KOLMAS LUKU.
Tuli sunnuntai-aamu eikä pitkään aikaan ollut niin kaunista ilmaa ollut. Näytti siltä kuin koko luonto olisi pesty yön kasteessa ja nyt seisoi parhaimmassa sunnuntai-puvussaan. Ilma oli niin keveä, raitis ja puhdas, jok'ainoa pilvi oli taivahalta hävinnyt, sen laki oli kaunis, kirkas ja sininen, ikäänkuin se tahtoisi helmahansa sulkea koko maailman. Meri oli säteilevän silmänsä avannut ja siinä kuvautui koko taivaan ranta ja ylt'ympärillä oleva seutu peltoineen metsineen ja korkeine paljaine vuorineen, jotka totisina katselivat sinitaivasta. Linnut olivat aikoja sitten heränneet, ne visertelivät ja lauloivat, levittivät siipiänsä päivän paisteessa ja kallistivat pieniä päitänsä lentäessään veden yli vanhan emän luo, jonka piti olla kotona tänään ja pesästä huolta pitää. Se raukka istui nyt siinä ja käänteli päätänsä yhtä mittaa, nähdäksensä oliko haukkaa tai toista pahaa rosvoa läheisyydessä. Vaan eihän sinun tarvitse huolehtia tänä päivänä, vanha muori, niin hiljaista ja rauhallista kun kaikki on ympärilläsi. Tänään on sunnuntaiaamu. Kirkko seisoo mäellä korkeine huippuineen; se katselee veden yli, joko ne tulevat, jotka tänä päivänä tahtovat kuulla pyhää sanaa sekä nousta rukouksen ja laulun lentimillä taivaan Jumalan luo, ne, jotka tänään pitävät siunausta ja rauhaa, kestääkseen viikon vaivaloista työtä Jumalan kanssa sekä maalla että merellä. Ja katso, tuolla tulevat, toinen suuri kirkkovene toisen perästä liikahtaa hiljaa lahdelle. Ihmisiä astuu maalle, he antavat kättä toisillensa ja kiittävät viimeisestä. Näin heitä kokoontuu vähitellen kirkon ympärille, niitulle ja tielle, vaimoilla on valkoiset huivit, soljet ja virsikirja kädessä; miehillä on sunnuntaitakki kiiltävine nappineen. He odottavat pappia ja lukkaria kirkonkellojen soidessa ja kai'un siihen vastatessa vesiltä ja metsästä, pellolta ja niitulta tyynessä aamuhetkessä. Sävelet soivat ja kutsuvat niin suloisesti ja lempeästi ja lentelevät liitelevät, ikäänkuin siunaten, seudun yli. On rauha, ainoastaan rauhaa tämmöisenä sunnuntai-aamuna.
Mutta mihinkä lukkari on jäänyt, jonka on johtaminen laulua kirkossa? Hänen ei muuten ollut tapa olla viimeinen. Jotka varahin olivat kirkkomatkallansa, olivat tottuneet häntä näkemään, kauan ennenkuin pappi oli valmis, kävelevän pappilaan päin, kirkonkirjat kainalossa ja pää pystyssä. Vaan tänään ei näkynyt lukkaria papin luona eikä kirkon luona. "Hän on kaiketi poikennut jonkun luo tien varrella", arveli moni, mutta missä hän oli ei kukaan voinut uneksiakaan. "Nils nukkuu makeasti tänä päivänä", sanoi toinen, mutta se, joka ei ollut unta nähnyt, se oli Nils. Nils paria! Hänellä oli ollut vaivaloinen yö, eikä hänen vaivansa vieläkään ollut ohitse; kun kirkonkellot rupesivat soimaan, seisoi Björnstad'in puolella Nils suureen lapioon nojautuneena ja itki veneen vieressä. Ensi työnsä kun hän oli lentänyt portaita ja tietä alas, oli nousta koettamaan olivatko sääret ja housut eheät. Hän ei kuolemaksensa voinut käsittää tätä kaikkea. Arne, joka oli ollut niin