NELJÄS LUKU.
Talvi oli mennyt ja ilma oli keväinen. Jää oli poissa lahdista ja lumi maasta. Lehtien ummut puhkesivat kukkuloilla, että oli ilo sitä nähdä, ja aurinko katseli oksien väliltä tervehtien vanhoja ystäviä. Tuuli lensi toivoa täynnä meren yli ja tiedusteli eivätkö lintuset pian tulisi; sillä metsässä oli jo heille asunto valmistettu. Siinä oli kaikki järjestetty kesävieraita vastaanottamaan; tuuli oli itse puhdistanut metsää; se oli kantanut kuivat lehdet ja oksat kauas ulos lahdelle, jotta siellä saisivat purjehtia merelle. Puut olivat lumi-vedellä juuriansa pesseet ja latvojansa sateella, jotta seisoivat kiiltävinä ja loistavina, ja jälestäpäin tuuli oli niitä kuivannut. Se lensi itse ympäri kuiskaellen ja nauraellen, lensi oksien väliin ja lehtien väliin ja kertoi satuja ja juttuja, jotta kaikki suunsa avasivat ja nauraa hohottivat. "Nyt kasvaa metsissä niin että kuuluu", sanoivat ihmiset, jotka kävivät maantiellä. Ja sitten tuli lintuja, toinen toisen perästä, leivonen, rastas ja käki, ja kohta metsä kaikui yhteisestä laulusta. Ja sitten tuli muitakin kesälintuja, vaan ne olivat suurempaa lajia, nimittäin Englantilaisia. Heille oli myöskin asuntoja valmistettu, järjestetty ja koristettu, olipa Arne Björnstad pannut uusia lasia toisen kerroksen ikkunoihin; sillä hänenkin piti vastaan-ottaa tuommoista suurta lintua, jonka nimi oli Mr. Smith.
Mr. Smith oli hyvin tunnettu näillä seuduilla, sillä hän oli ollut siellä kerran ennen, ja ihmiset olivat pitäneet hänestä paljon. Hän osasi puhua kansan kieltä. Ainoastaan joskus kun hän suuttui taikka hänellä oli kiire, rupesi hän lörpöttelemään semmoista kummallista kieltä, ett'ei kukaan häntä ymmärtänyt. Tämä lintu, jonka Arne oli saanut luoksensa, oli aivan raitainen, takki oli raitainen, liivit olivat raitaiset, housut olivat raitaiset ja sukat olivat raitaiset. Housut eivät ulottuneet kuin polviin asti, mutta olivat polvien kohdalla paksuna myttynä, kengät olivat nauhoilla jalkaan sidotut ja varustetut rauta-anturoilla, jotta jyrisi kuin Smith kulki tuvan läpi. Mutta kummallisinta koko puvussa oli kuitenkin hattu. Se oli ympyriäinen ja väriltänsä harmaa, ja sen ympäri oli neulottu korkkia ja hakasia y.m. Sitä hänen oli käyttäminen kun oli kalastamassa; sillä silloin koko hattu oli täynnä onkikoukkuja. Hän taisi, milloin vaan tahtoi, tarttua semmoiseen ja sitoa sen rihmaan. Rahvas nauroi kun nähtiin Smithin tulevan täydessä asussaan. "Ei suinkaan hän ole aivan selvä päästään", sanoivat, "mutta hyvä kuitenkin on, se raukka". Mr. Smith antoi heidän jutella, hän seisoi hattu päässä ja onki kädessä keskellä virtaa onkimassa. Välistä lähti hän sukkelammin kuin vuohi kiipeemään ylös jyrkimmille kallioille ja korkeimmille lumi-vuorille, jossa ihmisjalka ei ennen ollut käynyt. Välistä ihmiset olivat tavanneet häntä muuallakin, nimittäin Björnstad'in vuorimajassa Bergit'in luona. Niitäkin löytyi, jotka sanoivat että se tuskin oli ollut sattumus, että Smith tällä kertaa oli tullut asumaan Arnen luo. Per ei voinut häntä kärsiä. "Minä en ymmärrä mitä tuo raitainen maankuljeksija täällä tekee, rahoja hänellä on kuin ruohoja". Ehkä Per myöskin oli kuullut puhuttavan eräästä semmoisesta, joka oli nainut talonpoikaistytön naapuripitäjässä.
