III.
"American Dancen" alku…
Bartolo Felipe oli vakuutettu pettäneensä tungettelevan ja niin varuillaan olevan sheriffin, Arizona Bertin, aivan mainiosti. Kallisarvoiset laatikot kultahiekkoineen ja timantteineen olivat hänen hallussaan. Nyt ei mikään sheriffi maailmassa voisi estää häntä käsittelemästä niitä niin kuin hän itse parhaaksi katsoi.
Kolmesta vartijasta oli kaksi hänen vallassaan. — Heidän kohtalonsa oli selvä. He eivät enää milloinkaan häiritsisi hänen tahi hänen virkaveljiensä suunnitelmia. Mutta heidän pakosta annettavalla avullaan saattaisi hän myöskin ennen pitkää vaarattomaksi tuon kiusallisen Bertin, joka niin kauan oli tehnyt Arizonan sekä ympärillä olevat valtiot ikäviksi jokaiselle, jolle lait olivat yhtä monta kiusallista estettä.
Hän saattoi hieroa iloissaan käsiään ja nauraa sydämensä pohjasta. Ja pian tulisi vielä parempaa.
Moottoriparkassi varastettuine saaliineen ohjasi pois pimeästä lahdesta. Big Bob, joka oli taas noussut hyljättyyn veneeseen, saattoi kuulla sen kulkevan toiselle puolen, jossa se oli paremmin suojassa laineilta. — Jos olisi voinut, olisi hän seurannut heti mukana. Mutta ensiksi oli muuta suoritettavaa, joka oli ehkä tärkeämpää.
Muutamia tunteja myöhemmin nousi Big Bob Yuman linnoituksen puolella maihin. Hän pyysi puhutella komendanttia.
Tämä ei ollut tavattavissa. Hän oli virkamatkalla Nogalesissa järjestämässä rajariitaisuuksia, jotka olivat aiheuttaneet mexikolaisten tuomaan sangen huomattavia sotilasjoukkoja. — Oli levoton aika, kuten ennenkin, ja komendantin sijaisesta näytti asia olevan pelkkä poliisijuttu — sitäpaitsi vielä hyvin epäilyttävä niiden epätäydellisten tietojen johdosta, joita osanottaja ja soutaja oli jättänyt. — Mutta voitiinhan sähköttää Nogalesiin.
Tämä esitys herätti Big Bobissa erään tuuman. Miksikä ei yhtähyvin sähköttää pääpoliisiasemalle, Arizonan pääkaupunkiin Phoenixiin?
Kun komendantin sijainen huomasi esityksen sopivaksi, vietiin Big Bob heti sähkösanomahuoneeseen. — Muutamia minuutteja myöhemmin oli Phoenixin poliisille ilmoitettu, mitä oli tapahtunut.
Tuskin tunti senjälkeen tuli seuraava sähkövastaus:
"Konstaapeli Bob Brown!
Matkustakaa San Diegoon. Hotelli Pacific Ocean.
Bert."
Tämä oli sähkösanoma, joka kohtalokkaalla tavalla tuli vaikuttamaan kylläkin viekkaan kapteeni Bartolo Felipen suunnitelmiin ja sai Big Bobin lähtemään päätäpahkaa Kalifornian länsirannalle.
Jos ei olisi ollut niin kiire, niin olisi hän mieluimmin mennyt lyhintä tietä — 12 peninkulmaa — hevosen selässä. Mutta tämä rajan lähellä kulkeva tie oli osaksi raivaamatonta ja siellä ahdistivat ryövärit lakkaamatta kaikkea mitä saattoivat kiinni saada. — Näin ollen — jos ei tahtonut tulla pidätetyksi — jäi jälelle suuren mutkan tekevä rautatie Coltonin kautta, jossa ehkä jo saattoi olla mahdollisuus tavata master Bertiä, jonka myöskin oli kuljettava sen kautta, vaikka toista linjaa.
Big Bob oli tyytyväinen toimiinsa — Master Bert oli saanut varoituksen — ja nyt tulisi siitä varmasti tanssi, jota rajan toisella puolella oleva rosvokopla ei pian unohtaisi. Uusia seikkailuja ja uusia laakereita ennenkuin entiset ehtivät likimainkaan lakastua.
Tällä kertaa oli se Big Bob, joka hieroskeli käsiään. Hän matkusti joka minuutti kasvavalla luottamuksella.
