TOINEN LUKU.
Nils Torgersen oli mahtava mies paikkakunnassaan. Hänellä oli kartano ja karjaa ja lisäksi rahoja kirstun pohjassa. Hän oli talollisen poika ja suuri hulivili nuorena, hänen isänsä oli köyhä, ja "köyhän miehen ruoka on pian syöty", kuten Arne sanoi.
Sentähden sai Nils, kun oli kuusitoista vuotta vanha, lähteä ulos palvelemaan. Mutta kuinka lieneekään ollut, vaan Nils ei varsin rivakkaasti ryhtynyt toimiin ja hänestä tuli ojankaivaja. "Jotain on parempi, kuin ei mitään", sanoi Nils. Ja Nils olikin mies kaivamaan! Hän kaivoi ja kuokki siksi että oli kaivanut itsensä poliisiksi. Kun sitten tapahtui että joku kotiseudulta tuli kaupunkiin ja joi hiukan enemmän, kuin jano vaati, niin hän ei voinut olla varma siitä, ett'ei Nils tulisi takaa ottamaan nutusta kiinni ja pistämään häntä arestiin. Kotipaikoilla eivät pitäneet tästä; he nauroivat Nils'ille ja sanoivat "hyi!" puhuessaan hänen menetystavastaan, eivätkä tahtoneet tervehtiä isääkään kun hänellä oli semmoinen poika. Muutamia vuosia myöhemmin tapahtui että eräs mies, kauniisen uuteen takkiin puetettuna, tuli tienoolle, ja — se oli Nils. Ihmiset eivät oikein tahtoneet häntä tuntea, sillä uusi ei ollut ainoastaan takki, vaan itse mieskin. Hän oli tullut jotensakin vahvaksi ja oli saanut suuren punaisen nenän. Hän saarnasi nuorille miehille sekä uskottavia että uskomattomia kaikesta, mitä kaupungissa sai kuulla ja nähdä; hän oli iloinen ja täynnä hupaisuutta, osasi lauluja tynnyrittäin, ja kauan aikaa Nils oli suosittu ja tervetullut minne vaan tuli. Jos joku osasi kertoa hupaisesti ja naurettavasti, niin se oli Nils. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, oli saanut pari ryyppyä ja tuopillisen olutta, niin hän taisi istua ja lörpötellä niin että miehet olivat menehtyä nauruun ja naiset juoksivat pakoon. Jos silloin kysyttiin miksi hän ei jäänyt kaupunkiin, niin Nils istui kuin olisi saanut kapulan suuhunsa, — "Noo, hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne ainiaksi, täytyihän hänenkin kerran kotiin tulla, ymmärrettävä se, katsomaan kuinka maalla jaksettiin". Mutta oikeastaan asia lie ollut se että Nils viime aikoina itse oli ruvennut juomaan. Hän oli juonut siksi kun itse pääsi arestiin, ja kun oli päässyt ulos sieltä, osoitettiin hänelle lähtötie. Siinä Nils seisoi. "Näyttää siltä kuin saisin lähteä paluumatkalle", sanoi hän ja lähti kotia taas. Nyt hän kävi päivätyössä kotipaikoillaan, ja missä vaan kulki, naurua kuului. Nils ei olisi ollut ruma jos ei hänellä vaan olisi ollut tuo punainen nenä. Hän oli viekas ja ymmärtäväinen, eikä siis ihmettäkään että eräs vanha leski iski silmänsä häneen; sillä "vanhat kannot palavat kauan", sanoo sananlasku. "Vanha hän on, rahoja hänellä on, alaspäin vanha menee ja ylöspäin nuori", sanoi Nils ja meni kosimaan leskeä. No niin, ehkä hän ottaisi Nils'in, mutta ensin Nils'istä pitäisi tulla jotain suurta; sillä semmoinen oli ensimmäinen miehensä ollut.
"Mitä se olisi?" kysyi Nils.