Vaan jos englantilainen kävikin Bergit'in luona, niin hän ei ollut ainoa. Eräänä kauniina päivänä oli lukkari Nils Torgersenkin lähtenyt liikkeelle ja hiljaa kulkenut ylös vuorelle. Hän ei tahtonut jättää asiaansa kuitenkaan, ja vaikka hän ei voinut tulla Arnen luo, eihän se pahaa ollut, että hän piti ystävyyttä tytön kanssa. Ja Nils kävi siellä kerran, ja toisen ja kolmannenkin, mutta aina niin hiljaisuudessa, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa.
Eräänä kauniina kesäpäivänä seisoi Mr. Smith Björnstad'in ovessa ja odotti Arnea. Hän oli täydessä asussa tänään, ja olipa myös raitainen kaulaliina kaulassa ja kaikkein paksuimmat kengät jaloissa. Hän katseli vuorotellen kenkiänsä ja taivasta ja sitten tupaan Arnen jälkeen, eikö hän jo tulisi. Mutta Arne ei kiirettä pitänyt. Kari laittoi voileipiä; muutamia sai hän syödä ja muutamia pani hän laukkuun; sillä Arne ei ollut se, joka ruo'atta lähti semmoiselle narriretkelle kuin tänään. Mr. Smith aikoi nimittäin nousta korkeimmalle vuorenhuipulle koko seudussa ja tämä huippu oli niin jyrkkä ett'ei tähän saakka vuohen eikä ihmisen jalka ollut sinne astunut. Mutta Smith tahtoi kuitenkin koettaa ja oli niin kauan pyytänyt Arnea itseänsä seuraamaan, että tämä väsyi rukouksiin ja viimein lupasi seurata häntä. "Arvattavasti en tule kotia ennenkuin myöhään illalla", oli hänen viimeiset sanansa ovessa. Lähtivät siis matkalle. Englantilainen oli hyvällä tuulella tänään; oli heittänyt plaidin olkapäälle, vihelsi iloista laulua ja sanoi silloin tällöin muutaman sanan Arnelle, joka kulki takana laukkua kantaen. "A very fine morning — ah! hyvin kaunis aamu Mr. Arne?"
"Oo-jaa! arvattavasti saamme rankkasateen, ennenkuin tulemme kotia tänä iltana", mörisi Arne.
"Rankkasadettako? Rankkasadetta? I have plaid", ja näin sanoessaan englantilainen levitti plaidinsä ja antoi sen riippua alas olkapäiltään.
Kotona Björnstad'issa kävivät asiat vähän sukkelasti sinä päivänä. Bergit oli tullut aikaisin alas karjakkomajasta muutamain astiain kanssa, jotka olivat korjattavat, ja illalla hänen piti mennä ylös jälleen; mutta kuultuansa ett'ei isänsä palajaisi ennenkuin myöhään, jäi hän rauhassa kotiin; sillä Kari oli niin järjestänyt, että Per sai syytä tulla Björnstad'iin myöhemmin päivällä. Eikä Per antanut kauan odottaa. Hän tuli ja paljon silloin kuiskailtiin ja tuumailtiin heidän kesken. Bergit sanoi että jos hän ei saa Per'iä, niin ei hän huoli lukkarista eikä englantilaisesta; hän ei tahtonut semmoista villi-saksalaista. Per nauroi ja arveli että se oli erinomaisen hyvin sanottu Bergit'iltä. Jo rupesi hämärtämään. Bergit'in piti lähteä, mutta Per tahtoi häntä saattaa. Kun seisoivat keskustelemassa tästä, tuli eräs mies juosta läähättäen mäkeä alas. Per nopeasti hävisi, sillä se oli Arne itse. Lakki oli pudonnut hänen päästään, kädet olivat veriset, housut ja takki mullassa ja savessa.
"Kuinka sinun on käynyt?" sanoi Kari kun Arne heittäysi tuolille ja jäi sinne istumaan hengähtämään, "ja missä on toverisi?"
"Ah! hän istuu vuorenloukossa tuolla pohjoispuolella, eikä voi päästä sinne eikä tänne".
"Mitä sanot? Oletteko päässeet huipulle?"
"Vieläkö mitä? Voithan ymmärtää, ett'ei ihmisjalka pääse mihin ei pääse vuohenjalkakaan; mutta semmoisilla ihmisillä ei välistä ole järkeä; tietysti meidän täytyi palata kun olimme puolet matkaa kulkeneet; mutta kyllä on varma, ett'en minä uudista tätä temppua". Näin sanoen tarttui hän tuoppiin ja rupesi juomaan.
