VII.
Taistelussa kohtalon kanssa.
— Kid!
— Harry!
Nämä nimet kuuluivat yht'aikaa ja ilmaisivat samaa jälleennäkemisen iloa.
Mutta molemmat seisoivat yli polvien vedessä, ja sisään juoksevan veden vuoksi oli Harry, joka uhmasi kaikkea muunlaista vaaraa, jälleen tullut oven kautta romukomerosta kajuuttaan.
Siinä seisoivat he molemmat vastapäätä toisiaan ja olisivat ehkä suorastaan langenneet toistensa syliin jollei Kidille olisi selvinnyt, että nyt oli tärkeämpää tehtävää kuin lämpimimmätkään ystävyyden vakuutukset.
— Harry! huudahti hän… Alus vajoaa millä hetkellä tahansa. Tässä on pelastettava henki.
— Oletko siitä varma?
— Laiva murskautuu kuin pähkinänkuori karien väliin.
— Tarkoitatko tätä kuunari Felicaa?
— Mitä herran nimessä minä muuta tarkoittaisin?
— Sinä sanoit laiva ja tämähän on… Hyökylaine tuli alas kajutanportaita ja peitti molemmat miehet, niin että heidän oli pidätettävä henkeään.
— Se uppoaa! huudahti Kid saatuaan suunsa suolavedestä vapaaksi…
Tätä se ei enää kestä. — Tule!
Handsome Harry ei ymmärtänyt asiasta paljoakaan, mutta arvasi jotain olevan hullusti, päättäen Kidin käskevästä "tule!" Ja hän ei vitkastellut seuratessaan jälestä, sitäkin enemmän, koska vedentäyttämään kajuuttaan oli hengenvaarallista jäädä jo nytkin ja yhä vaarallisempaa näytti tulevan.
Seuraten Kidin kantapäillä oli hän hetken kuluttua suuren vesisäiliön suojassa. — Sen vieressä olivat portaat ja siinä oli toistaiseksi sangen hyvä piilopaikka. Suurvene oli lähtökunnossa ja heilui pitimissään kuin jättiläiskätkyt himmeän käsilyhdyn valaistessa sitä, käsilyhdyn, jonka valo riitti tuskin valaisemaan sen ympärille kokoontuneet riitelevät, kiroilevat, huutavat ja vainuvat miehet, jotka kamppailivat henkensä edestä päästäkseen veneeseen samalla kun laivan vastakkaisella sivulla toistui sama näytelmä yhtäläisellä hurjuudella.
Kuului kuin joku olisi saanut iskun veitsestä. — Hurja ulvonta kuului hirveältä yli kaiken muun melun. Tuolla työnsi joku toveriinsa raskaan naulan, niin että onneton kaatui kuin tukki joutuakseen astuinlaudaksi toisille, jotka koettivat toiselta puolen päästä pelastusveneeseen, jota kiirehtivät kädet olivat jo alkaneet laskea mereen.
Samalla hetkellä päästi joku liian kiivaasti peräköyden. Pelastusvene nousi ilmassa pystyyn, ja joukko venheessä olevia miehiä vieri mereen kauheasti huutaen. Peräpuolen köydessä oleva mies päästi silloin köyden kokonaan ja se ratkaisi jälellejääneiden kohtalon. Tyhjä vene riippui keulaköydessä ja musertui kuin saviruukku jättiläisaallon lyödessä sen laivaa vasten.
Handsome Harry värähti. — Ei ikinä hän ollut luullut merielämän tarjoavan niin peloittavia näytelmiä.
Mutta keskellä tätä vaikutti luonnonvoimien raivo, myrskyn hurjuus, karien pauhu ja aaltojen kauhea kohina aivan mitättömältä verrattuna hengestään kamppailevien miesten hurjuuteen ja säälimättömyyteen. Pahat henget viimeisenä päivänä eivät olisi voineet esiintyä hurjemmin kuin nämä miehet, jotka vähän aikaa sitten kutsuivat toisiaan tovereiksi.
Ikäänkuin itse taivas olisi vihastunut tästä näystä ja tahtonut antaa kaikille näille luonnottomille ihmisille armoiskun halkasi yömustaa taivasta äkkiä kimppu häikäiseviä salamoita. Samalla kuului sellainen huumaava jyrinä kuin olisivat maa ja taivas törmänneet yhteen. Korvakalvot olivat halkeamaisillaan ja jokainen inhimillinen koe saada äänensä kuulumaan oli tuomittu epäonnistumaan.
Tuli monta sellaista salamaa, monta samanlaista huumaava jyrinää. Oli pitkiä hetkiä kuin olisi koko taivas avautunut levittääkseen hullujen ihmisten pahuuden yli kauhean peloittavaa ja hävittävää valoaan. — Sillä välin oli sysimusta pimeys ja satoi tavalla jota ei voi kuvailla.
Hillittömät luonnonvoimat heittelivät vanhaa kuunaria koko voimallaan. Se kulki vauhtia, jota katsoen rungon suuruuteen ja tonniston määrään, ei voinut solmunväleissä mitata.
Mutta kareista ei Harry enempää kuin Kidkään kuulleet vähintäkään. Ne olivat kadonneet. Ehkä oli Felica itsestään kääntynyt.