lempeä ja hyvä puhuessaan Bergit'istä hänen kanssansa, oli nyt antanut hänelle selkäsaunan kun hän ensi kertaa kosioretkellä kävi. Tätä hän ei voinut ymmärtää; hän seisoi siinä, hieroi jäseniänsä ja mietiskeli. Kuinka hyvänsä asian laita nyt olikaan, niin lukkari havaitsi, kun joutui selville taas, että oli parasta rientää kotiin niin pian kuin vaan ehti, eikä sanaakaan puhua kellekään. Hän meni alas rannalle. Mutta mihinkä vene olikaan joutunut? Hän haki ja haki, vaan ei mitään venettä näkynyt. juoksi edestakaisin rannalla, vaan venettä ei ollut missään; hän katseli ulos lahdelle, olisiko se kenties päässyt valloilleen, vaan ei nähnyt mitään venettä. Siinä seisoi lukkari. — "Jos ei se ole merellä, niin se vielä vähemmin voi olla maalla", sanoi lukkari pudistaen päätänsä, "sinä saat kaiketi kävellä kotiin tänä yönä, Nils Torgersen, vaan tätä loihtumista minä en käsitä. — Mutta mitä on minun nyt keksiminen? — Ei kukaan tiedä missä vene on eikä myöskään missä se on ollut, ja minä olen yhtä iloinen". Näin sanoen kääntyi lukkari ympäri ja rupesi hössöttämään kotia päin. Tie kävi juuri Björnstad'in läävän ohitse. Lukkari oli vähän hämillänsä vielä, hän kävi ja tuumaeli mitä hän sanoisi papille kun tulisi veneestä kysymys. Hän katsoi maahan, sillä valehteleminen on raskas; mutta kun tuli läävän kohdalle, kompastui hän johonkin ja siinä seisoi vene keskellä tietä, täynnä rapakkoa, kokka ja perä-käyrä katkaistuna. Lukkari säikähtyi, jäi seisomaan töllistelemään venettä. Hän luuli sen olevan unennäköä, ja hieroi silmiänsä, mutta vene jäi seisomaan missä seisoi. Nyt hän ymmärsi kaikki. Per oli tehnyt pilkkaa hänestä. Huomenna kerrottaisiin koko pitäjässä että Nils Torgersen oli tullut kotia kosio-veneessä[2] ja papin veneessä vielä päälliseksi; hän joutuisi pilkan ja naurun alaiseksi mihin vaan kääntyi. Nils Torgersen tuijotti veneesen ja itki harmista. Kyllä se sai olla hänen viimeinen kosioretkensä. "Nils nukkuu makeasti tänä päivänä", sanoivat ihmiset kirkko-mäellä, mutta Nils'illä oli ollut vaivaloinen yö. Aurinko katseli jo vuorten yli kirkkaana sunnuntaiaamuna ja nauroi koko seudulle, joka hiljaa lepäsi, eikä vielä ollut herännyt. Mutta yksi siinä oli hereillä, nimittäin Nils. Vaan Nils ei nauranut. Hän oli saanut lapion (Jumala tiesi mistä), sysäsi ja kaivoi ja itki välistä harmista. Hyvä oli että hän aikanaan oli ollut ojankaivaja. Se oli tuttu työ, mikä hänellä oli tänä yönä. Sunnuntaiaamu oli niin loistava ja puhdas, vaan Nils Torgersen ei ollut puhdas. Hän oli vetänyt veneen alas järvelle. Hän oli ajanut vettä siihen ja hieronut sitä kaikin voimin. Nyt vene olikin puhdas, vaan Nils Torgersen ei ollut puhdas. Ja kirkko-veneitä rupesi tulemaan toinen toisen perästä, ja kellot soimaan, mutta siinä seisoi lukkari Björnstad'in rannalla lapioon nojautuneena, ja itki. Hän katseli venettä, nyt se viimeinkin oli puhdas, mutta hän ei uskaltanut sysätä sitä veteen ennenkuin kaikki kirkkoveneet olivat tulleet, ett'ei kukaan näkisi missä työssä hän oli ollut sunnuntaiaamuna.