"Mitenkä pääsit alas jälleen?" kysyi Kari ja pudisti hänen takkinsa puhtaaksi.
"No jommankumman piti koettaa ja minun osakseni se tuli; minä annoin mennä suoraan alas, en tahtonut oikein uskoa että olin päässyt eheällä nahalla perille. Mutta missä on Olav Nordistuen? Onko Gunnar kotona? Meidän täytyy koettaa saada se raukka alas jälleen, hän voi terveytensä menettää jos hänen täytyy maata vuorella tänä yönä, on jo ruvennut vähän satamaan".
"Ei, Jumal' auttakoon meitä", huusi Bergit, "olisi synti jos hänelle tulisi vahinko, minun täytyy juosta hakemaan väkeä". — Ja tiehensä hän juoksi pellon yli ja siihen taloon, jossa Gunnar asui. Gunnar oli Arnen torppari. Hän oli juuri tullut kotia työstään. Hän oli sentähden väsyksissään heittäynyt vuoteelle ja oli juuri nukkumaisillaan.
"Onko Gunnar kotona?" kysyi Bergit, pistäen päänsä ovesta sisään.
"Kyllä, hän makaa vuoteella". Bergit meni vuoteen luo.
"Gunnar! Gunnar!" kuiskasi hän ja pudisti häntä hiukan.
"Niin!" vastasi Gunnar ja kääntyi toiselle kyljelle, hieroen silmiänsä.
"Sinun täytyy nousta pystyyn niin pian kuin mahdollista".
"No, mikä on hätänä?"
"Niin, näetkös, tuo englantilainen on eksynyt eikä voi päästä kotia jälleen".
"Missä hän sitten on?"
"Oi, hän istuu pohjoispuolella vuorenloukossa".
"Vuorenloukossako? ja sinä tahdot että minun pitää mennä hakemaan häntä sieltä?"
"Niin, juuri sieltä".
"Kun et vaan olisi hullu, tyttöni? minunko pitäisi toista pelastaa paikasta, josta töin tuskin voisin itsenikään pelastaa".
"Et sinä tule sitä ilmaiseksi tekemään, sillä miehellä on rahaa kuin ruohoja vaan".
"Väsynyt kun olen, en menisi vaikka panisit minulle käteen kaksikymmentä taalaria".
"En tietänyt että olet pelkuri, Gunnar".
"Pelkuriko? Ei suinkaan sinunkaan tee mieli taittaa sääriäsi ja käsivarsiasi, vai kuinka?"
"Mutta, Gunnar!"
"En menisi vaikka olisit oma sisareni", ja niin sanoen kääntyi hän toiselle korvalleen ja rupesi kuorsaamaan vielä kovemmin.
"Herrainen aika! mitä on minun tehtävä", sanoi Bergit ja oli päivissään. "Minun täytyy lähteä Olavin luo". Ja Bergit juoksemaan. Olavi istui illallisella kun ovea kolkutettiin ja Bergit pistäytyi sisään, punaisena kasvoistaan ja aivan hengästyneenä. Eikä alkaakaan niin pani hän kielensä liikkeelle. Olavi töllisti häneen, rupesi kääntelemään lusikkaa puurossa, ja kun hän oli sitä neljännen kerran kääntänyt, lopetti Bergit.
Silloin rupesi Olavi syömään jälleen.
"Mutta Olavi, kun minä nyt rukoelen sinua niin hartaasti", sanoi Bergit tarttuen hänen käsivarteensa.
"Ei, vaikka olisit itse kuningatar, en sitä tekisi".
Bergit pyyhki pois kyyneleen ja nosti välistä esiliinan silmillensä juostessaan kotiapäin, ja hänellä oli itku kurkussa kun hän tuli tupaan.
"Noo?" kysyi Arne hitaasti, kun ovessa kuljettiin.
"En ole nähnyt mokomia ihmisiä", sanoi Bergit; "en saanut ketään menemään, vaikka lupasin heille sekä sitä että tätä; he olivat niinkuin noidutut, niin pian kuin mainitsin vuorenloukon".
"En tiedä muuta kuin että sinä saat koettaa vielä kerran, sinä Arne", sanoi Kari, katsoen mieheensä.
"Minäkö? Ethän voine uskoa että kykenen siihen kaiken tämän vaivan jälkeen; mutta eikö ole läheisyydessä muita ihmisiä?"
"Kenties siellä olisi" — — sanoi Kari epäillen.
