kerran oli sanonut »sinä» hänelle. »Sinä yönä minä en maannut ilosta», hän sanoi.
Kornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta hänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää tullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin. Kornelia oli vuoteen omana. Siitä pitäen odotti Holt turhaan — Kornelia ei enää jättänyt vuodetta.
Oli arkipäivä lehdenpuhkeamisaikaan. Aurinko oli mailleen menemäisillään, punertava läntinen taivas kultasi heikosti ruskeita kanervakukkuloita kaupungin ympärillä. Se oli harmaana ja kylmänä niitten välillä. Vain muutamissa korkeimmilla paikoilla olevissa taloissa paloivat ikkunat, paloivat hurjasti ikäänkuin jonakin hehkuvan rakkauden ja epätoivon merkkinä laskeutuvalle auringolle.
Kaupungissa soivat kirkonkellot. Keskellä kiireistä työpäivää, kuin kaikki ovat päivätyössään kiinni, kaikuu äkkiä tämä raskasmielinen sävel ja julistaa, että kuolo taas on vieraillut jossain kodissa. Me olemme niin tottuneet näihin surusäveliin, ettemme me lopulta kuule niitä ollenkaan. Mutta jos sattuu, että me taas kerran rupeamme niitä kuuntelemaan, niin me emme voi käsittää, että kukaan saattaa hymyillä kerran kuultuaan ne ja sen sanomattoman surun, josta ne kertovat.
Mihin on peto tällä kertaa iskenyt? Katajat, joita on kadulle levitelty näyttävät meille tietä. Ne vievät kirkolta Vikin taloon. Siellä seisovat ruumisvaunut, valjaissa kaksi mustiin viittoihin verhottua hevosta. Silmät ammottavat ilkeästi kahdesta onkalosta kamalissa puvuissa. Tilattu ruumisvaunukuski seisoo korkeaan mustaan hattuun puettuna kummallakin puolella vaunua.
Surutalossa lauletaan virttä. Sitten kannetaan ruumisarkku ulos; sitä kantaa kuusi miestä, jotka ovat paljain päin, ja he nostavat sen vaunuille. Saatto lähtee liikkeelle, kaksi pappia astuu lähinnä vaunuja. Lapsia ja muita uteliaita seuraa etempää.
Matkustavainen kulkee kirkkomaan ohi, juuri kuin saatto kääntyi sinne menemään. Hän pysähtyy, säpsähtää ja seuraa sitten muassa.
Saattojoukossa oli myös Pietari Ström. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, mutta kasvot olivat yhtä avonaiset ja silmät yhtä kirkkaat, vaikka ne nyt olivat kyyneliä täynnä. Kuin hauta oli peitetty, tunsi hän käden hartioillaan: Hänen takanaan seisoi Knut Holt.
Kirkkomaa oli tyhjä; vain he kaksi seisoivat haudan ääressä. Vieno tuuli puhalsi; maa alkoi tuoksua keväältä.
Ystävykset eivät vielä olleet vaihtaneet saunaakaan.
»Tuletko sinä viimeinkin», Pietari sanoi.
»Saattamaan häntä hautaan.»
»Etkö sinä sitä tiennyt?»
»En.»
He lähtivät hitaasti kirkkomaalta. Portilla he erosivat. Knut poikkesi tutulle polulle, joka vei kaupungin takaiselle mäelle. Hän tahtoi olla vähän aikaa yksin. Hän ei ollut astunut monta askelta, ennenkuin hän huomasi papinpukuun puetun miehen, joka näytti odottavan jotain. Knut tunsi Ponnin. Hän oli käynyt laihaksi kuin luuranko; hänen katseessaan oli jotain, jota Knut ei ollut ennen siinä huomannut: näytti siltä kuin hän merkitsisi sen, jota hän katsoi, tuomitsisi sen kuolemaan ja kadotukseen.
Knut tahtoi mennä ohi; mutta Fonn astui hänen eteensä.
»Sananen, Knut Holt.»