Väki kirkkomäellä ei voinut ymmärtää mihin lukkari oli jäänyt, mutta samassa lukkari astui veneesen, kumartui kyyryyn ett'ei kukaan häntä tuntisi, pysyi hyvin likellä rantaa, mutta sousi niin että kuohui kokan edessä. Hän kiinnitti veneen, hiipi hiljaa mä'en yli, ja kun pappi myöhemmin aamulla tuli puvussansa kirkolle, seisoi kirkon portilla häntä vastaanottamassa juuri Nils Torgersen. Siinä hän seisoi vanhassa paidassansa ja vanhalla tavallansa kumartamassa niin että olisi voinut luulla kaikkien jäsenten menevän pois sijoiltaan. Per istui aidalla likellä kirkon porttia. Hän istui erillänsä, sillä hänellä oli eri ajatuksetkin. Hän hymyili kuullessa ihmisten puhuvan lukkarista; katseli veden pinnalle päin, vaan ei sanonut mitään. Hänestäkin lukkari viipyi liian kauan. Mutta siinäpä hän tuli, väsyneenä ja uupuneena, papille kumartaen ja raapien jalallansa, ja meni sitten kirkkoon hänen jälkeensä. Samassa katsoi hän ylös; siinä istui Per aidalla ja soitti yhteen jaloillansa. Lukkari punastui, hän ei oikein tietänyt pitikö hänen nauraa vai itkeä harmissansa, hän veti vaan käsivarret likemmiksi ruumistansa ja uhkasi nyrkillään Per'iä. "Mikä lukkaria vaivaa tänään?" sanoivat ihmiset, katsellen toinen toistansa, "hän on niin eriskummallinen". Vähitellen menivät sitten kirkkoon.
Per jäi aidalle istumaan. Hänen mielensä kävi niin oudoksi kun hän mäki lukkarin noin uupuneena, sillä ei tarvittu erittäin tarkkoja silmiä näkemään että hän oli ollut kovassa työssä tänä yönä. Per seurasi viimein muita; hänestä tuntui ensin niinkuin häneltä olisi puuttunut rohkeutta menemään kirkkoon. Hän tuli ovelle; olivat jo alkaneet laulaa tuolla sisällä. Per otti lakin päästään ja seisoi vähän aikaa siinä; sitten hän kääntyi ja meni ulos taas. Laulu oli häntä liikuttanut syvästi; hänestä oli ikäänkuin hän olisi tehnyt syntiä Herran edessä, eivätkä hänen ajatuksensa olleet siinä, missä niiden olisi pitänyt olla sunnuntaiaamuna, sillä hän ei voinut muuta ajatella, kuin Bergit'iä ja kuinka kaikki oli tapahtunut. Ei Bergit eikä hänen vanhempansa olleet tulleet kirkolle tänä päivänä, jotakin oli ollut esteenä. "Sinä olet liian pitkälle mennyt yhtä kaikki Per", ajatteli hän itsekseen kulkiessansa tietä myöten; "mutta minä en sillä tarkoittanut mitään pahaa. Minun täytyy puhua Bergit'ille; kun ei Arne vaan olisi lyönyt liian kovasti, mutta lukkari onkin mies kestämään yhtä ja toista". Per kulki alas rannalle, ja sinne tultuansa hän ei voinut ymmärtää mitä hän siellä alhaalla teki, ja meni sitten takaisin taas samaa tietä. Hänellä ei ollut mitään rauhaa ja puoleksi hän toivoi olevansa kirkossa taas. Mutta jos hän toivoi pääsevänsä sisään, niin lukkari päinvastoin toivoi pääsevänsä ulos; sillä laulu ei koskaan ollut niin hullusti käynyt kuin tänä päivänä. Milloin eksyi lukkari toisesta värssystä alas kolmanteen, milloin aloitti hän toista vertaa korkeammalta, kuin ennen, milloin meni laulu aivan sekaisin ja lopuksi se seisahtui tykkänään. "Tonttu on varmaan vienyt järjen lukkarilta", sanoi kirkkoväki.
