V.
Maakrapu merellä.
Harry Brooker — Handsome Harry — tunsi yhä pistävämpää kipua pakoittavassa niskassaan.
Kaikkialla, mihin hän kääntyi, oli sysimustaa kuin pimeimpänä yönä.
Vain hyvin hitaasti ja epätäydellisesti palasi tapahtumien muisto, kohtaus mexikolaisen laivurin eli kapteenin kanssa ja kuinka hän Kidin kanssa oli seurannut tätä sangen jyrkkää mäkeä ja ahdasta solaa, joka päättyi rannalle niemen toiselle puolelle.
Siellä saattoi hän jo eroittaa laivan — todennäköisesti sen, josta Bartolo Felipe oli juuri puhunut. Mutta sitten oli hän äkkiä kadottanut tajuntansa. Hän tunsi niskassaan polttavaa tuskaa ja samalla tuntui kuin olisi hän vaipunut maan alle tahi syöksynyt jostain huimaavasta korkeudesta alas.
Ainoa mahdollisuus oli, että hän oli saanut äkillisen, hyvin voimakkaan iskun niskaansa — takaapäin joltakin, jota hän ei ollut tiennyt varoakaan. Siis kaikesta varovaisuudesta huolimatta ansa, väijytys, jota hänen oli ollut aivan mahdoton estää — koska oli ollut varmasti vakuutettu master Bertin lähettämän kirjeen ja Bartolo Felipen esittämäin todistusten nojalla, että lähetyksen suhteen kaikki oli all right.
Hänen oli myönnettävä, että sisäinen ääni oli häntä varoittanut. — Tämä sisäinen vaisto ei ollut täydellisesti tyytynyt siniviittaisen mexikolaisen kanssa tehtyihin liikesopimuksiin. Ja hänen olisi pitänyt kuunnella tätä ääntä ennenkuin oli liian myöhäistä.
Missä olivat tällä hetkellä ne viisi laatikkoa kallisarvoisine sisällyksineen? Ja missä hän sitäpaitsi oli itse?
Tähän tuli vastaukseksi voimakas kallistuminen, niin että Handsome
Harry pyöri ympäri kuin tynnyri.
Nyt vasta huomasi hän kätensä olevan taakse sidottuina, ettei hän saattanut niitä liikuttaakaan. Samalla tuntui kuin olisi joku voima asettanut hänet seisomaan melkein päälleen nostaakseen hänet kohta senjälkeen taas jaloilleen, josta hän uudelleen kieri ympäri, tämä toistui säännöllisin väliajoin.
Jos Handsome Harry olisi vähänkään ollut merellä, niin olisi hän heti käsittänyt olevansa aalloilla hyppelehtivässä laivassa. Mutta myöhemmin johtui tämä ajatus hänen mieleensä ja mikä oli luonnollisempaa kuin että hän luuli tulleensa siirretyksi Felicaan, jolla ne viisi kallisarvoista laatikkoa piti viedä meritse Priscoon, kuten Kalifornian pääkaupunkia yleensä Amerikassa kutsutaan.
Olisi väärin sanoa tämän luulon rauhoittaneen Handsome Harrya. Hänen laitansa ei ollut niinkuin esimerkiksi hänen toverinsa Kid Strongersin, joka monen muun toimen ohessa oli ollut myöskin merimiehenä ennenkuin antautui amerikkalaisen etsivän poliisin palvelukseen.
Niin, Kid, tuo aina yhtä peloton!… Miten oli hänen laitansa? Ja miten oli vihdoin Big Bobin käynyt?
Tämä seikkailu, koko tämä juttu, oli niin erilainen kuin muut, joissa hän oli Arizona Bertin palveluksessa ollessaan ollut. Mutta ikinä hän ei ollut ajatellut joutuvansa ansaan sillä tavoin kuin nyt oli tapahtunut.
Uusi pyöriminen, nouseminen ja kumoonmeneminen…
Merellä täytyi tuulla aivan hirveästi. — Ehkäpä oli tultu avoimelle merelle, Tyynelle valtamerelle, joka saattoi sille päälle sattuessa olla kaikkea muuta kuin tyyni.