"Jotain kirkon palveluksessa", vastasi leski. He puhuivat sitten enemmän keskenänsä tästä, ja eräänä päivänä Nils oli hävinnyt tienoolta. Hän oli lähtenyt seminariin, sillä nyt hänestä tulisi jotain kirkon palveluksessa. Vaan mitenkä lie ollutkaan, oliko oppiminen liian vaikeata vai juominen liian helppoa, Nils'in koulun-käynti ei tahtonut menestyä. Vuoden perästä hän palasi, nenä oli yhtä punainen, mutta nyt hän sanoi olevansa täysi-oppinut. Kyllä oli niitäkin, jotka väittivät toista, sillä asian laita oli semmoinen, että seminaristakin oli osoitettu hänelle lähtötie, "mutta ei koskaan ole uskomista juttuja", sanoi Nils, ja se oli oikein sanottu. Ollee kuinka olleekin, Nils'illä oli onni. Hän nai lesken, sai suuren talon, sovitti sanojansa hyvin papin luona, ja arvaappas kuinka seurakunnassa kuiskailtiin kun Nils Torgersen oli tullut lukkariksi ja kirkon laulajaksi. Mutta siitä päivästä alkaen tuskin oli mahdollista luulla Nils'iä samaksi mieheksi enää. Hän näytti vähintäin jalkaa pitemmältä, oli ojentanut selkänsä niin suoraksi kuin mahdollista oli, hankki itselleen silkkivuorilla ja kiiltävällä lipulla varustetun lakin, ja kun hän tämmöisenä, kirja kainalossa, juhlallisesti astui papin luo, näytti siltä, kuin seiväs olisi kävellyt tietä myöten. Kun seurakuntalaiset tervehtivät häntä, Nils ainoastaan nyykähytti heille päätänsä; vaan jos pappi tai hänen rouvansa tuli, seisoi Nils ojan reunalla, lakki kädessä kumartaen ja raapien, jotta ihmiset luulivat hänen jäsentensä olevan pois sijoiltaan. Muuten Nils'in ääni oli hyvä kirkossa, ja hän oli seurallinen mies, varsinkin jos oli juonut tuopillisen enemmän, kuin jano käski. Silloin kasvonsa loistivat, hän lörpötteli tyttöjen kanssa, nauroi vähän välillä, tanssi sitten yhden ympäryksen, ja suu kävi kuin pippurimylly. Lukkari oli unohtunut pois ja vanha Nils oli palannut jälleen. Nils oli jo vanha ammatissaan ja leski eli vielä. "Vanhat suonet ovat sitkeät", sanoi Nils ja rypisti otsaansa, "mutta ei hän mitään vahinkoa tee, se raukka". Viimein leski kuoli ja vanha Gudbrand Lien kiusasi aina Nils'iä sanomalla, ettei hän koskaan ollut niin hyvästi laulanut, kuin vaimonsa maahanpaniaisissa. Nyt hän oli vapaa mies talossaan, hänellä oli karjaa sekä rahoja kirstun pohjassa. "Nyt minä voin naida uudestaan", sanoi Nils, ojentaen itseänsä, "vanhan jälkeen saan nuoren ja sitten olen koettanut molempia lajia", ja nyt Nils kävi kosimassa Bergit'iä.
Nils Torgersen oli hieno mies. Hänellä oli kahta lajia pukuja, toinen sarkapuku arkipäivinä ja toinen hienommasta kankaasta sunnuntaisin, ja kahta lajia puheentapoja, hienompi papille ja virassa ja muuten raaka talonpoikainen puhe. Viime aikoina Nils aina oli käynyt sunnuntai-vaatteissa ja koristanut itseänsä kaikin tavoin. Tienoossa kuiskattiin mitä tuo merkitsi, ja miksi Nils yht'äkkiä oli muuttunut niin hienoksi. Mutta Nils nauroi itsekseen ajatellen: "Kun ensin saan uuden akan, niin vanha nuttu tulee päälle taas".
Nyt oli lauantai-aamu. Ilma oli selkeä, mutta vähän kylmä, sillä aurinko ei vielä ollut korkealle noussut taivahalle, loisti vaan hymyillen kuin suuri silmä kaukana idässä, välistä katsellen Per'iä, joka seisoi puhdistamassa papin pihaa. Per hyräili laulua itsekseen, katseli silloin tällöin lahden toiselle puolelle, jossa Arne Björnstad'in talo oli, hymyili itsekseen, lakaisi ja hyräili taas, Mieleensä muistui mitä hän ja Bergit eilen illalla olivat lukkarista puhuneet. "Jos saisin sinut tänne", ajatteli Per, "niin minä kyllä" — samassa säikähti hän, sillä eräs käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja siinä seisoi — — lukkari Nils Torgersen, suuri kirja kainalossa, hienoimmissa vaatteissaan ja mustassa kaula-vaatteessa, suorana selästä kuin rippi-lapsi.
"Hyvää päivää, poikani", sanoi lukkari, karhealla äänellään.