Jo sanottiin ett'ei Arne sinä sunnuntaina tullut kirkkoon. Arne istui kotona tuvassaan, mutta häntä ei ollut hyvä lähestyä alussa. Hän oli vihainen kuin turkkilainen; sillä nyt hän tiesi, että oli Per'in sijassa piessyt lukkaria. Ääni kyllä oli ollut vähän outo Arne'n mielestä; vaan ei hän voinut uneksiakaan että lukkari uskaltaisi lähteä kosio-retkelle niin myöhään illalla. Kyllä Per hänen mielestänsä näytti kummallisen suurelta ja raskaalta, mutta ei hän voinut niin tarkoin nähdä myöskään, pimeä kun oli. Eikä ollut Arne pitkään aikaan ollut minkään miehen kimpussa ja rupesi jo vanhentumaan, jotta ei tuo häntä kummastuttanut, että mies tuntui hänestä raskaalta. Arne ei kuitenkaan tahtonut, että hänestä semmoista sanottaisiin ja oli sentähden nostanut kosiomiehen ja heittänyt hänet kerrassaan ulos. Semmoisen keltanokan, kuin Per, pitäisi ainakin olla viimeinen sanomaan, että Arne oli tullut heikoksi käsivarsistaan. Arne istui tuolilla ja katseli ulos, vaan ei nähnyt mitään; sillä hänen ajatuksensa kävivät toista suuntaa. Hän nojasi käsivarsiansa ikkunan lautaan, kasvot olivat totiset ja synkeät. Hän oli yksinänsä tuvassa. Viimein ovi avattiin ja Kari tuli sisään. Hän askarteli ensin yhtä ja toista, otti sitten hiljaa kaapista raamatun ja rupesi lukemaan, vaan katsahti vähän perästä miehensä puoleen. Arne kääntyi ja katseli, — silloin Kari luki. Hän nousi sitten, astui muutamia askeleita laattialla ja pysähtyi aina Karin eteen. Kari ei nostanut silmiänsä kirjasta.
"Missä on Bergit?" kysyi Arne kolkosti, vaan ei katsellut häntä.
"Hän arvattavasti istuu mehiläispesän tykönä", vastasi Kari, nostaen päätänsä.
"Mitä hän siellä tekee?"
"Arvattavasti hän itkee, raukka, — sinä olet ollut liian ankara häntä kohtaan, Arne", lisäsi hän, "eihän tyttö voi siihen mitään, että vanhat ihmiset menettelevät hupsunlaisesti".
Arne puri sormeensa. "Naisväki puhuu niinkuin se ymmärtää", sanoi hän lyhyesti, otti lakkinsa ja meni ulos. Yhtä ja toista lensi Arne'n aivojen läpi kun hän tuossa kulki. Se häntä erittäin suututti että kaikki aikeensa Bergit'in suhteen menivät myttyyn. Arne ei voinut kieltää että mielellään olisi tahtonut lukkarin vävykseen. Hän oli sekä arvokas mies että suuren talon omistaja. Mutta Arne ei ollut se mies, joka pyytäisi toista ottamaan hänen tytärtänsä, ja lukkari tietysti oli niin suuttunut ett'ei hän tahtoisi kuulla kosimisesta eikä naimisesta Bergit'in kanssa enää. Nils Torgersen pysyi myöskin kotonansa sinä päivänä, kun kerran oli päässyt kirkosta. Hän oli niin hervotoin ett'ei tietänyt mitä tehdä. Ei hänen olisi tehnyt mieli jättää Bergit'iä nyt kun juuri oli ollut hänet saamaisillaan; mutta hän ei ollut se mies, joka pyytämällä pyytäisi kenenkään tytärtä, hän, pitäjän ensimmäinen mies, pappi ja tuomari poisluettuina. Jos Arne tulisi anteeksi pyytämään, niin kaikki vielä voisi päättyä hyvin; mutta jos hän tunsi Arne'a oikein, niin se ei voinut tapahtua. Kyllä kai hän sai jättää Bergit'in yhtä kaikki. Mutta Per — ei, ei hän voinut päästää Bergit'iä kuitenkaan. Hän oli näkevinänsä Per'in ja koko pitäjän rahvaan seisovan nauramassa hänen takanansa Nils'ille, joka oli kosioveneessä ollut, ja viimein kaikki nämä mielikuvitukset sekaantuivat niin lukkarin päässä, että hänen täytyi mennä ulos vilvoittelemaan. Hän kuljeskeli vainioita myöten, vaan ei katsellut perunoita eikä ruohoja; ainoastaan mustaa multaa. Hän mietiskeli millä lailla saisi rikotun välin hänen ja Arne'n kesken eheäksi jälleen. Arne tuli häntä vastaan, vaan ei nähnyt eikä kuullut mitään, mietiskeli vaan kuinka hän saisi eheäksi jälleen tuon rikotun välin hänen ja lukkarin kesken. Yht'äkkiä molemmat säpsähtivät, sillä heidän silmänsä kohtasivat toisiansa, mutta juuri samassa havaitsi lukkari jotakin naurettavaa, joka ei ollut olemassa, ja Arne oli ihan selvästi näkevinänsä että vieras vene laski hänen siltaansa päin, jotta hänen täytyi kääntyä ja mennä alas merelle.