Juuri kuin jälleen uusi heilahdus heitti Harrya kuin avutonta lasta — ja nähdessään nyt täydessä tajussaan kaksinkertaisesti epätoivoisen tilanteen, koskapa hänen kätensä eivät olleet vapaat estämään kolauksia — tunsi hän tarttuvansa kiinni johonkin käsivarsistaan, niin että ne olivat katkeamaisillaan.
Tällä tavoin joutui Harry ripustetuksi riippumaan käsiään pitelevistä siteistä. — Uusi heilahdus antoi hänelle kovan iskun selkään, mutta samalla sai hän selville joutuneensa kiinni jonkunlaiseen suureen koukkuun.
Tässä huomasi hän äkkiä keinon ainakin käsiensä vapauttamiseksi.
Kääntelehtien ja vääntelehtien ryhtyi hän kuluttamaan nuoraa. Laivan, hänen vankilansa, heiluminen auttoi myöskin asiaa ja erään voimakkaan heilahduksen aikana tupertui hän vihdoin vapautetuin käsin alas veteen!
Jos hänellä olisi ollut merimiestottumusta, olisi hän heti käsittänyt sillä hetkellä olevansa lähempänä emäpuuta kuin laivan kantta.
Hän olisi ehkä hukkunut ruumassa olevaan veteen, jos eivät hänen kätensä olisi olleet vapaina. Uiden alkoi hän haeskella kiinteätä pohjaa jaloilleen, joiden siteitä hän ei vielä ollut saanut auki.
Sillä tavoin joutui hän — paikan laatua tuntematta — uimaan sangen pitkän matkan kannen alla. Tämän ja vedenpinnan välillä ei ollut enempää väliä kuin että hän saattoi kohotetulla kädellään tavata kattoon kerta toisensa jälkeen kunnes äkkiä tunsi saaneensa kiinni jostakin, joka oli kuin kalteva nurkkaus (laivan vannas).
Laivan äkkiä painuessa suuren peräaallon voimasta "nenälleen" tuli Handsome Harry ikäänkuin sylkäistyksi pohjaan johtavan tilkkimisluukun kautta ylös. — Näin ollen joutui hän ilman omaa ponnistustaan makaamaan kuivalle, pieneen romukomeroon, jonka laivan vannaspuu eroitti miehistön kojusta.
No, siitä asiasta ymmärsi Handsome Harry hyvin vähän, eikä välittänyt sitä tuumiakaan. — Hänellä oli kylliksi tekemistä toipuakseen ja saadakseen irti jalkansa, joka työ kävikin paljon helpommin kuin taaksesidottujen käsien irroittaminen.
Jos tässä olisi ollut Big Bob, olisi kaikki toistaiseksi päättynyt perusteelliseen kuorsaamiseen. Mutta Handsome Harry oli paljon tiedonhaluisempi ja alkoi heti tutkia romun täyttämää komeroa.
Ei viipynyt kauan ennenkuin hän kirjaimellisesti syleili ylöspäin johtavia rautaportaita.
Seuraavalla hetkellä kiipesi hän niitä ylös ja tunsi seisovansa rautaluukun alla. Mutta niin kovasti kuin hän koettikin saada sitä auki — asettaen sen alle voimakkaat hartiansakin — ei se antanut hituistakaan perään. Kyllä, ehkä sentään vähän. Silloin tällöin päästi se sisään pienen kylmän vesisuihkun. — Se tapahtui joka kerran kuin kuunari sukelsi aaltoihin, joten jo ennestään läpimärkä Harry katsoi parhaaksi laskeutua jälleen alas etsiäkseen uutta tietä.
Tämän hapuilevan etsinnän aikana sai meriseikkailuissa niin usein ivailtu maakrapu äkkiä kuulla meluavia, karkeita ääniä.
Oikeastaan alkoi se siitä, että joku puhalsi kiivaasti pilliin, jonka jälkeen raaka ääni kuului huutavan:
— Kaikki miehet kannelle!
Sen seinän toiselta puolen, jota vasten Harry seisoi kumartuneena, syntyi nopeata liikettä. — Samaan aikaan tunsi Harry karkeassa lankkuseinässä jotakin, joka saattoi olla ovi. Tätä vasten painoi hän toisen korvansa ja saattoi kuulla, kuinka siellä sisällä meluttiin ja kirottiin sekä englannin- että espanjankielillä.