Knut pysähtyi. »Mitä te tahdotte minusta?»
»Hänen hautansa nimessä, jonka mielen sinä villitsit, jonka rauhan sinä rikoit, huudan minä sinulle: Sinulla on ihmissielu omallatunnollasi.»
»Te olitte hänen luonaan hänen kuolinhetkellään?» Knut kysyi.
»En, hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Hän ei puhunut mitään ja oli umpimielinen likeisimmilleenkin. Ei kukaan tiedä, miten hän kuoli.»
»Mutta minä tiedän. Hän kuoli, niinkuin hän oli elänyt, järkähtämättömässä uskossa hyvään, vanhurskaaseen Jumalaan.»
Fonn pudisti päätään.
»Hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Ja hän oli kumminkin kerran Jumalan lapsi. Minä olin varmempi hänen suhteensa kuin itseni. Mutta kuin minun tänään täytyy sanoa itselleni, hän ei kuollut kristityn kuolemaa, niin olet sinä, Knut Holt, siihen syypää. Ajattele sitä, nöyrry, kieltäydy ja usko.»
Knut katsoi surullisesti häneen.
»Nöyrtyäkö? Kieltäytyäkö? Jos minä sen kautta saisin hänen uskonsa, pappi, minä nöyrtyisin syvemmälle, kuin mikään ihminen on nöyrtynyt. Kieltäytyäkö? Mistä minä enää voisin kieltäytyä, jota minä en ilolla antaisi pois saavuttaakseni hänen rakkaudesta rikkaan toivonsa? Mitä te vaaditte? Minä tallaan itseni jalkoihini, sammutan jokaisen maallisen halun itsessäni, kuoletan itseni pala palalta, jos minä sen kautta saavutan hänen varmuutensa. Ainoastaan, yhtä minä en voi, en tahdo: valehdella itselleni tai muille.»
Knut meni edelleen; hän kuuli Fonnin sanovan jälkeensä: »Sama paatunut.»
* * * * *
Oli Juhannus. Hamre piti pieniä pitoja Björnholtille, joka vieraili kaupungissa.
Entinen sanomalehden toimittaja oli vetäytynyt pois julkisesta elämästä. Nuorempia voimia oli tullut hänen sijaansa. Silloin tällöin antoi hän kuitenkin kuulla ääntään, nimittäin kuin nämä hänen seuraajansa olivat hänestä liian löyhiä. Hän käytti silloin koko purevaa kaunopuheliaisuuttaan ja varoitti, niinkuin hän sanoi, »sovinnon niljakasta ohjelmasta». Mutta se tapahtui yhä harvemmin. Tavallisesti hän tyytyi väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä vanhojen sotatoverien kanssa, jotka harmaantuivat ja lahoivat vähäpätöisissä paikoissa hänen koulussaan. Nämä likeiset tuttavat kerroskelivat myöskin vielä pappijuttuja, mutta ei koskaan suuremmissa seuroissa. Vuosia myöten ja luuvalon lisääntyessä hän oli nimittäin tullut hyvin oikeauskoiseksi.
Björnholt nuortui nähdessään taas rannikkokaupungin, ja istui nyt ja kyseli isännältään itsekustakin erittäin.
»Ja vanha yllyttelijä, laivanisäntä Holt on vihdoinkin kuollut.»
»Niin on», vastasi Hamre, joka vielä oli yhtä suora ja yhtä hohtava, mutta aivan valkonen. »Hän kuoli viime keväänä.»
»Ja poika?»
»On tullut kotiin.»
»Indianilaisen vaimonsako kanssa?»
»Ei, hän on kuollut. Minulle on kerrottu, että hän olisi pudonnut hevosen selästä hurjalla ratsastusretkellä.»
»Ja aikooko poika jatkaa isän liikettä?»
»Kerrotaan, että hän aikoo myödä ja asettautua lääkäriksi jonnekin.»
»Ne olivat vaarallista väkeä», Björnholt sanoi.