Hän matkusti maahan, joka ei ollut Arizonaa rauhallisempi. Kalifornian eteläkulmalla ei ollut kehuttavaa mainetta.
Syvät, villit laaksot Bernardinas-kukkuloiden ja Jacinto-vuoren välillä saattaisivat kertoa monesta verisestä teosta. Siellä oli vielä villi cayotes-heimo — joskin huomattavasti rauhoittuneena, — olinsijoillaan, ja sieltä käsin veljeilivät he mexikolaisten ryövärijoukkojen kanssa, jotka eivät olleet vähemmän villejä.
Oltiin keskellä sadekautta, joka jatkuu marraskuun ja huhtikuun välisen ajan, se on etelävaltioiden "talvi". Tuulee ja myrskyää ympäri vuorokauden niin, ettei mielellään laske ulos koiraansakaan. — Mutta pahalla — joka ei koskaan lepää — on silloin paras aikansa. — Oli katsottava eteensä myöskin Jumalan suosituimmassa maassa, Kaliforniassa, maallisessa paratiisissa.
Big Bob ei kuitenkaan ajatellut sitä asiaa nyt. Hän oli yhä tyytyväinen. — Kalifornian hän tunsi kuin viisi sormeaan. — Hän oli viettänyt enimmän osan elämästään siellä.
Epäillen oli hän seurannut Bertiä Arizonaan, eikä kukaan toivonut hartaammin kuin Bob Brown Bertin muuttavan Colorado riverin toiselle puolen.
Vaunuosastossa oli tavattoman vähän väkeä — mutta niiden joukossa kiinnitti Big Bobin huomiota pari mexikolaista huippuhattua, likaisenmustaa ikuisesti paperosseja kierteleviä ja polttelevia hyvintunnettuja tyyppejä.
He istuivat selin Big Bobiin. — Istuttiin selkä selkää vasten. Bob oli paikkaa ottaessaan heittänyt heihin pikaisen katseen. He eivät kiinnittäneet hänen mieltään enempää kuin muutkaan vaunussaolijat.
Tavoilleen uskollisena alkoi Big Bob — Chimney Pimin — ensimäisen aseman sivuutettua ottaa pienet unet. Hänellä oli junassa tapana tehdä aina niin — kun ei ollut mitään erityistä. Big Bob oli sellainen. Uni merkitsi hänelle enemmän kuin ruoka, mutta muutoin ei hän suinkaan ollut laiska.
Juuri kun hänen päänsä nyökähti kolmannen tai neljännen kerran, heräsi hän jollain kummallisella tavalla aivan hereille.
Olihan saattanut tapahtua, että hän oli kuullut väärin tahi uneksinut. Mutta nyt oli hän joka tapauksessa valveilla ja istui korviaan heristäen ilman että hänen asentonsa millään ilmaisi hänen kuulleen mitään tahi koettavan kuunnella enemmän.
Sen puolesta saattoi Big Bob olla rauhallinen. Molemmat keskustelevat huippuhatut olivat liian kiintyneitä toisiin huomatakseen muuta. Mutta heidän keskustelunsa ei ollut korkeaäänistä, vaan toisinaan melkein kuiskaavaa. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään Big Bobille, joka oli sattunut istuutumaan niin, että saattoi helposti kuulla jok'ikisen sanan.
Keskustelu kävi espanjaksi. — Big Bob puhui sitä kieltä mainiosti kuten näillä seuduin on melkein pakko tehdä, koska espanjaa puhuva aines harvoin mukautuu oppimaan englantia. Mutta hänet oli saanut hypähtämään lauseen katkelma:
"… joten se kirottu Arizona Bertkin on käsissämme."
Tähän kuiskaukseen vastasi toinen huippuhattu epäilevästi:
— Sinä päivänä tarjoan parasta viiniämme minkä verran vain, ja annan sata pesoa köyhille. Voisinpa luvata tuhannenkin.
— Älä vain lupaa liian paljon,, sillä sanastasi voidaan ottaa kiinni, sanoi ensimmäinen puhuja lyhyesti ja ivallisesti naurahtaen. — Jos hän sattuu johonkin senor Bartolo Felipen ansaan, niin istuu hän kiinni kuin kala koukussa.
— On kaloja, jotka eivät tartu mihinkään koukkuun, niin sellaisia, jotka sylkevät sen pois juuri silloin kun luulee niiden olevan varmasti kiinni…
— Usko mitä haluat. — Mielestäni tuli hän kelpolailla petetyksi Fresh
Waterissa.