Eräs pahimmista rähisijöistä kiroili ja vannoi jotakin pumppuamisesta sanoen, että tässä peijakkaan orjantyössä pitäisi jokikisen "elävän ruumiskirstun" lain mukaan pitää mustia, toisin sanoen neekereitä, johon toinen vastasi, että sellaiseen työhön oli jokaisessa kunnollisesti varustetussa "laatikossa" dynamopumput…
Sitten tuli hiljaisuus.
Miehistö oli mennyt ulos ja koju jäi tyhjäksi. — Mutta sensijaan alkoi suoraan Harryn pään yläpuolelta kuulua helvetillinen melu, jonka aiheutti pumppuun kutsuttu vapaavahti kuleksien, tömistäen ja hyppien vanhan pumppurämän — menneiden aikojen merimiesten pahimman kiusanhengen — ympärillä, mutta joka, kuten sanottu, meidän aikanamme on korvattu koneellisilla laitteilla, joilla on paljon tehokkaampi vaikutus.
Harry oli kuitenkin tullut vakuutetuksi, että siihen ahtaaseen koloon, jossa hän nuorien, vanhojen purjeiden ja kaiken muun romun seassa oli, johti ei ainoastaan rautaluukku, vaan ovikin.
Tätä viimemainittua vastaan kohdisti hän voimansa — jotka muutenkin varsin suuret, kuten yleensä kaikilla Arizona Bertin miehillä, lisääntyivät kaksinkertaisiksi hänen palavasta halustaan päästä vapaaseen ilmaan tervan, öljyn ja haisevan pohjaveden tuoksusta, josta hän oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen.
Silloin kuului kova räminä.
Lukko oli antanut perään ja Harry kaatui suinpäin oven läpi — ei tosin kirkkaaseen päivänvaloon, vaan katkuavan ja savuavan fotogeenilampun, joka heitti valoaan epäjärjestykseen, mikä ei tee laivakojua hienon klubihuoneen näköiseksi, mutta on silti merimiehille vapaavahdin ja levon aikana oikea paradiisi.
Handsome Harry ei ollut niitä, jotka puuttuvat toisen omaisuuteen. Mutta nähdessään m.m. kunnollisen, uusimallisen browningrevolverin riippuvan eräässä koukussa ja olevan ladattuna — niin olkoon hänelle näissä olosuhteissa anteeksi annettua, että hän antoi tämän tervetulleen kappaleen vaihtaa omistajaa.
Toisesta kojunnaulasta täydensi Harry asevarastoaan mainiolla veitsellä, ja pyöreältä pöydältä, joka oli rakennettu kojun läpi ulottuvan etumaston ympärille, otti hän ilman tuumimista muutamia laivakorppuja sammutettuaan ensin janonsa muutamilla valtavilla suullisilla vettä, joka ei tosin ollut parhaan makuista, mutta silti siedettävää ollakseen laivavettä.
Tuskin oli tämä tehty ennenkuin hän kuuli jonkun tulevan alas portaita, joita hän koko ajan oli pitänyt silmällä.
Hänellä oli ollut tarkoitus perääntyä takaisin ahtaaseen romusäiliöön, mutta yht'äkkiä keksikin hän sen kaikkea muuta kuin rauhoittavan tosiseikan, että ovi oli mennyt kiinni ja todennäköisesti lukkoon myöskin.
Epätoivoisella hypyllä oli Harry seuraavassa sekunnissa eräässä pienessä, kahden hengen makuukopissa kädessään ase ja päättäneenä myydä henkensä niin kalliista kuin mahdollista.
Alastulija ei ollut kuitenkaan huomannut mitään ja hänellä oli nähtävästi ajattelemista omissa asioissaan enemmän kuin siinä, joka ehkä huomaavaisemmasta olisi näyttänyt epäilyttävältä.
Hän riisui läpimärän puseron yltään ja kiersi siitä veden kuin sienestä keskelle lattiaa heittäen sen sitten merimieskirstun päälle, josta ensin otti toisen puseron.