"Minä näin pappilan Per'in tiellä hetken aikaa sitten", sanoi Bergit hiljaa ja punastui samassa.
"Onko se totta? Mene katsomaan, sillä sinun täytyy saada hänet kiinni tavalla tai toisella, mutta hänen täytyy kiirehtiä, muuten tulee liian pimeä".
Per oli hiipinyt läävän taakse ja siellä hän seisoi vähän aikaa; sillä hän oli utelias kuulemaan mitä kaikki tämä merkitsi. Mutta kun hänen mielestänsä kesti liian kauan, lähti hän kulkemaan kotiapäin vitkastellen. Yht'äkkiä kuuli hän jonkun takanansa huutavan: "Per! Per!" Hän kääntyi. Se oli Bergit.
"No? tuletko sinä minua hakemaan? Mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Sen saat kuulla toisen kerran, nyt sinun pitää kohta seurata minua"
"Pitääkö minun?"
"Niin, näetkös, tuo kummallinen englantilainen on jäänyt vuorenloukkoon, ja sinä saat auttaa häntä alas jälleen".
"Häntäkö — tuota raitaista? Ethän sinä totisesti puhu Bergit, sinä tiedät" — "Hän on ihminen hänkin yhtä hyvin kuin me muut", katkaisi Bergit hänen puheensa, "enkä ikinä voisi unohtaa jos hänelle onnettomuus tapahtuisi, ja se tulisi raskaasti painamaan sinuakin, Per".
"Melkeinpä luulen että olet oikeassa, Bergit", sanoi Per raapien niskaansa. "Synti olisi jos hänelle vahinko tapahtuisi" — — "Syntikö? vieläpä suurikin synti. Eikä ole hauskaa oudolle ihmiselle, näetkös, istua yksin koko yö, kylmää ja märkää kun siellä on".
"Totta puhut, — alas pitää hänen kohta päästä, vaikkapa olisi Nils
Torgersen itse, niin — —".
"Niin älä ole liian rohkea, Per, sinä tiedät että vuorenloukko on vaarallinen".
"Kyllä siitä huolta pidetään, ei sinun tarvitse sitä pelätä".
"Ole nyt varovainen Per, minä tiedän että välistä olet hullunkurinen ja ajattelepas — semmoista haavaa ei koko elin-aika voisi parantaa". "Vaikka nyt pahintakin tapahtuisi, niin tiedät että minä vaan olen velvollisuuden täyttänyt, ja sitten", lisäsi hän totisesti, laskien käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, "niin sinä myöskin tiedät että on yksi mies, jonka nimi on herra Jumala, eikä se mies jätä niitä, jotka eivät itseänsä jätä. Hän saa kyllä pitää meistä molemmista huolen, jos meistä koskaan on pariskunta tuleva. Mutta minun täytyy joutua ett'ei tule liian pimeä".
"Niin, köysiä on kotona kartanossa".
Per ei ollut hidas, eikä Bergit ollut hidas, ja hetken aikaa sen jälkeen sekä Arne että Per olivat matkalla vuorenloukolle; Arnen täytyi ensin tietä osoittaa. Pitkän, hyvän köyden, jonka Per oli mukaansa ottanut, sitoi hän ympärillensä, että kiipeeminen olisi hänelle helpompi. Vuorenloukko ei ollut kuin neljännespeninkulman päässä Björnstad'in talosta. Sen kautta kävi lyhyin tie lumivuorelle, mutta tämä tie oli kun olikin niin vaarallinen, ett'ei kukaan tahtonut sitä käydä; sillä vuorenloukko oli täynnä irtonaisia kiviä, multaa ja pengerryksiä ja toisella puolella kuohui pieni koski, jotta oli Jumalan onni jos se, joka kerran oli ruvennut luistamaan alas, ei luistanut suoraan koskeen. Per oli jo ruvennut kiipeemään ylös loukkoa kohti, Arne seisoi katsomassa. Kyllä maksoikin vaivaa katsella Per'in kiipeemistä vuorta ylös. Hän juoksi niin kepeästi kuin vuohi kiveltä toiselle syvyyksien ja halkeemien yli, hän riippui kuin kärpänen kiinni vuoren seinässä, painoi polviansa kiveä vasten, tarttui sitten käsin kiinni, riippui ilmassa, nostaen itseänsä ylös, mutta sitten heitti nopeasti toisen jalkansa ylös ja kalliokielellä hän