— Ei pidä olla liian varma!
— Meillä on hyvää aikaa. — Laiva viipyy vähintäin viikon kulkiessaan S:t Lucas niemen ympäri ja purkaminen tapahtuu Eusenadassa. Jos piru olisi irti ja Felica napattaisiin… No, entäs sitten.
— Emme ole vielä saaneet toista laivaa.
— Eusenadassa löytyy aina joku vanha rähjä.
Tuli sangen pitkä hiljaisuus, jonka aikana Big Bob ehti tehdä muutamia kiireisiä johtopäätöksiä. Se, mitä hän oli jo kuullut, riitti selittämään, mitä miehiä hänellä oli takanaan. Sitäpaitsi oli hän saanut selvän katsauksen siitä, mitä oli tekeillä.
Eusenada oli pieni satama siinä Kalifornian osassa, jota kutsutaan Lower Kaliforniaksi. Aiottiin siis purjehtia varastettujen laatikoiden kanssa pitkän maakaistaleen ympäri. — Jos ei ennen,; niin siellä voitaisiin ne kaapata takaisin.
Master Bert tiesi kyllä miten, kunhan vain sai tietää mitä asia koski. — Ja siellä tanssittaisiin uusi tanssi, jota Big Bob omasta puolestaan ei odottanut vastenmielisesti, aina halukas kun oli iskemään täysin voimin. — Samalla kertaa maksaisi hän myöskin siitä, että hänen päähänsä oli aiottu lyödä airolla reikä.
— Oletko varma, että Miguel tapaa meidät Coltonissa? kysyi toinen hetken kuluttua rikkoen hiljaisuuden.
— Ehdottoman varma! Hänellä on mukanaan laatikko patenttirevolvereja, jotka pitää laivata Eusenadassa.
— Tarkoitatko uusia makasiinirevolvereja?
— Eipä muutakaan, sikäli kuin ymmärrän. Ja hän alensi tässä ääntään. Kuiskitaan San Clementestä tulevan kultalaivan valtauksesta — suuri saari, tiedäthän, sata mailia merelle.
— Corpo di Christi! Siitä saattaa tulla mainio juttu.
— Niinpä luulisin.
Big Bobin varomaton liike aiheutti, että molemmat lurjukset alkoivat puhella muista asioista. — Toinen heistä sanoi heittäen syrjäkatseen:
— Jos Miguel on jo siellä, niin voimme kolmeen mieheen antaa mahtavalle "The burning Sunin" kapakoitsijalle pienen nenästyksen. Ei siitä paikasta heitetä Pablo Marronia toista kertaa ulos. Vai mitä sanot, Julio? Muistathan?
— Muistanko? — Lensinhän itse ulos niin, että olin taittaa niskani.
Syntyi pitkä keskustelu kuinka "Palavan auringon" — The burning Sunin — isäntä saisi maksaa korkoineen. — Se kiinnitti Big Bobin mieltä vähemmän, vaikka hän näennäisesti nukuksissa koetti kuitenkin kuunnella minkä voi.
Kun Palm Springsissä vihellettiin, oli vain risteysasema Colton jälellä. — Molemmat mexikolaiset nousivat ja menivät asemasillalle. Big Bobin oli myöskin aika lähteä.
Sen näköisenä kuin mies, joka yhä haluaa nukkua, tuli hän junasillalle junan syöksyessä Coltoniin. Asemasillalla jäi hän seisomaan muiden matkustajien joukkoon, jotka odottivat rannikolta tulevaa junaa, "S.C. junaa", joka kulki pitkin rannikkoa päätepisteenään San Diego.
Odottaessa saatiin tietää juuri sen junan konevian vuoksi täytyneen pysähtyä pari asemaa idemmäksi. Oli siis hyvää aikaa pistäytyä kaupunkiin.
Ja siitä johtui, että myöskin Big Bob hetkistä myöhemmin istui pöydän ääressä "The burning Sunissa", jossa hän vankan kulauksen saatuaan mietti niitä mielenkiintoisia kokemuksia, joita matka oli hänelle tuonut. Tällä aikaa astuivat molemmat mexikolaiset puhetoverit sisään.
Heillä oli mukanaan pari samanlaista veikkoa. Eräs heistä asetti oven viereen nähtävästi sangen raskaan laatikon ja kaikki neljä ottivat paikan pöydän ääressä yhden joukosta rähisten ja uhmaillen pyytäessä whiskyä ja laseja tulisen kiireesti, silmänräpäyksessä.