"Tunsikohan minua?" ajatteli Arne hetken perästä ja katseli varovasti mäelle päin lukkarin jälkeen.
"Tunsikohan minua", ajatteli lukkari, katsellen Arnen jälkeen alas merelle päin. Myöhemmin päivällä Arne leppyi ja muutaman viikon kuluttua hän ei voinut muuta kuin nauraa kuullessansa kuinka Per oli houkutellut lukkaria kosio-veneesen; sillä tuo juttu oli levinnet koko seutuun (Jumala tiesi mistä se oli tullutkaan), eikä Nils Torgersen voinut ilmaantua missään, ihmisten nauramatta ja kuiskaamatta. Arne ei voinut kieltää että Per oli pulska mies, vaan hänellä ei ollut mitään omaisuutta, eikä hänestä ollut sen enempää puhumista. Arne ei pitänyt siitä, että Kari puhui Per'istä, mutta kun se tapahtui, niin hän itse kyseli yhtä ja toista, joka koski Per'iä, ja rupesi ylimalkain häntä huomaamaan enemmän, kuin ennen.
Eräänä päivänä, kun Arne seisoi ulkona kaivamassa, tapahtui että joku ratsasti ohitse. Se oli Per. Hän istui papin valkoisen hevosen selässä, ohjakset riippuivat, sillä kuljettiin ylämäkeä. Kädet oli taskuihin pistetyt, jalat roikkuivat sinne tänne ja pieni lakin-tupsu pieksi hänen korviansa,
"Hyvää päivää, Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän ratsastaessaan Arnen ohitse. Arne katsoi ylös.
"Kiitos! — oletko sinä ulkona tässä pahassa ilmassa?"
"Niin se on hieman paha nyt niille, jotka saavat kulkea pitempiä matkoja".
"Kuinka kauas sinä sitten kulet?"
"Minä lähden kaupunkiin toimittamaan muutamia asioita papille".
"Sinä menestyt hyvin papin luona?"
"Tietty se, semmoinen ystävällinen mies, ja hyvän palkan hän myöskin maksaa. Minä olen nyt jo pannut säästöön noin sata taalaria".
"Vai niin — se ei riitä talon ostoon".
"Ei riitä, vaan aikaa myöten siihen lisääntyy enemmän".
Arne rupesi vähitellen kaivamaan taas ja hevonen rupesi raapimaan maata ja pyrkimään eteenpäin. Vaan Per tahtoi varmaankin jutella vähäisen vielä, hän pidätti hevosta ja leikki ohjasten kanssa.
"Tahtoisin — tahdotko seisoa hevonen — minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin, Arne", ja Per otti lakin päästään ja piteli sitä sormillaan, "tahtoisitko minua vävyksesi; sillä minä olen nyt kauan rakastanut Bergit'iä, ja hän" — — "Bergit on talollisen tytär", vastasi Arne ylpeästi, työntäen lapion maahan.
"Se on tosi kyllä", vastasi Per ja löi säärtänsä lakilla. "Paljonko sinä vaadit?" kysyi hän yht'äkkiä ja katsoi ylös. Arne seisoi hetken aikaa käsi puuskassa lapioon nojautuneena.
"Sinä päivänä kun voit panna kaksi punasta seteliä eteeni pöydälle on tyttö oleva sun, vaan sitä ennen ei siitä tule mitään koko jutusta".
Per istui hetken aikaa. "Kauan kestää odottaa, mutta miehen sana on aina sana; sinä muistat tätä sanaasi, Arne?"
"Muistan".
"Jää hyvästi ja onnea työhön; mutta nyt minä saan etsiä onneani tiellä".
"Hyvästi, hyvästi, onnea matkalle".