oli. Hän ryömi ja konttasi tarttuen kiviin ja oksiin, milloin seisoi hän pystyssä, silmällä etsien toista jalan-alusta, milloin mateli hän kuin ankeriainen, mutta eteenpäin meni hän yhä korkeammalle, ja joka askeleella pienen lakin tupsu pieksi hänen korviansa. Arne seisoi vuoren juurella. "Sepä peevelin mies vuorilla kulkemaan", sanoi hän tuijoittaen Per'in jälkeen, joka tuolla ylhäällä oli mustan pilkun näköinen. Mutta samassa Per hävisi tykkönään, Arne kuuli jyrinää pyörivistä kivistä. Hän kävi jääkylmäksi. Mutta kas, siellä Per ilmestyi jälleen; hän ei ollut tahtonut seurata sillä kertaa, vaikka oli ruvennut luistamaan. "Tämä oli raskas työ", sanoi Per, istuutui kivelle ja pyyhki otsaansa. "Ei suinkaan hän voi olla aivan kaukana täältä", arveli hän, nousi ja katseli ympärilleen, mutta hän ei voinut nähdä mitään. "Hallo!" huusi hän niin että jyrisi vuoriloissa; mutta koski piti vielä suurempaa ääntä, kuohuen alaspäin. "Kun ei hän vaan ole luistanut alas", - ja Per tuskastui. Hän kävi vielä muutamia askeleita, yhä katsellen ympärillensä. Hän huusi vielä kerran niin kovasti kuin vaan jaksoi, ja — eikö näyttänyt siltä kuin jotakin raitaista olisi liikkunut tuolla kalliolla. Per ei ollut hidas juoksemaan ylös. Siinä makasi mr. Smith käärittynä plaidiinsä, ja oli juuri nukkumaisillaan. Hän oli vetänyt kellonsa ja valmistanut itsensä yöksi. Toisen käsivartensa oli hän pannut raidan rungon ympäri, maataksensa sitä paremmin, toinen käsivarsi oli pään alla. Kun hän kuuli jotain rapisevan ihan läheisyydestänsä, kääntyi hän toiselle kyljelle ja katseli Per'iä. Silloin vasta näytti oikein selviävän. Hän nosti hattuansa, hieroi silmiänsä ja sanoi ystävällisimmällä äänellänsä: "How are you Mr. Per? can you help me down?"[3] Per ei tietänyt mitä ajatella; noin kummallista miestä hän ei ollut ennen kohdannut, mutta mr. Smith'in liikunnosta hän ymmärsi mitä tämä tarkoitti.
"Saanhan koettaa", sanoi Per ja kiersi köyden päältänsä.
"Pitääkö sinun sitoa minut? very well", ja Mr. Smith järjesti plaidiänsä, ja silitti sitä, ett'ei tulisi liian ryppyiseksi.
"Kyllä minun täytyy sitoa sinut, jos ei mielesi tee mennä nurin niskoin", sanoi Per, otti köyden, pani sen kolme neljä kertaa englantilaisen vartalon ympäri, ja sitoi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Mr. Smith seisoi kärsivällisenä kuin karitsa, antoi Per'in tehdä mitä tahtoi ja katseli sill'aikaa näkö-alaa: "_A splendid view! — ah — you are ready? am I to go on?"[4]
"Anna mennä", vastasi Per, ja englantilainen istui, nojaten käsiinsä, ja laski mäkeä alas niin että räiskyi multaa ja kiviä hänen ympärillänsä, sill'aikaa kun Per ponnisti vastaan kaikin voimin, heittäen itseänsä taaksepäin. Kun englantilaisella sitten oli pohjaa jalkojensa alla, niin sai hän odottaa, ja nyt Per koettamaan onneansa yksinään. "Hyvä että on nahkahousut välillä", ajatteli Per luistaessa alaspäin. Kun hän sitten oli päässyt onnellisesti alas, alkoi leikki uudestaan. Englantilainen kävi edellä, piti nuorasta kiinni kun oli oikein pahoja paikkoja, hengähti ennenkun tohti edemmäksi mennä, koettaen jalalla ennen astumista; sillä nyt ei ollut helppo nähdä hämärässä, vieläpä vuoren varjopuolella. Per jännitti suoniansa ja piti kiinni hengen kaupalla astuen askel askeleelta, vaan ei ole kieltämistä että sydämmensä pamppaili, kun hän rupesi luistamaan. Ehkä olisi ollut kyllä hupaista nähdä