"Hyvää päivää", sanoi Per, otti lakin päästään ja näytti surkean naaman
Nils'ille, "onko lukkari näin varhain ulkona kävelemässä tänä päivänä?"
"Niin, näetkös, ei ole vähän tekemistä kaikissa vihkiäisissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja miksikä ne kaikki nimitetäänkään; kaikki on tehtävä eikä mitään unohdettava, niinkuin on tapa sanoa, ja jos emme me, jotka hallitsemme ja valvomme kaikkia, tekisi työtä ja orjailisi aamusta varhain myöhään iltaan, niin olisi seurakunnan laita huono. Kaikki menisi myttyyn, ymmärrätkös — niin totta tosiaan kaikki menisi myttyyn —", ja lukkari sylki maahan. "Se työ ydintä ja luuta syö, mies, se lukeminen ja työn paljous, siitä voi tulla sekä kipeäksi että kalpeaksi" — ja lukkari niisti punaista nenäänsä. "Puh! minä olen kyllä nopeasti kulkenut tänä päivänä", lisäsi hän, pyyhkien otsaansa ja ojentaen kättänsä, "se rasittaa enemmän kuin tämä, kuin pihan lakaiseminen, kaivaminen ja" — — "Kai se niin lienee", sanoi Per, "eikä lukkari suinkaan ole koskaan kuokkinut, eikä kaivanut", sanoi Per, katsellen veitikkamaisesti lukkaria.
Nils ei ollut kuulevinansa, kääntyi ja aikoi mennä sisään. "Kai isä[1] nyt kotona on?" sanoi hän haparoiden kirjassa.
"Kyllä hän kotona on, sillä hän makaa sängyssään".
Lukkarin jalka koski jo kynnykseen ja hän tomutti hiukan nuttuansa kun kuuli surkean huokauksen ja Per seisoi siinä, nojautuen luudanvarteen, silmät maahan luotuina ja takki silmille vedettynä.
"Tahtoisin mielelläni puhua vähäisen sinun kanssasi", sanoi hän, ja oli pyyhkivinänsä kyyneleitä silmistään.
"Toinen kerta, poikaseni, nyt minulla ei ole aikaa", ja lukkari laski jo kätensä oven lukkoon.
"Olisi ollut Bergit Björnstad'ista", aloitti Per ja katsahti ylös.
Lukkari päästi avaimen irti kädestään, seisoi hetken aikaa, kääntyi sitten ja katseli kelloansa.
"On varmaankin liian aikaista mennä pappia puhuttelemaan eikä ole sen pahempaa ilmaa kuin että voin istua odottamassa ulkona yhtä hyvin kuin sisällä", näin sanoen istuutui lukkari suoraan portaille. Istui hetken aikaa. Rupesi sitten yskimään.
"On kaunis ilma tänään", yski ja katseli ympärilleen.
"Erittäin kaunis", sanoi Per, "ilman puolesta voisi varsin hyvin käydä paljain käsivarsin".
"No — sinä aiot kai kosioretkelle tänä iltana", sanoi lukkari, nauroi vähän samassa ja noukki muutamia pieniä kiviä ylös hiekasta.
"Ei Jumal' paratkoon! minä en taida sille tolalle joutua koskaan enää", huokasi Per ja nosti nutun hihaa silmilleen. "Bergit'in ja minun välistä ei tule mitään".
"Mitä sanot? mitenkä minun on sitä ymmärtäminen?" kysyi lukkari ja katseli Per'iä suurin silmin.
"En tiedä asian laitaa, mutta varmaa on että isänsä on häntä yllyttänyt minua vastaan. Ennen Bergit oli niin hyvä ja lempeä, mutta viime kerran kun olin hänen luonansa, ei hän tahtonut tietää minusta mitään. Joku rikas mies on kaiketi puhunut hänen isällensä; nimeä Bergit ei maininnut, mutta arvattavasti käy niin että heistä tulee pariskunta. Bergit ei häntä paljon tuntenut myöskään, mutta arveli että hän tulisi tänä iltana sinne, jotta saisi hänen kanssansa jutella. Ei suinkaan lukkari tiedä kuka se on — etevä ja korea mies hänen pitäisi olla, sanoi Bergit. Niin, niin, sillä lailla maailmassa käy — rikkaus aina voittaa". Per huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin pyyhkiäksensä kyynelet, vaan katsahti samassa lukkariin, joka istui kuuntelemassa. "Se oli makupala", ajatteli Per ja nauroi itsekseen, "Mutta sinä tarvitset vähän vielä".