Turpea kapakoitsija ei näyttänyt pitävän kiirettä. — Hän seisoi pudistaen "sekoitusta" maailman rauhallisimmin ilmein. Hänen "saloonistaan" ei puuttunut vieraita koskaan ja siinä oli nytkin niitä hyvänlaisesti. Pari neekeriä huolehti tarjoilusta, mutta ne eivät voineet "silmänräpäyksessä" ehtiä kaikkialle.
Huomiota herättävä tilaaminen — niin, huomiota herättävä, vieläpä villin lännen "saloonissakin" — sai yhden ja toisen kääntämään päätään.
Tultiin jonkun verran kummastuneeksi, kun huomattiin uhmailijoiden olevan mexikolaisia. Heidän synnynnäinen eloisuutensa, sanoaksemme asian kauniisti, saattoi selittää osan. Mutta tällä kertaa vaikutti tämä esiintyminen liian meluavalta "Palavassa auringossakin".
Asianlaita oli niin, että kapakoitsija oli mies, varustettuna suurella itsehillitsemiskyvyllä, kuten Lännessä tarvitaankin saadakseen kapakkaliikkeen menestymään. Hän antoi poikien puhua.
Yksi tahi pari laukausta ei saanut hänen tyyntä vertaan liikkeeseen. Pienen tappelun jossain nurkassa, säretyn tuolin tahi rikkipotkaistun pöydän katsoi hän olevan yksinkertaisia seurauksia hauskuudesta, joita kenties ei oltu niin pahoin tarkoitettu.
Mutta tämä oli jotain muuta. — Hyökättiin häneen itseensä tavalla, jota oikea Lännen kapakoitsija ei voi tyynesti sietää.
Eräs mustanaamaisista oli kiivennyt tuolille. Hän asetti molemmat kätensä suulleen torveksi ja huusi minkä jaksoi:
— Etkö kuule, senkin paksu sika?… Tänne pullo hienointa whiskyä ja silmänräpäyksessä.
Silloin nousi mr Fig Stamper — kapakoitsija.
Harvoin oli hänen nähty jättävän myymäläpöytää ja astuvan sen ulkopuolelle. Hiljaa kuin vahtipoliisi läheni hän pöytää, jossa nuo neljä yhä odottivat saamatta mitään. Hän pysähtyi aivan pöydän eteen, osoitti kadulle vievää ovea ja sanoi lyhyesti tämän ainoan, muutamissa tapauksissa hyvin merkitsevän sanan:
— Ulos!…
Samalla hetkellä olivat neljä huippuhattua jaloillaan. Jokaisessa kädessä kiilteli revolveri, summa kahdeksan, ja se, joka äsken oli pahimmin rähissyt, sanoi sähähtäen:
— Tänne whisky silmänräpäyksessä, tahi…
Se, joka tuntee Big Bobin, — on ehkä aikaisemmin lukenut tästä Arizona Bertin voimanpojasta — saattaa ymmärtää, kuinka viehättävältä tämä näytelmä hänestä tuntui.
Kahdeksan revolveria hiljaisessa liikkeessä "saloonin" isännän edessä valmiina syöksemään tulta ja kuulia milloin hyvänsä.
Ei saattanut olla puhetta juuri muusta kuin äkillisestä kuolemantapauksesta, jos ei kapakoitsija vetäytynyt pois pelistä ja kiittäen pyytänyt tyhjentämään pullon sopijaisiksi. Mutta kuitenkin tapahtui se kumma, että mr Fig Stamper "seisoi pukilla", kuten sanotaan, ja sanoi yhtä kylmäverisesti kuin ennenkin:
— Jos muistan oikein, niin lienee pari herroista tullut jo aikaisemmin ulospotkituksi. — Sitä suurempi syy on otaksua sen voivan tapahtua vielä kerran. — Painukaa täältä heti tiehenne kaikki neljä ja — silmänräpäyksessä! — You understand, sirs? Weil!
Vastaukseksi tuli kahdeksan viheltävää kuulaa! — Ne tähdättiin vielä kattoon. Se oli ensimäinen varoitus. Mutta seuraavalla kerralla — seuraava kohtaus näytelmässä — saattoi tulla jotain muuta.
Silloin alkaisi tanssi tosissaan.
Saattaa käsittää Big Bobin mielenkiinnon kohonneen jo äärimmilleen. —
Tästä tulisi oikea "american dance".