näiden molempain ryömivän, luistavan ja kömpivän; vaan ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Ainoa ääni, mikä kuului, oli kosken, joka pauhasi, ja kivien, jotka pyörivät alas että kajahti kauas vuoriloissa. Ei kukaan tietänyt, vaikka koski olisi saanut laulaa heidän ruumis-virttänsä ennen iltaa. Mutta tuossa englantilainen seisoi tiellä. Oli kuin kivi olisi pudonnut sydämmestä, kun hän teki viimeisen hyppäyksen ja tunsi vankkaa maata anturoiden alla; hän ei tietänyt miten se tapahtui, mielensä kävi niin keveäksi että mielellään olisi laulanut; hän katsahti ylös ja siinä seisoi englantilainen levollisimmalla muodolla maailmassa, katsellen ja pyyhkien vaatteitansa. "Have you a harja? I am very likainen". Per töllötti häneen: "onko nähty semmoista kruuvia ennen?" Mutta vielä kummallisemmaksi hän kävi; hetken aikaa puhdistettuansa vaatteitaan, seisoi hän liikkumatonna ja katseli kauan totisesti vuorenloukkoa; otti sitten hatun päästään, meni Per'in luo ja ojensi hänelle kättä: "thank you Mr. Per"[5] sanoi hän. Kuului niinkuin ääni olisi vavissut samassa, ja hänellä oli kyyneleitä silmissään. Vaan muuta hän ei sanonutkaan paluumatkalla Björnstad'in taloon.
Arne seisoi ovessa odottamassa, oli valmistanut illallista ja tuonut suuren ruukullisen olutta. Per'illä ei ollut aikaa mennä sisään, hänen täytyi kohta lähteä kotia pappilaan, muuten eivät tietäneet mihin hän oli joutunut. Mutta Arne pakoitti häntä tulemaan tupaan. "Sinun voi todellakin olla jano, tehtyäsi tuon työn", sanoi hän, ja otti Per'iä käsivarresta kiinni, ja tupaan hänen täytyi. "Lieneekö Bergit vielä täällä?" ajatteli Per, katsellen ympärilleen; mutta Bergit oli aikoja sitten mennyt karjakkomajalle. Per istuutui penkille. "Tässä on hyvä istua", arveli Per. Ja Per sai suuren vadillisen puuroa. Kari kaasi sen itse hänelle. "Minä en saa näin hyvää puuroa pappilassa", ajatteli Per. Ja Per sai ruukullisen olutta ja toisenkin, Arne itse kantoi ne hänelle. Sitten juteltiin, Per'in täytyi kertoa, Arne kuunteli, välistä katsellen ruukkuun, joko pohjaa näkyisi, ja tarjosi enemmän. "Jokohan asiat nyt edistyy", ajatteli Per, "näin lempeä ja ystävällinen ei hän koskaan ole ollut". Per nousi ja kiitti ruoasta ja juomasta ja sitten hän meni. Mutta samassa kun hän läksi ovesta ulos, joku huusi häntä. Se oli englantilainen, joka tuli alas huoneestaan, missä oli uudestaan siivonnut ja järjestänyt pukuansa. Hän piti lompakkoa kädessä. "Here Mr. Per", sanoi hän lyhyesti ja otti muutamia seteleitä ulos kirjasta. Per ei tahtonut ottaa vastaan, hän ei käsittänyt tätä. "I vill thank you", sanoi Mr. Smith, pisti rahat Per'in käteen ja meni tupaan. Per seisoi niinkuin kivettyneenä; nyt hänellä oli vesihelmiä silmissään. Hän katseli seteliä: "enemmän kuin sata" — ja sata minulla on ennestään — yksi ja yksi lisään tekee kaksi! Sitten hän nauroi, katseli seteliä uudestaan, sitten itseänsä ja tuvan ovea, pitikö hänen mennä sisään jälleen. Samassa teki hän ilma-hypyn: "nyt on tyttö mun, ja Jumala siunatkoon sekä tuota raitaista että vuorenloukkoa ja kaikki tyyni". Näin sanoen lähti hän täyttä laukkaa juoksemaan karjakkomajaa kohti, heiluttaen seteliä kädessään. Pian oli hän hävinnyt puiden ja pensaitten väliin. "Mikä miestä riivasi?" sanoi Arne, joka seisoi katsellen ikkunasta ulos, "onko viime aikoina keksitty uusi tie pappilaan? — Sepä mies olemaan nopeajalkainen".