"Minä nyt pyytäisin neuvoa lukkarilta, joka on vanha ja ymmärtäväinen mies, sillä harmillista se on, jos noin kaunis tyttö minut jättää. Ja pian aina pääsin hänen luokseen! Ei minun tarvinnut mennä tuota pitkää mutkaa lahden ympäri, sillä papin vanha vene on aina tuolla sillalla eikä kukaan enää sitä käytä. Kohta kun työni oli loppunut lauantai-iltana menin alas järvelle, sousin lahden yli ja juoksin Björnstad'in mäkeä ylös, niin se oli tehty; sillä Bergit'in kamari on juuri sen tien varrella, joka vie läävään, juuri tuossa, te voitte sitä nähdä oikealla kädellä tuolla", ja Per osoitti Björnstad'in taloa, jonka ruudut loistivat; — "ja hän tiesi niin hyvin kun minä tulin; sillä minä olin aina ensimmäinen ja löin kolme kertaa ruudulle. Minä muistan vielä viimeistä iltaa, ilma oli yhtä selkeä kuin tänä päivänä, mutta kyllä papin vene nyt saa minun puolestani olla rauhassa. Olen oikein harmissani kun ajattelen että toinen on istuva Bergit'in luona tänä iltana. Eikö ole se harmillista, lukkari, eikä hän ole vanhempi kuin kuusitointa vuotta".
"Semmoisia kaikki tytöt ovat, hyvä Per", sanoi lukkari arvollisesti, nousi portailta ja laski toisen käden Per'in olkapäälle, "nuoruus ja viisaus harvoin toinen toistansa seuraavat. Mene sinä toisen luo ja ole yhtä iloinen, kyllä kai niitä löytyy, jotka sinua tahtovat; jos ei ne ole yhtä nuoria, niin vanhat kengät sopivat paraiten jalkaan".
"Niin, kyllä kai lukkari sitä tietää; jolla oli niin kaunis ja hyvä vaimo", sanoi Per katsellen Nils'iä.
"Hm" — sanoi lukkari, "hyvä vaimo se oli, synti olisi muuta sanoa — hm — hm" — —
"Ei ole niin helppo jättää sitä, johon sydän on kiintynyt, sen lukkari kyllä tietää siitä ajoin kun hänen vaimonsa lähetettiin ruumiin-arkkuun, ja jos minä en saa nähdä Bergit'iä ja puhua hänen kanssa lauantai-illoin, niin" — — "Sinä et saa puhua sillä tavalla", sanoi lukkari painolla, ojensi itseänsä ja rupesi selittämään, "etkö tiedä mitä suuri Salomo sanoo? — no ei, sinä kaiketi et tunne häntä, sinä — hän sanoo, — niin, mitä hän nyt sanookaan? — no se onkin yhdentekevä, mutta se tarkoittaa niin paljon kuin: 'Nuoret ovat hullut tähän aikaan', se soveltuu sinuun Per, — — hm — — ja siellä alhaallako papin vene aina on? — — niin, näetkös, kaikki tuo puhuminen ja kuiskaileminen, se on hulluutta ja epäsiveyttä ja muuta pahaa, johon sinun ei pitäisi puuttua, — vai kolme kertaa sinä löit ikkunalle? — — Puh — tänään tulee kuuma ilma". Ja lukkari pyyhki kasvojansa, katseli kelloa, hypähti jaloilleen ja sisään papin luo, jotta tuskin sai sanotuksi hyvästiä Per'ille, joka nojautuneena luudanvarteen surkealla muodolla töllisteli lukkaria tämän saarnatessa, siksi että oli purskahtaa nauruun. "Haa — haa — tänään olet hyvän työn tehnyt, Nils Torgersen", ajatteli lukkari, "mutta illalla olet tekevä vielä paremman".
"Haa — haa — tänään olet hyvän työn tehnyt", ajatteli Per ulkona pihalla ja löi kätensä yhteen niin että kaukaalle kuului, "mutta illalla olet tekevä vielä paremman".
Ja illan tultua lukkari Nils Torgersen hiipi sillalle laskemaan veneen irti. Ja illan tultua Per seisoi talaan takana valvomassa.
"Nyt Per varmaan tahtoisi olla minun sijassani", sanoi lukkari, hymyili ja pisti airot veteen.