Tuskin oli tämä tehty ennenkuin kajuuttaan tuli toinen mies. Tämä huusi toverilleen:
— Tietysti on laiva saanut taas vuodon! Omasta puolestani olisin iloinen, jos ilman pahemmitta seikkailuitta pääsisimme menemään St. Lazarolahteen.
— Kyllä, kiitos! Silloin et tunne senor Felipeä! vastasi puseronsa muuttanut mies. — Hän ei anna perään ennenkuin olemme saapuneet Bajo Sebastianianin tasalle. Kuulin hänen sanovan sen "styyrille" kun Yonki tuli minua vaihtamaan vahdista.
— Onko sitten joku erikoinen kiire?
— Näyttää olevan saatuamme kannelle nuo viisi laatikkoa — joiden luulisi sisältävän — niin, mitä hyvänsä.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Usko mitä tahdot.
— Kuule, Julio!… Ajatteleppas, jos niissä olisi…
— Mitä?
Vastaus tuli tuskin kuuluvana kuiskauksena:
— Kultaa…
— Miks'ei yhtä hyvin timantteja?
— Niitä myöskin.
Toveri suorastaan hypähti.
Harry saattoi vallitsevasta hämäryydestä huolimatta aivan hyvin eroittaa molempien miesten naaman vääntyvän merkityksellisiin irvistelyihin. — Vihdoin jatkoi Julioksi kutsuttu:
— Siinä olisi siis mahdollisuus päästä tästä kirotusta hommasta ja tulla nopeasti rikkaaksi mieheksi.
— Sinä tarkoitat tietysti miehiksi?
— Tietysti. — Eihän sitä voi yksin suorittaa.
— Ja sitten jaamme puoleksi. Eikö niin?
— Aivan niin!… Sillä oikeus on aina oikeus.
Jos ei asema olisi ollut niin vakava, olisi Harry, kuullessaan tämän lurjuksen suusta niin kauniin loppulauseen, purskahtanut valtavaan nauruun. — Nyt sai hän olla iloissaan, jos ei hänen hengityksensä kuulunut.
Viisi kallisarvoista laatikkoa olivat siis laivalla.
Mutta näytti olevan muitakin kuin Bartolo Felipe, jotka halusivat aarretta ja yksi niistä jatkoi:
— Ensiksi on meidän tiedettävä, mihin hän on pannut ne.
— Hänellä on luonnollisesti ne kajuutassaan. — Ainakin sen läheisyydessä. — Sellaisia kalleuksia ei aseteta mihin tahansa.
— Saamme siis unohtaa mielestämme tämän jutun ja tuumia jotain muuta, joka kannattaa paremmin kuin kuulan, ehkäpä useammankin saaminen ruumiin läpi.
Tämä sanottiin sellaisella vakaumuksella, että toinen vaikeni. — Mutta molempien rannikkokulkijain karkeista kasvoista saattoi Harry hyvin selvästi lukea, mitä he sisimmässään ajattelivat. Siitä näkyi, ettei kumpainenkaan halunnut hyljätä tehtyä esitystä.
Kesken merkitsevää hiljaisuutta kuului Julioksi kutsuttu huudahtavan:
— Bien!… Mutta, Guido, miten olet arvellut hänen selviytyvän noista poliisilurjuksista, jotka hän on laahannut mukanaan laivalle?
— Etkö ymmärrä? — Jos hän olisi jättänyt ne sinne, niin olisi se herättänyt epäilyksiä… Nyt saavat he kulkea pitkin porrasta, tietysti.
Julion ilkeä nauru tuli vastaukseksi. — Mitä "kulkemisella pitkin porrasta" tarkoitettiin, siitä ei Handsome Harryllä oikeana maakrapuna ollut aavistustakaan. Tällä kertaa oli hän iloissaan kuullessaan käskevän äänen huutavan:
— Ylös, hitto vie!… Täällä tarvitaan joka kynsi… On täpärällä selviydymmekö sittenkään.
Hetkistä myöhemmin oli Handsome Harry onnistunut ryömimään takaisin romuhuoneeseen. Mutta hänellä oli nyt yhtä ja toista ajateltavaa eikä' vähimmin sitä; mitä "kulkeminen pitkin porrasta" merkitsi. — Rehellisesti tunnusti hän olevansa täällä merellä liian tyhmä.