— En ymmärrä tästä yhtään mitään! mylvi Kid Harryn toiseen korvaan saadakseen itsensä ymmärretyksi. En käsitä kuka on saattanut ryhtyä hoitamaan ruoria… Kuljemme puolella taklaasilla, muun on myrsky pyyhkäissyt pois… Enkä näe ainuttakaan elävää sielua… Tämä on kuin kummituslaiva, uusi "lentävä hollantilainen"…
Juuri hänen tätä lausuessaan sähähti jälleen jättiläiskimppu salamoita valaisten lentävän Felican.
Kid huudahti ja vei käden silmilleen ikäänkuin olisi tullut häikäistyksi. Hän osoitti kädellään komentosillalle. Ja kun Harry katsoi osoitettuun suuntaan, pusertui hänenkin huuliltaan huuto.
Koko komentosilta oli säikkyvien sähköliekkien valaisema ja sen keskellä seisoi — Bartolo Felipe sininen viitta hurjasti myrskyssä liehuen.
Mutta pää korskeine helmillä koristettuine hattuineen oli poissa!…
Tämä kummitusnäky tuli vielä peloittavammaksi kun fosforivalossa nähtiin päättömän miehen heiluvan edes takaisin ohjauspyörässä ikäänkuin hän yhä olisi ohjannut laivaa, joka syöksyi eteenpäin pitkin aivan lähellä olevaa rantaa ja näytti päättömän "ruorimiehen" pienimmästäkin varomattomuudesta voivan rusentua rannalta mereen pistäviin kallionkielekkeisiin.
Äkkiä tuli sysipimeä. Ei valonhäivähdystäkään missään. Mutta vielä merkillisempää oli, että tuli täydellinen hiljaisuus ja kesken hiljaisuutta kuului Bartolo Felipen käskevä ääni:
— Laskekaa ankkuri!
Silloin laskeutui Harryn ja Kidin mielenmaltti alapuolelle nollapisteen. Ja he painuivat hijaa suuren vesisäiliön taa samalla kun heidän vapisevat kätensä etsivät toisiaan.
Ei kumpikaan ymmärtänyt joutuneensa maanjäristyksissä usein sattuvan näköhäiriön uhriksi ja että oli oltu ratkaisevassa kamppailussa luonnonvoimien kanssa — sekä että laajalti kuulu seikkailija, kapteeni Bartolo Felipe, oli vielä kerran osoittanut olevansa kohtalonsa herra eikä ollut lähimainkaan joutunut päästä pyörälle, vaan juuri viimeisellä hetkellä, kun suuri osa Etelä-Kalifornian rannikkoa muutti muotoaan, ohjannut kummituslaivansa, joskaan ei "Unelmien lahteen Fenix linnun saarella", niin aivan äskettäin muodostuneeseen pieneen satamaan St. Quintinlahteen.
Saattaa sanoa, ettei hänen kuunaristaan ollut paljoa jälellä. Köysistö oli siekaleina, purjeet myrskyn viemät. Väkipyörät, taljaköydet ja nuorat riippuivat sikin sokin ja enemmät puolet miehistöä oli mennyt yli laidan.
Mutta kaikesta huolimatta hän itse vielä eli. Ja todennäköisesti oli hänellä vielä omistamallaan laivalla ne viisi kallisarvoista, varastettua laatikkoa kultineen ja timantteineen — suurin saalis, minkä hän tähän saakka oli onnistunut kaappaamaan.
— Harry, kuiskasi Kid joku aika sen jälkeen kun ankkurikettingin ratina oli tauonnut. — Tällä kertaa emme voi tehdä täällä mitään… Tämä laivuri on "kova". Hän on varmasti paholainen itse.
Mutta silloin oli Arizona Bertin "paras mies" koonnut jälleen rohkeutensa. Kiusallinen merenkäynti oli loppunut. Hän alkoi jälleen olla oma itsensä ja vastasi:
— Ukonilmasta, myrskystä ja maanjäristyksestä näyttää hän voivan selviytyä. Mutta vielä ei hän ole selvinnyt Handsome Harrystä eikä Arizona Bertistä liioin.
— Mitä aiot tehdä? sanoi Kid ihmetellen tätä äkillistä toimeliaisuuden puuskaa.
— Ensiksikin uida sopivassa tilaisuudessa maihin niin kauan kuin vielä on pimeä.
— Siis paeta?
— On joskus parempi paeta kuin huonosti tapella.
— Nyt sanoit toden sanan. Kunpa onnistuisimme.
— Onnistuisimme?… Nyt olen minä määräämässä.
Kid olisi vastannut hohonaurulla, jos olisi uskaltanut. Handsome Harryn ymmärrys oli varmasti saanut vian.
— Vangit ylös! kuului äkkiä Felipen kaikuva käsky, joka pani liikkeelle monet jalat samalla kun Harry tarttui Kidin käsivarteen ja sanoi kuiskaten:
— Tule nyt, Kid, niin lähdemme tiehemme valmistamaan hänen lopullista kohtaloaan. Emme me ole niitä, jotka "kuljemme pitkin porrasta."
Äänettömästi laskeutuivat molemmat ystävykset laivan kupeella riippuvaa nuoraa myöten tyyneeseen veteen.