"Nyt lukkari varmaan pian tahtoisi olla minun sijassani", sanoi Per ja juoksi notkeasti lahden ympäri. Välistä hän seisahtui, katsellakseen, kuunnellakseen, mitä lahden toisella puolella tapahtui. Kuuluipa soutoa, ja lukkari siinä veneessä istui. Hän oli kuutamossa pitkän seipään näköinen, joka edes ja takaisin kiikkui.
"Nyt ollaan likellä", sanoi lukkari, hengähti, nosti airot veneesen ja kiinnitti sen.
"Nyt ollaan likellä", ajatteli Per, joka tiellä oli mustan pilkun näköinen.
Bergit ei ollut sen enemmin ajatellut mitä Per ja hän olivat jutelleet sinä iltana. Hän tiesi ett'ei Per tulisi, ja koska hän ei tahtonut ketään paitsi Per'iä, niin hän oli pannut oven lukkoon ja mennyt maata. Mutta yht'äkkiä oli hän kuulevinansa että jotakin liikkui ulkopuolella, että joku kolkutti ruutua ensin kerran, sitten toisen ja viimein kolmannen kerran. Bergit heitti hameen päällensä ja hiipi ikkunan luo.
"Kuka siellä on? sinäkö olet Per?" kuiskasi hän sisäpuolella.
"Ei, vaan minä", vastasi ääni ulkoa, tekeytyen niin suloiseksi, kuin mahdollista.
"Minä? mikä minä sinä olet?" kysyi Bergit.
"Minä olen, se, jota tiedät", vastasi lukkari, ollen olevinansa ikkunan alla.
Kauan oli hiljaa. Lukkari kuunteli, sillä hän oli kuulevinansa että joku tirskui sisällä; mutta viimein saranat vinkuivat ja Bergit katseli ulos.
"Sinäkö olet, miksi et sitä kohta sanonut? Vai sinä tulet näin myöhään illalla minun luokseni, Nils, se oli kohteliaasti tehty". Ja Bergit veti lukkaria ovesta sisään.
"Niin, näetkös, Nils ei ole niin vanha ja kankea kuin näyttää kun hän kirkossa seisoo; kyllä hän sillä välin voi olla hupainenkin. Ja sinua minä olen opettanut lukemaan ja olen tanssinut sinun kanssasi leikkikedolla ja aina olen sinusta paljon pitänyt, Bergit; sillä sinä et huoli ainoastaan naurusta ja pilasta, kuin muut tytöt, etkä myöskään ole niitä, jotka eivät saa sanaa suustansa. Sinä olet kelpo ja kaunis ja ymmärrystä sinulla on".
"Näyttää vaan siltä, sillä ei minulla ole enemmän kuin muillakaan, hupakko kuin olen. Mutta istu nyt ja suo minun jutella sinun kanssas, on kauan aikaa sitten kuin toisiamme viimein tapasimme; luulen, että oli tanssiaisissa Lien'issä".
"Niin, totta, siellä se oli; se oli hupainen ilta, Bergit, niin oli todellakin. Siellähän pappilan Per tappeli Olavin kanssa?"
"Kyllä se siellä tapahtui".
"Mitä sinä Per'istä pidät?"
"Oi, se on aika hulivili, hänestä ei suinkaan mitään tule", vastasi
Bergit ja katsahti oveen päin oliko isänsä kuuntelemassa.
"Ei ole luultava että hänestä mitään tulee", sanoi lukkari, hieroen polveansa, "semmoisista keltanokista ei ole huolimista, he lähtevät yhtä pian kuin tulevat".
"Hys! älä puhu niin kovasti, voitaisiin kuulla ääntäsi", kuiskasi
Bergit.
"Ei se niin vaarallista ole", arveli lukkari, "isäsi ja minä olemme hyvät ystävät, tiedätkös", ja lukkari nauroi itseksensä. "Mutta tahtoisin kysyä sinulta etkö usko että meistä molemmista voisi tulla pariskunta. Talo minulla on ja vaatteita ja kaikki, mitä voit toivoa, niin ett'ei sun tarvitse ruoasta muretta pitää".
"Mitäs luulet isäni siitä sanovan?"
"Isäsikö? se seikka kyllä selviää, hän kyllä minua auttaa", huusi lukkari.
"Kyllä minä sinua autan", huusi samassa toinen ääni ja käsi tarttui Nils'in niskaan, niin että tämä meni kuperkeikkaa, ja toinen käsi tarttui hänen housuihinsa, ja ulos lensi Nils Torgersen ovesta portaita myöten ja jäi ällistyneenä istumaan keskelle tietä. Siinä istui lukkari.